The Madness of Lord Ian Mackenzie – suositeltavaa kohtuullisen kuumaa historiallista romantiikkaa

Voiko romanttinen sankari olla sosiaalisesti kömpelö tai töksähtelevä? Kyllä voi. Tämän todistaa Jennifer Ashley kirjallaan The Madness of Lord Ian Mackenzie. Teos on melkoisen pitkän Mackenzies-sarjan avausosa.

Harvoin näkee tarinassa yhtä paljon jännitteitä heti alussa kuin The Madness of Lord Ian Mackenzie -teoksessa. Tarinan sankaritar Beth Ackerley on leski, joka on perinyt valtavan omaisuuden. Hän on menossa naimisiin Sir Lyndon Matherin kanssa. Miestä voi hyvällä syyllä kutsua mulkuksi. Hän keräilee posliinia, vaikkei siitä paljon ymmärräkään. Rahasta hän ymmärtää kuitenkin ja on sen vuoksi kosinut Bethiä, ei mistään ylevästä syystä, kuten rakkaudesta. Hän huvituksensa on alistua naisille. Huvitusta varten hänellä on paikka, jossa naisia riittää. Tämän tuntuvat tietävän kaikki, paitsi Beth.

Tarinan sankari Ian Mackenzie ymmärtää posliinista enemmän. Hän ostaa Matherilta Ming-dynastian aikaisen maljakon. Myöhemmin hän tapaa oopperassa Bethin ja tunkee tämän vaatteisiin varoitusviestin, jossa kertoo, ettei Bethin olisi syytä naida Matheria. Samaan syssyyn hän ilmaisee suorasukaisesti, että tahtoo itse viedä Bethin alttarille. Syytään hän ei peittele: hän tahtoo mennä naisen kanssa sänkyyn.

Beth tuntee valtavaa vetoa mieheen muttei aivan ymmärrä tämän ajatuskulkuja eikä myöskään tiedä, kuinka paljon Ianiin voi luottaa. Koko Mackenzien suku tuntuu liittyvän skandaaliin toisensa perään. Niinpä Ianista olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana. 

Beth jättää Iania kohtaan tuntemistaan epäilyksistä huolimatta Matherin ja lähtee Pariisiin. Ian lähtee tietenkin perään. Miehen perässä on puolestaan etsivä, joka on jo kauan halunnut saada hänet kiinni – ja joka nyt on nähnyt tilaisuutensa, koska Matherin mukaan Ian on syyllinen Lontoossa tapahtuneeseen murhaan. Pariisista seikkaillaan Skotlantiin Mackenzien suvun maille ja takaisin Lontooseen, jossa niin murhatarina kuin rakkauden ongelmat lopulta selviävät.

Beth on leski, ja tästä syystä hän voi olla seksuaalisesti hyvinkin aktiivinen romanttinen sankaritar, vaikka tarinassa eletään vuotta 1881. Itse asiassa juuri Beth ehdottaa Ianille seksisuhdetta. 

“Since you seem to like me a little,” she said, “I wonder whether you would be interested . . . in having a liaison with me.”

The last words came out in a rush, and Ian’s attention snapped to her.

“Have carnal relations, I mean,” Beth continued. “On occasion, when we mutually agree.”

Beth kuitenkin kärsii siitä, ettei voi saada enempää – tai usko voivansa saada, koska me kaikkihan tiedämme, että hän on väärässä. Hän voi saada Ianin omakseen ja lisäksi Ian antaa hänelle myös lihallisissa iloissa jotain, mitä Beth ei ole aiemmin kokenut: ”Under him, she could spread her wings.” 

Beth ei ole aina elänyt vauraudessa, päinvastoin. Hän on ollut työkodissa (surullisenkuuluisa workhouse) hyvin kurjissa olosuhteissa. Paikkaa johtanut pastori on nainut hänet, mutta tämä rakastava aviomies on kuollut hyvin pian. Beth on päätynyt vanhan rouvan palvelukseen ja lopulta perinyt tämän. 

Sankari Ian on selvästi autismin kirjolla, tavattoman hyvämuistinen ja älykäs, mutta toisten ihmisten tunteiden ja viestinnän ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia. Hänen oma viestintänsä on liiankin suoraa, mutta Beth alkaa nopeasti ymmärtää miestä. Millainen nainen sopisikaan Ianille paremmin kuin Beth, joka ei säikähdä hänen pahaa oloaan vaan osaa lukea tilanteita oikein ja näkee, mitä Ian tarvitsee? Ian pitää kuitenkin itseään kykenemättömänä rakkauteen. Hän ei tarjoa Bethille rakkautta eikä odota sitä häneltä. Mutta Beth pystyy opettamaan Ianille myös, mitä rakkaus on.

Ajan tavan mukaan Iania pidetään hulluna. Isä on lähettänyt hänet mielisairaalaan ja veli pelastanut lopulta paikan karmeilta hoidoilta. Totuus laitokseen sulkemisesta on lopulta vielä järkyttävämpi kuin miltä aluksi näyttää. Mackenzien veljesten välillä on kuitenkin vahvat siteet, jotka näyttävät kestävän mitä vain – ja varsinkin Iania ja hänen isoveljeään, Kilmorganin herttua Hartia yhdistää erityinen side, joka saa kummankin suojelemaan toista. Ikävä kyllä Hart kuvittelee Bethin olevan onnenonkija, joka haluaa käyttää Iania hyväksi. Nimenomaan Bethiltä Iania ei tarvitsisi suojella.

The Madness of Lord Ian Mackenzietä voi suositella lukijalle, joka pitää suorasukaisista romanttisista sankareista, joilla on traumaattinen tausta. Ainakin tässä tarinassa Skotlanti-osuus oli sen verran lyhyt, että kilttiin pukeutuvia sankareita rakastavat lukijat viihtyvät ehkä paremmin jonkin toisen romanssin parissa.

Murha-arvoitus saa tarinan loppupuolella melko paljon tilaa. Se luo tarinaan jonkin verran jännitystä ja jännitettä, ja on sinänsä ihan toimiva. Suurin vahvuus kirjassa on kuitenkin pääpari, kuten pitääkin.

Tarinassa vilahtelee Ianin perheenjäseniä, Hart Mackenzien lisäksi mm. veli Mac, joka on eronnut vaimostaan Isabellasta. Sarjan kakkososa kertoo, miten pariskunta päätyy jälleen yhteen. Taiteilija Macin ja itsetietoisen Isabellan tarina herättää kyllä kiinnostusta tämän vetävän avausosan jälkeen. Jo tässä osassa nimittäin käy ilmi, millainen yhteys näiden kahden välillä vallitsee:

The painting showed Isabella sitting on the edge of a tumbled bed. A sheet slid provocatively down her shoulder, baring one prefect breast, and a swirl of hair peeped from the join of her thighs. Isabella was looking away from the painter, her red hair caught in a loose knot at the base of her neck.

Despite the subject—a woman just rising from the bed of her lover—the portrait was in no way lewd or indecorous. The muted colors were elegantly cool, with Isabella’s hair and a sprig of bright yellow roses the only vivid colors.

It was the portrait of a beloved, painted by a man who regarded his wife as his lover. It was also, if Beth was any judge, an amazingly good painting. The light, the shadows, the composition, the colors—so much captured on one small canvas. The painter had signed the corner with a flourish: Mac Mackenzie.

Kymmenen päivää mielisairaalassa - soluttautujajournalistin raportti mielenterveyden hoidosta vuonna 1887

Nellie Bly on jäänyt historiaan 1800-luvun journalistina, joka testasi Jules Vernen väitteen siitä, että maailman voi kiertää 80 päivässä, sekä soluttautui Blackwell’s Islandin mielisairaalaan New Yorkissa kirjoittaakseen siitä, miten psyykkisesti sairaita hoidettiin. Mielisairaalakokemuksesta voi lukea kirjasta Kymmenen päivää mielisairaalassa. Se ilmestyi alun perin 1887 nimellä Ten Days in a Madhouse.

Bly sai mielisairaalatekstin tehtäväksi New York World -lehden päätoimittajalta. Päästäkseen sisälle sairaalaan Bly etsiytyi työläisnaisten asuntolaan esittämään mieleltään sairasta ihmistä. Hänen ajatuksensa oli, että sieltä hänet ohjattaisiin hoitoon, jos hän vaikuttaisi olevan tarpeeksi sekaisin.

Mielenkiintoista on, että Blyn esitys perustui pelkkiin mielikuviin siitä, miten hullu ihminen käyttäytyy. Päästyään sisälle mielisairaalaan Bly toteaa, että neljä lääkäriä on todennut hänet hulluksi. En tiedä, mistä tämä kertoo. Toki mielenterveysasioiden ymmärtäminen on lisääntynyt paljon 1800-luvun lopulta, ja kirjan perusteella kovinkaan monen kohdalla ei sairaalassa enää kummemmin kiinnitetty huomiota siihen, oliko ihminen oikeasti sairas vai ei. Silti tuntuu omituiselta, että asiasta ymmärtämätön toimittaja pystyi saamaan kaikki uskomaan, että on psyykkisesti sairas. Siihen nähden, miten paljon ihmisillä on mielenterveyden ongelmia, ihmiset havaitsevat niitä aika vähän. Mutta nähtävästi Nellie Bly turvautui siihen, että esitti akuutisti mieleltään sekaisin olevaa ihmistä, jonka käsitys todellisuudesta oli kadonnut. Eikä sairaalahoitoon varmasti tuolloinkaan ohjattu ihmisiä, jotka pystyivät vaikuttamaan useimmiten normaalilta – mitä se sitten lieneekään.

Hoito Blackwell’s Islandilla ei varsinaisesti vaikuta siltä, että sillä olisi ollut mielenterveyttä parantavia vaikutuksia. Bly joutuu väkisin kylmään pesuun. ”Meitä ei haittaa sinun satuttamisesi. Ole hiljaa tai sinuun sattuu vielä enemmän”, toteaa hoitaja toiselle potilaalle. Monenlaista satuttamista tapahtuukin: potilailta revitään hiuksia, heidän päälleen istutaan, heitä lyödään ja kuristetaan. Tästä vastaavat lääkäreiltä salassa sairaanhoitajat, joiden suurta huvia tuntuu Blyn mukaan olevan potilaiden kiusaaminen myös henkisesti. Mitään ei ole sallittua tehdä. Potilaiden pitää istua hiljaa paikoillaan, vaikka he tahtovat puhua ja liikkua. Ei olekaan ihme, että Bly kirjoittaa: ”Mikä – kidutusta lukuun ottamatta – aiheuttaisi hulluutta nopeammin kuin tällainen käsittely?”

Raporttinsa alussa Bly toteaa, ettei ”pitänyt mahdollisena, että tällaista laitosta johdettaisiin huonosti, ja että sen katon alla tapahtuisi julmuuksia”. Hänen mielestään mieleltään sairaat ovat ”avuttomimpia olentoja” ja hän ajattelee, että heidän hoitonsa olisi hellää. Kokemus osoittaa, että tilanne on päinvastainen. Lisäksi Blyta kauhistuttaa se, etteivät kaikki sairaalassa lainkaan näytä olevan mieleltään sairaita. Karmiva on Blyn tekemä vertailu:

”Tämä nainen [saksankielinen, englantia osaamaton Louise Schanz] vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Verratkaa tätä siihen, miten kohtelemme rikollista, jolle annetaan kaikki mahdollisuudet todistaa syyttömyytensä. Kukapa ei mieluummin olisi murhaaja, jolla on mahdollisuus elinkautiseen, kuin hulluksi julistettu ilman toivoa paeta?”

Itselläni huomion kiinnitti myös se yksityiskohta, että pariin otteeseen puhutaan naisesta, joka on menettänyt voimansa liiallisen työnteon vuoksi. Burnout ei taidakaan olla nykyajan ilmiö. Joka tapauksessa Blackwell Islandin potilaissa on suurta vaihtelua. Bly kertoo myös niistä, jotka olivat – epäilemättä oikeasti – väkivaltaisia ja vaarallisia. Reportteri mainitseekin useaan otteeseen, että häntä pelottaa olla suljettuna hullujen kanssa. Tärkeämpi tunne on kuitenkin hänen tuntemansa myötätunto ja ajatus siitä, että asioiden ei kuuluisi saarella olla niin kuin ne ovat.

Saamassaan hoidossa Bly jakaa ihmiset kahteen ryhmään. On niitä lääkäreitä ja viranomaisia, jotka ovat ystävällisiä ja välittävät. Sitten on niitä, jotka ovat julmia eivätkä tahdo potilaille mitään hyvää. Kokonaisuutena hoito Blackwell Islandin mielisairaalassa ei tunnu sisältävän yhtään elementtiä, jota voisi pitää hoitavana. On melkoisen selvää, ettei mikään tähtää siihen, että potilaat parantuisivat tai voisivat niin hyvin, että heillä olisi mahdollisuus palata elämään muualla. Joskus jonkun sukulainen kuitenkin hakee potilaan pois. Joillakuilla saarella olevista on siis ollut hieman toivoa.

Blyn tehtävä mielisairaalassa kuulostaa hurjalta soluttautumistarinalta, joka todistaa, että totuus on taasen tarua ihmeellisempi. Huolimatta siitä, että New York World oli sensaatio-otsikoiden lehti, Blyn työtä on vaikea pitää merkityksettömänä huomionhakuisuutena. Hän onnistui tuomaan yleiseen tietoon, miten huonosti asiat mieleltään sairaiden hoidossa olivat. Kirjasta saa mielikuvan, että tämän jälkeen parannuksia tehtiin. Blyn työn ansiosta mielen sairauksien hoitoon suunnattiin myös lisää rahavaroja.

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: V & A sekä taidetta

Ihan parasta on se, kun on lueskelee taustoja jotain tekstiä varten ja katselee kuvia ja kuvittelee asioita, ja sitten – tadaa – museossa yllättäen törmääkin niihin esineisiin tai muihin, joista on lueskellut. Victoria & Albert Museum (V & A) on ihana paikka katsastaa ties minkälaista tavaraa eri aikakausilta. Ei olisi pitänyt kauheasti yllättyä, kun törmäsin siellä 1800-luvun hääpukuun ja – suruasuun ja suruesineisiin.

Näytteillä oli myös viktoriaanisen pöydän kattaukseen tarvittavia esineitä, mm. tällainen teline, johon on kätevä kasata näyttävä kukka-asetelma päivällispöytää varten. Muistan tällaisistakin lukeneeni.

Museossa oli myös näytteillä William Morrisin kuuluisia tapetteja. Ohessa oli todella mielenkiintoinen video siitä, miten tapetit painettiin. Melkoista touhua, enkä yhtään hämmästele, että niille tuolla tavalla on hintaakin kertynyt mitä luultavimmin melkoisesti.

Kävin myös jonkin verran tiiraamassa taidetta Lontoon-matkallani. National Portrait Gallerysta löytyi tietenkin kuningatar Victorian muotokuva, maalauksena ja rintakuvaveistoksena.

Samassa galleriassa on myös Thomas Jones Barkerin maalaus The Secret of England’s Greatness (Queen Victoria presenting a Bible in the Audience Chamber at Windsor). Nykyihmisen silmään se on nimeään myöten lähinnä käsittämätön.

En tietenkään voinut olla käymättä myös National Galleryssa, joka on suosikkitaidemuseoistani. Sieltä saatte tällä kertaa nähdä Claude Monet’n maalauksen The Gare St-Lazare vuodelta 1877. Vaikka maalaus ei kuvaa Lontoota, aikakautensa kuvana se on mitä mainioin.

Lopuksi elämänohje: kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.

Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.

Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.

Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.

Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.

London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Carlyle’s House

Kun pääsee kirjallisten kotimuseoiden makuun, ei pysty lopettamaan. Siksi vierailin vielä toisessakin asunnossa, jossa tapahtui merkittäviä asioita 1800-luvulla, nimittäin Chelseassa Thomas ja Jane Carlylen kotona. Tunnustan, että sivistyksessäni oli ennen tätä aukko, enkä tiennyt, kuka Thomas Carlyle (1795–1881) oli. Nyt tiedän. Hän oli brittien oma Elias Lönnrot, Minna Canth ja Volter Kilpi samassa paketissa. Toisin sanoen hän kehitti englannin kielen sanastoa, piti kulttuurikotia ja kirjoitti jotain, mitä kukaan ei jaksa lukea (kirjan Ranskan vallankumouksesta).

Kuvasin ilmeisesti Dickensin kotia niin innokkaasti, että Carlylen kotona ei tullut räpsyteltyä kameraa yhtä paljon. Ostin kyllä kirjasen, jossa on kuvia asunnosta. Muutama kuva on kuitenkin tässäkin jaettavaksi. Tämän pyöreän pöydän ääressä oli hyvä istuskella ja imeä itseensä viktoriaanisen kodin tunnelmaa.

Ja portaat… jostain syystä pidän näistä portaista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin käytännölliset.

Yksityiskohdista esittelen tällä kertaa lamppuja. Nyt pitäisi vaan oikeasti ymmärtää, miten nämä toimivat.

Thomas ja Jane Carlylen kotiin kuului myös aivan ihastuttava puutarha.

Puoliksi syksy, puoliksi kesä…

Niin, ja tropiikki. Papukaija!

Luotettavasta lähteestä olen tarkastanut, että kyseessä on kauluskaija. Laji ei asusta Euroopassa päinkään, mutta ainakin Wikipedian mukaan sitä saattaa nähdä kaupungeissa, koska osa ihmisten lemmikkikaijoista on ottanut häkeistään hatkat ja perustanut karanneiden kaijojen yhdyskunnan.

Kukkasetkin yrittivät vielä jossain määrin kukoistaa pikku puutarhassa. Laitetaan näytteeksi yksi tosi kaunis.

Seuraavalla kerralla… no lisää 1800-luvun Lontoota.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Charles Dickens Museum

1800-luvun lontoolaisiin koteihin on helpointa tutustua… no käymällä 1800-luvun lontoolaisissa kodeissa. Yksi sellainen löytyy osoitteesta 48 Doughty Street. Siellä asui Charles Dickens (1812–1870) vuosina 1937–1939, nuorena miehenä siis. Kuuluisa kirjailija ei asunut talossa kauaa, mutta itse asiassa juuri noina vuosina hänestä tuli kuuluisa: hän kirjoitti talossa asuessaan mm. teokset Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja Oliver Twist.

Charles Dickens Museumin kaltaisessa paikassa voisi fiilistellä iän kaiken. Tai no, vaikka asunnon oveakin voisi ihailla hetken jos toisenkin.

Viehättävä ruokailuhuone näytti lähinnä siltä, että tekisi mieli istahtaa aterioimaan.

Erään katutason huoneen nurkassa oleva divaani houkutteli puolestaan haaveiluun.

Katutasosta kerros alempaa löytyi pesutupa...

... kuten myös keittiö, jonka jännittävin yksityiskohta oli tämä oletettavasti tehosekoittimen virkaa tekevä keittiökone.

Ylemmissä kerroksissa oli mm. Mary Hogarthin makuuhuone. Nuori nainen oli Dickensin vaimon, Catherine Dickensin sisar. Kerrotaan, että Mary Hogarth on useammankin Dickensin romaanihenkilön jonkinlainen esikuva. Katosvuode vaikutti jotenkin pramealta, mutta nähtävästi siinä on jotain käytännöllistäkin, tietäisi vaan mitä.

Ehkä kiinnostavin yksityiskohta koko museossa oli kuitenkin tämä:

Tadaa! Charles Dickensin partaterärasia! Eikä sillä nyt oikeastaan ole väliä, että se on juuri Charles Dickensin, mutta miettikääpä, voiko mikään suriseva parranajokone koskaan olla mitään tähän verrattavaa. Ei tarvitse vastata.

Seuraavassa postauksessa toinen 1800-luvun Lontoon kotimuseo, Thomas Carlyle House.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Tower Hamlets Cemetery Park

Parisen viikkoa sitten viivähdin Lontoossa viisi yötä ja kävin paikoissa, joissa vaihtoehtohistoriallisen maailmani Lyydia ja Gabriel elivät yli 100 vuotta sitten – tai ainakin paikoissa, jotka inspiroivat minua kirjoittamaan heistä lisää. 1800-luvun Lontoo ei ollut minulle ennestäänkään aivan vieras. Vierailin joissain tutuissa paikoissa ja monissa minulle ennestään tuntemattomissakin.

Lyydia pitää hautaustoimistoa, ja siksi matkaan oli ehdottomasti sisällytettävä yksi hautausmaavierailu. Koska olin aiemmin vieraillut Highgaten hautausmaalla, joka epäilemättä on kuuluisin Lontoon viktoriaanisista hautausmaista, valitsin kohteekseni Tower Hamlets Cemetery Parkin, joka sijaitsee Mile Endissä.

Hautausmaa on ollut käytössä 1841–1966, joten sitä on käytetty pitkän aikaa vielä viktoriaanisen ajan päätyttyäkin, mutta sanotaanko nyt vaikka niin, että 1800-luvun tunnelmaa ei tarvitse paikasta etsimällä etsiä. Nykyään hautausmaa on puistomainen ja lisäksi luonnonsuojelualue. Se on rauhallinen paikka päiväkävelylle.

Pääsin kohtalokkaaseen tunnelmaan, kun yhdelle hautakivelle lennähti kokomusta lintu, komea kuin mikä. Luotettavasta lähteestä olen selvittänyt, että kyseessä on nokivaris, aivan sama lintu kuin meidän variksemme, väritykseltään vain erilainen.

Hautakivissä kiinnitti huomiota mm. niiden ohuus, tekstit, ja tietenkin kauniit yksityiskohdat.

Yksi hautakivi jäi erityisesti mieleen. Olen aivan varma, että vaikka tässä lukikin jonkun muun nimi, tällaisen kiven alla lepää minulle niin rakas Lyydia.

Tower Hamlets Cemetery Parkia voi suositella niille, jotka pitävät rähjäisestä kauneudesta, kiveä peittävästä sammalesta, kiipeilevästä muratista ja epäsymmetrisistä vajoamisista. Niin, ja tietenkin niille, jotka kaipaavat rauhaa suurkaupungin vilinästä.

Ensimmäinen novellini, joka päätyi kansiin

Vuosi sitten väänsin novellia, jonka piti täyttää goottilaisuuden kriteerit. Halusin osallistua Vaskikirjojen goottiantologiakutsuun. Luetutin novellintekeleeni – oikeastaan ensimmäisen kunnon novellin, jonka olin koskaan kirjoittanut – Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoittajaringillä, johon oli juuri liittynyt, sain palautetta, hioin novellia ja lähetin sen tarjolle antologiaan. Deadline oli melkein vuosi sitten, 31.10.2016. Joulukuussa sain sähköpostia, että novellini oli valittu antologiaan. Antologian toimittajan Katri Alatalon kanssa tehdyn pitkällisen hiomisen jälkeen teksti valmistui viimein jokin aika sitten ja nyt se on kansissa monen muun hienon novellin seurassa: sain torstaina sähköpostia, että goottiantologia Varjojen lumo on tullut painosta. Odottelen, että tekijänkappaleet saapuvat postissa ensi viikolla. Tämä on ihan hurjan jännittävää!

Novellini sai lopulta nimekseen Karannut sielu. Lähetin sen tarjolle antologiaan nimellä Kadonnut sielu, ja sitä ennen sillä oli työnimenä yhden keskeisen henkilöhahmon nimi. Nyt selailin muistikirjojani ja novellin ensimmäisestä versiosta saamaani palautetta palauttaakseni mieleeni, miten tarina oikein sai muotonsa.

Olin jo aiemmin kehitellyt vaihtoehtohistoriallista maailmaa ja kirjoittanut pikaisen romaaninalun, joka sijoittui tähän maailmaan ja jossa oli päähenkilönä Lyydia Ljungstrand, Lontooseen Suomesta muuttanut nainen. Lyydia pääsi mukaan goottitarinaankin, ja hänelle ilmestyi ystävä, jonka isoisoisä oli Victor Frankenstein. Muistan valtavan riemun, kun hoksasin, että tämän lapsenlapsenlapsen nimen on tietenkin oltava Victoria Frankenstein. Sitä en enää muista varmaksi, muuttuiko henkilöhahmon sukupuolikin siinä samalla, kun nimioivallus syntyi. Victoria Frankenstein seuraa tietenkin isoisoisänsä jalanjälkiä, hieman edistyneemmin vain.

Novellissa oli kovasti paljon aineksia alkuunsa, ja siitä esilukijat mainitsivatkin. Editointiprosessissa – siis antologiahyväksynnän jälkeen – novellia muokattiinkin rajusti. Poistin monta asiaa, vaihdoin jossain kohtaa näkökulmahenkilöä, muokkasin tekstiä eri muotoon (novellissa on mm. päiväkirjakatkelmia), vaihdoin kohtausten järjestystä... Kaiken keskeltä nousi tarina Gabrielista, jonka kolme eri naista tahtoo, jokainen omalla tavallaan.

Yksi näistä naisista on tietenkin Victoria Frankenstein. Toinen on Lyydia, josta muistiinpanoissani pohdin, kuinka hänet saisi jotenkin pienesti mukaan tarinaan. Nyt tuo ajatus huvittaa. Minulle tämä tarina kertoo vahvasti Gabrielin ja Lyydian rakkaudesta, eikä Lyydia ole millään tavalla vähäisessä roolissa ainakaan minun mielessäni.

No, se kolmas nainen on sitten varastettu todellisesta historiasta. Rakastan oikean elämän ja kirjallisten viittausten yhdistelyä omaan tekstiini. Tässä novellissa selkeytin viittauksia, mutta todennäköisesti ne jäävät hämäriksi siitä huolimatta. Toivottavasti se ei kuitenkaan häiritse novellin lukemista – ehkä ne vain viehättyvät lisää, jotka bongaavat enemmän asioita. Sille, jota tarinan yhteys todellisuuteen kiinnostaa, voin kertoa, että novellini otsikon karkuun päässyt sielu on Elizabeth Siddalin. Hän oli prerafaeliittien, kuten Siddalin aviomiehen, taidemaalari Dante Gabriel Rossettin, kuuluisa malli. Siddal esiintyy mm. maalauksissa Ofelia ja Beata Beatrix. Jälkimmäinen maalaus mainitaankin novellissa. Nykyään sitä voi käydä katsomassa Lontoossa Tate Britainissa, ja tällaiselta se näyttää:

Lyydian näkökulma esitetään kirjemuodossa. Lisäksi novelliin sisältyy yksi lehtiuutinen. Näiden tekstilajien käytöllä halusin luoda vaikutelmaa 1800-luvun kirjallisuudesta.

Minulle ensimmäisen novellin ilmestyminen kansissa on iso juttu. Toivottavasti joku vielä pitääkin novellista, edes jossain määrin. Lyydia ja Gabriel tulevat seuraamaan minua toivottavasti vielä pitkään. Olisipa ihanaa, jos he kiinnostaisivat muitakin kuin sitä, joka tahtoo heistä kirjoittaa. Sen näyttää aika. Ainakin alkuun he ovat päässeet oikein mukavasti.

Arsenikki tappaa talossa ja puutarhassa

Joskus kauan sitten, eli yli 20 vuotta sitten näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Se lienee ensikosketukseni arsenikkiin. Mitään kovin fyysistä kosketusta tähän myrkkyyn tai kokemusta siitä en kaipaa, mutta epäilemättä sitä tulee hyödynnettyä jossain 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassani jossain vaiheessa – ja itse asiassa sillä on ollut jo pieni rooli eräässä novellissani, joka tosin ei sijoitu 1800-luvulle. Siksipä on mainiota, että Tieteen Kuvalehti Historia (9/2017) tarjoaa perustiedot myrkystä artikkelissaan Arsenikki oli näkymätön tappaja.

Arsenikki oli jännittävä aine. Sen saattoi ulkonäön puolesta helposti sekoittaa vehnäjauhoon tai leivinjauheeseen, se maksoi mitättömän vähän (teekupin hinnalla sai 15 grammaa arsenikkia, ja sillä saattoi tappaa 50 ihmistä) eikä sen ostamiseen ollut rajoituksia. Sen kuviteltiin olevan ihmeaine ja siksi sitä laitettiin joka paikkaan: sampoohon hidastamaan kaljuuntumista, saippuaan tekemään ihosta sileä ja vaalea, lääkejuomiin parantamaan hedelmällisyyttä ja väriaineisiin korostamaan vihreää väriä. Sitä sai ostaa jauhemuodossa tai palana, josta saattoi leikata sopivan määrän jauhettavaksi. Yleinen käyttötarkoitus oli rottien ja tuholaisten torjunta.

Murhaamistarkoitukseen arsenikki oli mitä mainioin, koska ennen 1840-lukua sen olemassaoloa murhan uhrin elimistössä ei osattu selvittää ja lisäksi arsenikkimyrkyksen oireet olivat niin lähellä koleran oireita, että varsinkin koleraepidemioiden aikaan arsenikkimyrkytykset menivät täydestä kolerana: uhrin mahaa polttivat kivut, hän oksenteli ja ripuloi rajusti vetistä samealta riisivedeltä näyttävää ripulia. Mikä parasta, arsenikkimyrkytykseen ei kuollut heti, vaan jos murhaaja annosteli myrkyn taitavasti, kuolemiseen meni useampia päiviä. Siinä sitä sitten ehti kouristella ja saada verenkiertohäiriöitä näiden muiden oireiden lisäksi ennen kuin viikatemies tuli. Arsenikkimyrkytys oli helppo tulkita myös punataudiksi, lavantaudiksi, pilkkukuumeeksi tai ruokamyrkytykseksi.

Ikävä kyllä arsenikki tappoi muutoinkin kuin tarkoituksellisesti. Juuri sekoittuminen leivonta-aineisiin aiheutti kuolemantapauksia: ei tarvittu kuin kolmasosagramma arsenikkia kakkutaikinaan, ja aikuiselta mieheltä lähti henki. Se, ettei arsenikki maistunut miltään, oli vahingon sattuessa huono asia ja murhaa haluavalle hyvä. Lämpimässä nesteessä arsenikki liukeni täysin huomaamattomaksi. Kylmässä nesteessä tai ruuassa sen saattoi sen sijaan havaita ja välttyä myrkytykseltä.

Ehkä kaikista kauheinta arsenikissa ja sillä murhaamisessa oli kuitenkin se, että monet sekoittivat omien lastensa ruokaan arsenikkia hankkiakseen rahaa näiden kuolemalla. Työläiset olivat perustaneet ammattiyhdistyksiä, ja näiden kautta saattoi pientä vuosimaksua vastaan saada hautausyhdistyksen vakuutuksen, jonka tarkoituksena oli kustantaa kohtuuhintaiset hautajaiset, jos kuolema korjasi vakuutuksen ottajan tai tämän omaisen. Lapsen kuollessa vanhemmat saivat hautausyhdistykseltä kolmesta neljään puntaa. Lapsen hautajaiset oli kuitenkin mahdollista kustantaa yhdelläkin punnalle, joten… joidenkuiden mielestä omien lasten tappaminen rahanhankintamielessä oli järjellistä toimintaa.

Tämä ongelma oli tiedossa ja ilmeisesti yllättävänkin laaja, mutta mitäpä viranomaiset kykenivät tekemään, kun arsenikkimyrkytystä ei osattu todeksi näyttää. Toki arsenikkimyrkytysepäilyjä vietiin oikeuteen ennen kuin arsenikin määrää kuolleen elimistössä osattiin millään tavoin mitata. Juuri eräs tällainen oikeudenkäynti, jossa murhaaja vapautettiin (hän todellakin oli murhaaja, koska tunnusti tekonsa 12 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen), sai brittikemisti James Marshin kehittämään vuonna 1836 testin, joka selvitti ruumiista otetun kudosnäytteen avulla, miten paljon vainajan elimistössä oli arsenikkia.

Marshin koe toimi seuraavalla tavalla: Jos jotakuta epäiltiin arsenikkimyrkytyksen uhriksi, hänen mahalaukustaan tai ihostaan otettiin kudosnäyte. Tislauspulloon laitettiin sinkkijauhetta, rikkihappoa ja tämä kudosnäyte. Kudoksessa oleva arsenikki sai aikaan sen, että tilauspulloon muodostui arsiinikaasua (arsiinivetyä), joka on myrkyllistä. Tislauspullosta arsiini meni lasiputkeen, ja siellä se hajosi kuumennettaessa kahdeksi aineeksi: vedyksi ja arseeniksi. Lasiputken päähän asetettiin viileä pinta, ja kun kaasuuntunut arseeni jälleen sen kohdatessaan tiivistyi toiseen olomuotoon, syntyi tuolle pinnalle peilimäinen metallikalvo. Syntynyttä peilipintaa verrattiin sitten erilaisia arsenikkipitoisuuksia sisältäviin peilipintoihin ja saatiin selville, paljonko arsenikkia vainajan ruumiista otettu kudosnäyte sisälsi.

Vaikuttavalta ja vakuuttavalta kuulostava testi saapui oikeussaleihin vuonna 1840, mutta se ei vielä taannut sitä, että murhaajat olisivat jääneet kiinni. Lääkärit olisivat nähtävästi tarvinneet lisää kemistintaitoja, koska heidän kykynsä eivät riittäneet testin tulkitsemiseen tai ainakaan tulosten selittämiseen riittävän selkeästi jurylle. Se ei nimittäin riittänyt, että osasi nähdä testin tulokseksi sen, että vainajan elimistössä oli ollut arsenikkia. Myös myrkyn määrällä oli väliä, koska arsenikitonta brittiä oli tuolloin vaikea löytää – arsenikkiahan sai kroppaansa lähes kaikkialta 1800-luvun Britanniassa. Ja juuri tässä lääkäreillä oli ongelmia: he eivät osanneet tehdä selväksi jurylle, jos itselleenkään, millaisia määriä arsenikkia uhrin ruumiissa oli.

Kehittyneemmän, tai ainakin helpommin toteutettavan ja ilmeisesti myös tulkittavan arsenikkitestin kehitteli vuonna 1841 kemisti Saksasta, Hugo Reinsch. Hänen testiään varten tarvittiin vainajasta ihonäyte, joka pistettiin kuumenemaan suolahappoliuokseen. Kun oli kulunut 30 minuuttia, otettiin kupariliuska ja laitettiin se liuokseen. Sitten katsottiin, alkoiko kuparin pintaan muodostua tummanharmaa metallikalvo – se nimittäin kertoi siitä, että näytteessä oli arsenikkia.

Testit vaikuttivat osaltaan siihen, että arsenikkimurhien kulta-aika päättyi, vaikkeivät ne heti tällä myrkyllä murhaamista lopettaneetkaan. Arsenikkimurhaajien kaikkien tietoon tulleet oikeudenkäynnit ja teloitukset olivat myös yksi syy siihen, ettei arsenikilla murhaaminen houkuttanut enää niin paljon. Kuuluisimpia, ellei kuuluisin, arsenikkimurhaaja oli oletettavasti 21 ihmistä tappanut Mary Ann Cotton, joka hirtettiin rikostensa seurauksena maaliskuussa 1873.

Arsenikkimurhat saivat myös viranomaiset huolestumaan, eikä arsenikin hankkiminen 1800-luvun loppupuolella voimaan tulleiden uusien lakien jälkeen ollutkaan yhtä helppoa kuin ennen. Jos asiakas osti arsenikkia, oli kauppias velvoitettu kirjaamaan ylös ostajan nimen ja ostoksen syyn. Tämä ei tosin toteutunut aivan toivotulla tavalla. Arsenikki itsessään värjättiin väriaineella sen havaitsemisen helpottamiseksi – tai voisi paremminkin kuvitella, että siksi, ettei se menisi niin helposti sekaisin vaikkapa jauhojen kanssa. 1868 arsenikin saantia rajoitettiin myös siten, ettei sitä enää voinut ostaa tavallisista kaupoista, vaan ainoastaan apteekeista ja maali- ja kemikaliokaupoista.

Vaikka mikään yksittäinen syy tai toimenpide ei saanut arsenikkimurhia loppumaan, aineen ajateltiin 1900-luvun alkaessa olevan menneisyyden vitsaus. Tästä voimme toki olla onnellisia, vaikka turha nykyihmisen on toisaalta viktoriaanisille myrkyille naureskella tai niitä kammoksua – elämmehän mekin koko ajan myrkkyjen keskellä. 1800-luvusta kirjoittavalle arsenikissa on kuitenkin jonkinlainen kauhuromanttinen hehku: kuinka ihastuttavan helppoa henkilöhahmon onkaan terästää tee jollain tappavalla...

Tahdon oman hovimestarin!

Koska steampunk-maailmani eräs keskeinen henkilöhahmo on hovimestari – tosin ilman alaisia – olin varsin ilahtunut, kun Tieteen Kuvalehti Historia -lehdessä (6/2017) oli Troels Ussingin artikkeli Hovimestari piti langat käsissään, joka kertoo 1800-luvun Britannian hovimestareista. Vaikka artikkeli paneutuu kartanoiden hovimestareihin ja omat tarinani sijoittuvat Lontooseen, on hovimestarifaktoista paljon iloa. Toki hovimestarina oleminen ei ollut aivan samanlaista viktoriaanisen ajan alussa kuin sen lopussa, ja artikkeli on varmasti jonkinlainen yleiskuva asiasta, mutta onneksi pystyn kaikilta osin soveltamaan asioita mieleni mukaan, sillä tarinoideni maailma ei edes yritä olla realistinen.

Palveluskuntaa oli viktoriaanisessa Britanniassa melkoinen määrä, enemmän työntekijöitä kuin maataloustöissä. Vuonna 1851 brittiläistä yläluokkaa palveli lähes 700 000 palvelijaa, ja määrä vain kasvoi, sillä viisikymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 1,3 miljoonaa. Hovimestari oli yläluokkaisen brittiperheen palveluskunnan esimies, jonka vastuu oli melkoinen. Jos joku palvelijoista teki virheen, hovimestari vastasi siitä viime kädessä. Hänen oli myös tärkeää olla esikuvana muille palvelijoille, joten johtamistaitojen lisäksi hovimestari tarvitsi tietoa moraalikoodeista ja käyttäytymissäännöistä, jotka olivat kaikkea muuta kuin yksinkertaiset.

Palveluskunnassa alimpana oli hall ball, juoksupoika. Hänen tehtäviinsä kuului kenkien kiillottaminen, lamppujen sytyttäminen ja ylempiarvoisten palvelijoiden palveleminen. Juoksupojasta saattoi yletä lakeijaksi, joista parhaalla oli mahdollisuus ylenemiseen apulaishovimestariksi. Apulaishovimestari yleni sitten hovimestariksi, kun edellinen tehtävää hoitanut päätti työuransa. Toki talossa oli muutakin palvelusväkeä – tämä oli kuitenkin nähtävästi miespuolisten palvelijoiden urakehitys. Yleensä hovimestarin työssä aloittava oli ehtinyt vanheta jo keski-ikäiseksi, sen verran aikaa ylenemisessä meni.

Mutta eipä siinä mitään, sitten sai ainakin pukeutua komeasti, kun hovimestariksi pääsi. Hovimestarit käyttivät niin hienoja vaatteita, että muiden palvelijoiden silmissä he näyttivät ennemmin herroilta kuin palvelijoilta. Heillä saattoi olla esimerkiksi päivällä musta alpakkavillainen puvuntakki ja rusetti ja illalla jopa hännystakki. Hovimestaria puhuteltiin myös eri tavalla kuin muita palvelijoita: sukunimellä ja herraksi, kun muu palvelusväki sai tyytyä etunimipuhutteluun.

Mielenkiintoista on, että miespalvelijaksi halutessa kannatti täyttää tietyt ulkonäkökriteerit. Suositeltava pituus oli 183 senttimetriä (6 jalkaa). Komeakin oli hyvä olla, ja ruumiinrakenteeltaan mieluusti täydellinen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Luonteessa ja käytöksessäkään ei ollut hyvä olla huomautettavaa. Myös ylenemisessä oli ainakin joidenkin mielestä merkitystä sillä, ettei ollut ainakaan liian lyhyt.

Mitä hovimestari sitten tarkalleen teki? Hänen päivänsä alkoi aamukuudelta ja päättyi illalla yhdeltätoista. Muun palveluskunnan johtaminen ja siitä huolehtiminen, että kaikki tehtävät hoituivat moitteetta, oli tärkeintä. Mielenkiintoista oli, että hovimestari hoiti osan tarjoilutehtävistä: hän toimi teen – aamuteen ja kello viiden teen – ja alkoholijuomien, kuten viinin, tarjoilijana. Talousmenot ja tavarahankinnat olivat hänen vastuullaan myös. Ja kuten kaikista televisiosarjoistakin on tuttua, hovimestari tosiaan oli vieraita vastassa kartanon ovella. Tehtäviin kuului myös puhelimeen vastaaminen – jos puhelin oli olemassa – ja isäntäväen tavaroiden pakkaaminen, jos matkustettiin.

Mielenkiintoinen huijausbisnes, jossa monet hovimestarit olivat mukana, liittyi viineihin. Koska hovimestari oli vastuussa viinikellarista ja viinien tarjoilusta, hän saattoi helposti ottaa talteen arvoviinien korkkeja, jotka pystyi myymään mustassa pörssissä 2–6 šillingillä. Miksi sitten kukaan ostaisi viinipullojen korkkeja? Koska ne saattoi laittaa uusiin pulloihin, joissa ei ollut yhtä laadukasta viiniä mutta joista saattoi arvoviinin korkin ansiosta pyytää ylihinnan, koska viinit tunnistettiin korkin perusteella. Maksava asiakas katsoi korkista, mitä viiniä joi. Eivät tainneet monetkaan olla viiniasiantuntijoita. Luulisi, että todella kalliin ja halvan viinin erottaisi jo mausta. Itsellä ei noista arvoviineistä ole kokemusta, joten en sen pohjalta kuitenkaan osaa varmaksi sanoa.

Hämärän bisneksen tekoon oli hyvin aikaa, sillä hovimestari oli käytännössä aina töissä. Työpäivä saattoi olla 16-tuntinen, ja siihen sisältyi vain yhden tunnin tauko iltapäivällä ja pieni tauko illalla ennen nukkumaanmenoa. Fyysisesti työ ei kuitenkaan kummemmin rasittanut. Sen verran rajoittavaa se kuitenkin oli, että harva hovimestari hankki perheen. Periaatteessa niin olisi voinut tehdä, mutta se ei ollut ilmeisesti tyypillistä. Perheen perustaminen olisi aiheuttanut ongelmatilanteen, sillä perheen piti asua muualla, mutta hovimestarin asumista kartanon ulkopuolella ei nähtävästi voitu harkitakaan. Lomaakin hovimestarilla oli vain viikon verran vuodessa. Tällaisilla reunaehdoilla perhe-elämä ei varmasti tuntunut kovin houkuttelevalta. Intiimi suhde jonkun toisen kartanossa työskentelevän kanssa ei sekään ollut soveliasta, joten eipä ollut helppoa hovimestarillakaan. Parempi kun hillitsi halunsa vain.

Kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteivätkö hovimestarit omistautuneet isäntäväelleen. Ikävä kyllä tämä omistautuminen ei taannut vanhuudenturvaa. Oli erityisen hyvä tuuri, jos hovimestari sai jonkinlaisen eläkkeen tai luvan asua työuransa jälkeen kartanossa. Hovimestarin palkka ei myöskään ollut sellainen, että siitä olisi kummemmin säästöjä voinut tehdä. Niinpä hovimestarin olot saattoivat hyvinkin olla paremmat työuran aikana kuin sen jälkeen. Vuonna 1851 hovimestarin vuosipalkka oli 50 puntaa eli nykyrahassa noin 4750 puntaa. Vertailukohtana voidaan esittää, että seuraavaksi parhaiten palkattu palvelusväkeen kuuluva oli kokki, jonka vuosipalkka oli 40 puntaa. Lakeijan vuosipalkka oli 20 puntaa ja juoksupojan enimmillään 8 puntaa.

Henkilöhahmona hovimestari on mainio, ja paljonhan fiktiossa jo on unohtumattomia hovimestareita. Aina voi kirjoittaa yhden – toivottavasti – unohtumattoman lisää. Voin kertoa jo, että hän on… no, vastustamaton, suorastaan taivaallisen ihana. Kunhan tässä hieman aikaa kuluu, saatte kuulla hänestä lisää.

Harrastettiinko viktoriaanisella ajalla kaikesta huolimatta seksiä?

Koska tarinoideni henkilöt näyttävät varsin innokkaasti pariutuvan keskenään – enemmän tai vähemmän vakavasti ja pysyvästi, mutta pariutuvan joka tapauksessa – olen suorastaan velvoitettu selvittämään, millainen ajatusmaailma tähän paritumiseen ja seksuaalisuuteen viktoriaanisen ajan ihmisillä oli. Onneksi kaikkeen tiedonjanoon löytyy edullinen, joskus jopa halpa apu Amazonilta – sieltä latasin Kindleeni Fern Riddellin teoksen The Victorian Guide to Sex – Desire and Deviance in the 19th Century. Nimestään huolimatta teos käsittelee aika paljon muutakin kuin seksiä ihan itsessään, mm. puolison löytämistä, flirttailua (tietenkin viuhkalla, päivänvarjolla tai vaikkapa hatulla), ehostusta, hiusten värjäystä ja avioliittoa. Myös puberteettia käsitellään. Enpä tiennytkään, että kuukautiset alkavat aikaisemmin, jos asuu kuumassa ilmastossa. Ja jos ne alkavat aikaisin, ne myös loppuvat nuorempana.

Riddell on kirjoittanut keräämänsä tiedon kuvitteellisten henkilöiden tekemiksi opaskirjasiksi. Yksi fiktiivisistä kirjoittajista on kemisti, toinen leskirouva, joka nuoruudessaan oli seurapiirikaunotar, kolmas on perehtynyt bordelleista löytyviin paheisiin jne. Kirjan toteutus on mielestäni aika hauska.

Viktoriaanisen ajan ihmisten seksielämälle on ollut kai tapana hieman pudistella päätä. Luettuaan Riddellin teoksen ihmettelee kuitenkin lähinnä sitä, kuinka paljon yhtäläisyyksiä nykyihmisen ja viktoriaanisen ihmisen ajattelussa oli, kun puhutaan parisuhteesta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä. Vaikka avioliiton asema oli korostetumpi kuin nykyään, saattaa hieman yllättää, että 1800-luvulla todellisen rakkauden ja sekä miehen että naisen seksuaalisen mielihyvän kokemuksen tärkeyttä korostettiin. Naisen nautinnon korostamiselle oli tosin olemassa varsin käytännöllinen syy: varsinkin vuosisadan alussa uskottiin, että raskaaksi saattoi tulla vain yhdynnässä, jossa rakastavaiset kokivat yhtäaikaisen orgasmin. Tässä lienee kaksi vaihtoehtoa: joko 1800-luvulla ihmiset olivat taivaallisen taitavia sängyssä tai sitten he olivat liian tyhmiä huomatakseen, ettei se nyt ihan noin mene.

Muitakin väärinkäsityksiä tietenkin ilmeni – tai ainakin sellaisia käsityksiä, joita nykyään pidetään väärinkäsityksinä. Masturbointi oli pahinta, mitä ihminen saattoi itselleen tehdä. Miesten välinen seksi oli tuomittavaa – oikeudessakin – mutta naisten välinen seksuaalinen kanssakäyminen vaikuttaa ainakin tämän teoksen perusteella ilmiöltä, joka oli osalle väestöstä ajatuksenkin tasolla uusi ja yllättävä. No, onneksi sentään seksuaalisia haluja sinällään pidettiin luonnollisina. Parhaana tapana niiden hoitamiseen pidettiin tietenkin avioitumista. Halujen tyydyttyminen oli tärkeää, koska seksittömästä elämästä seurasi kamalia asioita: ihosairauksia, kuuroutta, hysteriaa, melankoliaakin. Mutta pahinta oli tietenkin, jos se, ettei voinut tyydyttää halujaan kenenkään kanssa, johti masturboimiseen.

Äkkiä siis naimisiin. Mutta kenen kanssa? Ainakin jotkut uskoivat fysiognomian periaatteisiin eli siihen, että kasvonpiirteistä ja muusta ulkomuodosta saattoi päätellä ihmisen luonteen. Parasta oli yhdistää vastakohtia, siis esim. raskasluisia ja keveämmin rakennettuja ihmisiä tai pitkä ja lyhyt ihminen keskenään. Jos uskoi tähän huuhaahan, saattoi kuitenkin kätevästi valita puolisokseen sellaisen luonteen, joka miellytti. Luotettavimpia kumppaneita ovat nimittäin opin mukaan ne, joilla on isoimmat jalat, vaikka he vaikuttavatkin vaivaannuttavalta seuralta, kun heidät kohtaa ensimmäistä kertaa. Ohuthuulisilta ihmisiltä ei kummemmin kannata odottaa rakkautta ja anteeksiantoa. Ja jos pariskunnan osapuolilla on samanlaiset nenät, liitossa tapellaan jatkuvasti. Kannattaa siis olla tarkkana tässä nenäasiassa.

Jos ei kuitenkaan onnista avioliittoasiassa, on hyvä tietää, miten voi välttyä houkutukselta masturboida. Yksi tärkeä asia oli pitää huolta ruokavaliostaan. Hyvin meni, kunhan vain vältti mm. seuraavia haluja stimuloivia juomia ja ruokia: tee, kahvi, tupakka, sinappi, pippuri, olut, viini, siideri ja kaneli. Tunteellisten kirjojen lukeminen oli myös erittäin vaarallista, mutta tietenkin vielä vaarallisempaa oli joutua liian tuttavallisiin väleihin vastakkaisen sukupuolen kanssa. (Mutta eikös sillä tavoin ollut mahdollisuus myös siihen avioliittoon?) Sinänsä on kyllä mielenkiintoista, että masturbaation, joka käsittääkseni tyydyttää seksuaalisia haluja, seuraukset olivat osittain samat kuin selibaatin – mm. hysteria. Oletettavasti naimattomilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää moraalittomasti tai tulla hulluiksi.

No, osa kirjassa esitetyistä ajatuksista kuulostaa toisaalta paljon terveemmiltä kuin monien ajattelu nykyään. Eräs kirjan fiktiivisistä opastajista neuvoo naimattomia naisia mm. olemaan muovaamatta kehoaan liiaksi, ettei hääyönä paljastuisi, että se, mitä tuore aviomies on luullut naisen olevan, onkin pelkkää kuvitelmaa, joka on kasattu enimmäkseen vanutoppauksista. Naimattomia naisia muistutetaan myös siitä, että toisen mielestä viehättävä piirre voi olla toisen mielestä absurdi. Kannattaa olla kaikin puolin oma itsensä ja pitää itsestään huolta – terveys näyttää kauniilta. Rakkautensa kohteen kanssa ei myöskään kannata pelata typeriä mustasukkaisuuspelejä. Flirttailussa täytyy löytää kultainen keskitie: kukaan mies ei vie alttarille naista, joka on liian varautunut tai liian innokas. Miehille annetaan puolestaan ohjeeksi mm. olla tuomatta esiin aiempia valloituksiaan. Hieman myös varoitellaan siitä, että naiset saattavat kiinnittää huomionsa mieheen ennemminkin sen vuoksi, että tämän asema avioliittomarkkinoilla on korkea, eivät sen vuoksi, että miehen luonne olisi houkutteleva.

Avioliitossa miehen ja naisen roolit olivat selvät: mies toi rahan ja nainen päätti, miten kotona oltiin. Ihanteena pidettiin avioliittoa, jonka pohjana oli tosirakkaus, ja olennaista avioliiton onnistumiselle oli se, että puolisot todella tunsivat toisensa ja ymmärsivät toistensa luonteenpiirteitä.

Toki The Victorian Guide to Sex käsittelee seksiä avioliiton ulkopuolellakin, joskin silloin se keskittyy melko pitkälle prostituutioon ja bordelleihin. Ajat eivät ole siinä mielessä muuttuneet, että jo Viktorian hallitusaikana väännettiin siitä, pitäisikö näiden asioiden olla laillisia vai ei. Pariisissa oli tuolloin laillisia bordelleja, Lontoossa ei. Bordellit saivat tosin Lontoossakin toimia melko lailla rauhassa, koska virkavalta puuttui bordellin toimintaan vasta kun kaksi lähialueen asukasta ilmoitti kirjallisesti bordellin häiritsevän.

Kirja kertoo vielä paljosta muustakin. Jos haluat tietää vaikkapa, miten ja mihin sukupuolitautien hoitoon käytettyä elohopeavoidetta levitettiin, millaisia ehkäisykeinoja 1800-luvulla käytettiin tai miten parannettiin niitä, jotka kaikista kamalista seurauksista huolimatta harrastivat itsesaastutusta, lue tämä teos. Yhtä lailla kannattaa tarttua kirjaan, jos miettii, millaisia olivat aikakauden seksilelut, millä kaikilla välineillä pääsi ilotalossa ruoskittavaksi tai minkä uskottiin tuolloin auttavan kivuliaisiin kuukautisiin. Tästä kirjasta voivat useimmat meistä oppia jotain uutta.

Lopuksi vielä suosikkiohjeeni: kuukautisten aikana on vältettävä tanssimista lämpimissä huoneissa. Mikä jollain omituisella tavalla hellyttävä neuvo, jota en todellakaan aio noudattaa!

1800-luvun tunneli syntyi sitkeydellä

Nykyään kukaan ei jaksa ihmetellä joen ali menevää tunnelia, pääseehän Englannin kanaalinkin alitse kulkemaan junalla. 1800-luvulla asia oli kuitenkin toisin. Kun ranskalainen Marc Brunel onnistui rakentamaan tunnelin Thames-joen alitse, siitä tuli niin suuri ihme, että vuonna 1851 Lontoon maailmannäyttelyssä tuo tunneli veti vertoja jopa Koh-i-Noor-timantille, jota näyttelyvieraat pääsivät yhtä lailla katsomaan. Tieteen Kuvalehti Historia (2/2017) kertoo tunnelin rakentamisesta artikkelissaan ”Rautamato” kaivautui ali Thamesin.

Spefikirjoittaja voi tietenkin sijoittaa maanalaiseen tunneliin vaikka mitä, mutta jos haluaa kaivella fiktiivisiä tunneleita, voi tästä artikkelista saada hieman uskottavuutta siihen, mitä tunnelin rakentaminen haastavaan, mm. juoksuhiekkaa sisältävään maaperään 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaati. Se ei ollut helppoa hommaa, sillä vaikka tunnelin mitta, noin 400 metriä, ei kuulosta pitkältä, kesti tunnelin valmistuminen reilut 15 vuotta – vuodesta 1825 vuoteen 1841.

Nykyihmistä hieman jopa huvittaa, että artikkeli antaa sellaisen vaikutelman, että reilun kahden metrin valmis tunnelipätkä alle kuukaudessa on varsin mainio tahti kaivaa. Kun sitten lukee artikkelia hieman pidemmälle ja selviää, miten Brunelin tunneli todella kaivettiin, ei huvita enää yhtään. Maan alla oli rautainen kilveksi kutsuttu rakennelma, jossa oli yhteensä 36 miehenkokoista lokeroa kolmessa kerroksessa. Työmiehet kaivoivat lokeroissaan tunnelia eteenpäin noin 20 senttimetriä kerrallaan. Kilvessä oli puulankkuja sillä puolella, josta kaivettiin, ja näitä puulankkuja siirrettiin aina hieman eteenpäin kaivetun osuuden sortumisen estämiseksi. Muurareitten työtä oli sitten muurata tunnelin seinämät, jotta se pysyisi hieman pidempäänkin avonaisena. Ja siinäkin oli työtä, sillä 55 000 tiilellä saatiin aikaiseksi vain 31 senttimetriä valmista tunnelia.

Työmiesten olosuhteet eivät olleet kovin ruusuiset, mikä tuskin yllättää ketään. Rakennusprosessin aikana tapahtui kuolemiin johtaneita onnettomuuksia. Tunnelissa tulvi ainakin pariin otteeseen ja siellä oli myös kaasuvuotoa, joka aiheutti päänsärkyä ja näköhäiriöitä, ja kun kaasu syttyi, myös palovammoja. Lopulta kaasuongelma oli niin suuri, että työmiehiin iski ripuliepidemia ja jotkut työmiehet jopa sokeutuivat.

Mutta antaa tunnelitarina aihetta hieman romanttisempiinkin ajatuksiin. Kaivuu-urakan aikana joen alta löytyi nimittäin myös varmasti monia kirjoittajiakin inspiroivasti sekalaista tavaraa, kuten posliiininsirpaleita ja eläinten luita. Thamesiin aikanaan uponneista laivoista irronneet esineet olivat joutuneet juoksuhiekkaan ja tunnelin kaivajat löysivät ne. Jos vähänkin kuvittelee, alkaa mieleen tulvia aarteita, joita tuossa juoksuhiekassa saattaisi olla.

Jos käsiin ei löydy Tieteen Kuvalehti Historian numeroa, jossa artikkeli on, Brunelin tunnelista voi lukea myös esimerkiksi Wikipediasta.

How to Be a Victorian – kiintoisa perusopas viktoriaanisesta arjesta

Olen ollut aina kiinnostunut historiasta, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiinnostaa tavallisten ihmisten elämä eri aikoina. Ruth Goodmanin kirja How to Be a Victorian antaa hyvää perustietoa siitä, miten elettiin viktoriaanisena aikana. Goodman on harrastanut viktoriaanisuutta mitä ilmeisimmin hyvin tosissaan, sillä kertoo kirjassa paljon omista kokemuksistaan esim. aikakauden vaatteista. Jopa hänen tyttärensä halusi niin pienenä itselleen korsetin, ettei Goodman halunnut antaa hänelle oikeaa korsettia vaan tytär sai jonkinlaisen lastenversion.

How to Be a Victorian on rakennettu siten, että se kuvaa viktoriaanisen ihmisen päivää. Kirjan alussa kerrotaan aamutoimista, pukeutumisesta ja töihin lähdöstä, ja kirja päättyy siihen, mitä viktoriaanisessa makuuhuoneessa tapahtui. Hieman nauratti ensiksi, kun näin viimeisen luvun alaotsikot: Ideas about male sexuality, Masturbation... Vaikka ei ensiksi päässään yhdistäisikään viktoriaanista aikaa ja masturbaatiota – aivan kuin jonain aikakautena ei harjoitettaisi itsetyydytystä – seksuaalisuuteen liittyvien asenteiden kuvailu kertoo paljon aikakauden moraalisista käsityksistä.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia viktoriaanisen ajan (1837–1901) ihmisen arkipäivästä. Esimerkiksi pikkulasten pukeminen oli todella iso työ lukuisten vaatekerrosten vuoksi. Sitruuna oli kätevää niin käsien, kasvojen kuin kynsienkin hoidossa. Tyttöjen ei nykyäänkään välttämättä anneta leikkiä yhtä rajusti kuin poikien, mutta viktoriaanisena aikana puuhun kiipeily ja kärrynpyörien heittäminen kiellettiin tytöiltä, koska ajateltiin niiden olevan vaaraksi tytön kyvylle saada myöhemmin lapsia. Käsivarsien ja hartioiden liikutteluun sopiva plastinen voimistelu kehiteltiin kuitenkin 1880-luvulle mennessä, koska ei tyttöjenkään kunto oikein pysynyt hyvänä, jos sitä ei mitenkään hoidettu. Voi sanoa, että plastinen voimistelu oli oletettavasti ihan oikea edistysaskel, sillä aiemmin tytöille sallittu liikunta ei rasittanut sen vertaa: he saivat kävellä vauhdilla, joka ei saanut aikaan hikoilemista.

Oli hurjaa lukea myös siitä, miten paljon myrkkyjä tavallisen ihmisen elämässä oli. Esimerkiksi 1840–1850-luvuilla käytettiin hiusten värjäämiseen lyijyä sisältävää väriä, jota ei edes pesty pois ennen kuin se oli ollut hiuksissa yön yli. Myöskään oluen juomista pubissa ei voinut pitää vaarattomana harrastuksena: olueen laitettiin vettä, mutta jotta se olisi edelleen odotetun päihdyttävää, siihen ujutettiin myrkkyjä, kuten sormustinkukkaa tai hullukaalia. Mutta vaikka nyt kauhistelemme viktoriaanisen ajan myrkkyjä, olemme nykyäänkin aika valmiita rasittamaan elimistöämme ties millä ei-niin-terveellisellä. Sen sijaan on järkyttävää lukea, että lapsille saatettiin antaa opiaatteja tai laudanumia, jotta äiti saattoi luottaa heidän nukkuvan ollessaan töissä. Ulostuslääkkeiden käyttö monenlaisiin ei-niin-ulostamiseen liittyviin vaivoihin (esim. lapsen huonotuulisuuteen) kuulostaa puolestaan huvittavalta, vaikka todellisuudessa se tuskin oli sitä.

Viktoriaanisessa koulussakin oli aika mielenkiintoisia ratkaisuja: osa oppilaista opetti ensin opettajan johdolla opettelemansa asian toisille oppilaille. Vuonna 1862 kehiteltiin myös järjestelmä, jonka mukaan koulut saivat rahoitusta sen mukaan, pääsivätkö oppilaat haluttuihin oppimistuloksiin vai eivät. Mielenkiintoista on myös se, mitä uskottiin kirjallisuuden vaikutuksista: jos tyttö luki romaaneja, hän kehittyi fyysisesti nopeammin. Tästä syystä tyttöjen oli hyvä pysyä erossa vaarallisista romaaneista, esim. Emily Brontën Humisevasta harjusta. Itse pidänkin enemmän Emilyn sisaren teoksesta Kotiopettajattaren romaanista, mutten usko, että sitäkään suositeltiin.

Kerrassaan hillittömän hauska yksityiskohta viktoriaanisessa ajassa olivat meren rannoilla käytetyt uimakopit, jotka vedettiin ihmisvoimin veteen. Niistä saattoi nopsasti pulahtaa vedessä, minkä jälkeen uimakoppi kiskottiin jälleen kuivalle maalle uimari sisällään. Uimarannoista voi kertoa vielä sen, että naiset viihtyivät – tai no ainakin olivat – täysissä pukeissa, mutta miehet saivat olla rannalla puolialastomina, joten heillä oli mainio tilaisuus esitellä kroppaansa naisille.

Entäpä se kiintoisa viktoriaanisen ajan makuuhuone-elämä? Miehen oli ejakuloitava säännöllisesti, koska muutoin sperma saattoi pilaantua. Seksin puute aiheutti miehelle muitakin ongelmia, mm. masennusta ja päänsärkyä – kaiken logiikan mukaan seksin siis pitäisi auttaa päänsärkyyn yhtä lailla kuin Buranan, ainakin miehillä. Seksiä piti miehen harrastaa nimenomaan naisen kanssa, koska masturbaatioon ei suhtauduttu kovin positiivisesti eikä homosuhteitakaan pidetty kovinkaan suositeltavana vaihtoehtona (muistattehan Oscar Wildenkin). Mm. sisäoppilaitoksissa tehtiin kaikki mahdollinen, että pojat eivät masturboisi. Olihan se aiheellista, sillä itsetyydytys saattoi aiheuttaa epilepsiaa, dementiaa, astmaa tai vaikka itsemurhan. Naistenkaan masturbaatio ei ollut hyvä juttu, mutta ei se nyt niin vaarallinen asia ollut kuin miesten itsetyydytys. Naisille oli olemassa seksilelujakin.

Mutta seksissä kaikkein vaikeinta oli kunnollisten lasten tekeminen. Jos yhdyntä oli himokas, lapselle ei syntynyt itsekontrollia. Mutta jos tuleva äiti oli lasta tehdessä intohimoton, lapsesta tuli veltto. Molempien vanhempien olikin syytä olla lapsentekoyhdynnässä rakastavia ja harkitsevia sekä täydessä kontrollissa mutta kuitenkin heidän oli syytä tuntea mielihyvää. Oh dear! Näillä vaatimuksilla täytyy sanoa, että lapsen tekoon liittyi viktoriaanisena aikana varmasti vähintään yhtä suuria paineita kuin nykyään, vaikka paineet olivatkin erilaisia.

How to Be a Victorian on hyvä perusteos viktoriaaniseen aikaan tutustumiseksi, jos on nimenomaan kiinnostunut ihmisten arkielämästä. Ongelmallista on tietenkin se, että viktoriaaninen aikakausi on yli 60 vuoden pituinen, eikä yksi kirja pysty perusteellisesti esittelemään sitä, kuinka asiat muuttuivat tuon ajan kuluessa. Goodman antaa kuitenkin jonkinlaisen yleiskuvan myös arkielämässä tapahtuneista muutoksista.

Beth Daniels: Writing Steampunk – perusopas steampunkin kirjoittajalle

Ainakin aloittelevalle steampunkin kirjoittajalle on paljon iloa Beth Danielsin oppaasta Writing Steampunk ja sen toisesta, uudistetusta painoksesta Geared up! Writing Steampunk. Uudistettu painos on tosiaan sen verran paljon uudistettu ja erilainen, että lämpimästi suosittelen aiheesta kiinnostuneelle molempien painosten lukemista. Itse ainakin inspiroiduin kovasti teoksia lukiessani, sisälläni alkoi oikein pursuta ideoita siitä, mitä kaikkea haluaisin omiin tarinoihini.

Daniels esittelee steampunkin genrenä, ohjeistaa steampunk-maailman ja sen olioiden luomiseen, tarjoilee historiallisia faktoja viktoriaanisesta ja edvardiaanisesta aikakaudesta ja antaa tietenkin myös lukuvinkkejä siitä, mitä klassikoita ja uudempia teoksia steampunkin kirjoittajan kannattaisi lukea. Hän esittelee myös sitä, millainen voisi olla steampunk-seikkailu, steampunk-mysteeri, steampunk-romanssi tai vaikkapa steampunk-dystopia, jotta oppaan lukija voi löytää steampunkin maailmasta itselleen sopivimman alagenren.

Danielsin mukaan steampunk on fantasian alalaji, tarkemmin vaihtoehtohistoriaa, joka hyödyntää usein varhaisten science fiction -kirjailijoiden, kuten Jules Vernen ja H.G. Wellsin tapaa lähestyä asioita. Steampunkiin voidaan helposti yhdistää myös melkein mitä tahansa elementtejä: romantiikkaa, mysteereitä, kauhua, seikkailua… Jos tästä ei vielä saa kiinni, mitä kaikkea tarinaansa voisi laittaa, Daniels esittelee steampunk-tarinoiden mahdollisia henkilöhahmoja keksijöistä teollisuuspohattoihin, Royal Societyn jäsenistä katulapsiin ja haudanryöstäjistä paranormaaleihin olentoihin.

Erityisen tärkeänä Daniels näkee sen, että tarinassa on hirviö, ja siksi hän esittääkin runsaasti vinkkejä, jotka auttavat hirviön luomisessa, oli tavoitteena sitten mekaaninen, biologinen tai taikavoimin luotu olio, palvelijan roolissa oleva tai vaikka koko maailman hallitsija. Yhtä lailla Daniels ohjaa steampunk-koneiden luomiseen.

Koska steampunkissa on aineksia todellisesta historiasta, sen tunteminen on olennaisen tärkeää. Daniels esittelee lyhyesti 1800-luvun historiallisia tapahtumia ja teknistä kehitystä ja antaa hyviä vinkkejä taustatyön tekemiseen. Historian tutkiminen on tietenkin yhtä aikaa työlästä ja mielenkiintoista. Toisaalta taustatyön tekemiseen voisi upota ikuisiksi ajoiksi, toisaalta ei haluaisi muuta kuin kirjoittaa ja taas kirjoittaa tarinoitaan. Onneksi sekä taustatyön tekeminen että kirjoittaminen ovat periaatteessa mukavaa hommaa, vaikka kaikessa toki epätoivon hetkensä onkin.

Asioiden taustoittamisessa pääsee jonkinlaiseen alkuun jo tämän kirjoittamisoppaan lukemalla, sillä Writing Steampunk antaa peruskatsauksen viktoriaaniseen aikaan. Siitä oppii mm. seuraavat mielenkiintoiset asiat:
- stetoskooppi keksittiin 1810-luvulla
- ensimmäinen kauneusleikkaus tehtiin 1814
- tulitikut keksittiin 1827
- hypnoosi keksittiin 1840-luvulla
- Hollannin armeijan kirurgi keksi kipsauksen 1850-luvulla ja samalla vuosikymmenellä Alppien läpi saattoi matkustaa junalla
- jääkone keksittiin 1860-luvulla, samoin liikennevalot
- säilykepurkit keksittiin 1880-luvulla, samoin WC-paperi, Coca-Cola ja piilolinssit

Yksityiskohtien luettelo saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minua tämä kaikki jotenkin inspiroi. Moni asia on keksitty aiemmin kuin olen kuvitellut. Ja jokaisesta pienestä – tai aika merkittäviähän moni näistäkin on – keksinnöstä voi syntyä tarinan idea. Tällaiset yksittäiset asiat ovat minusta paljon kiinnostavampia kuin esimerkiksi suuret poliittiset muutokset.

Writing Steampunk tarjoaa tosiaan jo itsessään paljon kovinkin yksityiskohtaista tietoa, sillä Daniels esittelee mm. eri maiden kolikoita 1800-luvulta sekä käytössä olleita aseita. Lukija saa siis perustiedot esimerkiksi Derringeristä ja Samuel Coltilta nimensä saaneista aseista, kuten myös erilaisista kivääreistä. Tämän lisäksi kirjassa on tietenkin luettelo teoksista, joista voi opiskella lisää 1800-luvulla kehitellyistä aseista. Hilpeämpiäkin asioita esitellään, nimittäin aikakauden huveja ja vapaa-ajan harrastuksia, tosin osa niistä on vastenmielisiä (esim. kukkotappelut ja hirttäjäiset).

Osittain voisi jopa väittää, että Danielsin kirja tarjoaa liiankin tarkkaa informaatiota: ensimmäisessä versiossa on pitkällinen luettelo siitä, milloin mikäkin teatteri on auennut Lontoossa ja muuallakin, toinen, uudistettu painos puolestaan luettelee pitkäjänteisesti, milloin mikäkin silta Thamesin yli on rakennettu. En ole aivan varma, olisiko näitä asioita tarvinnut esitellä kirjoittajaoppaassa, sillä se, joka tietoja tarvitsee, voi helposti tarkistaa ne vaikkapa Wikipediasta. Sinänsä tarkat tiedot ovat useinkin tarpeellisia. Vaikka voinkin tarinassani muuttaa Lontoon siltojen rakentamisen historiaa, on mielestäni noloa, jos pistän ilman mitään selitystä henkilöni kävelemään Tower Bridgeä pitkin vaikkapa 1860-luvulla, kun silta avattiin käyttöön vasta vuonna 1894.

Niin, taustatyö on tärkeää, mutta koska steampunk ei ole kuitenkaan sama asia kuin historiallinen fiktio, yksi mielenkiintoinen asia sen, kuten muunkin historiallisen spefin kirjoittamisessa on historian mankeloiminen, isompien tai pienempien muutosten tekeminen, kun vaihtoehtohistoriallista maailmaa verrataan todelliseen historiaan. Siihenkin Danielsin teos antaa ohjeita: muutetaan jokin palanen historiassa ja sitten katsotaan, miten se vaikuttaa, mikä muuttuu. Mitäs jos kuningatar Victorian puoliso ei olisikaan ollut Albert? Entäpä jos jokin tieteen keksintö olisi tehty aiemmin kuin tehtiin, tai myöhemmin? Mitä olisi seurannut?

Jos historia, spekulatiivinen fiktio ja kirjoittaminen kiinnostavat edes pienessä määrin, suosittelen Writing Steampunkin lukemista. Pian saatat olla kehittelemässä tarinaa, jossa höyrykoneet ja kellokoneistot saavat yhtä jos toista toimimaan, kuolleista ihmisistä omituisiin kulkuvälineisiin.