Writing Vivid Settings – Kuinka luoda tarinaan eloisa miljöö?

Olen henkilövetoinen kirjoittaja. Henkilöistäni tulee kohtuullisen helposti eläviä ja heidän välilleen kehittyy jännitteitä ja monenlaisia suhteita ilman suhteetonta vaivannäköä. Mutta miljöiden kanssa olen toivoton. Rakastan historiallista fiktiota ja spefiä – ja historiallista spefiä – joissa miljööllä on erityisen suuri merkitys. Kirjoittaessani niitä joudun kuitenkin hyvin pitkälle liimailemaan miljöön tarinaan yksi asia kerrallaan, tuskaisen hitaasti. Mikä avuksi?

Rayne Hallin kirjoitusopas Writing Vivid Settings antaa eväitä miljöön eläväksi tekemiseen. Kirja kuuluu sarjaan, jonka teokset rakentuvat lyhyistä, konkreettisia neuvoja sisältävistä kappaleista, jotka päättyvät harjoitukseen tai harjoituksiin. Olen lukenut muitakin Hallin kirjoitusoppaita, ja tämä on ainakin itselleni antoisimmasta päästä.

Hall aloittaa helposta ja fiksusta neuvosta: käytä hajuja. Hän antaa jopa liudan lauserakenteita, joita vaihtelemalla hajuaistihavaintoja voi käyttää kohtauksesta toiseen. Onkin totta, että hajuista syntyy välittömästi vahva mielikuva esimerkiksi paikan miellyttävyydestä. Toki vaatii vaivannäköä miettiä, miltä haisi vaikkapa syksyisellä torilla 1800-luvun lopulla Savossa.

Tapahtumapaikan äänimaisema lisää Hallin mukaan tilanteen jännitystä. Kirjoittaja voi käyttää kohtauksessa taustaääniä tai tapahtumaääniä. Hall antaa selkeitä ohjeita, milloin erityisesti taustaääniä kannattaa käyttää: kun henkilö odottaa jotain, kun hän pitää puheessaan tauon, kun haluaa painottaa tilanteen jännitystä. Mielenkiintoista on, että näköaistin osalta ei käsketäkään kuvaamaan ympäristöä kovin laajasti, päinvastoin. Sopivien pienten yksityiskohtien näyttäminen lukijalle on tehokkaampaa.

Kuvaukset valosta luovat puolestaan kohtaukseen halutunlaista tunnelmaa. Valoa kuvatessa kannattaa miettiä, mistä lähteestä valo tulee, millaista se on laadultaan ja minkä väristä se on. Sitä, mitä valo tekee, on hyvä kuvata verbillä, joka sanoo enemmän kuin että valo valaisee. Valon lisäksi ei pidä unohtaa myöskään varjoja. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka konkreettisia neuvoja Hall antaa. Ohjeita voi aluksi noudattaa mekaanisesti ja katsoa, mitä sillä saa aikaan. Harjoittelu lisää taitoa ja liikkumavaraa.

Värejä käyttämällä voi vaikuttaa paljon siihen, mitä tapahtuu lukijan alitajunnassa. Hall kehottaa yhdistämään värin tunnelmaan, jolloin voidaan luoda esimerkiksi kauhua (the colour of a fresh wound). Värien kohdalla kirja antaa myös useita rakenteita ilmaisuille (esim. the colour of [adjective plus noun] > the colour of stagnant pond). Näin tarkka konkretia voi ärsyttää jotakuta, mutta jokainenhan voi valita, millä tasolla ottaa neuvoja vastaan.

Sään käyttämisestä ympäristön kuvauksessa Hall tuntuu äkkiseltään olevan turhankin innoissaan. Hänen mukaansa tarkoin määritelty säätila tekee mistä tahansa kohtauksesta elävän. Nopeasti ajatellen vaikeiden sääolosuhteiden kuvaaminen tuntuu aika kliseiseltä, mutta siinä Hall on varmasti oikeassa, että äärisääolosuhteissa ihmisistä tulee esiin sekä pahin että paras. Opaskirjanen käskee kuitenkin välttämään kuvausta, jossa sääolosuhteet heijastavat päähenkilön tunnetiloja. Hallin mukaan on paremminkin hyvä kirjoittaa niin, että nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa ja päähenkilö joutuu kokemaan, millaista on rakastua tai olla surullinen säässä, joka ei tunnu sopivan tunnetilaan.

Ympäristö kannattaa Hallin mukaan esitellä lukijalle näkökulmahenkilön silmin. Mihin asioihin näkökulmahenkilö kiinnittää huomionsa? Havaintoihin vaikuttavat mm. näkökulmahenkilön ammatti, harrastukset, ihmissuhteet (esim. äitiys, seurustelu tietynlaisen ihmisen kanssa), pakkomielteet ja se, mikä aisti häntä dominoi. Tärkeää on pysyä näkökulmahenkilön havainnoissa eikä kuvailla, miten itse näkisi ympäristön. Siinäpä haastetta kerrakseen. Toisaalta tämä on varsin hyvä keino saada lukija sisälle näkökulmahenkilön päähän.

Opaskirjanen käsittelee myös, miten miljöötä voi hyödyntää tarinan aloituskohtauksessa sekä kliimaksissa. Lisäksi Hall kirjoittaa miljööstä erityyppisissä kohtauksissa. Toimintakohtauksissa on haasteena se, miten näyttää miljöö ilman että hidastaa tapahtumia. On aika selvää, ettei kesken takaa-ajon tai taistelukohtauksen voi pysähtyä kuvailemaan miljöön pieniä yksityiskohtia. Pelottavissa kohtauksissa Hall antaa ohjeeksi käyttää vertauksia siten, että vertaa jotain harmitonta maisemassa johonkin pahaenteiseen. Opas käsittelee erikseen myös rakkauskohtauksia ja yökohtausten miljöön kuvausta. Oman tilansa saa ulko- ja sisäkohtausten miljöö.

Erityisesti ulko- ja sisäkohtauksia käsittelevissä luvuissa Hall esittää paljon konkreettisia kysymyksiä, jotka auttavat löytämään ympäristöstä asiat, joita voi tarkastella. Ulkokohtauksissa voi tarkastella taivasta, auringon suuntaa, varjojen pituutta, maanpintaa, maassa olevia roskia, nurmikoita, puita, ääniä, eläimiä ja tuoksuja.

Sisätiloissa huomion voi kiinnittää esim. hajuihin, lattiaan, huonekaluihin, ympäriinsä lojuviin tavaroihin, esille asetettuihin esineisiin (esim. matkamuistot), kirjoihin kirjahyllyssä ja huonekasveihin. Sisätilaa kuvaillessa kannattaa nostaa esille kuvaavia yksityiskohtia, ei kaikkea. Hall muistuttaa myös, että sisätilan kuvaus voi kertoa paljon henkilöstä, joka asuu tai vaikkapa työskentelee tilassa.

Opas antaa neuvoja siihen, miten ajan kulumisen voi kertoa miljöön kuvauksen avulla. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Esimerkiksi jos on kulunut tunteja, voi kuvata, kuinka auringonvalo on muuttunut tai kuinka varjot ovat muuttuneet. Jos taas on kulunut kuukausia, voi sää olla radikaalisti erilainen, esimerkiksi paahtava helle on voinut muuttua lumiseksi sääksi. Kuukausien kuluminen näkyy myös luonnossa, esim. kasveissa.

Oman lukunsa saavat sanavalinnat. Tämä luku onkin hyvin konkreettinen. Hallin mukaan verbit tekevät ympäristön kuvauksesta elävän. Hän ehdottaakin, että kirjoittaja alleviivaisi tekstistään kaikki ympäristönkuvauksissaan käyttämänsä verbit ja katsoisi, ovatko ne parhaita mahdollisia. Olla-verbiä on hänen mukaansa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Myöskään verbit move, sit, stand ja lie eivät ole Hallista suositeltavia. Tätä neuvoa en kovin orjallisesti noudattaisi, vaikka se minusta onkin sinänsä aivan kelpo neuvo. Liikaa käytettynä hyvin kuvailevat verbit saattavat kiinnittää liiallisen huomion kieleen, ja lukijasta alkaa tuntua, että kirjoittajaa kikkailee ja yrittää tarkoituksellisesti olla hyvin omaperäinen. Yleensä se ei minusta johda aitoon omaperäisyyteen vaan lähinnä tekstiin, jota ei ole miellyttävä lukea.

Hall kehottaa käyttämään tuttuja ympäristöjä, kuten omaa kotikaupunkia miljöönä. Sitä voi halutessaan muokkailla, kuten juurikin esimerkiksi spefissä tehdään. Tämä on hyvä neuvo, ja oikeassa Hall on varmasti siinäkin, että monet tahtovat sijoittaa tekstinsä esimerkiksi New Yorkiin, koska se kuulostaa hienolta, mutta kaupunkia tuntematon kirjoittaja kuvaakin asioita helposti aivan väärin. Muistiinpanojen tekeminen lähellä olevasta paikasta on tietenkin myös helppoa ja tarinan miljöötä voi lähteä tutkimaan vaikka hetken mielijohteesta. Hall muistuttaa kuitenkin, että vaikka faktat ovat miljöön kuvauksessa tärkeitä, kaikista tärkein asia on ilmapiiri ja tunnelma, jonka luovat pienet yksityiskohdat ja eri aistihavainnot, kuten hajut ja äänet.

Hall kannattaa miljöömuistiinpanopankin keräämistä. Kun on tarinansa miljöössä, tai oikeastaan missä tahansa paikassa, jossa on hieman ylimääräistä aikaa tehdä muistiinpanoja, kannattaa kirjoittaa ylös havaintoja, joita voi käyttää hyödyksi myöhemmin. Oppaassa on listaus, mitä kaikkea kannattaa tarkastella, kun tarkkailee jotain paikkaa ja tekee siitä muistiinpanoja. Lista sisältää mm. äänet, hajut, pienet visuaaliset yksityiskohdat, taivaan kuvailun (ulkopaikat), lattian kuvailun (sisäpaikat), valon kuvauksen, värit ja kasvit.

Minkä verran ympäristönkuvausta on sitten sopivasti? Hall neuvoo kirjoittamaan lyhyitä kuvauksia. Tapahtumapaikkaa on hyvä kuvata kohtauksen alussa ja lisäksi ripotella asioita miljööstä myöhempiin osiin kohtausta. Kohtauksen loppua kohden kuvailu vähenee. Tämä pätee yhtä lailla, olit sitten tyyliltäsi ja genreltäsi paljon kuvaileva tai et.

Hall antaa kirjassaan paljon esimerkkejä kaunokirjallisista teoksista. Tämä on hyvä, joskin vähempikin olisi riittänyt, tai vaihtoehtoisesti esimerkkejä olisi voinut jakaa tasaisemmin. Nyt joissain luvuissa on niitä useita ja toisissa ei lainkaan. Teoriaosuuteen verrattuna esimerkkejä on oppaan alkupuolella ylitsepursuavasti.

Rayne Hallin kirjoitusoppaiden suurimmat edut ovat konkretia ja se, että jokainen opas keskittyy nimenomaan yhteen asiaan tekstissä, esim. dialogiin, pelottaviin kohtauksiin, taisteluihin, taikuuteen tai tässä ympäristönkuvaukseen. Yhden osatekijän tai kohtaustyypin parantamiseksi saa valtavan paljon konkreettisia vinkkejä, jotka tuntuvat melkeinpä mekaanisilta, jolloin syntyy mielikuva, että kyllähän minä tuohon pystyn. Plussaa oppaissa on myös se, että niissä on merkittävä määrä harjoituksia. Harjoitteluhan tekee mestarin, ja se, että osaa päättää, mitä tekniikoita milloinkin käyttää. Vinkeistä ei Hallin kohdalla ole puutetta, joten kirjoittaja voi huoletta sivuuttaa ne, jotka eivät tunnu itselle hyödyllisiltä.

Mariposa – Merten perhonen on merirosvon tyttären ja herttuan rakkaustarina

Sophia Jamesin harlekiinirakkaustarina Mariposa – Merten perhonen kertoo Emerald Sandfordista, joka on saapunut Jamaikalta Lontooseen selvitäkseen rahapulastaan ja pelastaakseen 8-vuotiaan sisarpuolensa, joka on majoitettu luostariin. Eletään vuotta 1822. Emerald uiskentelee seurapiireihin salanimellä Lady Emma Seatonina. Rahapulan ratkaisu on löytää kävelykeppi, jonka sisällä on aarrekartta. Aarre sitten auttaa taloudellisissa ongelmissa.

Kävelykeppi sattuu olemaan Asher Wellinghamilla, jolla on myös Carisbrookin herttuan arvonimi. Kuinkas ollakaan Asher on hyvinkin puoleensavetävä mies. Harmi vaan, että hän on sattunut tappamaan Emeraldin isän, joka oli merirosvo. Eikä aristokraatti tietenkään muutenkaan voisi solmia liittoa merirosvon tyttären kanssa. Emerald ei siis voisi koskaan paljastaa Asherille menneisyyttään eikä sitä, ettei hän ole Emma Seaton laisinkaan.

Alkuasetelma tarinassa on ihan vetävä. Arvoituksia piisaa jatkossakin sopivassa määrin. Emerald on tottunut elämään niin erilaista elämää kuin Lontoon seurapiireissä eletään, että tällaisen sankarittaren tuominen epämukavuusalueelleen on hyvä lähtökohta monenkinlaisille jännitteille. Tarina on nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta muutama asia häiritsee niin paljon, että kokonaisuutena lukukokemus ei aiheuta tarvetta hehkuttaa.

Ensimmäinen ongelma on – mitä ilmeisimmin – kiireessä tehty suomennos. Tekstissä paistaa lävitse alkukieli. Lauseenvastikkeet eivät aina toimi suomeksi ja lisäksi tämä-pronominia käytetään toistuvasti väärin. Mm. näistä seikoista aiheutuu se, ettei teksti ole sulavaa suomea vaan kangertaa. Erityisesti kangersi puvunlainaustilanteessa oleva lause: ”Hän [serkkuni] on suunnilleen sinun kokoisesi ja värisesi.” Siis mitä? Puhujan serkku on samanvärinen kuin Emerald? Auttamatta tulee mieleen, että vertaillaan ihmisten ihonvärejä. On vaikea uskoa, ettei suomentaja osaisi kääntää paremmin kuin tässä teoksessa on tehty, joten kiire lienee todennäköisin selitys kaikelle tälle kankeudelle ja muille kielen ongelmille tekstissä.

Myös joitain omituisia yksityiskohtia on pujahtanut tarinaan. En ole kasvien asiantuntija, mutta tuntuu hieman erikoiselta, että Emerald onnistuu ikkunasta ulos kiivettyään laskeutumaan maantasalle murattia pitkin. Eikös muratti ole kohtuullisen hentoinen kasvi kuitenkin? Lisäksi Emerald on polttanut kätensä pahoin ja pitää siksi aina hansikkaita. Asia selvä. Paitsi että kerrotaan, että hänen kätensä ovat olleet tulessa minuutin. Äkisti kuvittelisi, että kädet olisivat aika lailla entiset sellaisen ajan jälkeen. Emeraldin käsiin ei ole tullut kuitenkaan muuta kuin esteettistä haittaa.

Sitten on vielä ongelma nimeltä Asher. Hänen tapansa rakastella naista on seuraavanlainen: hän koskettaa naista kädellä jalkovälistä ja siinä se lämmittely sitten olikin – heti perään Asher siirtyy yhdyntään. Mutta eipä siinä mitään, mies sentään on huomaavainen ja kauhistuu, kun tajuaa, että Emerald on neitsyt ja häneen sattuu. Sitten Asher hoiteleekin kaiken siten, että toteaa, että juujuu, tiedän, että sattuu – ja kysymättä osaa hetken päästä päätellä, että kipu on lakannut ja hän voi jatkaa. Helposti tulevat orgasmit kuuluvat genreen, joten en jaksa päivitellä sitä, että tietenkin Emerald saa pian orgasmin. Mutta todettakoon, että minä en olisi saanut.

Asher ei tietenkään ole läpimätä romantiikan sankari, mutta tämä – muistaakseni – ainut kirjassa tarkemmin kuvattu seksikohtaus on kaikkea muuta kuin sellainen, että tahtoisin siirtyä Emeraldin tilalle. Se on melkoisen iso puute tarinassa, jonka pitäisi aiheuttaa syviä huokauksia sen vuoksi, kuinka ihana sankari on.

Joka tapauksessa jatkan kioskikirjallisuuteen tutustumista. Parhaimmillaan historiallinen rakkausviihde on varsin viihdyttävää. Tässäkin kirjassa on hyvät puolensa, mutta uskon, ettei tämä kuitenkaan ole genren aatelia.

Forbidden Desire – oikeasti sensuellia erotiikkaa

Emmanuelle de Maupassantin Forbidden Desire on eroottinen pienoisromaani. Pääosissa ovat Lady Maud Finchingfield ja Henry McCaylay, Rancliffen jaarli. Tarina sijoittuu Lontooseen aivan viktoriaanisen ajan lopulle, vuoteen 1898.

Yhteiskunnan odotukset vaivaat pääparia. Rancliffen pitäisi olla kiinnostunut avioitumisesta mutta tietenkään hän ei ole. Sen sijaan hän viettää aikaansa Brockford’silla, klubilla, jossa kävijät pitävät naamioita kasvoillaan ja ohjelmanumerot ovat sellaisia, että se kuulostaakin varsin järkevältä, jos tahtoo säilyttää kasvonsa. Salilla esiintyy salaperäinen ratsupiiskaa osaavasti käyttävä Mademoiselle Noire, jonka lumoihin Rancliffe joutuu. Selvästi alistumisesta nauttiva mies ilmoittautuu vapaaehtoiseksi show’hun, jossa Mademoiselle nöyryyttää häntä miesyleisön edessä. Sen jälkeen Rancliffe ei saa naista mielestään.

Maud on puolestaan saapunut Italiasta Lontooseen. Hän majoittuu isotätinsä, Cavourin leskikreivitär Isabellan luona. Maudiakaan ei avioituminen kiinnosta. Toki Isabella on sitä mieltä, että hyvä nainen menee hukkaan, jos ei saa jälkikasvua – mikä tietenkin vaatii avioliittoa  – mutta Maud tästä vähät välittää. Hän haluaa käyttää aikansa siihen, että tekee elämästään jännittävää. Hän taskuvarastelee ja – tämä ei ole todellinen spoilaus, vaikka paljastetaankin kirjassa varsin myöhään – esiintyy Brockford’s-klubilla Madamoiselle Noirena.

Maud on aika tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar siinä, että hän on sivistynyt sillä tavalla, mitä naiselta ei tuolloin odoteta. Erityisesti häntä kiinnostavat luonnontieteet, joista hän on perillä, vaikkei ole päässyt opiskelemaan niitä samalla tavoin kuin aiheesta kiinnostuneet miehet. Maud kertoo myös menevänsä Darwinin luennoille, joskin minulle jäi epäselväksi, oliko tämä vain peitetarina, kun Maud lähti herrakerholle etsimään eroottisia seikkailujaan. Aikakaudesta nostetaan esille ainakin toinenkin kuuluisuus, kehonrakentaja Sandow, jonka esitystä Maud ja Isabella käyvät katsomassa. Joku voi kokea nämä päälleliimatuksi, mutta minusta on hauska bongata aikakauden todellisia ihmisiä ja ilmiöitä historiallisista tarinoista. Ne elävöittävät tarinaa ja johtavat monesti pieneen tiedonhakuun, jossa oppii aina itsekin jotain.

Kiintoisin tarinan hahmoista taitaa kuitenkin olla Isabella. Hänellä on takanaan mitä ilmeisimmin värikäs menneisyys ja hän rakastaa skandaaleja ja riettauksia niin paljon, että pitää aiheita käsittelevistä lehtijutuista leikekirjaa. Lisäksi hänellä on persialaiskissa, jonka nimi on Satan. Miten paljon voikaan kertoa henkilöhahmosta tällä pienellä lemmikkieläimen nimeämisellä.

Pienoisromaani lupaa olevansa ”darkly sensual”, ja kerrankin tuo kuvaus sensuellista pitää paikkansa. Seksin kuvaus on aistillista ja nautittavaa. Rancliffe joutuu tilanteisiin, joissa on epämukavuusalueellaan. Jännite syntyy odotuksesta ja Mademoisellen tavasta käyttää valtaansa: 

As he entered, he saw her, reposed upon a chaise, still wearing her mask, just as he wore his. Her hair remained pinned, but she’d exchanged her evening gown for a robe of gossamer silk, tied at the front by a single ribbon. Each delicious curve of her body was visible beneath the flimsy material, as lushly ripe as his imagination had furnished through the long hours of his sleeplessness.

When she spoke, it was with her usual taunting tone. ‘I’d begun to think you’d never dare return.’

If only she knew! How he’d thought of her and of what she’d done to him. If he wished revenge, he might have it now. It would take but two paces to grasp her about the neck. He could push her to her knees. Could make her beg for mercy.

Part of him wished to do so – the other wished to bury his face in her hem.

‘You harbour some resentment?’ The smirk on her lips seemed habitual, as if she drew amusement from his turmoil. ‘There should be a reckoning, don’t you think?’

He remained silent, not trusting his voice, trying to calm the rushing of his blood.

Reaching behind her, she brought forth her crop, placing it in Rancliffe’s hands, saying simply. ‘Ten strokes.’

He ran his fingers along its length, tracing the feel of stiffened leather. Since their last meeting, he’d only pictured her using it upon him.

He caught the musk of her skin.

Tentatively, he touched the end of the crop to the diaphanous silk, brushing her nipple.

She rose from the chaise, pulling at the robe’s ribbon so that the fabric fell away, revealing the inner curve of her breasts, the soft flesh of her belly, and a glimpse of auburn fur.

‘I’m waiting,’ she prompted, ‘and I don’t like to wait.’

His cock, growing harder all the while, jerked. He knew he should be angry, that he should rage at her treatment of him. He’d tortured himself with every motion, but he was certain of only one – his desire to obey her.

Joitain asioita jää tarinassa avoimeksi ja loppuratkaisu tuntuu hieman liian helpolta. Palaset voisivat siis loksahdella paremmallakin tavalla kohdilleen. Tarinan rakentamisen osalta en saanut aivan sitä, mitä toivoisin, vaikka tarinassa erotiikalla olisikin keskeinen rooli. En myös nähnyt syytä sille, miksi Mademoiselle Noiren henkilöllisyys pidettiin lukijalta piilossa niin pitkään, koska kuitenkin oli täysin selvää, kuka hän on. Sillä, että lukijalle kerrotaan enemmän, olisi voinut tässä saavuttaa jopa lisäjännitettä.

Teos kuuluu Dangerous Desire -trilogiaan ja on julkaistu aiemmin nimellä The Gentlemen’s Club Noire-sarjassa. Myös tämä sotkee hieman ajatuksia, mutta yhtä kaikki pikkukirja on mukava välipala lukijalle, joka pitää hieman dekadentin puoleen taipuvasta erotiikasta. Sarjan toisessa osassa ollaan Italiassa. Melkoinen houkute sekin jatkaa Maudin ja Radcliffen tarinan lukemista.