Finncon 2023 – kaksi paneelia ja kirjoituspaja

Itselleni pakolliseksi kesätapahtumaksi muotoutunut Finncon järjestettiin tänä vuonna Tampereella kaksi viikkoa sitten. Odotin sitä kieli pitkällä, koska Finnconissa näkee paljon tuttuja, joita tapaa harvoin. Tänä vuonna olin mukana myös ohjelmassa tavallista enemmän, koska vedin kaksi paneelia ja olin ohjaamassa kirjoituspajaa kaksi tuntia.

Ensimmäinen paneeli oli nimeltään Aikamatkustuksen mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) Venla Lintunen, Matti Järvinen, Jussi Katajala, Sanna Tolmunen ja minä. Lintunen ja Järvinen ovat toimittaneet Vuosiviisari-antologian, joka on täynnä aikamatkustustarinoita. Sen julkaisi Finnconissa Järvisen Nysalor-kustannus. Katajalalta sekä Solmuselta on antologiassa novelli, kuten myös itseltäni. 

Keskustelemassa aikamatkustuksesta. Kuva: Maija Nyström

Aikamatkustusnovellissani Perintökello matkustetaan ajassa niin lyhyt matka, etten ensin tajunnut koko tekstiä aikamatkustustekstiksi. Onneksi lopulta välähti ja tarjosin novellia antologiaan. Oli mukavaa, että jo kauan sitten kirjoitettu teksti löysi paikkansa. Tarina sijoittuu 1970-luvun vaihtoehtoiseen Lontooseen. Päähenkilö Shirley toivoo tapaavansa elämänsä miehen, mutta ei ymmärrä, että on tavannut hänet jo. Novellissa käydään myös Sex Pistolsin keikalla – mikäs sen romanttisempaa.

Toiseen paneelin tuputtauduin vetäjäksi, kun kevään Kauhuconissa tulin puhuneeksi Shimo Suntilan kanssa vanhenemisesta. Suntila kertoi, että Finnconiin oli suunnitteilla paneeli, jossa viisikymppiset puhuvat viisaita. Paneelista puuttui kuitenkin joku, joka ottaisi vetovastuun. Koska olen itsekin varsin laadukasta vuoden 1973 ikäluokkaa, ei tarvinnut kauaa miettiä, voisinko ottaa tällaisen tehtävän. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) minä, Shimo Suntila, Tiina Hautala, Marko Hautala ja Anne Leinonen. Nostimme Pommac-maljat, esittelimme jokainen yhden kirjan, joka oli tehnyt vaikutuksen lapsena tai nuorena ja kerroimme juttuja vuosien varrelta. Merkillepantavaa oli, että vaikka paneelissa oli kepeä tunnelma, myös vakavaa asiaa tuli puhuttua. Tähän ikään mennessä tekemään innostuneet ihmiset olivat huomanneet, kuinka tärkeää on rajoittaa tekemisen määrää, jotta on voimia sille, mitä rakastaa.

Katsokaa nyt, kuinka kivaa on olla viisikymppinen. Kuva: Tiina Raevaara

Paneelien lisäksi vedin Maija Nyströmin kanssa eroottisen spefin kirjoituspajaa. Olimme aliarvioineet kiinnostuksen pajaa kohtaan, ja heti sen alkaessa paljastui, että emme pystyisi antamaan paperisia materiaaleja mukaan kaikille osallistujille. Onneksi pdf-muoto on keksitty, ja sähköposti. Pajassa oli 18 vuoden ikäraja. Erityiskiitokset pitää antaa vänkärille, joka oli ryhmätyötilan ovella tarkastamassa paperit jokaiselta pajaan tulijalta täysin ulkonäköön katsomatta. Kirjoituspaja herätti kiinnostusta myös sillä tavalla, että jo kahdesta paikkaa ehdotettiin sen tai vastaavan pajan tai kurssin järjestämistä uudelleen. Ehkä tähän palataan siis vielä.

Kävin itse seuraamassa mm. esitelmän siitä, mitä Kalevalasta pitäisi tietää, ja paneelin siitä, mitä lohikäärmeet voivat ja mitä eivät voi olla. Finnconin ohjelma oli todella monipuolinen, eikä ollut mitään mahdollisuutta osallistua kaikkeen, mikä olisi kiinnostunut.

Ostosten osalta olin kovin maltillinen. Mukaan tarttui uusin Portti sekä Kuiskaus pimeässä -lehti. T. Gorgonius kävi lahjoittamassa minulle teoksensa Nuori kissa. Koska tämä lahjoitus tapahtui kirjoituspajan yhteydessä, epäilen kirjan sisältävän varsin sopimatonta sisältöä. Omilla rahoilla hankin puolestani Ilkka Auerin Kalmankuun, Anne Leinosen kirjoitusoppaan Sinä kirjoitat romaanin, uuden suomennoksen Liisan seikkailuista Ihmemaassa ja Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian viimeisen osan Kalma.

Lisäksi ostin laukun, jossa voin kannella kirjoja ympäriinsä. Tämä on rock ja söötti yhtä aikaa. 

Ensi vuonna Finncon on Jyväskylässä. Sitä odotellessa voikin kehitellä sinne mitä ihmeellisimpiä ohjelmanumeroita…

Finnconissa Espoossa, osa 2

Muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviksi ohjelmiksi valikoin tämän vuoden Finnconissa Anne Leinosen esityksen televisiosarjojen taivaista ja helveteistä, paneelin suomalaisen mytologian käytöstä spefissä sekä paneelin, jossa pohdittiin, pilaako kauhun lukeminen nuoret.

Aloitetaan raamatullisesta aiheesta, vaikka esitelmän pitänyt Anne Leinonen totesikin, ettei hänen kohteenaan olevissa sarjoissa (Supernatural, Lucifer ja Preacher) ole kyse uskonnosta, vaan sarjat käyttävät uskonnosta tuttuja elementtejä vain välineinä tarinankerronnalleen. Taivaan ja Helvetin välillä oleva vahva vastakkainasettelu koukuttaa kätevästi katsojan. Käsitellyistä sarjoista olen katsonut ainoastaan Supernaturalia, ja siitäkin on ehkä noin puolet kausista katsomatta. Leinosen esitys tosin innostaa palaamaan sarjan pariin jossain kohtaa ja katsomaan mahdollisuuksien mukaan myös Luciferia ja Preacheria.

Oli mielenkiintoista kuulla analyysia sarjojen taivaista, helveteistä, jumalista ja näiden suhteista ihmisiin tai luotuihin. Sarjoille yhteistä on se, että Jumala on lähtenyt pois. Supernaturalissa tämä on johtanut siihen, että Taivas on heitteillä ja byrokraatit mellastavat. Helvetissäkin käydään jatkuvaa valtataistelua. Jumala on pettynyt, kun tarinan päähenkilöt, hänen lemmikkinsä Sam ja Dean tekevät mitä lystäävät. Luciferissa Luoja ei ole oikeastaan Helvetin vihollinen, vaan hän on vain jättänyt taakseen tyhjiön, jota yritetään täyttää. Jumala tahtoo eläkkeelle. Helvetissä vallitsee kaaos, koska paikalla ei ole johtajaa. Preacherin Jumala on puolestaan itsekeskeinen. Hän on kyllästynyt ihmiskuntaan ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Aikansa hän viettää kuuntelemalla jatsia ja ajamalla Harrikalla.

Leinosen mukaan Taivas ja Helvetti kuvataan aina hyvin samalla tavalla. Hän miettikin, voisiko kuvauksissa yleiselle byrokratialle ja kiduttamiselle olla vaihtoehtoja. Entä voisiko maailmanloppu olla jotain muuta kuin apokalyptinen? Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Voiko Taivas tai Helvetti olla millainen tahansa ja pysyä Taivaana tai Helvettinä? Voiko Taivas olla epämiellyttävä paikka? Entä voisiko Helvetissä viihtyä? Ainakin se on totta, että fiktiossa kaikki se, mihin ihmisen mielikuvitus riittää, on mahdollista.

Suomalaisesta mytologiasta spefissä olivat Mia Myllymäen johdolla keskustelemassa Anniina Mikama (teos Myrrys), Anne Martin (Kallioon maalattu laulu), Anna Malinen (Hämärikkö) ja Katri Kauppinen (Laakson linnut, Aavan laulut). Oli mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat olivat innoittaneet kirjoittamaan juuri sellaiset tarinat kuin nämä kirjailijat ovat kirjoittaneet. Anne Martin kertoi miettineensä Astuvansalmen kalliomaalauksilla, miksi muiden kuvien joukossa on kädenjälki. Tarinan idea lähti sen inspiroimana liikkeelle. Anna Malinen puolestaan oli tutustunut folkloristiikan opinnoissaan pakkasen loitsuihin ja sitä kautta kiinnostunut kylmyydestä kansanperinteessä. Myös Hämärikkö-teos sai inspiraatiota tästä. Katri Kauppinen kertoi, että vainajien palvonta ja kuolleet ovat pitkään kiinnostaneet häntä. Kummitukset ovat pelottavia, mutta toisaalta kaikki vainajat eivät palaa pelottelemaan kummituksina. Joululaulu Varpunen jouluaamuna avasi Kauppiselle ajatuksen siitä, että vainajat voivat palata, ja myös hänen romaaninsa hahmoilla on eläinhenget.

Kirjailijat arvelivat, että mytologiat kiinnostavat ihmisiä, koska nämä haluavat palata juurilleen. Luontoyhteys on ihmiselle tärkeä eikä koskematonta luontoa ole paljoakaan jäljellä. Anniina Mikama kertoi yrittäneensä herättää Myrryksessä korpimaat henkiin. Hän arveli, että hälyisäksi muuttunut maailma saa myös ihmisen kaipaamaan aikaan, jolloin oli yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa. Luontoyhteys mytologiassa on todellakin paljon selvempi kuin nykyihmisen elämässä. Mikama olikin sitä mieltä, että voisimme ottaa opiksi aiemmin eläneiden ihmisten suhteesta luontoon. Luontoa kunnioitettiin ja sieltä otettiin vain se, mikä tarvittiin. Luonnon kanssa piti elää sopusoinnussa eikä tuhota sitä.

Paneeli keskusteli myös suomalaisen ja muiden mytologioiden suhteesta toisiinsa. Kuten tiedetään, monissa mytologioissa on samankaltaisia elementtejä. Esimerkiksi kalevalaisen mytologian Suuri Tammi on yhdenlainen maailmanpuu ja ukkosen- ja seppäjumalia löytyy monesta paikasta. Paneelissa harmiteltiin, ettei Suomesta löydy lohikäärmeitä, mutta yleisöstä todettiin, että kokkolinnulla on yhteyksiä sellaisiin. Tähän täytyy perehtyä lisää. Eri mytologioiden sekoittamisesta samaan tarinaan kirjailijat olivat sitä mieltä, että kirjoittamisessa on vapaus toimia siten kuin haluaa, kunhan toimii kunnioittavasti. Se kuitenkin vaihteli, halusivatko he itse pitäytyä yhdessä mytologiassa vai sekoittaa aineksia.

Viimeinen seuraamani puheohjelma oli saanut innoituksensa Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa kauhisteltiin sitä, että kouluissa luetutetaan nuorille kauhukirjallisuutta. Pilaako kauhu nuoret? -paneelissa olivat mukana äidinkielen opettaja Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös ja kirjailija Magdalena Hai.

Paneeli lähti liikkeelle opetussuunnitelman lukemisesta, jota aiheestakin pahoiteltiin. Opsin lukemiselle oli kuitenkin vankat perusteet: teksti sanoo, että nuorille pitäisi tarjota monipuolista lukemista, joka innostaa heitä, ja kauhuhan sopii tähän kuin nenä päähän. Nuoruus on epävarmuuden aikaa – tosin usein aikuisuuskin on – ja aikaa, jolloin etsitään itseä. Panelistien mielestä kauhu on juuri näiden syiden vuoksi hyvää luettavaa nuorelle ihmiselle. Hai kertoi olleensa esiteinistä asti kauhufani. Hänellä itsellään genre toimi teini-iän epävarmuuden käsittelyyn, ja siksi hän tahtoo antaa nyt jotain samanlaista uusille sukupolville.

Paneeli keskusteli kauhun asemasta halveksittuna kirjallisuutena. Lönnberg huomautti, että Topeliukselta ja Waltarilta muistetaan vain muut teokset, vaikka hekin kirjoittivat kauhua. Hai sanoi, että kauhua on kuvattu ”kököistä kököimmäksi” kirjallisuudeksi, mutta onneksi status on sittemmin noussut.

Kauhun etuna pidettiin sitä, että se antaa mahdollisuuden käsitellä pelkoa turvallisesti. Göös kertoi, että itse asiassa dystopiat ovat muuttuneet ei-halutuksi kirjallisuudeksi osalle lukijoista. Maailman tulevaisuus on nyt niin epävarma, että kirjallisuuden parissa halutaan kokea toisenlaisia näkymiä. Kauhua lukemalla voi sen sijaan reflektoida oman elämän asioita.

Vaikka panelistit olivat sitä mieltä, että visuaaliset kauhutarinat traumatisoivat helpommin ja kirjallisuudessa lukija ottaa vastaan vain sen, minkä mieli pystyy käsittelemään, Hai kertoi kuitenkin miettivänsä tarkkaan kirjoittamansa vaikutusta ja muuttavansa tekstiä, jos arvelee siinä piilevän trauman mahdollisuuden. Onkin myös totta, että vaikka monenlaisille teksteille on tarvetta, kaikki nuorillekaan kirjoitetut tekstit eivät ole kaikkia nuoria varten. Muidenkin genrejen kuin kauhun kohdalla myös lukijan on mietittävä, mitä valitsee.

Olli Lönnberg päätti paneelin toteamukseen, että jo 2000 vuoden ajalta on kirjallista materiaalia siitä, että nuoriso on pilalla. Emme siis voi pilata nuoriamme antamalla heidän lukea kauhua. Nuorista huolissaan oleminen lienee jokseenkin pakollista. Kai se on osa sitä, että kuuluu siihen aikuissukupolveen, joka yrittää kasvattaa nuoria, jotka kuitenkin tekevät maailmasta omanlaisensa – kuten aina ennenkin. Joskus joidenkuiden aikuisten päivittely osuu kyllä mielestäni vikaan, ja näin käy, jos jaksaa kauhistella kauhukirjallisuutta. Herää myös vahva epäilys, ettei kauhistelija itse asiassa tunne genreä ja sen moninaisuutta. Ehkä tässä tapauksessa tietämättömyys lisää tuskaa.

Finnconissa Espoossa, osa 1

Edellinen live-Finncon oli vuonna 2019, joten riemu oli melkoisen rajaton, kun fandom sai jälleen kokoontua yhteen kasvotusten. Finncon järjestettiin ensimmäistä kertaa Espoossa, tarkemmin Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksessa. Hienointa Finnconissa on ihmisten tapaaminen, mutta kävin myös kuuntelemassa ohjelmaa, jonka antia esitän tiivistetysti kahdessa postauksessa.

Finncon alkoi tänäkin vuonna kirjoittajaperjantailla. Kävin kuuntelemassa ohjelman, jossa Anne Leinonen ja Helena Waris puhuivat äänikirjojen kirjoittamisesta. Lienee parasta huomauttaa, etten ole päässyt itse edes äänikirjojen kuunteluun asti, mutta oli jännittävää kuulla, mitä pitää ottaa huomioon, kun teos kirjoitetaan suoraan äänikirjaksi. Sekä Leinonen että Waris ovat kirjoittaneet äänikirjoja sarjamuodossa. Leinonen kertoi teoksestaan Kymmenen käskyä maailmanloppuun ja Waris teoksestaan Saari, joka on nyt luettavissa myös painettuna kirjana.

Keskustelua kuunnellessa selvisi, että jaksollisen äänikirjasarjan kirjoittaminen poikkeaa hyvinkin paljon paperilla julkaistun romaanin kirjoittamisesta. On ajateltava draaman kaaren kannalta sekä jokaista jaksoa erikseen että pitkää tarinaa, jonka kaikki jaksot yhdessä muodostavat. On muistutettava lukijaa siitä, mitä edellisessä jaksossa tapahtui. On alleviivattava kuuntelijalle, milloin aika tai paikka vaihtuu, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä käyttää ilmaisua ”seuraavana aamuna”. Wariksen mukaan kirjoittaja joutuu taluttamaan kuuntelijaa mukana. Tosin esille tuli myös se, että kokenut lukija pystyy kyllä seuraamaan hyvinkin monimutkaista tekstiä myös luettuna – eikä toden totta kaikki se kirjallisuus, joka ilmestyy sekä painettuna että äänikirjaksi luettuna ole kovinkaan yksinkertaista.

Äänikirjat ovat hyvin suosittuja, mutta sarjamuotoisina niistä ollaan Wariksen mukaan luopumassa. Äänikirjamaailma onkin sen verran uusi näin suurelle yleisölle tuotettuna, että se varmasti elää paljon muutoinkin. Leinonen kertoi, ettei kovin paljoa ole esimerkiksi hyödynnetty useampia lukijoita, joilla voisi helpottaa tarinan seuraamista, jos näkökulmahenkilöitä on useampi kuin yksi. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu.

Mia Myllymäki ja Carita Forsgren puhuivat omassa ohjelmanumerossaan spekulatiivisen fiktion maailmanrakennuksesta. Kolme asiaa korostui: loogisuus, todellisen maailman tunteminen ja ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Spefin maailmat ovat usein yksityiskohdiltaan hyvin rikkaita. Erityisesti Forsgren korosti sitä, että maailmanrakennus on hänen tarinoissaan toiminut parhaiten silloin, kun se on lähtenyt liikkeelle yhdestä keskeisestä elementistä: henkilöstä, troopista, keksinnöstä, ilmiöstä.

Spefissä maailma on tärkeä, eikä sitä voi unohtaa edes silloin, kun se ei ole tarinan keskiössä. Maailma, jossa tarinan henkilöt elävät, vaikuttaa kuitenkin heihin koko ajan. Siksi Myllymäen ja Forsgrenin mukaan onkin hyvä keskittyä tarinan yhteiskuntaan. Sen suunnittelu tekee hahmojen tekemisistä loogisia eikä lukijalle tule oloa, etteivät hahmot käyttäydy luontevasti. Yhteiskunnan toimintatavoista saa myös juonielementtejä tarinaan.

Kirjoittaja ei voi unohtaa myöskään todellista maailmaa. Myllymäki korosti tuntumaa siihen, miten ihmiset toimivat toistensa kanssa. Forsgren puolestaan painotti, että todellinen kokemus on avain spefin tekemiseen elävämmäksi. Hänen mukaansa se, että on oikeasti kokenut asioita, on aivan eri kuin jos olisi nähnyt niitä tieteissarjoista. Spefikirjoittajankin pitää siis olla kiinni tässä todellisuudessa ja havainnoida sitä vahvasti ja monipuolisesti.

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia

Finncon 2019, osa 3

Kuten olen jo monesti kertonutkin, kauhu on minulle läheinen genre. Myös historia on suuri rakkauteni. Siksipä Finnconissakin ohjelmaani valikoitui empimättä paneeli, joka käsitteli vanhaa suomalaista kauhua. Paneelin keskustelijoina olivat Matti Järvinen, Juri Nummelin ja Artemis Kelosaari, joka toimi puheenjohtajana. Järvinen ja Nummelin ovat molemmat toimittaneet antologioita, jotka sisältävät vanhaa suomalaista kauhua.

Ensiksi paneeli pohdiskeli, miksi klassikot ovat myös kauhukirjallisuutta. Järvisen mukaan Zacharias Topeliuksen kiinnostuksenkohteisiin kuului kauhu ja hän kirjoitti kauhutekstejä sanomalehtiin, tosin anonyymisti. Järvinen sanoi, että on todennäköistä, etteivät vanhat kirjailijat oikeastaan kokeneet kirjoittavansa kauhua, vaan kauhupiirteitä tuli teksteihin sattumalta mukaan. Nummelin muistutti aikakausien eroista siinä, että nykyään lasketaan kauhun lajityyppiin tiettyjä asioita, mutta aiemmin ajatustavat olivat erilaiset.

Vanha suomalainen kauhu ei ollut erillään kansainvälisistä trendeistä. Nummelinin mukaan 1800-luvun Suomessa luettiin ja tunnettiin paljon ruotsiksi julkaistuja kauhutarinoita. Ruotsi toki oli monen Suomessa asuvan 1800-luvun kirjailijan äidinkielikin. Järvisen mukaan gotiikka oli kansainvälisesti vahva trendi ja siinä tyypillisesti esiintyviä asioita, kuten sukusalaisuuksia, kummituksia ja hulluutta voi löytää jonkin verran myös suomalaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta. Erona kansainväliseen kauhuun oli kuitenkin se, ettei suomalaisessa kauhussa ollut yliluonnollisia elementtejä. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (1851) tai Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) loivat kauhunsa muilla keinoin.

Nummelin muistutti, että vanhaa suomalaista kauhua kirjoitti moni naiskirjailija, jonka kirjallisuushistoria on halunnut unohtaa. Järvinen puolestaan kertoi, että ajalle tyypillinen tapa julkaista kaunokirjallisuutta olivat sanomalehtien jatkokertomukset. Nykyihminen on tottunut ajattelemaan, että vain painetut kirjat ovat oikeaa kirjallisuutta, ja siksi kirjallisuudentutkimuskin on keskittynyt tähän.

Koska suomalaisessa kauhussa oli kansainvälisesti suosittuja elementtejä, seuraavaksi kiinnostavaa oli tietenkin se, mikä siinä oli nimenomaan suomalaista. Järvinen kertoi, että suomalaisesta kauhusta on löytynyt vain vähän perinteisiä anglosaksisia kauhuhirviöitä, kuten vampyyreja ja ihmissusia. Sen sijaan Suomessa on kirjoitettu piruista ja kummituksista ja erityisesti Samuli Paulaharju hyödynsi kansanperinnettä.

Nummelin mainitsi Aleksis Kiven Kalvean immen tarinan, joka on hänen mukaansa täysveristä kauhua ja kuulostaa kansantarinalta, vaikka mitä ilmeisimmin onkin Kiven itsensä keksimä tarina. Toisesta kauhuelementtejä sisältävästä tarinastaan Vuoripeikot Kivi sen sijaan itse on kertonut, että muualla Euroopassa kerrotaan paljon samankaltaisia tarinoita. Järvinen muistuttikin, että kauhulle on tyypillistä se, että sen alkuperä himmentyy, kun tarinat liikkuvat paikasta toiseen.

Järvisen mukaan suomalaisesta kauhusta on vaikea löytää yhdistäviä piirteitä. Jotkin tarinat käsittelevät porvariston pahuutta ja on myös esimerkiksi kostotarinoita. Jälkimmäisistä esimerkkinä Järvinen mainitsi tarinan, jossa sisällissodassa punaisella puolella ollut silvottiin kuoliaaksi. Myöhemmin hän palasi kummittelemaan ja kostamaan. Tällaisen valkoiset pahana esittävän tarinan takana olivat Järvisen mukaan työväenliikkeen ideologiset päämäärät. Nummelin huomautti, että sisällissotaa on toisaalta käsitelty kauhukirjallisuudessa yllättävän vähän. Tämä on varsin hyvä huomio, sillä kyllä siitä varmasti saisi ammennettua kauhuun vähintään yhtä paljon tarinoita kuin muihinkin kirjallisuudenlajeihin.

Paneeli keskusteli myös entisaikojen suhtautumisesta kauhuun. Nummelin ei ollut löytänyt viitteitä siihen, että kauhua olisi julkisesti tuomittu. Joskus tosin sanottiin, ettei kauhunovellikokoelmia pitäisi hankkia yleisiin kirjastoihin. Järvinen totesi, ettei kauhukirjallisuutta edes nimitetty kauhukirjallisuudeksi. Joka tapauksessa kauhu on upotettu jonnekin halveksunnan pohjamutiin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun alun jälkeen – ja onneksi nyt jo nostettu sieltä.

Nummelin intoutui kehumaan 1920-lukua kovalaatuiseksi ajaksi suomalaisen kauhun historiassa. Silloin Mika Waltari kirjoitti Kuolleen silmät -kauhunovellikokoelmansa ja Aino Kallaksen Sudenmorsian ilmestyi. Myös tuon ajan runoudessa oli paljon kauhuaineksia. Niitä käyttivät mm. Uuno Kailas ja Katri Vala, ja niiden vastaanotto kritiikeissä oli myönteinen. Järvisen mukaan näitä ei luettu kauhurunoina, mutta Nummelin kuittasi, että Kailasta kuitenkin verrattiin Edgar Allan Poehun. Järvinen totesi tähän, ettei suuri yleisö välttämättä kuitenkaan yhdistänyt näiden kirjailijoiden tuotantoa kauhuun, mutta Nummelin oli sitä mieltä, että kritiikki kyllä suhtautui teksteihin kauhurunoutena, mutta nykyaika on unohtanut niistä tämän lajityyppiominaisuuden.

Kauhu joutui suosiosta paitsioon, kuten jo todettua. Miten tämä sitten tapahtui? Nummelinin mielestä on vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtui. Joka tapauksessa yhteiskunnallinen realismi oli alkanut korostua kirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen. Järvinen ei ollut paitsioon joutumisesta sinänsä samaa mieltä, koska hänestä kauhu on aina ollut paitsiossa vähintäänkin siinä mielessä, että sitä on julkaistu vähemmän kuin muuta kirjallisuutta. Nummelin muistutti kuitenkin uudestaan 1920-luvun kirjailijoista, jotka olivat aivan muuta kuin marginaalia – ja arvostettuja. Hänen mielestään kustannuskulttuurissa täytyi toisen maailmansodan jälkeen tapahtua muutos, koska myös scifi ja fantasia katosivat Suomessa julkaistavan kirjallisuuden kentältä.

Paneeli keskusteli vielä siitä, miten kauhu on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut aseman, jossa se saa kirjojen markkinoinnissakin olla aivan oma itsensä. Nummelin totesi heti, ettei genrekirjallisuuden lukija oikeastaan saa tästä kustantajien ajatuksesta kiinni. Järvinen sanoi, että kauhukirjallisuutta – Dean Koontzia ja Stephen Kingiä – on käännetty pitkin matkaa, mutta nykyisessä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousussa pienkustantamoilla on ollut iso rooli.

Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.

Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.

Finnconissa Turussa, osa 4

Nykyään käydään paljon keskustelua erilaisista vähemmistöistä kirjoittamisesta. Päätin Finnconini kahteen paneeliin, jotka käsittelivät tätä aihetta. Aihe kiinnostaa itseäni muista syistä kuin siksi, että olisi tarvetta kirjoittaa julistuksellisesti tai että haluaisin varoituksia poliittisesta korrektiudesta. Käytävä keskustelu on tiettyyn rajaan (ja määrään) asti kiinnostavaa ja sitä voi peilata omiin ajatuksiinsa.

Ensimmäinen paneeli, jonka kävin kuuntelemassa, oli otsikoitu ”Mitä ulostulotarinoiden jälkeen?” Puheenjohtajana oli Olli Lönnberg ja muina keskustelijoina Jenny Kangasvuo, Nina Niskanen, Tero Aalto ja Liliana Lento. Ensin keskusteltiin siitä, tarvitaanko ulostulotarinoita. Lento sanoi, että tietyssä elämänvaiheessa ne ovat ihmiselle tärkeitä – siis silloin, kun on tajunnut itse itsestään, ettei ole hetero. Aalto muistutti, että teemana oman itsensä löytäminen on aina muodikas, puhuttiin sitten seksuaalisuudesta tai jostain muusta ihmisen ominaisuudesta, jota ei voi nähdä päällepäin ja jonka paljastaessaan ihminen ottaa riskin, koska ei tiedä, miten ympäristö siihen reagoi. Niskanen piti positiivisia ulostulotarinoita tarpeellisina yleensä ottaen. Henkilökohtaisesti hän ei ole kuitenkaan kokenut niitä ainakaan erityisen merkityksellisinä. Kangasvuo sen sijaan sanoi suoraan fiktion ulostulotarinoiden olevan tylsiä. Hänestä ulostulon pitäisi kietoutua johonkin toiseen asiaan, jotta tarinasta tulisi kiinnostava. Poliittisessa mielessä ulostuloilla on kuitenkin paljon merkitystä Kangasvuon mukaan: yksittäisenkin ihmisen ulostulo on asioiden näkyväksi tekemistä ja siten se myös vaikuttaa yhteiskuntaan.

Yleisökysymyksenä panelisteilta kysyttiin, mitä teemoja he haluaisivat nähdä vähemmistöistä kertovassa kirjallisuudessa enemmän. Lento toivoi yksinkertaisesti tarinoita, joissa on kokonaan unohdettu, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota, mihin sukupuoleen kukakin rakastuu. Tähän on pakko todeta, että uskoakseni tällaisia tarinoita on harmillisen vaikea ainakin vielä kirjoittaa. Jos kirjoittaja ei nosta samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tarinassa keskeiseksi teemaksi ja haluaa kirjoittaa vain parisuhteesta, jossa osapuolet sattumalta ovat samaa sukupuolta, lukija kyllä löytää tekstistä nekin teemat, joita siihen ei ole kirjoitettu.

Sinänsähän siinä ei ole mitään väärää, että lukija löytää tekstistä eri asioita kuin mitä kirjoittaja on ajatellut. On kuitenkin jonkinlainen rasite, että vaikkapa kahden naisen rakkaustarina luetaan aina nimenomaan kahden naisen rakkaustarinana, ei yleisesti tarinana rakkaudesta. Asioiden tavalliseksi tekeminen edellyttäisi nimenomaan sitä, että ne esitetään tavallisina, ei aina korostaen, että vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan suhde on jotenkin perustavalla tavalla niin erilainen, että siitä kirjoitettaessa aina käsitellään tätä erilaisuutta.

Aalto toivoi näkevänsä onnellisiin loppuihin johtavia tarinoita, joissa onnea ei saavuteta perinteisen parisuhteen solmimisella. Niskanen kaipasi pitkien ihmissuhteiden kuvauksia, ja Kangasvuo oli kiinnostunut vanhusromantiikasta, kypsemmässä iässä tapahtuvista itsensälöytämisistä. Siinähän sitä jo olisi hyviä lähtökohtia lukemattomille tarinoille.

”Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta?” -paneelin keskustelijat olivat Magdalena Hai, joka esitti keskustelun pohjaksi provokatiivisia väitteitä sekä J. S. Meresmaa ja Taru Luojola. Tämä paneeli pohti moninaisuutta kirjallisuudessa nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ensimmäinen väite oli seuraavanlainen: ”Jos kirjassa on vähemmistöihin kuuluvia päähenkilöitä, pitää käsitellä tämän ryhmän ongelmia.” Luojolan mielestä tarinat ovat kiinnostavampia, jos niiden pointti on jokin muu kuin vähemmistön ongelmat. Meresmaa puolestaan kertoi hakevansa kirjallisuudesta kokemuksia, joita hänellä itsellään ei ole, koska se auttaa ymmärtämään elämää paremmin ja opettaa empaattiseksi. Itse hän ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ulostulokokemuksesta. Koska hänellä ei sellaista itsellään ole, toiset saavat käyttää aiheen kohdalla ääntään.

Itseäni hieman hämmensi keskusteluun otettu väite, että kirjailija ei saisi väittää jälkeenpäin teoksensa henkilön kuuluvan johonkin vähemmistöön, jos asiaa ei ole selvästi tuotu esille teoksessa. Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että tietenkään ei pidä selitellä jälkeenpäin, jos ei ole osannut aikanaan tuoda jotain henkilönsä ominaisuutta millään tavalla esille. Keskustelun aikana valaistui kuitenkin, miksi kysymys oli nostettu esille: esimerkiksi tapaus Dumbledoren vuoksi.

Kirjailijat esittivät hyvinkin mielenkiintoisia näkökulmia. Luojola muistutti, että kirjailijan ei ole pakko tuoda kaikkea suoraan esille – sopivia vihjeitä antamalla hän saa kuitenkin sellaisen lukijan, jolla on samankaltaisia vähemmistökokemuksia, ymmärtämään. Meresmaa kertoi, että kirjailija joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, miten paljon antaa eri asioiden tarinassa näkyä. Hänen Mifonki-sarjansa lukijat ovat välillä sivuuttaneet kuvauksen joidenkin henkilöhahmojen ihonväristä. Se on aika jännittävä asia. Menevätkö meiltä osittain ohi ne asiat, joita emme koe omiksemme tai jotka eivät liity suoraan meihin itseemme, ja havaitsemmeko yliherkästi asioita, jotka liittyvät meihin itseemme? Fiktiossa esimerkiksi merkkejä samaa sukupuolta olevan henkilöhahmon kiinnostuksesta toista henkilöhahmoa kohtaan näkee innokkaasti, voi olla, että joskus silloinkin, kun mitään syytä ei olisi. Todellisessa elämässä sen sijaan epäilee niitäkin merkkejä, jotka fiktiossa olisivat ilmiselviä.

Paneeli keskusteli myös siitä, pettääkö vähemmistöön kuuluva kirjailija lukijansa, jos ei laita teoksiinsa sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat samaan vähemmistöön kuin hän itse. Tästä väitteestä paneeli oli yksimielinen. Luojola totesi, että kirjailijan ei tarvitse kertoa kaikkea itsestään. Myös Meresmaa korosti kirjailijan vapautta valita, mistä kirjoittaa: teosten ei tarvitse kertoa henkilökohtaisista aiheista.

Sen sijaan kysymys siitä, pitääkö kirjailijan tulla kaapista saadakseen ikään kuin luvan käsitellä oman vähemmistönsä asiaa, jakoi hieman paneelia. Itse olin kylläkin oikeastaan kaikkien panelistien kanssa samaa mieltä. Luojola muistutti, että kirjailijan taustojen ymmärtäminen voi auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Meresmaa totesi myös, että kirjailijan kuvitellaan helposti väärässä mielessä ratsastavan trendin harjalla, jos hän kirjoittaa vähemmistöstä, josta kirjoittamista pidetään muodikkaana, eikä yleisö tiedä, että kirjailija itse kuuluu tuohon vähemmistöön. Tämä kaikki on mielestäni totta. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä kirjoittamisen kohdalla unohtuu helposti, että on ihmisiä, joille juuri tästä aiheesta ja tällaisista ihmisistä kirjoittaminen on omakohtaisesti tärkeää, ei mikään trendiasia. Silti se pitäisi mielestäni pystyä tekemään ilman, että tarvitsee julkisesti tuoda esille omaa seksuaalisuuttaan.

Toki maailma muuttuu nopeammin, jos mahdollisimman monet ihmiset ovat avoimesti sitä, mitä ovat, mutta jokaisen pitää saada valita, mitä henkilökohtaisimmista asioistaan kertoo kaikille ja mitä ei. Siksi oli lohdullista kuulla myös toinen mutta aivan yhtä tosi näkökulma: Magdalena Hai sanoi, että teksti on itsenäinen ja puhuu omasta puolestaan. Hai ei edes tahdo tietää lukemistaan kirjailijoista paljoa.

Tietenkin paneeli keskusteli myös äänen riistämisestä vähemmistöiltä. Väite oli seuraavanlainen: ”Kirjoittaakseen vähemmistöstä pitää kuulua vähemmistöön. Muut riistävät äänen vähemmistöltä.” Tähän ei tullut ehkä suoraa kyllä- tai ei-vastausta – tai sitten muistiinpanoni ovat vain todella vajavaiset. Joka tapauksessa Luojola totesi, että kirjailijan kuuluu keskittyä hyvien henkilöhahmojen luomiseen ja kustantamo on se, jonka vastuulla on moninaisuuden toteutuminen kirjallisuudessa. Meresmaa muistutti myös, että fantasia voi tuoda esille vähemmistöjen asioita siten, ettei sen tarvitse käsitellä mitään olemassaolevaa vähemmistöä. Esimerkiksi hänen omissa kirjoissaan on ursiinivähemmistö, joka on täysin keksitty ihmisryhmä.

Vähemmistöistä kirjoittaminen aiheuttaa monesti suuria tunnekuohuja. On aina haastavaa kirjoittaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jollainen itse ei ole. Käytännössä tämä tarkoittaa, että fiktion kirjoittaminen on tässä mielessä aina haastavaa. Omasta mielestäni ainoastaan stereotyyppinen näkemys on se, joka johtaa auttamatta epäonnistumiseen. Toki myös se on huono asia, jos ei lainkaan perehdy ihmisryhmään, josta kirjoittaa. Itseäni lohduttaa tässä kohtaa se, mitä Finnconin kunniavieras Lauren Beukes kertoi Turun Sanomien haastattelussa 15.7.:

- Minulla oli Zoo Cityn kirjoittamisessa apuna oman kulttuurinsa ja Johannesburgin alueet hyvin tunteva esilukija, joka kiinnitti huomiota siihen, onko teokseni kulttuurisesti uskottava. Hän lähetti kommentteja käsikirjoituksestani, mutta en koskaan saanut niistä vastausta suurimpaan huolenaiheeseeni, Lauren Beukes kertoo.

- Lopulta päätin ottaa asian itse puheeksi ja kysyin häneltä, onko Zinzi tarpeeksi musta? Esilukijani räjähti nauramaan ja sanoi, että hän ei tiedä millaista on olla ”tarpeeksi musta”? Ajattelenko minä, että on jokin yksi tapa olla jonkin rodun edustaja, Beukes hymähtää.

Kiitos tästä. (Aivan siitä huolimatta, että kuten sitaatista näette, lehden toimituksessa välimerkit ovat kyllä hieman hakusassa.)

Finnconissa Turussa, osa 3

Jos samaan lauseeseen laitetaan Fjodor Dostojevski ja Finncon, voi vain kysyä, kumpi ei kuulu joukkoon. Mutta koska kaikki liittyy kaikkeen ja koska kirjailijoissa on aina puolia, joista emme ole koskaan kuulleetkaan, myös venäläinen realisti voi osoittautua spekulatiivisemmaksi kuin voisi uskoakaan.

Jari Olavi Hiltunen esitteli Finnconissa Dostojevskin fantastisia kertomuksia – jotain, mikä oli ainakin minulle aivan uutta. Dostojevskin tuotannosta voidaan löytää kuusi spefitarinaa: romaani Kaksoisolento sekä viisi novellia. Ehkä juuri Dostojevski voikin auttaa ymmärtämään – siis niitä, jotka eivät sitä ole vielä oivaltaneet – että itse asiassa spekulatiivinen fiktio käsittelee aivan samoja asioita kuin mikä tahansa muukin fiktio, sellainen siis, joka on pintapuolisesti lähempänä todellista maailmaa.

Dostojevski käsitteli aivan samoja johtoajatuksia sekä realistisessa tuotannossaan että spefitarinoissaan. Niitä ovat hullu henkilöhahmo, itsemurhan hautominen, kärsivä lapsi ja myytti onnellisten valtakunnasta. Itse asiassa novelli Naurettavan ihmisen uni, jossa päähenkilö matkailee unessaan avaruudessa, on Hiltusen mukaan kirjailijan harjoittelua Karamazovin veljeksiä varten. Dostojevskia kiinnosti kirjoittajana se, kuinka ihmisen puhdas mieli menee pilalle ja täyttyy pelolla ja epätoivolla. Tämä näkyy paitsi Naurettavan ihmisen unessa, myös Lempeä neito -novellissa.

Itselleni jäi esityksestä parhaiten mieleen Krokotiili-novelli. Siinä miehelle näyttäisi ensin käyvän köpelösti, sillä hän jää jumiin krokotiilin vatsaan eikä kukaan ole kiinnostunut liikuttamaan eväänsä, että hän pääsisi sieltä pois. Sitten mies huomaa, että on ihan hyvässä paikassa, varsinkin kun saa olotilansa takia median huomiota.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Hiltusen artikkeli Fjodor Dostojevski fantasiakirjailijana. Se löytyy Hiltusen blogista ja Tähtivaeltajan numerosta 2/2018.

Dostojevski-esitelmä oli mielenkiintoinen, vaikka siinä ei sinänsä kirjoittamisen näkökulmaa kovin paljoa ollutkaan. Matti Virtasen johtama paneeli ”En ole ihminen” lähestyi spekulatiivista kirjallisuutta sitäkin enemmän kirjoittamisen näkökulmasta. Mixu Lauronen, Laura Luotola, Liliana Lento ja Terhi Tarkiainen keskustelivat siitä, millaista kirjoittaminen on, kun kirjoittaa jonkin muun olennon kuin ihmisen näkökulmasta. Lauronen on kirjoittanut variksen näkökulmasta, Luotola omien luomiensa olentojen näkökulmasta, Lento keijujen ja Tarkiainen vampyyrien.

Jollain tavalla yllätys oli, kun Järvinen totesi paneelin alkuun, ettei kirjallisuudessa useinkaan ole muita kuin ihmisiä keskeisinä henkilöhahmoina. No, ehkä se on totta, että näkökulmahenkilöinä ei olekaan, ainoastaan uhkina tai rakkaudenkohteina ja muina henkilöinä, joita tarkastellaan ihmisten silmin. Paljon syitä kuitenkin löytyi sille, miksi tällainen jonkun muun näkökulma on kirjoittajalle toimiva. Luotola totesi, että toiseuteen liittyviä teemoja on vapaampaa käsitellä irrallaan olemassaolevista ihmisryhmistä. Lento komppasi tätä: keijutarina voi käsitellä rasismiakin eri tavalla kuin realistinen tarina. Tarkiainen mainitsi puolestaan rajojen käsittelyn mahdollisuuden: hänen ensi kuussa julkaistavassa kirjassaan Pure mua käsitellään vampyyrien kautta sitä, miten toista ihmistä voi kohdella, missä menee raja.

Jos tekstin ei-ihmiset eivät ole itse keksittyjä, olentoihin liittyy tietenkin paljon kliseitä. Paneeli keskustelikin siitä, mitä kliseisiä mielikuvia kirjailijat ovat hyödyntäneet ja mitä he ovat rikkoneet. Lento kertoi, että hänen keijunsa ovat monimuotoisempia kuin mikä mielikuva ihmisillä yleensä on keijuista. Osa heistä on mukavia, osa ei, ja he ovat yhteiskunnan jäseniä, joista jokaisella on oma elämäntyylinsä, esim. jotkut keijut ajavat autoa, toiset eivät. Myöskään kännien ottamista ei kai yleensä yhdistetä keijuihin, mutta Lennon kirjoissa keijukaisenkin voi tavata humalassa. Lennon keijut ovat myös kooltaan keijukaisiksi suuria eli ihmisten kokoisia. Lisäksi he voivat lisääntyä niin ihmisten kuin menninkäistenkin kanssa, ja toki myös keskenään.

Tarkiainen puolestaan kertoi halunneensa nimenomaan muuttaa vampyyriperinnettä. Sen hän teki niin ronskisti, ettei hänen vampyyreillaan ole edes torahampaita. He eivät myöskään ole lajina yliseksuaalisia. Auringonvalo ja hopea ovat kuitenkin asioita, joita he eivät siedä – sen verran ainakin mukana on tuttua vampyyriperinnettä. Erityisen tärkeää Tarkiaiselle oli valta-asetelman kääntäminen ylösalaisin: hänen kirjassaan nainen alistaa vampyyria, ei päinvastoin. Jostain syystä vampyyrin paikalle lipsahtaa ajatuksissa eräs ihmissukupuoli. No, sitten kun kirja on luettu, on helpompi sanoa, ottaako se millään lailla kantaa joihinkin sukupuoliin liittyviin kiistanaiheisiin vai vain siihen, miten ihmiset sukupuolesta riippumatta kohtelevat toisiaan.

Tarkiaisen kirjassa on kaksi eri-ikäistä vampyyria. Kirjailija kertoi erottavansa heidät ihmisistä ja toisistaankin mm. puhetyylin perusteella. Vanhempi vampyyreista on korrektin kirjakielen käyttäjä, nuoremman kielikin on uudempaa ja sisältää myös rumempia sanoja. Tämä on itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen asia, ja jollain lailla joudun sen omissa teksteissänikin ratkaisemaan: puhuuko satoja vuosia elänyt olento eri tavalla kuin meneillään olevan maailmanajan ihminen? Eri-ikäiset ihmiset puhuvat keskenään eri tavoin, se on selvää, joten jollain tavalla varmasti myös ikiaikaiset – tai vähän nuoremmatkin mutta ihmisikää paljon vanhemmat – olennot puhuvat eri tavalla kuin heitä paljon nuoremmat ihmiset. Jokaisen yksilön kieli tosin muuttuu myös koko ajan. Luultavasti jonkinlaiset vanhahtavat piirteet ovat juuri hyvä tapa kuvata vuosisatojen läpi eläneen olennon tapaa puhua, kunhan ne eivät mene aivan överiksi.

Kirjoittajan kannalta kiinnostavaa paneelissa oli tietenkin se, miten itsestä poikkeavan olion nahkoihin pääsee. Lauronen totesi yksinkertaisesti, että varikset ovat jokapäiväinen eläin, jonka käyttäytymisen voi helposti kopioida – kirjailijan työhön kuuluu sitten täyttää aukot siltä osin, mitä ei tarkkailemalla saa selville, eli esimerkiksi kehitellä variksen ajatukset. Myös Luotola muistutti siitä, että kirjoittajan tehtäviin kuuluu raja-aitojen ylittäminen. Hän nosti esille kysymyksen siitä, onko mahdollista kirjoittaa itsestä poikkeavan ihmisen, esimerkiksi sellaisen, jolla on eri ihonväri tai sukupuoli, näkökulmasta. Itse olen sitä mieltä, ettei siihen tarvita kenenkään lupaa. Haastavaa se toki on, mutta uskon, että useimmat kirjoittajat kaipaavat haasteita. Ja tosiasiassahan me kaikki kirjoitamme aina jostain meille vieraasta näkökulmasta, aika harva kun laittaa itseään tarinoidensa päähenkilöksi. Toisaalta jos kirjoittaa kiinnostavia, aidonoloisia henkilöhahmoja (lue: ei liian säröttömiä) ja perehtyy asioihin, on vähän vaikea mennä pieleen. Metsään menee ainoastaan silloin, jos oikeasti kuvittelee, että maailmassa – niin oikeassa kuin fiktiossakin – ihonväri, seksuaalisuus, uskonto tai mikä tahansa muu seikka on ainut asia, joka määrittää sen, millainen ihminen on, siis jos kuvittelee, että esimerkiksi vain yhdenlaisia homoja tai muslimeja on olemassa. Sitten meneekin metsään ja suoraan päin isointa puuta.

Spefillä on monesti etäännyttävä vaikutus, ja se on tärkeää kirjoittajallekin. Lento kertoi, että voi käsitellä omia kokemuksiaan vähemmistöön kuulumisesta kirjoittaessaan keijujen elämästä. Toisaalta kirjoittaja voi päästää spefiä kirjoittaessaan totaalisesti irti esimerkiksi sukupuolesta. Luotola kertoi, että hänen romaaninsa liskot eivät ole sen paremmin miehiä kuin naisiakaan ja kirjoittajakin voi tällöin tekstin äärellä olla vailla sukupuolta.

Itsestä poikkeavan ihmisen näkökulmasta kirjoittaminen on mielenkiintoista, mutta ehkä jopa mielenkiintoisempaa voi olla kirjoittaminen jonkun muun kuin ihmisen näkökulmasta. Kokeilisin ehdottomasti, jollen olisi jo tehnyt sitä. Mutta onneksi minulla on jo ihana Gabrielini, erään kuuluisamman kaltaisensa kaima. Tämä paneeli inspiroikin miettimään ketjupolttajaenkeliäni ja hänestä kirjoittamista hieman lisää.

Luvassa on vielä yksi postaus tämän kesän Finnconista. Siinä kerron kahdesta paneelista, joissa puhuttiin vähemmistöistä kirjoittamisesta.

Finnconissa Turussa, osa 2

Finnconissa ilmestyi Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kustantama kauhukirjoittamisen saloihin perehdyttävä Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan opas -teos. Opasta tekemässä olleet Boris Hurtta, Mia Myllymäki, Artemis Kelosaari ja Marko Hautala olivat kertomassa teoksen synnystä. Haastattelijoina olivat Pyry Palermo ja Sara Palermo.

Jo paneelissa tuli - ilman kirjan lukemistakin siis - vinkkejä kauhun kirjoittajalle ja pohdintaa mm. kauhun herättämisen vaikeudesta. Kelosaari oli sitä mieltä, että kauhu ja komiikka eivät ole kovin kaukana toisistaan, mutta kauhua syntyy, kun sukelletaan syvälle ihmisen pään sisään. Hänen mielestään pitää kirjoittaa nimenomaan itseä pelottavista asioista. Hautala puolestaan kertoi parhaan kauhun olevan lähes komiikkaa – sellaista, jota kirjoittaessa naurattaa. Sitä en tiedä, minkä sävyistä tuo nauru sitten on…

Hautalan mukaan kauhua kirjoittaessa tärkeää on oikeanlainen mielentila: pelottavat hirviötkään eivät synny järjen avulla. Oikeaan tunnelmaan Hautala pääsee mökillä luurit päässä. Siellä häneltä syntyy tekstiä huomattavasti nopeammin kuin kaupungissa. Ja kun tunnelma on kohdallaan, pää tuottaa oikeita sanoja ja ne asettuvat kuulemma lauseessakin kohdilleen vaivatta. Kaupungeissakin voi kyllä löytää helpostikin innoitusta kauhuun: kaupassa käydessään voi Hautalan mukaan kiinnittää huomiota kaikkeen, mikä vaikuttaa kummalliselta, ja käyttää havaintojaan teksteissään.

Kauhu on vakava asia.

Paneeli pohti myös, miksi hyvää kauhua on vaikea kirjoittaa. Kelosaari sanoi, että kauhussa asioista tulee nopeasti kliseitä ja toisaalta jokaisella ihmisellä on omat pelkonsa. Kaikkia ei varmasti voikaan saada kokemaan kauhuntunteita samalla tavalla tai samoista asioista kirjoittamalla. Hautalan mukaan lukijaa on helpompi pelotella, jos tämä ei odota kauhistuttavia asioita vaan uppoutuu kirjan arkisempaan juoneen. Myllymäki muistutti siitä, ettei kirjailijan pitäisi sanoa jonkin asian olevan pelottava vaan jännityksen pitäisi syntyä muilla keinoin.

Ensi vilkaisulta Tuoretta verta näyttää olevan kompakti pakkaus Suomessa julkaistun kauhun historiaa ja konkreettisia vinkkejä kauhua kirjoittavalle. Palaan asiaan, kunhan saa teoksen luettua loppuun.

Ennen Finnconia olin juuri aloittanut – Finnconin vuoksi tietenkin – lukemaan Lauren Beukesin Zoo City -romaania. Beukes oli Finnconin kunniavieras. Kävin conissa kuuntelemassa Lauren Beukes Q&A -ohjelmanumeron, jossa Johan Jönsson haastatteli kirjailijaa. Keskityin kuuntelemaan englanninkielistä ohjelmaa ja ymmärtämään siitä mahdollisimman paljon. Niinpä en edes yrittänyt tehdä muistiinpanoja, joten referointi ohjelman sisällöstä ei valitettavasti onnistu. Sen verran Beukesista voi kuitenkin todeta jo Zoo Cityn alun perusteella, että hän on todellakin tutustumisen arvoinen kirjailija. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Beukes on ainakin omalle lukulistalleni tervetullut siksikin, että luen niin paljon vain suomalaista ja muuta eurooppalaista kirjallisuutta.

Seuraavassa Finncon-postauksessa hieman Dostojevskista ja siitä, millaista on, jos kirjailjan pitää kuvitella olevansa jotain muuta kuin ihminen.

Finnconissa Turussa, osa 1

Tämän vuoden Finncon järjestettiin viime viikonloppuna Turussa. Itselläni ei ole Finnconeista niin laajaa kokemusta, että olisin ollut tapahtumassa aiemmin silloin, kun se on Varsinais-Suomessa ollut, mutta tällä kertaa lähdin paikalle, vaikka taidankin asua kolmisen viikkoa sitten tapahtuneen muuttoni jälkeen kauempana Turusta kuin koskaan. Kannatti lähteä: tapasin paljon tuttuja, joita en näe usein, näin paljon mielenkiintoista puheohjelmaa, tein kivoja ostoksia ja osallistuin megajulkkareihin, joissa julkaistuista kirjoista yksi pitää sisällään kirjoittamani novellin.

Puheohjelmissa minua kiinnosti tietenkin erityisesti kirjoittamisen näkökulma. Aloitin visuaalinen kirjoittaminen -paneelista, jonka puhetta johti Anni Nupponen. Keskustelussa olivat mukana Mixu Lauronen, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Paneelissa puhuttiin näköaistin lisäksi paljon muista aisteista. Meresmaa oli jopa sitä mieltä, että ihmiset luottavat näköaistiin liikaa, sillä aivot eivät puhu meille totta. Näköaistin dominoiva asema muihin aisteihin verrattuna olisi siis harhaa, koska muut aistit ovat aivan yhtä paljon käytössä.

Kirjoittaessa näköaistin käyttäminen on kuitenkin nähtävästi monilla automaattisempaa kuin muiden aistihavaintojen tuominen tekstiin. Se on toki näkevälle ihmiselle luontaista, ja Lauronen kertoikin, että näköaisti yritti lipsahdella hänen sokeasta päähenkilöstä kertovaan tekstiinsä yhtenään. Meresmaa kertoi puolestaan kirjoittavansa ensin näköaistihavainnot ja lisäävänsä tekstiin sitten muiden aistien tuottamat havainnot. Mielenkiintoista oli se, miten kirjailijat kokivat lukijan vastaanottavan tekstiä. Hai sanoi, että visuaalisuus ei kirjailijalle itse asiassa olekaan pelkkien näköhavaintojen kertomista vaan siihen kuuluu kaikkien aistien käyttö, jonka tuloksena lukija aistii tarinan miljöön.

Miten paljon tekstissä olisi sitten hyvä olla kuvailua? Paneeli keskusteli visuaalisesta pihtaamisesta, joka on kirjoittajalle mainio tehokeino. Se tarkoittaa siis sitä, ettei kerrota ainakaan heti kovin paljoa siitä, miltä jokin näyttää, vaan jätetään se lukijan mielen tuotettavaksi. Meresmaa mainitsi tämän toimivan erityisesti kauhun hirviöiden kohdalla. Lauronen oli puolestaan jopa sitä mieltä, että vähempi kuvailu tuottaa lukijalle – ainakin toivottavasti – vahvempia visuaalisia mielikuviakin.

Viuhkat ja vesipullot olivat paneelissa tarpeen. Mainoslauseeksi olisi sopinut: "Kaikkien aikojen kuumin Finncon!"

Paneeli keskusteli myös kirjailijoiden käyttämistä visuaalisista inspiraationlähteistä. Hai kertoi käyttävänsä esimerkiksi övereitä visuaalisia virikkeitä, kuten sopivia musiikkivideoita. Meresmaa mainitsi mm. Google-haut, joista saa mielikuvituksen liikkeelle silloinkin, kun kirjoittaminen tökkii. Vaikkapa hevoskärryjen googlaaminen näyttää, millaisia erilaisia hevoskärryjä on tai on ollut olemassa, ja kuvat auttavat miettimään, millaiset hevoskärryt voisivat olla käytössä omassa fantasiamaailmassa. Oli myös lohdullista, että paneeli puhui – jopa innostuneeseen sävyyn – siitä, kuinka kirjoittamista auttaa, että saa henkilöhahmolleen kasvot joltain olemassa olevalta henkilöltä, olkoon vaikka Monica Belluccilta.

Meresmaa esitti kirjoittamisen kannalta itsestäänselvän asian, joka on aina hyvä muistaa. Useampien aistien käyttö saa aikaan sen, että lukija pujahtaa tekstissä olevan henkilön nahkoihin. Se on totta: kun voi haistaa, kuulla, tuntea ja maistaa – ei pelkästään nähdä – saman, mitä tarinan henkilökin, joutuu tarinaan mukaan aivan eri lailla, usein jopa niin, että tämä maailma unohtuu lukemisen ajaksi kokonaan.

Seuraavassa postauksessa lisää asiaa tämänvuotisesta Finnconista.