Mäkelä sanoi, että häntä on aina pidetty kirjallisena lahjakkuutena. Syy tähän on ollut se, että hänen vanhempansa työskentelivät kirjallisella alalla. Lapsuudenkoti oli kaikin tavoin kirjallinen, kotikirjasto pursusi kirjoja – arvostelukappaleitakin oli niin paljon, että Mäkelä piti normaalina kirjan ominaisuutena sitä, että siinä oli merkintä ”arvostelukappale”. Koko perheellä oli myös huono tapa lukea ruokapöydässä.
Mäkelälle oli siis hyvin normaalia jo lapsesta asti ajatella, että ihmiset käyttävät aikansa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Niinpä hänkin päätyi jo suunnilleen seitsemänvuotiaana kirjoittamaan kavereidensa kanssa tarinoita, ja koska hän sivisti itseään lukemalla, tarinoita tuli myöhemmin mm. Dumas’n hengessä. Vanhemmat kannustivat kovasti, mutta rakentava kritiikki jäi – ymmärrettävästi – puuttumaan. Harvemminhan vanhemmat alkavat lastensa töistä osoitella, mitä niissä olisi hiottavaa, niin tarpeellista kuin kritiikki olisikin.
Tieteiskirjallisuuskin oli osa Mäkelän elämää jo nuoresta. Seitsemänvuotiaana hän katsoi kuulentoa, vaikka olisi oikeasti ollut nukkuma-aika, ja myös suomennettu klassinen science fiction tuli tutuksi varhaisessa iässä.
Kirjoittamisessa hyödyllistä teknistä taitoa Mäkelä opiskeli konekirjoituskurssilla. Siellä hän kertoo olleensa laiska, vaikka halusikin konekirjoitustaidon oppia. Muutoinkin Mäkelä kertoi olleensa haaveilija, joka piti paljon ääntä siitä, mistä haaveili – jopa niin paljon, että tyttöystävä huomautti, ettei hän paljoakaan muuta tehnyt haaveensa eteen kuin puhui. Mäkelä ajatteleekin, että hänellä oli tuolloin päähänpinttymä siitä, että hänellä on lahjoja, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut tarvittavaa maanista pakkomielteisyyttä tekemistä kohtaan, ja sitä kautta häneltä puuttuikin kaikki.
Oli mielenkiintoista kuulla, miten pitkissä prosesseissa Mäkelän kirjojen tarinat ovat syntyneet. Kirjailija pyöritti parikymmentä vuotta mielessään ideoita. Monia nyykähtäneitä alkuja syntyi. Sitten sattuma, onni tai jokin sellainen tunkeutui mukaan. Mäkelä joutui melkein itsestään mukaan kustantamotoimintaan, kun hänen ystävänsä perustivat kustantamon. Osakkaana ja hallituksessa toimiessa kustantamotoiminta tuli varmasti tutuksi, vaikka Mäkelä kertookin olleensa melkoisen tehoton toimija.
Lopulta Mäkelä päätyi toimittajaksikin, vaikka juuri se ura oli ehdottomasti kiellettyjen valintojen listalla. Erinäiset kirjoitustyöt saivat jatkoa Rumbaan kirjoitetuista lehtijutuista, ja lopulta Mäkelää pyydettiin kääntämään Curt Cobainin elämäkerta. Siitä työstä Mäkelä sai vähemmän ylistävää palautetta, ja hän itsekin pitää käännöstä huonona. Mäkelän puheesta jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että kaikesta tästä huolimatta tämä käännös on toki merkkipaalu hänen urallaan.
Kun Mäkelä oli töissä Like-kustantamossa, elämä oli kaikkinensa hänellä sen verran paremmin hallinnassa, että alkoi olla aika viimein todella kirjoittaa romaani. Suunnitelman tekeminen auttoi sitä, että teksti virtasi. Samoihin aikoihin osui eräs Mäkelän kerronnallisen mielen avannut lukukokemus.
Kustantamossa töissä oleminen oli selvä etu, kun halusi saada tekstinsä julki. Ei Mäkelän esikoisromaania toki lukematta hyväksytty, mutta hän ohitti valtavat käsikirjoituskasat, kun tyrkkäsi käsikirjoituksensa suoraan käteen oikealle ihmiselle. Esikoisen merkitys oli Mäkelän mukaan pään auki saaminen: kirja ei kerännyt ylistävää kritiikkiä. Tärkeää oli kuitenkin, että kirjoittaja oli keksinyt tavan kirjoittaa tekstinsä valmiiksi asti.
Mäkelä onkin julkaissut esikoisensa jälkeen useita romaaneja, ja käännöksiäkin on syntynyt suuri määrä. Hän alkaa vähitellen tuntea, että hänellä on alalla vaadittavaa lahjakkuutta. Jollain lailla lohdullista oli kuulla, että kokeneenkin kirjailijan työhön kuuluu epävarmuus osaamisesta. Mäkelä miettii mm. lähes olematonta kirjoittajakoulutustaan tai sitä, ettei ole lukenut kovinkaan monia klassikoita. Niinpä hänelle tulee välillä ajatus siitä, onko hän oikea kirjailija tai kääntäjä. Eniten hän pitääkin itseään kirjallisen alan sekatyömiehenä. Hieman kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että alalla olevilla ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja. Niin, vaikka monissa asioissa muodollinen koulutus on hyvä asia, voi asioita oppia hyvinkin monella tavalla.
Mäkelälle tärkeitä ovat tunnustukset, jotka kertovat siitä, että hän osaa työnsä. Tämä on helppo ymmärtää. Kirjailijaliiton jäseneksi pääseminen kertoo varmasti siitä, että muut kirjailijat ottavat vakavasti, ja Finlandia-ehdokkuus on myös merkki tosissaan otettavasta kirjailijuudesta – joskin kumpikin näistä voi puuttua hyvinkin taitavalta kirjoittajalta, jos niikseen tulee, mutta toki noista saavutuksista pitää iloita.
Toisaalta kirjoittamisprosessin keskellä Mäkelästä saattaa jälleen tuntua, että lahjakkuus ailahtelee, mikäli sitä on olemassakaan. Hänen päänsä yrittää työstää materiaalia, saada siitä jotain aikaiseksi, ja kirjailija tuntee itsensä aloittelijaksi, joka ei osaa sitä, mitä on tekemässä. Joskus optimismikin on onneksi pinnassa.
Puheenvuoronsa lopuksi Mäkelä muistutti, että kirjallisuutta tehdään lukijoille. Yhteenvetona lahjakkuuskysymykseen hän totesi, että lahjakkuutta mytologisoidaan liikaa. Siitä siis kirjoittamaan. Ja kun saat jotain aikaan, älä jätä sitä pöytälaatikkoon. Tekstejä tehdään, jotta joku lukisi ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti