Spekulatiivinen fiktio, queer ja erotiikka – sateenkaarispefin viikon ohjelmaa

Tämä viikko on ollut sateenkaarispefin some-viikko. Perjantain ohjelmana oli Instagramissa keskustelu spekulatiivisesta fiktiosta, queerista ja erotiikasta. Kysymykset esitti Rimma Erkko, ja kysyttyä pohtivat Anni Kuu Nupponen ja Artemis Kelosaari, molemmat tuttuja erotiikan kirjoittajina sekä myös eroottisten tekstien toimittajina. Minua ilahduttavaa oli erityisesti se, että keskustelussa oli kirjoittamisen näkökulma hyvin vahva.

Heti alkuun tuli selväksi, että erotiikka on paljon muutakin kuin paljasta kiihkoa. Nupponen kertoi kirjoittavansa paljon sodasta ja vallankäytöstä. Sota, seksi ja seksuaalisuus riisuvat hänen mukaansa ihmisen paljaimmilleen sekä hyvässä että pahassa. Siksi onkin kiehtovaa, että seksikohtausta voi käyttää mainiosti kertomaan tarinan henkilöistä asioita, joita lukija ei muutoin näe. Myös Kelosaari sanoi, ettei erotiikka ole pelkkää panemista vaan voi liittyä moneen asiaan. Nupponen muistutti toki, että erotiikan kirjoittaminen on myös todella hauskaa ja vapauttavaa. Itseäni erotiikan kirjoittaminen kiehtoo juuri näistä samoista syistä: seksiä kuvaamalla voi kuvata koko ihmisen tunneskaalaa, joka usein on herkimmillään ja toisaalta voimakkaimmillaan seksissä. Mutta kuka tuota hauskuutta ja itsensä tutkimistakaan pystyisi kieltämään?

Monille erotiikka on pornoa. Siksi onkin hyvä aina muistuttaa näiden kahden välisestä erosta – vaikka raja varmasti häilyvä onkin. Kelosaaren mukaan erotiikassa ei ole päätarkoituksena kiihottaa lukijaa, vaan erotiikka tai seksuaalisuus on enemmänkin kerrontatapa kuin tekstin sisältö. Erotiikassa juonella on tärkeä osansa. Nupposen mukaan porno on erotiikkaa nopeampaa. Siinä ei lämmitellä vaan mennään saman tien itse seksiaktiin. Hänenkin mukaansa tärkeä raja menee tarinallisuudessa. Itse ajattelen, että erotiikassa myös henkilöhahmot ovat syvempiä, ja juuri siksi seksikin aiheuttaa heissä monenlaisia reaktioita. Itsestä tuntuisi myös oudolta kirjoittaa persoonattomia hahmoja yhtymässä toisiinsa ja tuottamassa toisilleen yhtään minkäänlaista seksuaalista mielihyvää. Toki sitä voisi kokeilla, mutten usko, että se innostaisi muusaani.

Entäpä sitten spefierotiikka? Miksi erotiikkaan pitäisi liittää spefielementti? Kelosaaren mielestä – eikä tätäkään voi kiistää – spefi tarjoaa myös erotiikalle ennenkuulumattomia mahdollisuuksia. Kun realismi ei rajoita tarinaa eikä sen henkilöitä, uskoisin, että voimme varmasti myös oppia jotain uutta ihmisyydestämme. Spefihän etäännyttää meitä asioista, jotka ovat omassa elämässämme, ja mahdollistaa niiden käsittelyn helpommin.

Sekä Nupponen että Kelosaari pitävät queer-erotiikkaa erityisen vapauttavana, koska siinä ei tarvitse käydä pohdiskelua siitä, voiko henkilöhahmo tehdä jotain, mistä pitää. Siinä ei ole samanlaisia rajoja kuin heteronormatiivisessa erotiikassa. Kelosaari muistutti myös siitä, että queer on aina ollut läheisessä suhteessa spefiin, koska molemmat määrittelevät uudelleen rajoja normaalille ja epänormaalille, luonnolliselle ja luonnottomalle. Queer ja spefi eivät myöskään tyydy arkipäiväiseen. No, saattaa olla, ettei kovin moni kaipaakaan minkäänlaiselta eroottiselta kirjallisuudelta pitkiä kuvauksia Pirkka-seksistä.

Spefi antaa meille Nupposen mukaan myös mahdollisuuden kuvitella jännittäviä maailmoja, joissa ei vallitse heteronormatiivisuus. Nupponen on huomannut jopa, että häntä häiritsee, jos spefikirjoittaja on suunnitellut hienon fantasiamaailman mutta napannut siihen meidän maailmamme heteronormatiivisuuden kuin annettuna. Kelosaari puolestaan kertoi, kuinka fantasiakirjoittajankin mielikuvituksella voi olla tiukat rajat ja sokeat pisteet. Niihin ei aina mahdu vaikkapa, että tarinassa on raskaana olevia miehiä, vaikka monet muut mielikuvitukselliset yksityiskohdat hyväksytään miettimättä.

Kirjoittamiskeskusteluissa nousee toistuvasti esiin kysymys siitä, voiko kirjoittaa asioista, joista itsellä ei ole kokemusta. Sekä Nupponen että Kelosaari olivat sitä mieltä, että kirjoittaja voi kirjoittaa, mistä haluaa. Taiteilijan on kuitenkin vapaudessaan muistettava perehtyä aiheeseensa. Nupponen muistutti, että erotiikka on niin henkilökohtainen asia, että omien rajojen venyttäminen voi olla pelottavaakin. Kun kirjoittaa jostain, mistä ei ole omakohtaista kokemusta, pitää taustatyön tekemisen lisäksi olla herkillä omista ennakkoluuloistaan ja ajatusmalleista, joita on oppinut. Tarinaa pitää aina miettiä nimenomaan tarinankaaren ja henkilöhahmojen kannalta.

Uskon, että juuri henkilöhahmojen tarpeeksi perusteellinen suunnittelu auttaa siinä, ettei tule toistaneeksi stereotypioita. Taustatutkimus on ehdottoman tärkeää. Juuri hetki sitten luin erään paljon huomiota saaneen eroottisen kirjan, josta syntyi jopa asiaan vihkiytymättömälle lukijalle vahva mielikuva siitä, ettei kirjoittajalla ole aavistustakaan, mistä hän kirjoittaa. 

Nupponen muistutti myös, ettei taustatutkimuksen idea ole se, että se laitetaan sellaisenaan omaan tekstiin. Sen tarkoituksena on kääntää kirjoittajan mieli oikeaan asentoon. Onkin totta, että esimerkiksi minun olisi hyvin vaikea ilman taustatutkimusta kirjoittaa vaikkapa sukkahousufetissistä, kun aivot ovat siinä asennossa, että sukkahousut ovat vaatekappale, joka on ainoastaan tavattoman epäkäytännöllinen ja hankala pukea ja jota vältän kaikissa tilanteissa, jos se suinkin on mahdollista.

Seksi herättää tunteita laidasta laitaan, mutta entäpäs siitä kirjoittaminen? Nupponen näytti selvästi tuntevan häpeää kirjoittamisestaan, vaikka piti häpeämistä tarpeettomana. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että monet meistä ovat eläneet lapsuutensa aikana, jolloin seksuaalisuuteen on kasvatuksessa liitetty häpeä. Toisaalta Nupposella on häpeän vastakohtana itsenä olemisen vapaus, ja hänelle spefierotiikka on myös mainio tapa tutustua uteliaisuudella uusiin asioihin. Itsekin uskon, että erotiikan kirjoittaminen voi myös vapauttaa häpeästä. Erotiikasta puhuminenkin helpottuu, kun siitä puhuu ja kirjoittaa tarpeeksi.

Kelosaari puolestaan sanoi, ettei tekstissä olevia asioita tarvitse hävetä, olivat ne mitä tahansa. Hänen omissa teksteissään on paljon sadistisia fantasioita, joita joku saattaisi moralisoida. Voin kuvitella, että monilla lukijoilla voi olla vaikeuksia erottaa oikeaa elämää ja kirjailijaa ja hänen tekstejään toisistaan, niin outoa kuin se onkin. Mutta – Nupponen muistuttaa, että kirjoittajan velvollisuus on vain kirjoittaa henkilöhahmo hyvin; ei ole mitään velvollisuutta pitää siitä seksuaalisesta toiminnasta, jota henkilöhahmo harjoittaa. 

Minusta ei ole myöskään kauhean olennaista tietää kirjoittajan seksielämästä, vaikka lukisi hänen kirjoittamaansa erotiikkaa. Hyvä, uskottava tarina on miellyttävää luettavaa, ja kiihkeä seksikohtaus on kiihkeä seksikohtaus, eikä sillä ole väliä, millä keinoin kirjoittaja on onnistunut tarinankertomisessaan. Myönnettäköön kuitenkin, että jos satun tietämään, että kirjoittajalla on kokemusta asiasta, josta minulla ei ole, näkökulma on kiinnostava. Mutta tämä näkyy vaikkapa ihan sellaisessa tilanteessa, että kirjoittaja on eri sukupuolta kuin minä. Olen kirjoittanut tarinoita miehen näkökulmasta, ja kieltämättä lämmittää, kun näkökulmaa on pidetty uskottavana. Itsestään poikkeavan henkilöhahmon kirjoittamisessa on mielestäni aina muistettava niin innostus, kunnioitus kuin nöyryyskin. 

Millaista on sitten queer-erotiikan sukupuolisuuden ilmaiseminen? Kelosaari näkee sateenkaarimaskuliinisuuden jonkinlaisena Tom of Finland -tyyppisenä ajatuksena siitä, ettei naiselle ole mitään käyttöä vaan tosimies pärjää ilman. Nupponen puolestaan kertoi, ettei ajattele kirjoittaessaan maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä. Hänestä on mukavaa leikkiä sukupuolisuudella, koska se purkaa heteronormatiivisia asetelmia. Nupponen huomautti siitä, että monista naisista on ihanaa lukea fanfic-homopornoa. Siinä on vapauduttu tunkkaisen heteropornon asetelmista, ja henkilöhahmot yksinkertaisesti vain nauttivat panemisesta.

Kelosaari muistutti siitä, että usein fanficissä homoparista kuitenkin tehdään heteromainen. Toinen miehistä on tällöin pehmeämpi, feminiinisempi. Kelosaaren mukaan ei ole kuitenkaan yksinkertaista, millainen persoona on maskuliininen ja millainen feminiininen. Itsekin toivoisin, että niitä rajoja, mitä eri sukupuolille asetetaan, voisi väljentää. Mikä sitä paitsi oikeasti on miehistä ja mikä naisellista? Sekin on mielestäni ihan hyvä kysymys.

Lopuksi ohjelmanumerossa keskusteltiin siitä, millaista erotiikkaa Nupponen ja Kelosaari tahtoisivat nähdä spefitarinoissa enemmän. Nupponen esitti haasteen erotiikasta, jossa seksi on kaikkea muuta kuin sukupuolielimiin liittyvää. Kelosaari puolestaan kaipasi lisää aidosti julmaa erotiikkaa, sadismia. Hänen mielestään homoporno on suurelta osin tylsän pehmeää. Jäämme odottamaan, miten näihin toiveisiin vastataan.

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia

Katri Alatalo LANU!-festareilla

Seurasin LANU!-festareilta loppujen lopuksi laskujeni mukaan 13 ohjelmanumeroa ja tapahtuma oli vallan maino! Toivottavasti tällaista on tarjolla uudestaankin, vaikka kuinka poikkeusajat menevät aikanaan ohitse.

Viimeinen täällä blogissa esittelemäni ohjelmanumero on Katri Alatalon esitys kirjoitusprosessin vaiheista. Siinä oli mukavasti otettu huomioon, että kuulijoissa saattaa olla nuoriakin ihmisiä, joille sanat editointi ja kustannustoimittaja voivat olla aivan uusia. Kirjoitusprosessin vaiheille oli annettu selkeät suomenkieliset nimet ja kustantamon toimintaa selitettiin auki mukavasti.

Alatalon kirjoitusprosessissa on kahdeksan vaihetta. Ensimmäinen vaihe on idea. Alatalo kertoi, ettei monesti itsekään tiedä, mistä idea tulee. Ideat nousevat alitajunnasta, ja vähitellen ajan kuluessa asiat kietoutuvat yhteen. Ideoita voi kuitenkin myös houkutella esille. Se onnistuu, kun katselee ympärilleen, kuuntelee, mitä ihmiset puhuvat tai esimerkiksi kuluttaa taiteita. Alatalo muistutti myös, ettei omia ajatuksia ja ideoita saa sensuroida saman tien, vaan mielikuvituksen pitää antaa lentää vapaasti.

Prosessin toinen vaihe on suunnittelu. Siitä Alatalo itse oli eniten innoissaan. Hän voisi fiilistellä tuntikausia vaikkapa henkilöhahmojaan kuuntelemalla heihin sopivaa musiikkia. Tämä sai minut heräämään: jos kirjoittaminen ei ole menossa mihinkään, voi upota fiilistelyyn, joka kuitenkin vie tekstiä eteenpäin, sillä fiilistellessä syntyy ajatuksia.

Alatalo kehotti suunnitteluvaiheessa miettimään ainakin tarinan alkutilanteen ja loppuratkaisun, koska se auttaa, kun taistelee myöhemmin tarinan keskiosan kanssa. Suunnitteluvaiheessa on myös omat omituisuutensa, ja siihen tärkeänä osana kuuluvan taustatyön jälkeen Googlen hakuhistoria ei monellakaan kirjoittajalla kestä päivänvaloa.

Suunnittelun jälkeen on aika tehdä tekstistä luonnos. Siinä kohtaa on viimeistään avattava tekstille oma tiedosto. Tätä vaihetta kutsutaan luonnosvaiheeksi, koska siinä hahmotellaan tarinaa kasaan eikä kukaan odotakaan, että lopputulos olisi täydellinen.

Kun tekstistä on hahmoteltu luonnos, jossa koko tarina on kerrottu jollain tapaa, päästään kirjoitusprosessin neljänteen vaiheeseen: palautteeseen. Siinä mietitään, mitä luonnokselle voisi tehdä. Hyvä puoli on se, että tätä pohdiskelua ei tarvitse tehdä yksin. Alatalo muistuttikin, että vaikka kirjan kannessa on vain kirjailijan nimi, kirjan teossa on paljon yhteistyötä. Kirjailijan on kyettävä siihen ja osattava ottaa vastaan palautetta. Alatalon mukaan on olennaista myös tekstin julkaistavaksi kehittymisen kannalta, millä tavalla kirjoittaja asennoituu palautteeseen.

Palautteen hakeminen voi Alatalon mukaan olla jännittävää, mutta hän kannusti kuitenkin kaikkia kirjoittajia siihen. Palautteesta on se hyöty, että saa vinkkejä siihen, mitä tekstille voisi tehdä. Idea on nimittäin usein omassa päässä tosi hienona, mutta ensimmäisellä kirjoituskerralla se ei tule tekstiin yhtä hienona.

Kun kirjoittaja on saanut riittävästi palautetta, alkaa muokkaus. Alatalo kutsui sitä keskivaiheen suoksi. Muokkaus vaatii sinnikkyyttä. Alatalo vertasi sitä siihen, että on juuri saanut valmiiksi 2000 palan palapelin ja sitten se pitäisikin laittaa palasiksi ja palasten yhdistely toisiinsa pitäisi aloittaa alusta. Muokkausvaihe saattaa myös venyä hyvin pitkäksi.

Jos kirja todella saa kulkea koko matkan ideasta painetuksi kirjaksi, se pääsee seuraavaksi kustannustoimitettavaksi. Tekstiä hiotaan kustannustoimittajan kanssa, ja tämä yhteistyö alkaa, kun kustantamo kiinnostuu tekstistä, siis jo ennen kuin kirjasta tehdään kustannussopimus. Kustannustoimittaja kulkee kirjailijan ja tekstin mukana merkittävän ajan, vuoden tai kauemminkin. Hän on kirjailjan valmentaja.

Kun teksti on enää viimeisten pilkkujen viilausta vailla, alkaa prosessin seitsemäs vaihe: oikoluku. Siinä kirjailijan ei enää tarvitse laittaa tekstiä palasiksi, mutta vaihe voi olla puuduttava, koska pitkän prosessin loppuvaiheessa kirjalija on jo kyllästynyt tekstiin. Vaatii jälleen sinnikkyyttä käydä teksti siitä huolimatta läpi useita kertoja. Oikoluvun jälkeen ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että kirja menee painoon, joten sinnikkyys kannattaa.

Alatalon, kuten myös Ami Surakan ja J.S. Meresmaan LANU!-ohjelmat, joista aiemmin bloggasin, olivat kaikki kirjottajalle kannustavia ja innostavia. Alatalon ohjelmanumero sai minut ainakin toivomaan uutta esitystä siitä, miten voi pitää tarinansa henkilöt, maailman piirteet, tarvittavat taustatutkimustiedot ja ylipäätään kaiken materiaalin hallinnassa. Millainen digitaalinen arkisto tai ihan oikea lipasto tarvitaan? Entä miten kaikki sisältö organisoidaan, jotta se pysyy hallinnassa? Tällaista aihetta käsittelevästä esityksestä moni varmasti imisi itseensä jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Varsin laajoja teoksia kirjoittanut Alatalo olisi aivan oikea henkilö puhumaan tästäkin aiheesta.

Haa, puhelimeni on täynnä kirjailijoita, jotka juttelevat minulle!

J.S. Meresmaa LANU!-festareilla

Kirjoittajalle antoisaa LANU!-ohjelmaa tarjosi edellisessä postauksessa esittelemäni Amu Surakan lisäksi myös J.S. Meresmaa. Ohjelmanumeron kuvauksessa kerrottiin Meresmaan avaavan mm. sitä, miten löytää hyvän tarinan.

Meresmaa aloitti sanomalla, että kirjoittaminen on oikeasti vaikeaa. Meistä monista tuntuu vaikealta kirjoittaa, ja se johtuu vain siitä, että – no, kirjoittaminen ei ole helppoa. Heti aloittamisessa kirjoittajalla on edessään henkinen blokki, jonkinlainen pelko, joka pitäisi ylittää. Myös ulkopuolinen paine voi ajaa kirjoittajan muualle kuin kirjoittamisen ääreen, jos hän esim. kokee, ettei hänen tekemiseensä uskota. Jos ihminen on kirjoittaja, hän kuitenkin päätyy ennemmin tai myöhemmin kirjoittamaan. Sisäinen pakko laittaa kirjoittamaan, mutta silti kirjoittaminen on vaikeaa.

Olen joskus tuota sisäistä pakkoa kirjoittaa miettinyt. Millainen on se kokemus, ettei voi olla kirjoittamatta? Itse olen aika nuorena alkanut jotain väsäämään ja pitkään oli yrityksiä, jotka aina jäivät kesken. Välillä eksyin jonnekin kurssille. Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa tavoitteellisemmin. Onko minulla siis sisäinen pakko kirjoittaa, olenko minä kirjoittaja, ihminen, jonka on pakko kirjoittaa? Ainakin minä kirjoitan, ja se on helvetti vieköön monesti ihan tosi vaikeaa. On vaikeaa aloittaa, on vaikeaa kirjoittaa kielellisesti hyvin – en tarkoita kieliopillisesti nyt –, on vaikeaa saada kohdalleen palaset, jotka koskevat asioita, joista ei alun perin ymmärrä mitään, on vaikea editoida…

Meresmaan mukaan kirjoittajan tarvitsee tuntea itsensä hyvin. Kun löytää sen, mitä juuri itse haluaa kirjoittaa ja mikä on oma ääni, kirjoittamisesta tulee helpompaa.

Kirjoitusoppaiden lukemista Meresmaa ei tyrmännyt. Hänestä ne voivat olla joskus hyvästä. Jokaisella on kuitenkin oma tapansa tehdä, ja kirjoittamisoppaita lukiessa voi alkaa uskoa itselleen vääränlaiseen guruun. Tällöin voikin käydä niin, ettei kirjoittamisopas edistä kirjoittamista vaan pysäyttää sen. Kirjoittamisessa on kyllä Meresmaan mukaan paljon sääntöjä, mutta sääntöjen tunteminen ei riitä siihen, että osaisi oikeasti kirjoittaa hyvin. Pelkillä säännöillä kirjoittaminen ei onnistu.

Meresmaa uskoo, että epäonnistumisen pelko on monen kirjoittajan aikaansaamisen esteenä. Kirjailija kuitenkin lohduttaa sillä ajatuksella, että epäonnistuminen on itse asiassa varmaa. Kaikki kirjoittajat epäonnistuvat, joten ei ole siis kovin hyvä syy olla kirjoittamatta siksi, että pelkää sellaista, mitä ei voi välttää. Jokainen kirjoittaa huonoja lauseita, mutta niiden korjaamista varten on editointi, käsikirjoituksen lepuuttaminen, esilukijat ja kustannustoimittajat. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkuvaa oman itsen epätäydellisyyden äärellä olemista. Tätä kun miettii, niin ei tarvitse enää kysyä, miksi se on vaikeaa. Huonossa lauseessa on kuitenkin hyvää se, että se avaa oven hyvälle lauseelle. Sotkuinen ajatus mahdollistaa Meresmaan sanoin kirkkaan ajatuksen. Tähän on lisättävä Magdalena Hain omassa LANU!-ohjelmassaan esittämä ajatus editoinnista: se tekee sanamömmöstä musiikkia. Yritän pitää nämä kielikuvat mielessä, kun seuraavan kerran tuskailen editoinnin kanssa.

Meresmaa otti esiin myös yleisen syyn olla kirjoittamatta: ajanpuutteen. Hän totesi tähän ongelmaan, että kirjoittamisaika on vain otettava – kukaan ei tule sitä pyytämättä tarjoamaan. Jokaisella ihmisellä on lupa kirjoittaa, eikä kirjoittamista tarvitse perustella: jos se on tärkeää, se on, ja sillä hyvä.

Jos haluaa tehdä kirjoittamisesta tavan, voi ottaa itselleen ensiksi vaikkapa viikoittaisen tai päivittäisen ajankohdan, jolloin kirjoittaa. Jos teksti on pidemmällä, voi tarvita viikonloppuretriitin, jolloin on vain yksin sanojensa äärellä. Rutiini on tärkeä asia, mutta aivoilta kestää päivittäisen rutiinin oppimiseen vähintään kaksi viikkoa. Ja kirjoittamisen aloittamista joutuu ponnistelemaan, koska kirjoittaminen on aktiivista toimintaa.

Yksi ongelma kirjoittamisessa voi olla Meresmaan mukaan myös se, ettei tiedä, mistä kirjoittaisi. Tähän kirjailija tarjosi avuksi tajunnanvirtasivuja tai aamusivuja, miten niitä tahtoo kukakin kutsua. Tällaiset sivut tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että kirjoitetaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Kun mielessä päällimmäisenä olevat asiat saa alta pois, syvyyksistä voi pulpahtaa esiin isoja ajatuksia. Ideoita etsiessään voi myös esittää itselleen tärkeitä kysymyksiä, kysellä, mitä on mukava lukea, mistä asioista haluaisi lukea, mikä on itselle tärkeää… Voi tehdä myös ”entä jos” -kysymyksiä, joilla leikittelee, millaisiksi asiat muuttuisivat, jos jokin asia maailmassa olisi aivan toisin.

Jos on valtava palo päästä suoraan kirjoittamaan tarinaa, Meresmaa kannustaa kirjoittamaan fanifiktiota. Silloin maailma ja henkilöt ovat valmiina ja voi lähteä luomaan tarinaa ilman näiden palasten miettimistä. Jos taas tekee jotain päinvastaista kuin fanittaa eli inhoaakin jotain teosta täydestä sydämestään, voi ottaa sen ja kirjoittaa kaiken uusiksi.

Yleisöltä oli tullut Meresmaalle kysymys siitä, mistä tietää, että oma idea on oikeasti hyvä. Kirjailijan mukaan tarina voi olla esimerkiksi ihana ja lohduttava, vaikkei siinä olisi mitään kauhean omaperäistä ideaa. Näin on varsinkin esimerkiksi romanttisessa kirjallisuudessa tai dekkareissa. Joidenkin tarinoiden ydin voi olla esimerkiksi tunnelmassa tai henkilökuvauksessa, eikä silloinkaan tarvita muutoin kovin omaperäistä ideaa, että tarina olisi hyvä.

On kuitenkin tärkeää lukea paljon, koska silloin syntyy käsitys siitä, millaiset tarinat ovat hyviä. Joskus kirjoittajalla voi Meresmaan mukaan olla hyvä idea, mutta siitä ei kuitenkaan saa aikaiseksi tarinaa. Hyvän idean löytämisestä voi mennä pitkä aika siihen, että löytyy tapa kertoa tarina, jossa voi käyttää tuota hyvää ideaa. Yksi tapa pyöritellä ideoita on laittaa yhteen monta pientä ideaa. Silloin syntyy omaperäisempiä kokonaisuuksia.

Hyvän idean tunnistaa myös ainakin siitä, että se kestää aikaa. Hyvän idean kanssa jaksaa työskennellä sen ajan, minkä vaikkapa romaanin kirjoittaminen vie. Toisaalta idea voi jalostua lyömättömäksi tekstiä työstäessä.

Toinen yleisökysymys Meresmaalle oli, tuntuuko hänestä siltä, että hän on luopunut jostain, että on voinut kirjoittaa. Vastaus oli yksiselitteisesti ei. Tätä miettiessä itsekin ymmärrän, että kai minä jollain lailla olen kirjoittaja. Kun on laittanut aikaa oman tarinan kirjoittamiseen, ei sitä kadu eikä myöskään keksi, mitä muuta sinä aikana olisi oikeastaan mieluummin tehnyt.

Ami Surakka LANU!-festareilla

LANU!-festarit ovat täydessä vauhdissa, ja ohjelma on ollut todella antoisaa. Kaikkea festarin antia ei pysty tänne blogiin tallentamaan, mutta kirjoitan parista ohjelmanumeroista, jotka ovat keskittyneet nimenomaan antamaan intoa kirjoittajalle.

Ami Surakka, joka kirjoittaa nimellä Serafia Alho, piti LANU!:ssa lauantaina ohjelmanumeron, jossa hän pohti, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun ja miten kirjoittamisblokeista pääsee ylitse. Esitys oli ihanan kannustava ja antoi pohdittavaa omaan kirjoittamisminään.

Tärkein lähtökohta Surakan mielestä – eikä hän ole ollut ainut, joka on tämän LANU!:ssakin sanonut – kirjoittamiseen on se, että jokaisen on kirjoitettava itseä kutkuttavasta ideasta, asiasta, josta jaksaa kirjoittaa ja olla innoissaan. Sitten vain kirjoittaa aluksi paperille kaikki ajatuksensa muodosta välittämättä eikä mieti, myykö idea tai tuotos. Siitä kaikki lähtee.

Surakka kertoi lukevansa itse paljon sellaista, mistä tahtoisi kirjoittaa, koska tietokirjallisuudesta saa hyviä ideoita. Itse koen lukevani aina liian vähän, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, vaikka rakastan kumpaakin – tai ehkä juuri siksi. Tietokirjallisuutta yritän lukea taustaksi teksteilleni, mutta paremminkin voisin löytää sen asenteen, millä kaivan kaikki tarinaideat lukemastani.

Ehkä tietokirjallisuuteen voisi käyttää samaa menetelmää kuin ympäristön havaitsemiseen. Surakan mukaan ideat eivät nimittäin synny tyhjästä ja havaitsemista voi opetella. Tämä on varmasti totta, ja Surakan festariohjelmanumerossa saimmekin tehtäväksi muistikirjaharjoituksen. Siinä kirjataan viikon ajan joka päivä muistikirjaan kolme asiaa, joihin on törmännyt ja joista voisi olla isoiksi tai pieniksi ideoiksi tarinaan. Surakka pitää muistikirjaa tärkeimpänä työvälineenään kirjoittamisessa, ja varmasti hänen antamansa harjoitus saa kenen tahansa muistikirjan sivut täyttymään, kunhan pääsee alusta eteenpäin ja uskaltaa havaita ympäristöään kirjoittajan silmin.

Surakka totesi esityksessään, että kirjoittamisessa epävarmuus on ainut varma asia. Siksi on vain pelottomasti kirjoitettava sitä, mitä tahtoo lukea. Kun blokki tulee, on Surakan mukaan tärkeää tunnistaa, onko blokki päänsisäinen vai paperilla oleva blokki. Paperilla oleva blokki voi viedä tekstiä itse asiassa eteenpäin, koska se kertoo siitä, mikä tekstissä ei toimi.

Toinen kirjoitusharjoitus, jonka Surakka antoi, koski omia suosikkeja. Hän kehotti miettimään, mikä palanen puuttuu niistä kirjoista tai muista tarinoista, joita rakastaa eniten. Juuri tästä puuttuvasta asiasta pitäisi Surakan mukaan kirjoittaa. Tämä on jännittävä ajatus: ei kirjoiteta siitä, mistä pitää kamalan paljon vaan jostain siitä vierestä, sen rakkaan puutoskohdasta. Jos tätä alkaisi pohtia, en todellakaan tiedä, mihin se johtaisi… Ehkäpä tämä kirjoitusharjoitus kannattaisi siis tehdä.

Innostuksen loppuessa Surakka kehotti palaamaan tarinan oikeasti tärkeään asiaan, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että pitää koulumaisesti miettiä tarinan teemaa. Perusasioiden äärelle palaaminen auttaa yleensä asiassa kuin asiassa, joten neuvo on varmasti hyvä.

Mielenkiintoista esityksessä oli ajatus kahdesta kirjoittajan moodista: luovasta moodista ja kriittisestä moodista. Moodit eivät saisi olla yhtä aikaa päällä. Luovassa moodissa itsekritiikki pitäisi kytkeä pois päältä, eikä kriittiseen moodiin saisi mennä liian aikaisin. Sitten kun on kriittisen moodin aika, hyvä esilukija, kriittinen mutta luotettava ihminen, jolla on samanlainen maku kuin itsellä, on isoksi avuksi. Itsellä – enkä varmasti ole ainut – tuo täysin luovaan moodiin pääseminen on kyllä todella vaikeaa. Kriittinen minä on mukana aina, kun laitan sanoja ”paperille”, vähintäänkin sen verran, että se muistuttaa hyväntahtoisesti, että olen tuottamassa käsittämätöntä kuraa.

Surakka muistutti myös, että rehellinen palaute on joka tapauksessa raakaa ja on normaalia, että se menee tunteisiin. Tunnekuohu on merkki siitä, että teksti on kirjoittajalle tärkeä.

Entäs se epävarmuus, kun ei tiedä, onko tarpeeksi hyvä? Surakka vakuutti, että jos kirjoittajalla on ideoita, hän on tarpeeksi hyvä. Kaiken muun voi oppia, koska se on mekaanista taitoa. Toisaalta, jos kokeilee Surakan muistikirjaharjoitusta, oppii varmasti myös löytämään ideoita, vaikkei uskoisi niitä itsellä olevan. Mekaaninen-sanaa – jos se nyt ylipäätään oli Surakan käyttämä – ehkä hieman itse vierastan, koska kirjoittamisessa on myös omanlaistaan magiaa, mutta siihen uskon kyllä vakaasti, että kirjoittamista voi oppia ja että hyväksi kirjoittajaksi tuleminen vaatiikin aika paljon rakenteellista käsittämistä, jota voi aluksi opetella mekaanisestikin. Kaikkinensa kirjoittaminen vaatii paljon työtä, mutta on lohdullinen ajatus, että jokainen, jolla on ideoita, on tarpeeksi hyvä.

Surakka puhui myös kirjoittamiselle asetettavista sanamäärätavoitteista. Pienistä määristä tekstiä kasvaa iso määrä tekstiä. Kirjoittamalla sivun päivässä saa aikaiseksi romaanin ensimmäisen version vuodessa. Tärkeää on kuitenkin Surakan mukaan muistaa, ettei kirjoittaminen ole ainoastaan sanojen pistämistä paperille. Se on myös taustatyötä ja luonnostelua, eikä saa ajatella, että olisi kirjoittajana epäonnistunut, jos tulee päiviä, jolloin ei kirjoita mitään. On hyvä antaa itselleen aikaa miettiä asioita sen ajan kuin ne vievät. Sitten ne voi laittaa paperille. Tämäkin neuvo oli minusta hyvin lohduttava: jotkut ideat selvästi vaativat aikaa mutta palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoakseen, ettei niistä pidä luopua. Jotkut ideat taas ovat mielessä koko ajan, mutta niiden käsittely vie muutoin aikaa.

Scifin ja fantasian kirjoittajille Surakka antoi ohjeen mennä henkilöhahmot tai juoni edellä. Maailman voi rakentaa näiden ympärille. Kun toimii näin, välttää liian syvälle taustatutkimukseen ja maailmanrakennukseen uppomisen. Tekstiä kirjoittaessa siihen voi tehdä merkintöjä tyyliin ”taustatutkimus tulee tähän”, jotta ei jumitu hyvässä kirjoitusflow’ssa. Tässä olisi itselläni oppimista: jään aina kaivelemaan yksityiskohtia verkosta, kun kirjoitan.

Taustatutkimusta Surakka kehottaa lisäksi tekemään enemmän kirjastossa kuin verkossa. Hänen mukaansa kirjastosta löytää aina sellaista, mitä Google ei löydä. Tämä on varmasti totta, tai ainakin haluan uskoa sen olevan totta.

Kirjoittajan ”ei ole aikaa kirjoittaa” -ongelmaan Surakan vastaus on seuraava: Kirjoita ennen nukkumaanmenoa tai vaihtoehtoisesti luonnostele asioita paperille 15 minuutin ajan. Sitten kun aamulla heräät, ideointi on selkeytynyt, ja pääset heti kirjoittamaan ajatuksesi muistiin sängyn vieressä olevaan muistikirjaan.

Ami Surakan esitys LANU!-festareilla oli antoisa ja kannustava niin kirjoittamista harrastavalle kuin tällaisesta harrastuksesta haaveilevalle. Surakalla on myös blogi, jossa on paljon mielenkiintoista luettavaa, ja tämäkin festariesitys jonkin aikaa katsottavana tallenteena.

LANU! - istahda netin ääreen kuulemaan kirjailijoita

Poikkeusolot ovat nostaneet kirjallisuuden monen elämässä normaalia suurempaan rooliin siitäkin huolimatta, että kirjastot ovat kiinni. Nyt suomalaiset kirjailijat ovat Erika Vikin johdolla tempaisemassa niin, että tämä kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta:

Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat pistäneet pystyyn virtuaaliset festarit, joita voi suositella ihan kaiken ikäisille. Festarin ohjelma löytyy täältä.

Itse jouduin tätä varten hankkimaan Instagram-tilin, uskokaa tai älkää. Taitaa mennä 3.4. - 9.4. melkoinen aika näitä ohjelmia seuratessa. Omia tärppejäni ovat seuraavat:

- Mariska lukee lastenrunojaan la 4.4. klo 17.30–18 Instagramissa
- Emmi Itäranta kehottaa nauttimaan teetä sen ohessa, että hän lukee otteita tulevasta romaanistaan su 5.4. klo 19.30–20 Instagramissa
- Magdalena Hai esittelee koosteen etätyöviikostaan ma 6.4. klo 13.30–14 YouTubessa ja Facebookissa
- Mikko Koiranen kirjoittaa uutta nuortenromaaniaan ääneen ajatellen ma 6.4. klo 20–21 YouTubessa
- Katri Alatalo kertoo alusta loppuun, miten kirjat syntyvät ti 7.4. klo 13–13.30 Instagramissa