maanantai 13. toukokuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 5

Lauri Lattu piti viime vuoden KauhuConissa esitelmän H.P. Lovecraftista. Tällä kertaa hän puhui Cthulhu-mytologiasta. Se voidaan hahmottaa monella tavalla. Lovecraft itse kirjoitti kolme Cthulhu-tarinaa, mutta suurten muinaisten maailmaan on kirjoitettu vuosikymmenten saatossa melkoinen määrä tarinoita lisää. Voisi siis ajatella, että mytologia olisi jonkinlainen kirjailijoiden ja viittausten verkko. Cthulhua on hyödynnetty paitsi kirjallisesti, myös mm. tietokonepeleissä. Ja niitäkin on, jotka uskovat suurten muinaisten olevan totta.


Melkoiseksi on siis paisunut muutamasta novellista alkanut maailma, jota Cthulhu ja muut suuret muinaiset asuttavat. Ei ihme, että mytologialle on kehitetty myös useita nimityksiä. Lovecraft käytti siitä itse nimitystä Yog-Sothotheory.

Cthulhu-mytologian hahmottelemisessa keskeisessä roolissa oli August Derleth, joka Lovecraftin kuoleman jälkeen loi mytologialle tarkan rakenteen. Cthulhu-tarinoiden kirjoittajat noudattivatkin pitkään Darlethin oppeja. Niissä oli kuitenkin se ongelma, että ne olivat dualistisen kristillisiä, mikä ei ehkä ollut – ilmeisesti – loppujen lopuksi kovin lovecraftilaista.

Millainen sitten oli Lovecraftin itsensä näkemys? Sitä ei ole aivan helppo jäljittää, niin muovautuva ja dynaaminen se on. Siinä voidaan kuitenkin nähdä 4–5 peruspilaria. Ensiksikin tarinat sijoittuvat kuvitteelliseen Uuteen-Englantiin. Niissä esiintyy suuria muinaisia, jotka ovat siis maapallon ulkopuolisia entiteettejä, sekä kiellettyjä kirjoja. Tärkeää on myös kosmisuuden tuntu, missä merkittävintä on ihmisen pienuus ja merkityksettömyys: ihminen on mitätön ja maailmankaikkeus vihamielinen. Ei kuulosta kovinkaan riemulliselta, mutta juuri sellaiselta, jota minun pitäisi lukea enemmän. Oppinutta kertojahahmoa voidaan pitää viidentenä peruspilarina.

Cthulhu-mytologialla on ollut historiansa aikana parempia ja vähemmän hyviä kirjallisia kausia. Lovecraftin ideoita on käytetty härskisti vain huomion saamisen vuoksi, vaikka kirjalliset taidot eivät ole olleet kovin kummoiset. Toisaalta mytologiaa on hyödynnetty myös laadukkaassa proosassa.

Miksi Cthulhu-mytologia sitten kiehtoo niin monia? Se on nykyajan kummitustarina, avoin konsepti, jonka tekijänoikeudet eivät ole kenenkään hallussa. Tästä syystä Cthulhuun on helppo tarttua ja siihen voi törmätä niin Simpsoneissa kuin South Parkissa tai kuunnellessaan Metallican musiikkia. No, vapaus tekijänoikeuksista tuskin on ainut syy Cthulhun suosioon, sillä taidehan tarttuu, mihin sitä huvittaa tarttua, oli lupa tai ei. Latun mukaan avaruusoliot ovat kuitenkin kummituksia uskottavampia, ja niiden myötä kauhu siirtyy ikään kuin uusiin sfääreihin, jopa tieteelliselle tasolle. Se ei muuta vaan paremminkin tukee sitä, että mitään pelastusta ei ole – olemme merkityksettömiä, eikä siihen auta mikään.

Cthulhu-mytologia on siinä mielessä antimytologia, että siinä jumalilla ei ole suhdetta ihmisiin. Jumalolennot eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita mitättömistä ihmisistä. Tästä seuraa auttamatta ihmiselle eksistentiaalista ahdistusta ja kammoa.

Mielenkiintoista Cthulhu-mytologiassa on myös sen aikakäsitys. Lovecraftin teksteissä ajan rajat rikotaan, eivätkä suuret muinaiset ole kahlittuja meidän aikarajoihimme. Olennot rikkovat myös fysiikan lakeja tai sitten voi yksinkertaisesti ajatella, ettei heillä ole niitä lainkaan. Tämä on johtanut siihen, että Lovecraft-okkultistit, jotka taitavat ottaa nämä tarinat hieman liiankin tosissaan, uskovat, että jos ihminen hokee Lovecraftin tarinoiden barbaarisia nimiä, hän voi vapautua omista rajoistaan. Tätä en aio lähteä itse kokeilemaan – Lovecraftin tarinoiden lukeminen riittää vallan mainiosti.

Aina oppii uutta, ja tällä luennolla opin paljonkin sellaista, mistä en ole koskaan kuullut. Viimeiseksi tässä mainittakoon Timothy Mortonin kehittelemä käsite hyperobjekti. Sillä tarkoitetaan objektia, joka on kooltaan niin valtava, ettei ihminen enää pysty käsittämään sitä objektiksi, koska sillä ei ole rajoja, jotka pystyisimme käsittämään. Morton on antanut esimerkiksi hyperobjektista ilmastonmuutoksen, mutta hyperobjektina voidaan helposti pitää myös – tietenkin – Cthulhua. Ehkä tällä voi lohduttautua, jos Cthulhu-mytologia tai Lovecraftin tarinat ylipäätään menevät yli hilseen.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 4

Kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Siksipä oli hauska kuunnella Karolina Kouvolan ja Vanessa Kairulahden esitys Helsingissä kummittelevista kummituksista. Kouvola ja Kairulahti ovat uskontotieteilijöitä, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan Helsingin henget. Heidän erikoisalaansa on vanha kansanperinne. Kouvolan ja Kairulahden esityksessä kerrottiin useita hiuksianostattavia tarinoita eri puolilta Helsinkiä. Kummituksia asustaa tarinoiden mukaan niin keskustan jugend-taloissa ja pääkaupunkimme hotelleissa kuin keskustan ulkopuolella olevissa kartanoissakin.


Kummitustarinat ovat pitkään olleet turvallinen tapa pelon kokemiseen, mutta niitä on käytetty myös varoitustarinoina tai moraalin välittämiseen. Toki ne ovat olleet ja ovat yhä myös viihdettä.

Kuolemaan liittyvät uskomukset ovat tietenkin aikojen kuluessa muuttuneet. Entisaikoina uskottiin, että vainajat jäivät kuolemansa jälkeen joka tapauksessa hetkeksi aikaa kotinsa ympäristöön vaeltelemaan. Sitten he joko siirtyivät eteenpäin tai jäivät jumiin tähän tilaan, jos jokin piti heidät siinä. Hautausmailla asui puolestaan kalmanväkeä, jossa oli vainajia, joita kukaan ei enää muistanut.

Kuoleman rajan yli siirtyneet olivat siis ennenvanhaan tuttuja ihmisille, mutta tarinaperinne on rikasta edelleen. Helsingistä löytyy esitelmän perusteella melkoinen määrä todella kiinnostavia kummitustarinoita. Aiheeseen sopivaa tunnelmaa luo se, että nykyisen Senaatintorin paikalla on ollut aiemmin hautausmaa. Tätä voi pohtia kävellessään seuraavan kerran aukion poikki.

Kummituksia voi lähteä metsästämään myös teatteri-iltaa viettäessään. Svenska Teaternissa on kokonaista seitsemän kummitusta ja erikoisuutena kummitteleva kirjoituskone. Kansallisteatterissa voi puolestaan tavata teatterin entisen näyttelijän, jonka haamu ilmestyy ihmisille kirves kourassaan. Kummituksen taustalla on karmiva tarina. Näyttelijä oli saanut eläkelahjaksi kirveen ja tappanut sillä vaimonsa. Itse hän oli hirttäytynyt. Vähemmästäkin jää kummittelemaan.

Osa kummituksista ei pääse hieman toisessa mielessä työpaikastaan kuolemansakaan jälkeen eroon vaan jää ikään kuin pitämään siitä huolta ja kummittelee silloin, kun kaikki ei mene taiteen sääntöjen mukaan. Tällainen kummitus on mm. ravintola Kappelissa.

Helsingin kummituksissa on myös runsaasti eri värisiin vaatteisiin pukeutuvia rouvia. Länsimaisessa – pitkälti viktoriaanisessa – kummitustarinaperinteessä esiintyy mustia, valkoisia ja harmaita rouvia. Mustat rouvat kantavat harteillaan raskaita syntejä, kun taas valkoiset rouvat ovat puhtaita marttyyrihahmoja. Harmaissa rouvissa on jollain tapaa sekä hyvää että pahaa, ja yleensä he ovat tehneet jotain, mitä naisen ei olisi heidän elinaikanaan kuulunut tehdä. Tällaisia asioita voivat olla mm. rakastuminen väärään henkilöön tai pettäminen.

Kuten kerroin, kummitustarinat ovat aina kiehtoneet minua. Toki ne ovat kansanperinteenä ja populaarikulttuurin tuotteina hyvin kliseisiä, itseään toistavia. Mukavaa tvistiä aihepiiriin on saatu käsittelemällä asiaa kummitusten näkökulmasta tai muistamalla, etteivät kaikki kummitukset ole pahantahtoisia. Yhtä kaikki, kirjoittajan kannattaa penkoa kummitustarinaperinnettä. Koskaan ei tiedä, milloin vastaan tulee se tarina, joka antaa idean koukuttavaan novelliin tai romaaniin ja vaikkapa koko kummitustarinaperinteen uudistamiseen – isoja kun pitää unelmoida.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

KauhuCon2019, osa 3

Ainut tänä vuonna KauhuConissa seuraamani paneeli oli aiheeltaan ”Locality in horror writing”. Sen osallistujat olivat Anders Fager, Marko Hautala ja Jukka Laajarinne. Puheenjohtajana toimi Joonas Widenius. Kirjoitusharrastuksen kannalta tämä oli tietenkin kiintoisa aihe.


Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että tarinan tapahtumapaikka on erittäin tärkeä. Fagerin mukaan se määrää sen, mitä lukija teokselta odottaa. Hautala on leimallisesti vaasalainen kirjailija, koska esikoisteosta lukuun ottamatta hän on sijoittanut tarinansa kotikaupunkiinsa. Ehkäpä Hautala oppi jotain kirjoitettuaan yhden Berliiniin sijoittuvan romaanin – paneelissa hän naureskeli sille, että jos sijoittaa tarinan jonnekin vieraaseen paikkaan, joutuu tekemään aivan liikaa taustatutkimusta.

Hautala onkin erityisen kiinnostunut tekemään tutusta paikasta oudon, ja hänen mukaansa mistä tahansa paikasta voi tehdä oudon. Joka puolella ympärillämme on siis kauhutarinaan sopivia paikkoja. Jukka Laajarinne sen sijaan kertoi nauttivansa erityisesti taustatutkimuksen tekemisestä. Hän ei edes näe tutuissa paikoissa mitään erityisen kiinnostavaa.

Kirjoittamista harrastavan näkökulmasta oli kiinnostavaa kuulla, miten panelistit tutkivat valitsemiaan miljöitä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tarinaan otetussa paikassa pitää vierailla, koska pelkästään kirjatutkimusta tekemällä ei voi aistia paikkaa. Fager kertoi, kuinka hän esimerkiksi Docklandsissa käydessään havaitsi, että se tuoksuu aivan erilaiselta kuin muut Lontoon osat. Laajarinnekin kertoi vierailevansa paikoissa, joista kirjoittaa, koska kirjoista ei voi saada käsitystä paikkojen äänistä ja hajuista. Lisäksi Laajarinne muistutti, että netissä väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri. Fagerin mielestä paikkaa ei myöskään voi ymmärtää, jollei siellä käy: on tiedettävä, miten tarinan miljöö käytännössä toimii.

Hautalan mukaan monet paikat, joissa on jotain kirjoitettavaa, ovat oikeasti banaaleja. Tarinassa niistä voi tulla niin kiinnostavia, että vaikkapa mahdollisimman vähän kiinnostava silta voi muuttua pakolliseksi valokuvattavaksi, kun siitä on tehty keskeinen elementti kiinnostavassa tarinassa. Näin todella kävi Hautalalle hänen luettuaan Anders Fagerin novellin, jossa esiintyy eräs tukholmalainen silta.

Marko Hautala jatkoi sunnuntaina miljööaiheesta korvatessaan pikakomennuksella Tiina Raevaaran, jonka oli täytynyt peruuttaa esiintymisensä tämän vuoden KauhuConissa sairastumisen vuoksi. Sunnuntaina Hautala kertoi, että romaanin ideassa pitää olla mana, säteily, magia, ja kirjailijan on tunnistettava asia, jossa se on silloin kun sellainen tulee vastaan.

Esimerkkinä tällaisesta paikasta Hautala kertoi Leväluhdasta, joka on rautakautinen vesikalmisto Pohjanmaalla ja Hautalan uusimman romaanin keskeinen paikka – ja nimikin. Kirjailija vieraili Leväluhdassa ensimmäisen kerran 10 vuotta ennen kuin paikka alkoi taittua tarinaksi. Leväluhdassa on mystisyys ja ilmapiiri, joka tekee paikasta selkeästi tarinan aiheen. Vaikutti siltä, että Hautalan mielestä paikan kiehtovuutta oikeastaan lisäsi se toisaalta ikävä asia, ettei luultavasti koskaan saada selville, miksi sinne, kauaksi asutuksesta, on haudattu naisia ja lapsia, jotka vaikuttaisivat olevan varakkaista perheistä. Kun tähän lisää kirjoittajan vastuuttomuuden, sen, ettei minkään tarinassa oikeastaan tarvitse olla totta, oli Leväluhta melko lailla täydellinen tarinankirjoittamiseen innoittava paikka. Ei ole ihme, että kohtuullisen lähellä paikkaa asuva Hautala siitä kirjoitti.

Hautala antoi myös käytännönvinkin, miten voi toimia, jos etsii tarinanaihetta. Hautala itse kävelee silloin pitkiä kävelyitä, joita ei suunnittele etukäteen. Kun tämän tekee toistuvasti, huomaa, että jalat vievät usein samaan paikkaan. Silloin voi tehdä tulkinnan, että tuossa paikassa on jotain, mikä kiehtoo, jotain, mistä kirjoittaa. Ja vaikka paikka vaikuttaisi banaalilta, siihen kannattaa tarttua.

Miljöö on tärkeä osa tarinaa. Kirjoittajan on upottava siihen jotenkin, joko tarkasteltava jotain lähellä olevaa uusin silmin tai matkattava kauaskin haistaakseen tarinansa miljöön ilmaa ihan oikeasti.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 2

Lauantaina 6.4. KauhuConissa puhui historiantutkija Mirkka Lappalainen, joka on kirjoittanut monia maallikoillekin sopivia tietokirjoja lähinnä 1600-luvun historiasta. Hänen luentonsa liittyi samaan aiheeseen kuin häneltä viime vuonna ilmestynyt kirja, noitavainoihin 1600-luvun Pohjolassa.

Näkökulma, jota en koskaan ennen ollut itse tullut ajatelleeksi, tuli heti alkuun: Noitavainoissa voidaan nähdä kahdenlaisia syytöksiä. Ensiksikin ihmisiä syytettiin siitä, että he olivat liittoutuneet paholaisen kanssa ja viettivät noitasapattia. Toisenlaisissa syytöksissä oli kyse siitä, että henkilön väitettiin vahingoittaneen toista ihmistä tai hänen omaisuuttaan noitakeinoilla. Ensimmäisessä näistä olivat Pohjolassa yleensä syytettyinä naiset, jälkimmäisessä usein miehet. Nämä ilmiöt olivat siis toisistaan erillisiä, eikä ollut vain yhdenlaisia noituustapauksia.


Lappalainen selosti, millaisessa maailmassa 1600-luvulla elettiin. Itse en ole aiemmin pitänyt tuota ajankohtaa mitenkään erityiskiinnostavana, vaikka historia minua kiinnostaakin. Lappalaisen esittelemänä 1600-luku näyttäytyi kuitenkin mielenkiintoisena ajattelun muuttumisen käännekohtana, jossa maailmaa alettiin selittää tieteen keinoin. Toisaalta tiedettä pidettiin mystisenä asiana ja monenlainen taikauskoisuus oli voimissaan. Maailma oli alkeellinen, ja pienikin asia saattoi kääntää tapahtumienkulun kohti katastrofia esimerkiksi viljasadon suhteen. Tärkeää on joka tapauksessa tietää, etteivät kaikki ajan ihmiset uskoneet noituuteen lainkaan eikä kyseessä ole hysteria, jonka vallassa kaikki järjettömästi tahtoivat ottaa hengiltä puolet kansasta.

Hysteriaa toki oli. Se lähti liikkeelle Taalainmaalta, jossa syntyi tarina siitä, kuinka lapsia vietäisiin öisin paholaisen kartanoon Blåkullaan. Paikalliset vanhemmat vaativat viranomaisia auttamaan, ja aluksi viranomaisten näkökulma oli oikeastaan se, että massahysteria piti rauhoittaa, jotteivät ihmiset alkaisi ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Tilannetta ei pystytty kuitenkaan hoitamaan paikallisesti, joten apua pyydettiin valtakunnan taholta. Ikävä kyllä asiaa tuli selvittelemään Lorenz Greutz -niminen mies, joka sattui uskomaan okkultismiin siinä määrin, ettei hänelle ollut ongelmaa pitää paholaisen pitojakaan totena.

Vähitellen noituustarinat levisivät muuallekin, lopulta Tukholmaan saakka. Melkoisen ihmismäärän menetettyä niiden takia henkensä vainot viimein loppuivat, koska niitä oli käytännössä mahdotonta jatkaa. Ne eivät loppujen lopuksi sopineet ihmisten ajatusmaailmaan Jumalasta, ja tultiin tulokseen, jossa tarinoiden ajateltiin olevan paholaisen luoma illuusio, jolla oli ollut tarkoitus saada aikaan pahaa. Oli sula mahdottomuus ottaa kaikki hengiltä. Samalla kauhistelut kääntyivät toiseen suuntaan: koska tuomarin tehtävä ajan ihmisten mielestä oli antaa tuomio ihmisten pahoista teoista itsensä Jumalan puolesta, ei ollut kovin kiva ajatus, että teloitetuiksi oli nyt ehkä joutunut ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Noitavainoista Pohjolassa on syytä mainita vielä muutama seikka. Erikoista oli se, että Ruotsissa suurin osa todistajista oli lapsia. Lasten luotettavuus todistajina ei ole kovin hyvä, koska lapsen mieli on kuitenkin erilainen kuin aikuisen – niin, ja aikuisenkin luotettavuus on usein niin ja näin.

Toiseksi myös monet noidiksi syytetyt tunnustivat syyllisyytensä, jota nykyajan näkemyksen mukaan ei tietenkään ollut olemassakaan. Mielen ongelmia ei tunnistettu 1600-luvulla siten kuin nyt, ja lisäksi jostain käsittämättömästä syystä selvästi mieleltään sairaita uskottiin juuri tässä noituusasiassa, vaikka muutoin heidän puheitaan pidettiin hullujen höpötyksinä. Niinpä on mahdollista, että esimerkiksi lavantaudin jälkitautina iskenyt psykoosi saattoi saada jonkun luulemaan itseään noidaksi.

Kolmanneksi osa noidaksi syytetyistä joutui kokemaan karmean kohtalon siksi, että olivat joutuneet riitoihin jonkun silmäätekevän, esimerkiksi kirkkoherran kanssa. Karmeuksien takana on usein henkilökohtaisia kaunoja ja kostoja. Siinäkin on melkoisesti tarinanainesta, jos kaipaa synkempää kirjoitettavaa.

Mirkka Lappalaisen esitys oli kiinnostava, sillä se valaisi myös 1600-luvun ihmisen ajattelua. Eri aikakausien ihmisten aivoituksiin ei ole aina aivan helppo päästä kiinni, ja kirjoittajat painivat jatkuvasti tämän ongelman kanssa. Vaikken kirjoitakaan 1600-luvulle sijoittuvia tarinoita, oli esitys hyvä muistutus siitä, miten eri aikakauden ajattelu voi olla jotain aivan muuta kuin nykyaikana järkevänä pidetty ajattelu. Toisaalta 1600-luku ei eroa välttämättä niin paljoa nykyajasta: tieteeseen uskotaan nyt tosin ajoittain turhankin sokeasti, mutta toisaalta monien mielestä se ei kerro läheskään kaikkea totuudesta.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

KauhuCon 2019, osa 1

KauhuCon (6. - 7.4.) järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa, ja olen ottanut tavakseni osallistua tapahtumaan, sillä ohjelma on joka vuosi ollut kiinnostava. Lisäksi KauhuCon järjestetään Rikhardinkadun kirjastossa, joka on kirjasto sympaattisimmasta päästä.

Tänä vuonna tapahtumassa oli ensimmäistä kertaa kunniavieras Suomen ulkopuolelta. Hän oli mm. Pohjoiset kultit -teoksen kirjoittanut ruotsalainen Anders Fager. Hän luentonsa otsikkona oli Sex, tentacles and tea.


Fager oli eloisa esiintyjä, jonka huumorintaju näytti olevan kohdillaan – mikä tietenkin tarkoittaa sitä, että se osui yhteen oman huumorintajuni kanssa. Kunniavieraspuheenvuorossaan hän pohdiskeli mm. kauhun kokemusta ja kulumista. Nuorena koetut ensimmäiset kerrat taiteen tai minkä tahansa voimakkaan kokemuksen äärellä eivät palaa. Hakeudumme – tai ainakin yritämme hakeutua – takaisin näiden kokemusten pariin mm. katsomalla elokuvien uusintafilmatisointeja. Stephen Kingin Se-teoksen vanhemman filmatisoinnin nähneet, nuorena tosissaan elokuvan pelleä pelänneet, tahtovat nähdä uudemman filmatisoinnin nostalgiasyistä.

Kauhua aiheuttavat elementit kuitenkin kuluvat ja niistä tulee vitsien aiheita. Ihmiset voivat ostaa veriroiskekuvioilla koristellun suihkuverhon tai heistä on hauskaa söpöillä Alien-viittauksilla. Haasteellista on löytää keinot, joilla säilyttää kauhussa olennainen tunne: mitä nyt tapahtuu, mistä on kyse?

Erotiikka ei Fagerin mukaan kulu samalla tavalla kuin kauhu. Tämä lienee totta. Erotiikasta puheen ollen, luento antoi myös vastauksen siihen, miksi sekä kauhu että erotiikka ovat iän kaiken kiehtoneet minua. Ne toimivat samalla tavalla. Ihminen on kauhussa – lovecraftilaisesti ajatellen – oudossa tilanteessa, jossa ihmettelee, mitä on oikein tapahtumassa. Hän pelkää tuntematonta, mutta toisaalta se kiehtoo häntä tavattomasti. Samanlainen on tunnekokemus, kun tutustuu uuteen ihmiseen seksuaalisessa mielessä. Erotiikka kiehtoo ihmisiä myös siten, että he tahtovat tietää, mitä suljettujen verhojen takana tapahtuu. Jälleen uteliaisuus on samankaltaista kuin kauhussa.

Mitä tästä kaikesta opimme, kirjoittajina tai ihan vain ihmisinä? Jos tahdomme pitää kauhuntunteen tai erotiikan hengissä, siitä ei saa tulla asiaa, josta keskustellaan lämpimänmukavasti teen äärellä, ilman tunnetta, joka pitää valppaana ja uteliaana ja kysyy ääni väristen, mistä tässä tilanteessa oikeastaan on kyse. Niin, ehkä kauhun kokemuksessa on paljonkin hurmaa ja erotiikan kokemuksessa vähintäänkin pieni ripaus kauhua.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Steampunk-kirjallisuutta: Steampunk International

Itsekin jonkinlaista steampunkahtavaa tarinamaailmaa suunnittelevana yritän tutustua siihen, millaista steampunkia maailmalla ja Suomessa kirjoitetaan. Tämä tutustumisprojekti etenee valitettavan hitaasti, mutta hauskan katsauksen aiheeseen saa lukemalla Osuuskumman – ja samanaikaisesti kahden ulkomaisen kustantamon – julkaiseman antologian Steampunk International, jossa on kolme novellia kolmesta eri maasta, Suomesta, Portugalista ja Britanniasta.

Teoksen aloittavat brittikirjailijoiden novellit. Niistä kaksi sijoittuu maailmaan, johon kirjailija on kirjoittanut kokonaisen kirjasarjan. Jonathan Greenin novelli Vastuutonta suunnittelua yhdistyy Pax Britannia -steampunk-kirjasarjan tarinoihin. George Mann on puolestaan kirjoittanut Newbury & Hobbes -salapoliisiromaaneita, ja antologian novelli Jäähyväisten vuodenajat kertookin arvoituksellisen tarinan, jonka ratkaisee Sir Maurice Newbury.

Näistä kahdesta tarinasta minua innosti enemmän Jäähyväisten vuodenajat. Siinä Newbury tavataan Alfred Wither -nimisen miehen hautajaisista. Rikollinen on saatu hautaan, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Witherin elämä vaivaa Newburya. Hetken päästä löytyy tuon paheksutun miehen tekemiä maalauksia, joissa on mystinen nainen. Lopulta tietenkin paljastuu, mikä yhteys Witherillä ja naisella oli ja kuinka nerokas ja luova mies Wither olikaan.

Myös Vastuutonta suunnittelua -novellissa on kiehtova alkuasetelma: Magna Britannian imperiumi pysyy ikuisesti suurena, koska sillä on ajatushautomo edesmenneiden nerojen aivojen säilyttämiseksi. Siellä aivot jatkavat toimintaansa. Sitten näyttäisi siltä, että on tapahtunut aivovarkaus, sillä Isambard Kingdom Brunelin aivot ovat kadonneet. Brunel oli insinööri, joka mm. sai kakkospaikan BBC:n järjestämässä äänestyksessä siitä, kuka on kaikkien aikojen suurin britti. Ainoastaan Winston Churchill kiilasi ohi. Tällaisen neron aivojen varastaminen on tosiaan hyvin hauska lähtökohta tarinalle, mutta lopulta päädytään pitkään takaa-ajoon, joka minusta tuntuu liiallisen koheltavalta. Toisaalta voi olla, että novelli on hauskempi niille, jotka ovat lukeneet keikarimaisen agentti Ulysses Lucian Quicksilverin edesottamuksista jo aiemminkin. Maailma, jossa hän seikkailee, vaikuttaa vähintäänkin kiinnostavalta, sillä siinä mm. kuningatar Viktoria on jatkanut todellisuudessakin pitkää valtakauttaan vielä hurjan pitkään – höyryvoiman avulla.

Voisin hyvin kuvitella tarttuvani Pax Britannia -kirjoihin tai Newbury & Hobbes -steampunk-dekkareihin. Kolmas antologian brittinovelli on ymmärtääkseni irrallisempi ja itsenäisempi tarina, joten sen maailmaan ei pääse sukeltamaan syvemmälle. Novellilla on kuitenkin vahvat siteet todellisuuteen: siinä on mukana sekä James Young Simpson, joka oli tunnettu synnytyslääkäri, että J. Marion Sims, jota pidetään modernin gynekologian isänä. Novellissa etsitään kloroformin hengittämisen voimalla ratkaisuja lääketieteellisiin ongelmiin.

Eksoottisin steampunk-maa antologiassa on suomalaisesta näkökulmasta Portugali. Anton Starkin novellissa Videri Quam Esse ollaan steampunkille hieman epätyypillisellä vuosisadalla, 1500-luvulla. Kuolleesta sarvikuonosta tehdään novellissa elävä uudelleen, jotta paavi saa lahjan, joka hänelle on luvattu. Diana Pinguicha puolestaan käsittelee novellissaan Kivisydän sitä, kuinka lähellä toisiaan oikea ja keinotekoinen olento voivat olla. Novellin loppu vie ajatukset ikuisuuden sfääreihin ja jollain lailla hämmentää ainakin minua.

Kolmannen portugalilaisnovellin, Pedro Ciprianon Aavikkolukin, päähenkilö Ana on tyttö, joka kykenee tappamaan ja viemään vaaralliset tehtävät päätökseensä. Niinpä Ana lähtee kuljettamaan salattuja asiakirjoja sisältävää sylinteriä läpi väkivaltaisen Porton kaupungin. Tarinan edetessä selviää myös se, miten Anan vanhemmat ovat joutuneet hirtetyiksi. Portugalin historian tunteminen ei ole näitä novelleja lukiessa välttämätöntä, mutta luulen, että jos minulla olisi ollut siitä enemmän tietoa, lukukokemus olisi voinut syventyä.

Antologian suomalaiset novellit ovat peräisin kotimaiseen spefiin perehtyneille tuttujen kirjailijoiden kynistä. Anne Leinosen novelli Sylinterihattu kertoo hatusta, jolla kirjaimellisesti raksuttaa. Hatun sisällä oleva koneisto tekee hatusta oppivan mutta toisaalta myös ihmisten elämää ohjailevan esineen. Hatun seikkailu ihmiseltä toiselle on yhtä lailla hauska ja traaginen.

J.S. Meresmaan novelli Augustine sijoittuu vaihtoehtoiseen Pariisiin. Augustine on enonsa luona kasvava 15-vuotias, toisesta korvastaan huonokuuloinen tyttö, joka tahtoo opiskelemaan insinööriksi. Lisäksi hän on hyvin teinimäisesti ihastunut Jacques-nimiseen nuoreenmieheen, joka on palkattu enon johtaman yrityksen leipiin. Augustine on määrätietoinen nuori nainen, joka oppii paljon myös liikemaailmasta ja siitä, miten maailma oikeastaan toimii. Eikä kaikki ole niin kaunista kuin miltä Augustinesta näyttää.

Magdalena Hain novelli Siivekäs mies Isaac tapahtuu maailmassa, johon kirjailija on aiemmin kirjoittanut Gigi & Henry -kirjasarjansa. Tämä tarina on selvästi suunnattu aikuisille lukijoille, sillä sen teemat liittyvät vanhempien suhteeseen lapsiinsa. Yksikorvaksi nimitetty nainen löytää maahan tippuneen huonokuntoisen miehen, jolla on kehossaan kiinni metallista tehdyt siivet. Siivillä on tarinansa ja siivekkään miehen Isaacin sekä Yksikorvan elämäntarinat ja niiden kipeät kohdat kietoutuvat yhteen. Jokaisella on kuitenkin oma kostonsa.

Steampunk International on mielenkiintoinen teos, koska se näyttää, miten tarinat yhdistävät ihmisiä eri puolilta – tässä tapauksessa – Eurooppaa. On avartavaa nähdä, miten sama genre taipuu eri ympäristöihin ja kulttuureihin. Itselleni mieluisimmat novellit olivat ehkä Jäähyväisten vuodenajat (sanotaanko, että romanttiset motiivit tehoavat minuun aina) ja Siivekäs mies Isaac (Yksikorvan määrätietoisuus teki vaikutuksen, vaikkei sitä voinut pitää moraalisena – tai ehkä juuri siksi se liikuttikin mieltäni). Steampunkia tuntemattomalle tämä voisi olla myös hyvä teos aloittaa genreen tutustuminen. Suomen osalta voisin sanoa, että novellit on hyvin valittu: yksi sijoittuu Suomeen, yksi vaihtoehtoiseen Ranskaan ja yksi kuvitteelliseen Keloburgin kaupunkiin. Toisaalta olisi tuottanut vielä suurempaa iloa, jos olisimme saaneet näiltä kirjoittajilta antologiaan aiemmin julkaisemattomat tekstit. Mutta hyvä näinkin: antologian lukijat Britanniassa ja Portugalissa saavat joka tapauksessa tutustua suomalaisen steampunkin kärkinimiin.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Joulu 1800-luvulla

Näin loppiaisena oli vielä sopiva aika käydä Kuopion korttelimuseossa tutustumassa sen joulunäyttelyyn. Sopivaa se oli siksikin, että näyttely oli auki viimeistä päivää. Museon näyttelytiloihin, joissa esitellään asumista ja muuta eloa eri vuosikymmenillä, oli lisätty jouluelementtejä ja tietoa joulunvietosta. Itseäni kiinnosti erityisesti 1800-luvun loppupuolen joulunvietto, koska omat tarinani sijoittuvat tuohon aikakauteen. Koskaan ei voi tietää, milloin on joulutarinan aika.

Mitä sitten opin 1800-luvun jouluperinteistä? Porvariskoteihin hankittiin korkealla olevaan kattoon asti ulottuva kuusi, jonka piti näkyä ikkunan kautta myös muille kuin perheenjäsenille. Kuusen latvakoristeena saattoi olla tähti nykyiseen tapaan, mutta myös enkelikoristetta käytettiin latvassa. Esimerkiksi omenat, rinkelit, piparkakut ja ruusukkeet olivat tyypillisiä kuusenkoristeita. Kuuseen laitettiin myös nauha, jossa oli lause Raamatusta.


Omena oli joulun hedelmä, ja talven keskelle saatiin jouluomenat ulkomailta. Jouluna herkuteltiin myös kuivatuilla hedelmillä, pähkinöillä, manteleilla ja makeisilla, joista yksi suosikki olivat marmeladit.

1800-luvun loppupuolella joitain suomalaisia koteja koristettiin jouluisin jo hyasinteilla ja punaisilla tulppaaneilla. Sen sijaan nykyisin suosittua joulutähteä ei silloin vielä tunnettu.

Nykyisin pröystäillään ja kilpaillaan joululahjoilla. 1800-luvulla edes varakkaat ihmiset eivät antaneet toisilleen rahallisesti arvokkaita lahjoja. Lahja saattoi olla vaikkapa koristenauha tai kynänpyyhin, ja siihen oli liitetty runo, jonka lahjan antaja oli sepittänyt.

Joulukorttiperinne on peräisin 1800-luvun Englannista, jossa tiedetään painetun joulukortti vuonna 1843. Suomalaiset säätyläisperheet innostuivat joulukorttien lähettelystä 1870–1880-luvuilla.

Jouluna syötiin Suomessa perinteisesti joulupuuroa, lipeäkalaa ja joululeipää. Tapa syödä riisipuuroa on 1800-luvulta. Aiemmin puuro oli yleensä ohrapuuroa. Kinkku saatiin joulupöytiimme suunnilleen 1800-luvun puolivälissä. Myös lanttu- ja perunalaatikko ovat ruokia, jotka otettiin joulupöytiimme 1800-luvulla.