sunnuntai 4. elokuuta 2019

Finncon 2019, osa 3

Kuten olen jo monesti kertonutkin, kauhu on minulle läheinen genre. Myös historia on suuri rakkauteni. Siksipä Finnconissakin ohjelmaani valikoitui empimättä paneeli, joka käsitteli vanhaa suomalaista kauhua. Paneelin keskustelijoina olivat Matti Järvinen, Juri Nummelin ja Artemis Kelosaari, joka toimi puheenjohtajana. Järvinen ja Nummelin ovat molemmat toimittaneet antologioita, jotka sisältävät vanhaa suomalaista kauhua.

Ensiksi paneeli pohdiskeli, miksi klassikot ovat myös kauhukirjallisuutta. Järvisen mukaan Zacharias Topeliuksen kiinnostuksenkohteisiin kuului kauhu ja hän kirjoitti kauhutekstejä sanomalehtiin, tosin anonyymisti. Järvinen sanoi, että on todennäköistä, etteivät vanhat kirjailijat oikeastaan kokeneet kirjoittavansa kauhua, vaan kauhupiirteitä tuli teksteihin sattumalta mukaan. Nummelin muistutti aikakausien eroista siinä, että nykyään lasketaan kauhun lajityyppiin tiettyjä asioita, mutta aiemmin ajatustavat olivat erilaiset.

Vanha suomalainen kauhu ei ollut erillään kansainvälisistä trendeistä. Nummelinin mukaan 1800-luvun Suomessa luettiin ja tunnettiin paljon ruotsiksi julkaistuja kauhutarinoita. Ruotsi toki oli monen Suomessa asuvan 1800-luvun kirjailijan äidinkielikin. Järvisen mukaan gotiikka oli kansainvälisesti vahva trendi ja siinä tyypillisesti esiintyviä asioita, kuten sukusalaisuuksia, kummituksia ja hulluutta voi löytää jonkin verran myös suomalaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta. Erona kansainväliseen kauhuun oli kuitenkin se, ettei suomalaisessa kauhussa ollut yliluonnollisia elementtejä. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (1851) tai Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) loivat kauhunsa muilla keinoin.

Nummelin muistutti, että vanhaa suomalaista kauhua kirjoitti moni naiskirjailija, jonka kirjallisuushistoria on halunnut unohtaa. Järvinen puolestaan kertoi, että ajalle tyypillinen tapa julkaista kaunokirjallisuutta olivat sanomalehtien jatkokertomukset. Nykyihminen on tottunut ajattelemaan, että vain painetut kirjat ovat oikeaa kirjallisuutta, ja siksi kirjallisuudentutkimuskin on keskittynyt tähän.


Koska suomalaisessa kauhussa oli kansainvälisesti suosittuja elementtejä, seuraavaksi kiinnostavaa oli tietenkin se, mikä siinä oli nimenomaan suomalaista. Järvinen kertoi, että suomalaisesta kauhusta on löytynyt vain vähän perinteisiä anglosaksisia kauhuhirviöitä, kuten vampyyreja ja ihmissusia. Sen sijaan Suomessa on kirjoitettu piruista ja kummituksista ja erityisesti Samuli Paulaharju hyödynsi kansanperinnettä.

Nummelin mainitsi Aleksis Kiven Kalvean immen tarinan, joka on hänen mukaansa täysveristä kauhua ja kuulostaa kansantarinalta, vaikka mitä ilmeisimmin onkin Kiven itsensä keksimä tarina. Toisesta kauhuelementtejä sisältävästä tarinastaan Vuoripeikot Kivi sen sijaan itse on kertonut, että muualla Euroopassa kerrotaan paljon samankaltaisia tarinoita. Järvinen muistuttikin, että kauhulle on tyypillistä se, että sen alkuperä himmentyy, kun tarinat liikkuvat paikasta toiseen.

Järvisen mukaan suomalaisesta kauhusta on vaikea löytää yhdistäviä piirteitä. Jotkin tarinat käsittelevät porvariston pahuutta ja on myös esimerkiksi kostotarinoita. Jälkimmäisistä esimerkkinä Järvinen mainitsi tarinan, jossa sisällissodassa punaisella puolella ollut silvottiin kuoliaaksi. Myöhemmin hän palasi kummittelemaan ja kostamaan. Tällaisen valkoiset pahana esittävän tarinan takana olivat Järvisen mukaan työväenliikkeen ideologiset päämäärät. Nummelin huomautti, että sisällissotaa on toisaalta käsitelty kauhukirjallisuudessa yllättävän vähän. Tämä on varsin hyvä huomio, sillä kyllä siitä varmasti saisi ammennettua kauhuun vähintään yhtä paljon tarinoita kuin muihinkin kirjallisuudenlajeihin.

Paneeli keskusteli myös entisaikojen suhtautumisesta kauhuun. Nummelin ei ollut löytänyt viitteitä siihen, että kauhua olisi julkisesti tuomittu. Joskus tosin sanottiin, ettei kauhunovellikokoelmia pitäisi hankkia yleisiin kirjastoihin. Järvinen totesi, ettei kauhukirjallisuutta edes nimitetty kauhukirjallisuudeksi. Joka tapauksessa kauhu on upotettu jonnekin halveksunnan pohjamutiin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun alun jälkeen – ja onneksi nyt jo nostettu sieltä.

Nummelin intoutui kehumaan 1920-lukua kovalaatuiseksi ajaksi suomalaisen kauhun historiassa. Silloin Mika Waltari kirjoitti Kuolleen silmät -kauhunovellikokoelmansa ja Aino Kallaksen Sudenmorsian ilmestyi. Myös tuon ajan runoudessa oli paljon kauhuaineksia. Niitä käyttivät mm. Uuno Kailas ja Katri Vala, ja niiden vastaanotto kritiikeissä oli myönteinen. Järvisen mukaan näitä ei luettu kauhurunoina, mutta Nummelin kuittasi, että Kailasta kuitenkin verrattiin Edgar Allan Poehun. Järvinen totesi tähän, ettei suuri yleisö välttämättä kuitenkaan yhdistänyt näiden kirjailijoiden tuotantoa kauhuun, mutta Nummelin oli sitä mieltä, että kritiikki kyllä suhtautui teksteihin kauhurunoutena, mutta nykyaika on unohtanut niistä tämän lajityyppiominaisuuden.

Kauhu joutui suosiosta paitsioon, kuten jo todettua. Miten tämä sitten tapahtui? Nummelinin mielestä on vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtui. Joka tapauksessa yhteiskunnallinen realismi oli alkanut korostua kirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen. Järvinen ei ollut paitsioon joutumisesta sinänsä samaa mieltä, koska hänestä kauhu on aina ollut paitsiossa vähintäänkin siinä mielessä, että sitä on julkaistu vähemmän kuin muuta kirjallisuutta. Nummelin muistutti kuitenkin uudestaan 1920-luvun kirjailijoista, jotka olivat aivan muuta kuin marginaalia – ja arvostettuja. Hänen mielestään kustannuskulttuurissa täytyi toisen maailmansodan jälkeen tapahtua muutos, koska myös scifi ja fantasia katosivat Suomessa julkaistavan kirjallisuuden kentältä.

Paneeli keskusteli vielä siitä, miten kauhu on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut aseman, jossa se saa kirjojen markkinoinnissakin olla aivan oma itsensä. Nummelin totesi heti, ettei genrekirjallisuuden lukija oikeastaan saa tästä kustantajien ajatuksesta kiinni. Järvinen sanoi, että kauhukirjallisuutta – Dean Koontzia ja Stephen Kingiä – on käännetty pitkin matkaa, mutta nykyisessä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousussa pienkustantamoilla on ollut iso rooli.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.


Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.

maanantai 13. toukokuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 5

Lauri Lattu piti viime vuoden KauhuConissa esitelmän H.P. Lovecraftista. Tällä kertaa hän puhui Cthulhu-mytologiasta. Se voidaan hahmottaa monella tavalla. Lovecraft itse kirjoitti kolme Cthulhu-tarinaa, mutta suurten muinaisten maailmaan on kirjoitettu vuosikymmenten saatossa melkoinen määrä tarinoita lisää. Voisi siis ajatella, että mytologia olisi jonkinlainen kirjailijoiden ja viittausten verkko. Cthulhua on hyödynnetty paitsi kirjallisesti, myös mm. tietokonepeleissä. Ja niitäkin on, jotka uskovat suurten muinaisten olevan totta.


Melkoiseksi on siis paisunut muutamasta novellista alkanut maailma, jota Cthulhu ja muut suuret muinaiset asuttavat. Ei ihme, että mytologialle on kehitetty myös useita nimityksiä. Lovecraft käytti siitä itse nimitystä Yog-Sothotheory.

Cthulhu-mytologian hahmottelemisessa keskeisessä roolissa oli August Derleth, joka Lovecraftin kuoleman jälkeen loi mytologialle tarkan rakenteen. Cthulhu-tarinoiden kirjoittajat noudattivatkin pitkään Darlethin oppeja. Niissä oli kuitenkin se ongelma, että ne olivat dualistisen kristillisiä, mikä ei ehkä ollut – ilmeisesti – loppujen lopuksi kovin lovecraftilaista.

Millainen sitten oli Lovecraftin itsensä näkemys? Sitä ei ole aivan helppo jäljittää, niin muovautuva ja dynaaminen se on. Siinä voidaan kuitenkin nähdä 4–5 peruspilaria. Ensiksikin tarinat sijoittuvat kuvitteelliseen Uuteen-Englantiin. Niissä esiintyy suuria muinaisia, jotka ovat siis maapallon ulkopuolisia entiteettejä, sekä kiellettyjä kirjoja. Tärkeää on myös kosmisuuden tuntu, missä merkittävintä on ihmisen pienuus ja merkityksettömyys: ihminen on mitätön ja maailmankaikkeus vihamielinen. Ei kuulosta kovinkaan riemulliselta, mutta juuri sellaiselta, jota minun pitäisi lukea enemmän. Oppinutta kertojahahmoa voidaan pitää viidentenä peruspilarina.

Cthulhu-mytologialla on ollut historiansa aikana parempia ja vähemmän hyviä kirjallisia kausia. Lovecraftin ideoita on käytetty härskisti vain huomion saamisen vuoksi, vaikka kirjalliset taidot eivät ole olleet kovin kummoiset. Toisaalta mytologiaa on hyödynnetty myös laadukkaassa proosassa.

Miksi Cthulhu-mytologia sitten kiehtoo niin monia? Se on nykyajan kummitustarina, avoin konsepti, jonka tekijänoikeudet eivät ole kenenkään hallussa. Tästä syystä Cthulhuun on helppo tarttua ja siihen voi törmätä niin Simpsoneissa kuin South Parkissa tai kuunnellessaan Metallican musiikkia. No, vapaus tekijänoikeuksista tuskin on ainut syy Cthulhun suosioon, sillä taidehan tarttuu, mihin sitä huvittaa tarttua, oli lupa tai ei. Latun mukaan avaruusoliot ovat kuitenkin kummituksia uskottavampia, ja niiden myötä kauhu siirtyy ikään kuin uusiin sfääreihin, jopa tieteelliselle tasolle. Se ei muuta vaan paremminkin tukee sitä, että mitään pelastusta ei ole – olemme merkityksettömiä, eikä siihen auta mikään.

Cthulhu-mytologia on siinä mielessä antimytologia, että siinä jumalilla ei ole suhdetta ihmisiin. Jumalolennot eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita mitättömistä ihmisistä. Tästä seuraa auttamatta ihmiselle eksistentiaalista ahdistusta ja kammoa.

Mielenkiintoista Cthulhu-mytologiassa on myös sen aikakäsitys. Lovecraftin teksteissä ajan rajat rikotaan, eivätkä suuret muinaiset ole kahlittuja meidän aikarajoihimme. Olennot rikkovat myös fysiikan lakeja tai sitten voi yksinkertaisesti ajatella, ettei heillä ole niitä lainkaan. Tämä on johtanut siihen, että Lovecraft-okkultistit, jotka taitavat ottaa nämä tarinat hieman liiankin tosissaan, uskovat, että jos ihminen hokee Lovecraftin tarinoiden barbaarisia nimiä, hän voi vapautua omista rajoistaan. Tätä en aio lähteä itse kokeilemaan – Lovecraftin tarinoiden lukeminen riittää vallan mainiosti.

Aina oppii uutta, ja tällä luennolla opin paljonkin sellaista, mistä en ole koskaan kuullut. Viimeiseksi tässä mainittakoon Timothy Mortonin kehittelemä käsite hyperobjekti. Sillä tarkoitetaan objektia, joka on kooltaan niin valtava, ettei ihminen enää pysty käsittämään sitä objektiksi, koska sillä ei ole rajoja, jotka pystyisimme käsittämään. Morton on antanut esimerkiksi hyperobjektista ilmastonmuutoksen, mutta hyperobjektina voidaan helposti pitää myös – tietenkin – Cthulhua. Ehkä tällä voi lohduttautua, jos Cthulhu-mytologia tai Lovecraftin tarinat ylipäätään menevät yli hilseen.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 4

Kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Siksipä oli hauska kuunnella Karolina Kouvolan ja Vanessa Kairulahden esitys Helsingissä kummittelevista kummituksista. Kouvola ja Kairulahti ovat uskontotieteilijöitä, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan Helsingin henget. Heidän erikoisalaansa on vanha kansanperinne. Kouvolan ja Kairulahden esityksessä kerrottiin useita hiuksianostattavia tarinoita eri puolilta Helsinkiä. Kummituksia asustaa tarinoiden mukaan niin keskustan jugend-taloissa ja pääkaupunkimme hotelleissa kuin keskustan ulkopuolella olevissa kartanoissakin.


Kummitustarinat ovat pitkään olleet turvallinen tapa pelon kokemiseen, mutta niitä on käytetty myös varoitustarinoina tai moraalin välittämiseen. Toki ne ovat olleet ja ovat yhä myös viihdettä.

Kuolemaan liittyvät uskomukset ovat tietenkin aikojen kuluessa muuttuneet. Entisaikoina uskottiin, että vainajat jäivät kuolemansa jälkeen joka tapauksessa hetkeksi aikaa kotinsa ympäristöön vaeltelemaan. Sitten he joko siirtyivät eteenpäin tai jäivät jumiin tähän tilaan, jos jokin piti heidät siinä. Hautausmailla asui puolestaan kalmanväkeä, jossa oli vainajia, joita kukaan ei enää muistanut.

Kuoleman rajan yli siirtyneet olivat siis ennenvanhaan tuttuja ihmisille, mutta tarinaperinne on rikasta edelleen. Helsingistä löytyy esitelmän perusteella melkoinen määrä todella kiinnostavia kummitustarinoita. Aiheeseen sopivaa tunnelmaa luo se, että nykyisen Senaatintorin paikalla on ollut aiemmin hautausmaa. Tätä voi pohtia kävellessään seuraavan kerran aukion poikki.

Kummituksia voi lähteä metsästämään myös teatteri-iltaa viettäessään. Svenska Teaternissa on kokonaista seitsemän kummitusta ja erikoisuutena kummitteleva kirjoituskone. Kansallisteatterissa voi puolestaan tavata teatterin entisen näyttelijän, jonka haamu ilmestyy ihmisille kirves kourassaan. Kummituksen taustalla on karmiva tarina. Näyttelijä oli saanut eläkelahjaksi kirveen ja tappanut sillä vaimonsa. Itse hän oli hirttäytynyt. Vähemmästäkin jää kummittelemaan.

Osa kummituksista ei pääse hieman toisessa mielessä työpaikastaan kuolemansakaan jälkeen eroon vaan jää ikään kuin pitämään siitä huolta ja kummittelee silloin, kun kaikki ei mene taiteen sääntöjen mukaan. Tällainen kummitus on mm. ravintola Kappelissa.

Helsingin kummituksissa on myös runsaasti eri värisiin vaatteisiin pukeutuvia rouvia. Länsimaisessa – pitkälti viktoriaanisessa – kummitustarinaperinteessä esiintyy mustia, valkoisia ja harmaita rouvia. Mustat rouvat kantavat harteillaan raskaita syntejä, kun taas valkoiset rouvat ovat puhtaita marttyyrihahmoja. Harmaissa rouvissa on jollain tapaa sekä hyvää että pahaa, ja yleensä he ovat tehneet jotain, mitä naisen ei olisi heidän elinaikanaan kuulunut tehdä. Tällaisia asioita voivat olla mm. rakastuminen väärään henkilöön tai pettäminen.

Kuten kerroin, kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Toki ne ovat kansanperinteenä ja populaarikulttuurin tuotteina hyvin kliseisiä, itseään toistavia. Mukavaa tvistiä aihepiiriin on saatu käsittelemällä asiaa kummitusten näkökulmasta tai muistamalla, etteivät kaikki kummitukset ole pahantahtoisia. Yhtä kaikki, kirjoittajan kannattaa penkoa kummitustarinaperinnettä. Koskaan ei tiedä, milloin vastaan tulee se tarina, joka antaa idean koukuttavaan novelliin tai romaaniin ja vaikkapa koko kummitustarinaperinteen uudistamiseen – isoja kun pitää unelmoida.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

KauhuCon2019, osa 3

Ainut tänä vuonna KauhuConissa seuraamani paneeli oli aiheeltaan ”Locality in horror writing”. Sen osallistujat olivat Anders Fager, Marko Hautala ja Jukka Laajarinne. Puheenjohtajana toimi Joonas Widenius. Kirjoitusharrastuksen kannalta tämä oli tietenkin kiintoisa aihe.


Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että tarinan tapahtumapaikka on erittäin tärkeä. Fagerin mukaan se määrää sen, mitä lukija teokselta odottaa. Hautala on leimallisesti vaasalainen kirjailija, koska esikoisteosta lukuun ottamatta hän on sijoittanut tarinansa kotikaupunkiinsa. Ehkäpä Hautala oppi jotain kirjoitettuaan yhden Berliiniin sijoittuvan romaanin – paneelissa hän naureskeli sille, että jos sijoittaa tarinan jonnekin vieraaseen paikkaan, joutuu tekemään aivan liikaa taustatutkimusta.

Hautala onkin erityisen kiinnostunut tekemään tutusta paikasta oudon, ja hänen mukaansa mistä tahansa paikasta voi tehdä oudon. Joka puolella ympärillämme on siis kauhutarinaan sopivia paikkoja. Jukka Laajarinne sen sijaan kertoi nauttivansa erityisesti taustatutkimuksen tekemisestä. Hän ei edes näe tutuissa paikoissa mitään erityisen kiinnostavaa.

Kirjoittamista harrastavan näkökulmasta oli kiinnostavaa kuulla, miten panelistit tutkivat valitsemiaan miljöitä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tarinaan otetussa paikassa pitää vierailla, koska pelkästään kirjatutkimusta tekemällä ei voi aistia paikkaa. Fager kertoi, kuinka hän esimerkiksi Docklandsissa käydessään havaitsi, että se tuoksuu aivan erilaiselta kuin muut Lontoon osat. Laajarinnekin kertoi vierailevansa paikoissa, joista kirjoittaa, koska kirjoista ei voi saada käsitystä paikkojen äänistä ja hajuista. Lisäksi Laajarinne muistutti, että netissä väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri. Fagerin mielestä paikkaa ei myöskään voi ymmärtää, jollei siellä käy: on tiedettävä, miten tarinan miljöö käytännössä toimii.

Hautalan mukaan monet paikat, joissa on jotain kirjoitettavaa, ovat oikeasti banaaleja. Tarinassa niistä voi tulla niin kiinnostavia, että vaikkapa mahdollisimman vähän kiinnostava silta voi muuttua pakolliseksi valokuvattavaksi, kun siitä on tehty keskeinen elementti kiinnostavassa tarinassa. Näin todella kävi Hautalalle hänen luettuaan Anders Fagerin novellin, jossa esiintyy eräs tukholmalainen silta.

Marko Hautala jatkoi sunnuntaina miljööaiheesta korvatessaan pikakomennuksella Tiina Raevaaran, jonka oli täytynyt peruuttaa esiintymisensä tämän vuoden KauhuConissa sairastumisen vuoksi. Sunnuntaina Hautala kertoi, että romaanin ideassa pitää olla mana, säteily, magia, ja kirjailijan on tunnistettava asia, jossa se on silloin kun sellainen tulee vastaan.

Esimerkkinä tällaisesta paikasta Hautala kertoi Leväluhdasta, joka on rautakautinen vesikalmisto Pohjanmaalla ja Hautalan uusimman romaanin keskeinen paikka – ja nimikin. Kirjailija vieraili Leväluhdassa ensimmäisen kerran 10 vuotta ennen kuin paikka alkoi taittua tarinaksi. Leväluhdassa on mystisyys ja ilmapiiri, joka tekee paikasta selkeästi tarinan aiheen. Vaikutti siltä, että Hautalan mielestä paikan kiehtovuutta oikeastaan lisäsi se toisaalta ikävä asia, ettei luultavasti koskaan saada selville, miksi sinne, kauaksi asutuksesta, on haudattu naisia ja lapsia, jotka vaikuttaisivat olevan varakkaista perheistä. Kun tähän lisää kirjoittajan vastuuttomuuden, sen, ettei minkään tarinassa oikeastaan tarvitse olla totta, oli Leväluhta melko lailla täydellinen tarinankirjoittamiseen innoittava paikka. Ei ole ihme, että kohtuullisen lähellä paikkaa asuva Hautala siitä kirjoitti.

Hautala antoi myös käytännönvinkin, miten voi toimia, jos etsii tarinanaihetta. Hautala itse kävelee silloin pitkiä kävelyitä, joita ei suunnittele etukäteen. Kun tämän tekee toistuvasti, huomaa, että jalat vievät usein samaan paikkaan. Silloin voi tehdä tulkinnan, että tuossa paikassa on jotain, mikä kiehtoo, jotain, mistä kirjoittaa. Ja vaikka paikka vaikuttaisi banaalilta, siihen kannattaa tarttua.

Miljöö on tärkeä osa tarinaa. Kirjoittajan on upottava siihen jotenkin, joko tarkasteltava jotain lähellä olevaa uusin silmin tai matkattava kauaskin haistaakseen tarinansa miljöön ilmaa ihan oikeasti.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 2

Lauantaina 6.4. KauhuConissa puhui historiantutkija Mirkka Lappalainen, joka on kirjoittanut monia maallikoillekin sopivia tietokirjoja lähinnä 1600-luvun historiasta. Hänen luentonsa liittyi samaan aiheeseen kuin häneltä viime vuonna ilmestynyt kirja, noitavainoihin 1600-luvun Pohjolassa.

Näkökulma, jota en koskaan ennen ollut itse tullut ajatelleeksi, tuli heti alkuun: Noitavainoissa voidaan nähdä kahdenlaisia syytöksiä. Ensiksikin ihmisiä syytettiin siitä, että he olivat liittoutuneet paholaisen kanssa ja viettivät noitasapattia. Toisenlaisissa syytöksissä oli kyse siitä, että henkilön väitettiin vahingoittaneen toista ihmistä tai hänen omaisuuttaan noitakeinoilla. Ensimmäisessä näistä olivat Pohjolassa yleensä syytettyinä naiset, jälkimmäisessä usein miehet. Nämä ilmiöt olivat siis toisistaan erillisiä, eikä ollut vain yhdenlaisia noituustapauksia.


Lappalainen selosti, millaisessa maailmassa 1600-luvulla elettiin. Itse en ole aiemmin pitänyt tuota ajankohtaa mitenkään erityiskiinnostavana, vaikka historia minua kiinnostaakin. Lappalaisen esittelemänä 1600-luku näyttäytyi kuitenkin mielenkiintoisena ajattelun muuttumisen käännekohtana, jossa maailmaa alettiin selittää tieteen keinoin. Toisaalta tiedettä pidettiin mystisenä asiana ja monenlainen taikauskoisuus oli voimissaan. Maailma oli alkeellinen, ja pienikin asia saattoi kääntää tapahtumienkulun kohti katastrofia esimerkiksi viljasadon suhteen. Tärkeää on joka tapauksessa tietää, etteivät kaikki ajan ihmiset uskoneet noituuteen lainkaan eikä kyseessä ole hysteria, jonka vallassa kaikki järjettömästi tahtoivat ottaa hengiltä puolet kansasta.

Hysteriaa toki oli. Se lähti liikkeelle Taalainmaalta, jossa syntyi tarina siitä, kuinka lapsia vietäisiin öisin paholaisen kartanoon Blåkullaan. Paikalliset vanhemmat vaativat viranomaisia auttamaan, ja aluksi viranomaisten näkökulma oli oikeastaan se, että massahysteria piti rauhoittaa, jotteivät ihmiset alkaisi ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Tilannetta ei pystytty kuitenkaan hoitamaan paikallisesti, joten apua pyydettiin valtakunnan taholta. Ikävä kyllä asiaa tuli selvittelemään Lorenz Greutz -niminen mies, joka sattui uskomaan okkultismiin siinä määrin, ettei hänelle ollut ongelmaa pitää paholaisen pitojakaan totena.

Vähitellen noituustarinat levisivät muuallekin, lopulta Tukholmaan saakka. Melkoisen ihmismäärän menetettyä niiden takia henkensä vainot viimein loppuivat, koska niitä oli käytännössä mahdotonta jatkaa. Ne eivät loppujen lopuksi sopineet ihmisten ajatusmaailmaan Jumalasta, ja tultiin tulokseen, jossa tarinoiden ajateltiin olevan paholaisen luoma illuusio, jolla oli ollut tarkoitus saada aikaan pahaa. Oli sula mahdottomuus ottaa kaikki hengiltä. Samalla kauhistelut kääntyivät toiseen suuntaan: koska tuomarin tehtävä ajan ihmisten mielestä oli antaa tuomio ihmisten pahoista teoista itsensä Jumalan puolesta, ei ollut kovin kiva ajatus, että teloitetuiksi oli nyt ehkä joutunut ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Noitavainoista Pohjolassa on syytä mainita vielä muutama seikka. Erikoista oli se, että Ruotsissa suurin osa todistajista oli lapsia. Lasten luotettavuus todistajina ei ole kovin hyvä, koska lapsen mieli on kuitenkin erilainen kuin aikuisen – niin, ja aikuisenkin luotettavuus on usein niin ja näin.

Toiseksi myös monet noidiksi syytetyt tunnustivat syyllisyytensä, jota nykyajan näkemyksen mukaan ei tietenkään ollut olemassakaan. Mielen ongelmia ei tunnistettu 1600-luvulla siten kuin nyt, ja lisäksi jostain käsittämättömästä syystä selvästi mieleltään sairaita uskottiin juuri tässä noituusasiassa, vaikka muutoin heidän puheitaan pidettiin hullujen höpötyksinä. Niinpä on mahdollista, että esimerkiksi lavantaudin jälkitautina iskenyt psykoosi saattoi saada jonkun luulemaan itseään noidaksi.

Kolmanneksi osa noidaksi syytetyistä joutui kokemaan karmean kohtalon siksi, että olivat joutuneet riitoihin jonkun silmäätekevän, esimerkiksi kirkkoherran kanssa. Karmeuksien takana on usein henkilökohtaisia kaunoja ja kostoja. Siinäkin on melkoisesti tarinanainesta, jos kaipaa synkempää kirjoitettavaa.

Mirkka Lappalaisen esitys oli kiinnostava, sillä se valaisi myös 1600-luvun ihmisen ajattelua. Eri aikakausien ihmisten aivoituksiin ei ole aina aivan helppo päästä kiinni, ja kirjoittajat painivat jatkuvasti tämän ongelman kanssa. Vaikken kirjoitakaan 1600-luvulle sijoittuvia tarinoita, oli esitys hyvä muistutus siitä, miten eri aikakauden ajattelu voi olla jotain aivan muuta kuin nykyaikana järkevänä pidetty ajattelu. Toisaalta 1600-luku ei eroa välttämättä niin paljoa nykyajasta: tieteeseen uskotaan nyt tosin ajoittain turhankin sokeasti, mutta toisaalta monien mielestä se ei kerro läheskään kaikkea totuudesta.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 1

KauhuCon (6. - 7.4.) järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa, ja olen ottanut tavakseni osallistua tapahtumaan, sillä ohjelma on joka vuosi ollut kiinnostava. Lisäksi KauhuCon järjestetään Rikhardinkadun kirjastossa, joka on kirjasto sympaattisimmasta päästä.

Tänä vuonna tapahtumassa oli ensimmäistä kertaa kunniavieras Suomen ulkopuolelta. Hän oli mm. Pohjoiset kultit -teoksen kirjoittanut ruotsalainen Anders Fager. Hän luentonsa otsikkona oli Sex, tentacles and tea.


Fager oli eloisa esiintyjä, jonka huumorintaju näytti olevan kohdillaan – mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että se osui yhteen oman huumorintajuni kanssa. Kunniavieraspuheenvuorossaan hän pohdiskeli mm. kauhun kokemusta ja kulumista. Nuorena koetut ensimmäiset kerrat taiteen tai minkä tahansa voimakkaan kokemuksen äärellä eivät palaa. Hakeudumme – tai ainakin yritämme hakeutua – takaisin näiden kokemusten pariin mm. katsomalla elokuvien uusintafilmatisointeja. Stephen Kingin Se-teoksen vanhemman filmatisoinnin nähneet, nuorena tosissaan elokuvan pelleä pelänneet, tahtovat nähdä uudemman filmatisoinnin nostalgiasyistä.

Kauhua aiheuttavat elementit kuitenkin kuluvat ja niistä tulee vitsien aiheita. Ihmiset voivat ostaa veriroiskekuvioilla koristellun suihkuverhon tai heistä on hauskaa söpöillä Alien-viittauksilla. Haasteellista on löytää keinot, joilla säilyttää kauhussa olennainen tunne: mitä nyt tapahtuu, mistä on kyse?

Erotiikka ei Fagerin mukaan kulu samalla tavalla kuin kauhu. Tämä lienee totta. Erotiikasta puheen ollen, luento antoi myös vastauksen siihen, miksi sekä kauhu että erotiikka ovat iän kaiken kiehtoneet minua. Ne toimivat samalla tavalla. Ihminen on kauhussa – lovecraftilaisesti ajatellen – oudossa tilanteessa, jossa ihmettelee, mitä on oikein tapahtumassa. Hän pelkää tuntematonta, mutta toisaalta se kiehtoo häntä tavattomasti. Samanlainen on tunnekokemus, kun tutustuu uuteen ihmiseen seksuaalisessa mielessä. Erotiikka kiehtoo ihmisiä myös siten, että he tahtovat tietää, mitä suljettujen verhojen takana tapahtuu. Jälleen uteliaisuus on samankaltaista kuin kauhussa.

Mitä tästä kaikesta opimme, kirjoittajina tai ihan vain ihmisinä? Jos tahdomme pitää kauhuntunteen tai erotiikan hengissä, siitä ei saa tulla asiaa, josta keskustellaan lämpimänmukavasti teen äärellä, ilman tunnetta, joka pitää valppaana ja uteliaana ja kysyy ääni väristen, mistä tässä tilanteessa oikeastaan on kyse. Niin, ehkä kauhun kokemuksessa on paljonkin hurmaa ja erotiikan kokemuksessa vähintäänkin pieni ripaus kauhua.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Steampunk-kirjallisuutta: Steampunk International

Itsekin jonkinlaista steampunkahtavaa tarinamaailmaa suunnittelevana yritän tutustua siihen, millaista steampunkia maailmalla ja Suomessa kirjoitetaan. Tämä tutustumisprojekti etenee valitettavan hitaasti, mutta hauskan katsauksen aiheeseen saa lukemalla Osuuskumman – ja samanaikaisesti kahden ulkomaisen kustantamon – julkaiseman antologian Steampunk International, jossa on kolme novellia kolmesta eri maasta, Suomesta, Portugalista ja Britanniasta.

Teoksen aloittavat brittikirjailijoiden novellit. Niistä kaksi sijoittuu maailmaan, johon kirjailija on kirjoittanut kokonaisen kirjasarjan. Jonathan Greenin novelli Vastuutonta suunnittelua yhdistyy Pax Britannia -steampunk-kirjasarjan tarinoihin. George Mann on puolestaan kirjoittanut Newbury & Hobbes -salapoliisiromaaneita, ja antologian novelli Jäähyväisten vuodenajat kertookin arvoituksellisen tarinan, jonka ratkaisee Sir Maurice Newbury.

Näistä kahdesta tarinasta minua innosti enemmän Jäähyväisten vuodenajat. Siinä Newbury tavataan Alfred Wither -nimisen miehen hautajaisista. Rikollinen on saatu hautaan, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Witherin elämä vaivaa Newburya. Hetken päästä löytyy tuon paheksutun miehen tekemiä maalauksia, joissa on mystinen nainen. Lopulta tietenkin paljastuu, mikä yhteys Witherillä ja naisella oli ja kuinka nerokas ja luova mies Wither olikaan.

Myös Vastuutonta suunnittelua -novellissa on kiehtova alkuasetelma: Magna Britannian imperiumi pysyy ikuisesti suurena, koska sillä on ajatushautomo edesmenneiden nerojen aivojen säilyttämiseksi. Siellä aivot jatkavat toimintaansa. Sitten näyttäisi siltä, että on tapahtunut aivovarkaus, sillä Isambard Kingdom Brunelin aivot ovat kadonneet. Brunel oli insinööri, joka mm. sai kakkospaikan BBC:n järjestämässä äänestyksessä siitä, kuka on kaikkien aikojen suurin britti. Ainoastaan Winston Churchill kiilasi ohi. Tällaisen neron aivojen varastaminen on tosiaan hyvin hauska lähtökohta tarinalle, mutta lopulta päädytään pitkään takaa-ajoon, joka minusta tuntuu liiallisen koheltavalta. Toisaalta voi olla, että novelli on hauskempi niille, jotka ovat lukeneet keikarimaisen agentti Ulysses Lucian Quicksilverin edesottamuksista jo aiemminkin. Maailma, jossa hän seikkailee, vaikuttaa vähintäänkin kiinnostavalta, sillä siinä mm. kuningatar Viktoria on jatkanut todellisuudessakin pitkää valtakauttaan vielä hurjan pitkään – höyryvoiman avulla.

Voisin hyvin kuvitella tarttuvani Pax Britannia -kirjoihin tai Newbury & Hobbes -steampunk-dekkareihin. Kolmas antologian brittinovelli on ymmärtääkseni irrallisempi ja itsenäisempi tarina, joten sen maailmaan ei pääse sukeltamaan syvemmälle. Novellilla on kuitenkin vahvat siteet todellisuuteen: siinä on mukana sekä James Young Simpson, joka oli tunnettu synnytyslääkäri, että J. Marion Sims, jota pidetään modernin gynekologian isänä. Novellissa etsitään kloroformin hengittämisen voimalla ratkaisuja lääketieteellisiin ongelmiin.

Eksoottisin steampunk-maa antologiassa on suomalaisesta näkökulmasta Portugali. Anton Starkin novellissa Videri Quam Esse ollaan steampunkille hieman epätyypillisellä vuosisadalla, 1500-luvulla. Kuolleesta sarvikuonosta tehdään novellissa elävä uudelleen, jotta paavi saa lahjan, joka hänelle on luvattu. Diana Pinguicha puolestaan käsittelee novellissaan Kivisydän sitä, kuinka lähellä toisiaan oikea ja keinotekoinen olento voivat olla. Novellin loppu vie ajatukset ikuisuuden sfääreihin ja jollain lailla hämmentää ainakin minua.

Kolmannen portugalilaisnovellin, Pedro Ciprianon Aavikkolukin, päähenkilö Ana on tyttö, joka kykenee tappamaan ja viemään vaaralliset tehtävät päätökseensä. Niinpä Ana lähtee kuljettamaan salattuja asiakirjoja sisältävää sylinteriä läpi väkivaltaisen Porton kaupungin. Tarinan edetessä selviää myös se, miten Anan vanhemmat ovat joutuneet hirtetyiksi. Portugalin historian tunteminen ei ole näitä novelleja lukiessa välttämätöntä, mutta luulen, että jos minulla olisi ollut siitä enemmän tietoa, lukukokemus olisi voinut syventyä.

Antologian suomalaiset novellit ovat peräisin kotimaiseen spefiin perehtyneille tuttujen kirjailijoiden kynistä. Anne Leinosen novelli Sylinterihattu kertoo hatusta, jolla kirjaimellisesti raksuttaa. Hatun sisällä oleva koneisto tekee hatusta oppivan mutta toisaalta myös ihmisten elämää ohjailevan esineen. Hatun seikkailu ihmiseltä toiselle on yhtä lailla hauska ja traaginen.

J.S. Meresmaan novelli Augustine sijoittuu vaihtoehtoiseen Pariisiin. Augustine on enonsa luona kasvava 15-vuotias, toisesta korvastaan huonokuuloinen tyttö, joka tahtoo opiskelemaan insinööriksi. Lisäksi hän on hyvin teinimäisesti ihastunut Jacques-nimiseen nuoreenmieheen, joka on palkattu enon johtaman yrityksen leipiin. Augustine on määrätietoinen nuori nainen, joka oppii paljon myös liikemaailmasta ja siitä, miten maailma oikeastaan toimii. Eikä kaikki ole niin kaunista kuin miltä Augustinesta näyttää.

Magdalena Hain novelli Siivekäs mies Isaac tapahtuu maailmassa, johon kirjailija on aiemmin kirjoittanut Gigi & Henry -kirjasarjansa. Tämä tarina on selvästi suunnattu aikuisille lukijoille, sillä sen teemat liittyvät vanhempien suhteeseen lapsiinsa. Yksikorvaksi nimitetty nainen löytää maahan tippuneen huonokuntoisen miehen, jolla on kehossaan kiinni metallista tehdyt siivet. Siivillä on tarinansa ja siivekkään miehen Isaacin sekä Yksikorvan elämäntarinat ja niiden kipeät kohdat kietoutuvat yhteen. Jokaisella on kuitenkin oma kostonsa.

Steampunk International on mielenkiintoinen teos, koska se näyttää, miten tarinat yhdistävät ihmisiä eri puolilta – tässä tapauksessa – Eurooppaa. On avartavaa nähdä, miten sama genre taipuu eri ympäristöihin ja kulttuureihin. Itselleni mieluisimmat novellit olivat ehkä Jäähyväisten vuodenajat (sanotaanko, että romanttiset motiivit tehoavat minuun aina) ja Siivekäs mies Isaac (Yksikorvan määrätietoisuus teki vaikutuksen, vaikkei sitä voinut pitää moraalisena – tai ehkä juuri siksi se liikuttikin mieltäni). Steampunkia tuntemattomalle tämä voisi olla myös hyvä teos aloittaa genreen tutustuminen. Suomen osalta voisin sanoa, että novellit on hyvin valittu: yksi sijoittuu Suomeen, yksi vaihtoehtoiseen Ranskaan ja yksi kuvitteelliseen Keloburgin kaupunkiin. Toisaalta olisi tuottanut vielä suurempaa iloa, jos olisimme saaneet näiltä kirjoittajilta antologiaan aiemmin julkaisemattomat tekstit. Mutta hyvä näinkin: antologian lukijat Britanniassa ja Portugalissa saavat joka tapauksessa tutustua suomalaisen steampunkin kärkinimiin.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Joulu 1800-luvulla

Näin loppiaisena oli vielä sopiva aika käydä Kuopion korttelimuseossa tutustumassa sen joulunäyttelyyn. Sopivaa se oli siksikin, että näyttely oli auki viimeistä päivää. Museon näyttelytiloihin, joissa esitellään asumista ja muuta eloa eri vuosikymmenillä, oli lisätty jouluelementtejä ja tietoa joulunvietosta. Itseäni kiinnosti erityisesti 1800-luvun loppupuolen joulunvietto, koska omat tarinani sijoittuvat tuohon aikakauteen. Koskaan ei voi tietää, milloin on joulutarinan aika.

Mitä sitten opin 1800-luvun jouluperinteistä? Porvariskoteihin hankittiin korkealla olevaan kattoon asti ulottuva kuusi, jonka piti näkyä ikkunan kautta myös muille kuin perheenjäsenille. Kuusen latvakoristeena saattoi olla tähti nykyiseen tapaan, mutta myös enkelikoristetta käytettiin latvassa. Esimerkiksi omenat, rinkelit, piparkakut ja ruusukkeet olivat tyypillisiä kuusenkoristeita. Kuuseen laitettiin myös nauha, jossa oli lause Raamatusta.


Omena oli joulun hedelmä, ja talven keskelle saatiin jouluomenat ulkomailta. Jouluna herkuteltiin myös kuivatuilla hedelmillä, pähkinöillä, manteleilla ja makeisilla, joista yksi suosikki olivat marmeladit.

1800-luvun loppupuolella joitain suomalaisia koteja koristettiin jouluisin jo hyasinteilla ja punaisilla tulppaaneilla. Sen sijaan nykyisin suosittua joulutähteä ei silloin vielä tunnettu.

Nykyisin pröystäillään ja kilpaillaan joululahjoilla. 1800-luvulla edes varakkaat ihmiset eivät antaneet toisilleen rahallisesti arvokkaita lahjoja. Lahja saattoi olla vaikkapa koristenauha tai kynänpyyhin, ja siihen oli liitetty runo, jonka lahjan antaja oli sepittänyt.

Joulukorttiperinne on peräisin 1800-luvun Englannista, jossa tiedetään painetun joulukortti vuonna 1843. Suomalaiset säätyläisperheet innostuivat joulukorttien lähettelystä 1870–1880-luvuilla.

Jouluna syötiin Suomessa perinteisesti joulupuuroa, lipeäkalaa ja joululeipää. Tapa syödä riisipuuroa on 1800-luvulta. Aiemmin puuro oli yleensä ohrapuuroa. Kinkku saatiin joulupöytiimme suunnilleen 1800-luvun puolivälissä. Myös lanttu- ja perunalaatikko ovat ruokia, jotka otettiin joulupöytiimme 1800-luvulla.