Erotiikkaa ystävänpäiväksi

Minne pakenisit, jos ystävänpäiväsuunnitelmat menisivät päin peppua ja odotettavissa olisi jaetun romantiikan sijaan yksinään kärvistelyä? Itse suosittelen Imatraa. Ota huone linnamaisesta Valtionhotellista, etkä voi koskaan tietää, mitä näiden ovien takana tapahtuu.

Itse kävin Imatralla jo joulukuussa, koska tarvitsin hieman tukea mielikuvitukselleni. Valitsin nimittäin Valtionhotellin eroottisen tarinani tapahtumapaikaksi. Yksinäinen ystävänpäivä -novelli kertoo nimensä mukaisesti ystävänpäivästä. Päähenkilöt ovat Emilia ja Ilari, jotka kohtasivat jo aiemmin Luokkakokous-novellissani.

Yksinäinen ystävänpäivä ilmestyy – ystävänpäivänä. Sen voi kuunnella, kun klikkaa alla olevaa kuvaa.

Omaan Imatran-matkaani sisältyi ehkä vähemmän miehiä kuin Emilian vierailuun paikkakunnalla, mutta reissu oli silti antoisa. Joulukuussa hotellissa oli rauhallista ja sain fiilistellä tunnelmia ilman häiriöitä, kirjoitella muistiinpanoja ja ottaa valokuvia. Imatran Valtionhotelli on näkemisen arvoinen myös ilman novelliprojekteja. Se on komea rakennus, joka on joka puolelta hauskasti erinäköinen. Yksityiskohdissa riittää ihastelua.

Vaikka aivan aina ei ole mahdollisuutta mennä paikan päälle katsomaan, millainen oman tarinan miljöö oikeasti on, tällaiset vierailut ovat erittäin kannatettavia. Tällä kertaa huomasin, että minulla oli aivan erilainen mielikuva näköalatasanteesta, jolta Imatrankoskea voi ihailla. Jouduin tunkemaan henkilöni paljon pienempään tilaan kuin mihin olin heidät alun perin kirjoittanut. Kun padon sulkuportit avataan, koski vyöryy uomaansa tässä näkyvän sillan alta.

Nyt uoma oli kuivahko, luminenkin. Jotenkin se kertoi kuitenkin hallitsemattomasta luonnonvoimasta, joka olisi kiva nähdä vapaanakin.

Koski on voimakas ja vastaanpanematon kuin orgasmi, ainakin Emilian kokemuksen mukaan:

Olin ollut orgasmin partaalla jo pitkään. Silti se jysähti kehooni kuin yllättäen vapaaksi päässyt koski. Se vyöryi lävitseni kuohuvana vesimassana ja hyökyi aaltoineen jokaiseen soluuni.

Oli hauska kirjoittaa pitkästä aikaa erotiikkaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitin uuden tarinan jo tutuista henkilöistä. Hauska kokemus sekin. Nyt sitten vain jännittämään, kuuluuko tästä mitään palautetta.

Linssiludeperhosia

Kesä on jätetty taakse, mutta tekee mieli muistella sitä vielä hetki. Onnistuin nimittäin kesän lopulla ottamaan onnistuneita valokuvia perhosista. Tiedä, mikä niitä vaivasi, kun olivat niin helposti kuvattavissa parveillessaan.

Erityisen yllätyksen aiheutti tämä kuva, joka näyttää siltä, että sen tausta on käsitelty mustavalkoiseksi. Vaan eipä ole. Koska tuskin koskaan tulen ottamaan hienompaa valokuvaa, teetin tästä suurennoksen ja laitoin kehyksiin. Kirjoittajatuttu kommentoi kuvaa: ”Elämä palaa Mordoriin.” Se olkoon kuvani nimi.

Romaanikäsikirjoituksessani perhosella on keskeinen rooli, joten tämä valokuvaaminen paitsi elämys, myös hyödyllistä taustatyötä tekstiin, jota on hitaasti mutta varmasti työstetty jo pitkään. Kaikkien muiden projektien keskellä on myös hyvä muistuttaa itseään siitä, että perhoseni ja tarinani (muut) henkilöt tarvitsevat aikaani.

Kirjoittaja tutkii tuomiokirkkoa

Olen aina rakastanut vanhoja kirkkoja, ja eräässä tekeillä olevassa tekstissäni yksi kohtaus sijoittuukin Kuopion tuomiokirkkoon, joka vihittiin käyttöön 1816. Kesäaikaan kirkot ovat yleensä talvea paremmin auki muulloinkin kuin kirkonmenojen aikaan. Niinpä jokin aika sitten hipsin kotikaupungin tuomiokirkkoon kuvaamaan paikkoja kirjoittamisen taustatutkimuksen nimissä. Olen kyllä aiemminkin rakennuksessa käynyt, mutta muistia on hyvä virkistää aika ajoin.

Olen yleensä huono menemään jutustelemaan oppaalle, vaikka sellainen kirkossa paikalla olisikin. Nyt opas huomasi nähtävästi, että viivähdin paikalla keskimääräistä turistia hieman kauemmin. Hän tuli kysymään, oliko mieleeni herännyt mitään kysyttävää. Uskaltauduin mainitsemaan, että tarkastelen paikkoja kirjallisten intressien vuoksi, ja kuinka ollakaan, opaskin kertoi kirjoittavansa, joten löysimme yhteisymmärryksen oitis.

 

Juttelimme kirkosta yhtä jos toista. Ensiksikin tuomiokirkko on rakennettu väärään suuntaan. Alttarin pitäisi olla toisessa päässä kirkkoa, mutta koska tori – ja kaupungin keskusta – oli aikanaan eri suunnassa, oli luonteva rakentaa kirkon sisäänkäynti ja siten myös alttari näin päin kuin ne nyt ovat. Nykyisin kirkon pääsisäänkäynniltä aukeaa näkymä Snellmaninpuistoon, jonka paikalla tori ennenaikaan oli.

Kun kirkko rakennettiin, sinne mahtui enemmän ihmisiä kuin koko Kuopiossa oli asukkaita. Tästä syystä kaikki paikalliset eivät olleet rakennusurakasta kovinkaan innoissaan. Kirkossa on tilaa 1200 hengelle, mutta Kuopion asukasluku 1800-luvun alkupuolella oli ehkä 800.

Alun perin kirkon ulkoseinä oli valkoiseksi rapattu. Sitten rappaus kului ja seinässä olevat tummat kivet paljastuivat. Lopulta kukaan ei muistanut, että seinän pitäisi olla kokovalkea, tai jos muistettiinkin, päätettiin, että se jätetään kirjavaksi. Ulkoasun osalta opin myös seinissä olevista raudoista. Ne liittyvät kirkon rakentamistekniikkaan, joka on samanlainen kuin keskiaikaisissa linnoissa käytetty. Rautojen avulla saatiin vedettyä kivet ja niiden välissä oleva laastikerros tiiviiksi seinäksi.

Kirkko on sähköistetty jo 1890-luvulla. Upea kattokruunukin on silloin joutunut luopumaan aidoista kynttilöistään. Alttaritaulu on Berndt Abraham Godenhjelmin maalaus 1800-luvulta. 

 

Ami Surakka LANU!-festareilla

LANU!-festarit ovat täydessä vauhdissa, ja ohjelma on ollut todella antoisaa. Kaikkea festarin antia ei pysty tänne blogiin tallentamaan, mutta kirjoitan parista ohjelmanumeroista, jotka ovat keskittyneet nimenomaan antamaan intoa kirjoittajalle.

Ami Surakka, joka kirjoittaa nimellä Serafia Alho, piti LANU!:ssa lauantaina ohjelmanumeron, jossa hän pohti, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun ja miten kirjoittamisblokeista pääsee ylitse. Esitys oli ihanan kannustava ja antoi pohdittavaa omaan kirjoittamisminään.

Tärkein lähtökohta Surakan mielestä – eikä hän ole ollut ainut, joka on tämän LANU!:ssakin sanonut – kirjoittamiseen on se, että jokaisen on kirjoitettava itseä kutkuttavasta ideasta, asiasta, josta jaksaa kirjoittaa ja olla innoissaan. Sitten vain kirjoittaa aluksi paperille kaikki ajatuksensa muodosta välittämättä eikä mieti, myykö idea tai tuotos. Siitä kaikki lähtee.

Surakka kertoi lukevansa itse paljon sellaista, mistä tahtoisi kirjoittaa, koska tietokirjallisuudesta saa hyviä ideoita. Itse koen lukevani aina liian vähän, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, vaikka rakastan kumpaakin – tai ehkä juuri siksi. Tietokirjallisuutta yritän lukea taustaksi teksteilleni, mutta paremminkin voisin löytää sen asenteen, millä kaivan kaikki tarinaideat lukemastani.

Ehkä tietokirjallisuuteen voisi käyttää samaa menetelmää kuin ympäristön havaitsemiseen. Surakan mukaan ideat eivät nimittäin synny tyhjästä ja havaitsemista voi opetella. Tämä on varmasti totta, ja Surakan festariohjelmanumerossa saimmekin tehtäväksi muistikirjaharjoituksen. Siinä kirjataan viikon ajan joka päivä muistikirjaan kolme asiaa, joihin on törmännyt ja joista voisi olla isoiksi tai pieniksi ideoiksi tarinaan. Surakka pitää muistikirjaa tärkeimpänä työvälineenään kirjoittamisessa, ja varmasti hänen antamansa harjoitus saa kenen tahansa muistikirjan sivut täyttymään, kunhan pääsee alusta eteenpäin ja uskaltaa havaita ympäristöään kirjoittajan silmin.

Surakka totesi esityksessään, että kirjoittamisessa epävarmuus on ainut varma asia. Siksi on vain pelottomasti kirjoitettava sitä, mitä tahtoo lukea. Kun blokki tulee, on Surakan mukaan tärkeää tunnistaa, onko blokki päänsisäinen vai paperilla oleva blokki. Paperilla oleva blokki voi viedä tekstiä itse asiassa eteenpäin, koska se kertoo siitä, mikä tekstissä ei toimi.

Toinen kirjoitusharjoitus, jonka Surakka antoi, koski omia suosikkeja. Hän kehotti miettimään, mikä palanen puuttuu niistä kirjoista tai muista tarinoista, joita rakastaa eniten. Juuri tästä puuttuvasta asiasta pitäisi Surakan mukaan kirjoittaa. Tämä on jännittävä ajatus: ei kirjoiteta siitä, mistä pitää kamalan paljon vaan jostain siitä vierestä, sen rakkaan puutoskohdasta. Jos tätä alkaisi pohtia, en todellakaan tiedä, mihin se johtaisi… Ehkäpä tämä kirjoitusharjoitus kannattaisi siis tehdä.

Innostuksen loppuessa Surakka kehotti palaamaan tarinan oikeasti tärkeään asiaan, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että pitää koulumaisesti miettiä tarinan teemaa. Perusasioiden äärelle palaaminen auttaa yleensä asiassa kuin asiassa, joten neuvo on varmasti hyvä.

Mielenkiintoista esityksessä oli ajatus kahdesta kirjoittajan moodista: luovasta moodista ja kriittisestä moodista. Moodit eivät saisi olla yhtä aikaa päällä. Luovassa moodissa itsekritiikki pitäisi kytkeä pois päältä, eikä kriittiseen moodiin saisi mennä liian aikaisin. Sitten kun on kriittisen moodin aika, hyvä esilukija, kriittinen mutta luotettava ihminen, jolla on samanlainen maku kuin itsellä, on isoksi avuksi. Itsellä – enkä varmasti ole ainut – tuo täysin luovaan moodiin pääseminen on kyllä todella vaikeaa. Kriittinen minä on mukana aina, kun laitan sanoja ”paperille”, vähintäänkin sen verran, että se muistuttaa hyväntahtoisesti, että olen tuottamassa käsittämätöntä kuraa.

Surakka muistutti myös, että rehellinen palaute on joka tapauksessa raakaa ja on normaalia, että se menee tunteisiin. Tunnekuohu on merkki siitä, että teksti on kirjoittajalle tärkeä.

Entäs se epävarmuus, kun ei tiedä, onko tarpeeksi hyvä? Surakka vakuutti, että jos kirjoittajalla on ideoita, hän on tarpeeksi hyvä. Kaiken muun voi oppia, koska se on mekaanista taitoa. Toisaalta, jos kokeilee Surakan muistikirjaharjoitusta, oppii varmasti myös löytämään ideoita, vaikkei uskoisi niitä itsellä olevan. Mekaaninen-sanaa – jos se nyt ylipäätään oli Surakan käyttämä – ehkä hieman itse vierastan, koska kirjoittamisessa on myös omanlaistaan magiaa, mutta siihen uskon kyllä vakaasti, että kirjoittamista voi oppia ja että hyväksi kirjoittajaksi tuleminen vaatiikin aika paljon rakenteellista käsittämistä, jota voi aluksi opetella mekaanisestikin. Kaikkinensa kirjoittaminen vaatii paljon työtä, mutta on lohdullinen ajatus, että jokainen, jolla on ideoita, on tarpeeksi hyvä.

Surakka puhui myös kirjoittamiselle asetettavista sanamäärätavoitteista. Pienistä määristä tekstiä kasvaa iso määrä tekstiä. Kirjoittamalla sivun päivässä saa aikaiseksi romaanin ensimmäisen version vuodessa. Tärkeää on kuitenkin Surakan mukaan muistaa, ettei kirjoittaminen ole ainoastaan sanojen pistämistä paperille. Se on myös taustatyötä ja luonnostelua, eikä saa ajatella, että olisi kirjoittajana epäonnistunut, jos tulee päiviä, jolloin ei kirjoita mitään. On hyvä antaa itselleen aikaa miettiä asioita sen ajan kuin ne vievät. Sitten ne voi laittaa paperille. Tämäkin neuvo oli minusta hyvin lohduttava: jotkut ideat selvästi vaativat aikaa mutta palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoakseen, ettei niistä pidä luopua. Jotkut ideat taas ovat mielessä koko ajan, mutta niiden käsittely vie muutoin aikaa.

Scifin ja fantasian kirjoittajille Surakka antoi ohjeen mennä henkilöhahmot tai juoni edellä. Maailman voi rakentaa näiden ympärille. Kun toimii näin, välttää liian syvälle taustatutkimukseen ja maailmanrakennukseen uppomisen. Tekstiä kirjoittaessa siihen voi tehdä merkintöjä tyyliin ”taustatutkimus tulee tähän”, jotta ei jumitu hyvässä kirjoitusflow’ssa. Tässä olisi itselläni oppimista: jään aina kaivelemaan yksityiskohtia verkosta, kun kirjoitan.

Taustatutkimusta Surakka kehottaa lisäksi tekemään enemmän kirjastossa kuin verkossa. Hänen mukaansa kirjastosta löytää aina sellaista, mitä Google ei löydä. Tämä on varmasti totta, tai ainakin haluan uskoa sen olevan totta.

Kirjoittajan ”ei ole aikaa kirjoittaa” -ongelmaan Surakan vastaus on seuraava: Kirjoita ennen nukkumaanmenoa tai vaihtoehtoisesti luonnostele asioita paperille 15 minuutin ajan. Sitten kun aamulla heräät, ideointi on selkeytynyt, ja pääset heti kirjoittamaan ajatuksesi muistiin sängyn vieressä olevaan muistikirjaan.

Ami Surakan esitys LANU!-festareilla oli antoisa ja kannustava niin kirjoittamista harrastavalle kuin tällaisesta harrastuksesta haaveilevalle. Surakalla on myös blogi, jossa on paljon mielenkiintoista luettavaa, ja tämäkin festariesitys jonkin aikaa katsottavana tallenteena.

KauhuCon2019, osa 3

Ainut tänä vuonna KauhuConissa seuraamani paneeli oli aiheeltaan ”Locality in horror writing”. Sen osallistujat olivat Anders Fager, Marko Hautala ja Jukka Laajarinne. Puheenjohtajana toimi Joonas Widenius. Kirjoitusharrastuksen kannalta tämä oli tietenkin kiintoisa aihe.

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että tarinan tapahtumapaikka on erittäin tärkeä. Fagerin mukaan se määrää sen, mitä lukija teokselta odottaa. Hautala on leimallisesti vaasalainen kirjailija, koska esikoisteosta lukuun ottamatta hän on sijoittanut tarinansa kotikaupunkiinsa. Ehkäpä Hautala oppi jotain kirjoitettuaan yhden Berliiniin sijoittuvan romaanin – paneelissa hän naureskeli sille, että jos sijoittaa tarinan jonnekin vieraaseen paikkaan, joutuu tekemään aivan liikaa taustatutkimusta.

Hautala onkin erityisen kiinnostunut tekemään tutusta paikasta oudon, ja hänen mukaansa mistä tahansa paikasta voi tehdä oudon. Joka puolella ympärillämme on siis kauhutarinaan sopivia paikkoja. Jukka Laajarinne sen sijaan kertoi nauttivansa erityisesti taustatutkimuksen tekemisestä. Hän ei edes näe tutuissa paikoissa mitään erityisen kiinnostavaa.

Kirjoittamista harrastavan näkökulmasta oli kiinnostavaa kuulla, miten panelistit tutkivat valitsemiaan miljöitä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tarinaan otetussa paikassa pitää vierailla, koska pelkästään kirjatutkimusta tekemällä ei voi aistia paikkaa. Fager kertoi, kuinka hän esimerkiksi Docklandsissa käydessään havaitsi, että se tuoksuu aivan erilaiselta kuin muut Lontoon osat. Laajarinnekin kertoi vierailevansa paikoissa, joista kirjoittaa, koska kirjoista ei voi saada käsitystä paikkojen äänistä ja hajuista. Lisäksi Laajarinne muistutti, että netissä väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri. Fagerin mielestä paikkaa ei myöskään voi ymmärtää, jollei siellä käy: on tiedettävä, miten tarinan miljöö käytännössä toimii.

Hautalan mukaan monet paikat, joissa on jotain kirjoitettavaa, ovat oikeasti banaaleja. Tarinassa niistä voi tulla niin kiinnostavia, että vaikkapa mahdollisimman vähän kiinnostava silta voi muuttua pakolliseksi valokuvattavaksi, kun siitä on tehty keskeinen elementti kiinnostavassa tarinassa. Näin todella kävi Hautalalle hänen luettuaan Anders Fagerin novellin, jossa esiintyy eräs tukholmalainen silta.

Marko Hautala jatkoi sunnuntaina miljööaiheesta korvatessaan pikakomennuksella Tiina Raevaaran, jonka oli täytynyt peruuttaa esiintymisensä tämän vuoden KauhuConissa sairastumisen vuoksi. Sunnuntaina Hautala kertoi, että romaanin ideassa pitää olla mana, säteily, magia, ja kirjailijan on tunnistettava asia, jossa se on silloin kun sellainen tulee vastaan.

Esimerkkinä tällaisesta paikasta Hautala kertoi Leväluhdasta, joka on rautakautinen vesikalmisto Pohjanmaalla ja Hautalan uusimman romaanin keskeinen paikka – ja nimikin. Kirjailija vieraili Leväluhdassa ensimmäisen kerran 10 vuotta ennen kuin paikka alkoi taittua tarinaksi. Leväluhdassa on mystisyys ja ilmapiiri, joka tekee paikasta selkeästi tarinan aiheen. Vaikutti siltä, että Hautalan mielestä paikan kiehtovuutta oikeastaan lisäsi se toisaalta ikävä asia, ettei luultavasti koskaan saada selville, miksi sinne, kauaksi asutuksesta, on haudattu naisia ja lapsia, jotka vaikuttaisivat olevan varakkaista perheistä. Kun tähän lisää kirjoittajan vastuuttomuuden, sen, ettei minkään tarinassa oikeastaan tarvitse olla totta, oli Leväluhta melko lailla täydellinen tarinankirjoittamiseen innoittava paikka. Ei ole ihme, että kohtuullisen lähellä paikkaa asuva Hautala siitä kirjoitti.

Hautala antoi myös käytännönvinkin, miten voi toimia, jos etsii tarinanaihetta. Hautala itse kävelee silloin pitkiä kävelyitä, joita ei suunnittele etukäteen. Kun tämän tekee toistuvasti, huomaa, että jalat vievät usein samaan paikkaan. Silloin voi tehdä tulkinnan, että tuossa paikassa on jotain, mikä kiehtoo, jotain, mistä kirjoittaa. Ja vaikka paikka vaikuttaisi banaalilta, siihen kannattaa tarttua.

Miljöö on tärkeä osa tarinaa. Kirjoittajan on upottava siihen jotenkin, joko tarkasteltava jotain lähellä olevaa uusin silmin tai matkattava kauaskin haistaakseen tarinansa miljöön ilmaa ihan oikeasti.

Vierailulla Tampereen Werstas-museossa

Jokin aika sitten piipahdin Tampereella ja kävin kolmatta kertaa katsomassa Työväenmuseo Werstaalla näytillä olevaa höyrykonetta, joka on antanut voimaa Finnlaysonin tehtaalle. Kone otettiin käyttöön vuonna 1900, ja sen luona pääsee ihan oikeasti tunnelmaan yli sata vuotta sitten, koska valtavaa voimanlähdettä ei ole siirretty alkuperäiseltä paikalta minnekään.

Höyrykonetta pääsee katsomaan ilmaiseksi, ja paikka on lumoava - ainakin minusta. Suosittelen!

Enkelien olemuksen taustoitusta

Koska yksi tarinoideni keskeisistä henkilöhahmoista on enkeli, päätin perehtyä hieman siihen, millaisia enkelit ovat Raamatun ja muiden uskonnollisten tekstien mukaan. Tiedän toki, ettei enkelini ole lähellekään kirkollisten oppien mukainen, mutta en halua vetää fiktiivisen maailmani enkelikäsitystä kokonaan hatusta. Sitä paitsi taustatietoa etsiessä löytyy aina jotain uskomatonta, jota voi hyödyntää.

Serafim Seppälän kirja Taivaalliset voimat – Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa esittelee sitä, millaisina enkelit nähtiin ajanlaskumme alkuaikoina ja hieman myöhemminkin Raamatun, kirkkoisien oppien ja apokryfikirjojen mukaan. Kirjan tekijä työskentelee Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ortodoksisella puolella systemaattisen teologian professorina. Hän on myös pappismunkki ja hyvin ahkera kirjoittaja. Asiantuntemusta ei siis paljon tarvitse epäillä, eikä myöskään pelätä sitä, että tämä kirja antaisi jotain kepeää, viihteellistä enkelikuvaa, johon on helppo nykyään törmätä. Pääsin siis kerta kaikkiaan oikean asian äärelle, vaikkei tätä kirjaa varmaan olekaan kirjoitettu fiktion tekijöiden tarpeisiin. Keskityn tässä seikkoihin, jotka tuntuvat antoisilta oman kirjoitusprosessini kannalta.

Enkeliä tarkoittavan hepreankielisen sanan merkitys on ’lähettiläs’, arameaksi enkeleitä puolestaan kutsutaan valvojiksi – sana tarkoittaa yhtä lailla tarkkailijaa kuin hereillä pysyjääkin. Enkeleiden tehtävänä on ylistää Jumalaa lakkaamatta, rukoilla ja välittää viestejä Jumalan ja ihmisten välillä, mutta heillä on vanhoissa teksteissä käsitetty olevan monia muitakin tehtäviä, mm. kasveista huolehtiminen. Myös vuodenajoilla ja luonnonilmiöillä katsotaan joissain teksteissä olevan omat enkelinsä. Tutusta suojelusenkelistäkin löytyy mainintoja ja keskustelua siitä, milloin enkeli asettuu ihmisen rinnalle, syntymässä vai kasteessa. Myös langenneiden enkelien vastustaminen mainitaan niiden enkeleiden tehtäväksi, jotka eivät ole langenneet.

Enkelit näyttävät siis tekevän vaikka mitä, ja koska heillä on paljon tehtävää, heitä on paljon. Yleisin käsitys enkelien määrästä on, että heitä on monin verroin ihmisten määrä. Toisaalta enkeleiden määrä ei ilmeisesti ole vakio ainakaan sen käsityksen mukaan, että osa enkeleistä on ikuisia, osa heistä luodaan vain hetkeksi suorittamaan jokin tehtävä. Tai jos tarkkoja ollaan, ns. ikuisetkaan enkelit eivät ole ikuisia, sillä ainoastaan Jumala on luomaton, ja enkelitkin siten luotuja. Enkelien luomisajankohdasta on erilaisia käsityksiä: ajanlaskun taitteen juutalaisen kirjallisuuden mukaan enkelit luotiin joko ensimmäisenä tai toisena päivänä, mutta varhaiskristilliset opinluojat olivat sitä mieltä, että enkelit luotiin jo ennen luomiskertomuksen tapahtumia. No, yksimielisyys vallitsee siitä, että enkelit ovat todella vanhoja ja kuolemattomia, elleivät sitten ole näitä yhden tehtävän enkeleitä.

Kirja tekee selväksi, että enkeleitä ja heidän olemustaan ja olemistaan on todellisuudessa mahdotonta käsittää. Monet kirkkoisät ajattelevat, että enkeleiden jonkinlainen astraalikeho olisi tulta, joskin ehkä hieman eri mielessä kuin me ihmiset tulen käsitämme: ”aineetonta tulta”, ”henkistä tulta” tai esimerkiksi ”henkeä ja tulta”. Enkeleiden on ajateltu olevan myös tehty Jumalan kirkkaudesta ja heijastelevan Jumalan kauneutta. Joka tapauksessa enkeli on aineeton, kehoton olento, joka voi ottaa hahmokseen ihmiskehon halutessaan. Tai no, monet ovat kuvanneet enkeleitä myös jollain lailla aineellisiksi, mutta sillä tavalla, ettei se ole ristiriidassa aineettomuuden kanssa. Tai sitten on sanottu, että enkeli on ruumiiton ihmiseen verrattuna mutta ruumiillinen Jumalaan verrattuna. Tätä kaikkea voi sitten yrittää ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tässä jonkinasteisessa aineettomuudessa on kuitenkin se kätevä piirre, ettei enkelien tarvitse välittää fysiikan laeista liikkuessaan paikasta toiseen.

Enkeleillä on myös oma tahto, he ovat luovia ja voivat tehdä virheitä. Vaikka enkeleiden virheet ovat eri asia kuin ihmisten virheet ja enkelien erehtyminen eri asia kuin ihmisten erehtyminen, on tämä piirre hyvin mielenkiintoinen – mahdollistaahan se myös jo mainitun enkelien lankeamisenkin. Langenneisiin enkeleihin liittyy sitä paitsi paljon muutakin mielenkiintoista kuin se, että muiden enkeleiden pitää taistella heitä vastaan. Ensiksikin vanhoissa uskonnollisissa teksteissä on aivan yleinen ajatus, että enkeleitä on kahdenlaisia, hyviä ja ei niin hyviä. Kabbalan enkelikäsityksen mukaan enkelit on jopa luotu kahtiajakoisesti palveleviksi armon enkeleiksi ja turmeleviksi tuomion enkeleiksi. Kabbalassa katsotaan myös, että jokaisen ihmisen sisässä on sekä hyvä että paha enkeli. Tässä ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee populaarikulttuurin kuvastoa, jossa enkeli ja piru juttelevat onnettomalle ihmiselle ja yrittävät houkutella tätä eri suuntiin jossain päätettävänä olevassa asiassa. Eräästä apokryfikirjasta (Henokin kirja) selviää, että langenneita enkeleitä on nähtävästi melkoinen määrä, sillä heille on erikseen rakennettu rangaistuspaikka, jossa he voivat sovittaa syyllisyytensä – siihen tosin menee 10 000 vuotta.

Entäpä itse lankeaminen? Ajanlaskun tienoon juutalaisessa traditiossa asiasta on kaksi näkemystä. Toisen mukaan ylienkelin lankeemus ja ihmisen luominen liittyvät yhteen. Mielenkiintoisempi lankeamisnäkemys on kuitenkin se, että enkelit yksinkertaisesti tulivat maan päälle ja makasivat naisten kanssa. Tästä tarinasta on monenlaisia versioita. Yhdessä niistä enkelit tulivat ihan hyvissä aikeissa maan päälle, sillä heidän aikomuksenaan oli saada ihmiset oppimaan kulttuuria ja järjestystä, mutta he joutuivat nuorten naisten viettelemiksi. Toisessa tarinassa taas enkeli Samael viettelee Eevan, jolloin alkaa raskaus, josta syntyy veljensurmaaja Kain. Varhaisten kirkkoisien mukaan enkelien ja ihmisten yhtymisestä syntyi sen sijaan demoneita. Tämä oli sen laatuinen ongelma, että muinainen vedenpaisumuskin pyrki itse asiassa hävittämään enkeleiden ja ihmisten yhdessä tuottamat sekasikiöt. Sama koskee helvetin tulta: sen alkuperäinen tarkoitus ei ollut kiduttaa ihmisiä ikuisesti vaan sinne oli tarkoitus sijoittaa langenneet enkelit. Nämä eivät ole varhaiskristittyjen yleisimpiä näkemyksiä enkelien lankeamisesta, mutta kylläkin paljon mielenkiintoisempia kuin ajatus siitä, että enkelit vain alkoivat vastustaa Jumalan tahtoa.

Kiintoisa ja itselleni mahdollisesti varsin käyttökelpoinen yksityiskohta ovat vanhat juutalaiset loitsumaljat, muodoltaan lautasmaiset astiat, joita käytettiin ilmeisesti kodin suojeluun. Ja mikä niissä oli suojelevaa? Spiraalimaisesti kirjoitetut loitsut, joilla pyydettiin mm. enkeleiltä apua. Maljoissa oli tietenkin myös rukouksia – ja loitsujen kaltaisia rukouksia –, mutta mielenkiintoista on juuri se, että niissä näkyi kahden uskomusmaailman sekoittuminen.

Vanhojen aikojen kirkkoisät kehittivät enkeleille myös hierarkian, jossa nämä toimivat. Hierarkia toimii perinteiseen tapaan: alempana olevat saavat olla yhteydessä yhtä tasoa ylempänä oleviin. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmitasoisessa hierarkiassa ylimmällä tasolla olevat enkelit saavat ohjauksensa suoraan Jumalalta – vaikkeivät voikaan katsoa tähän suoraan tai nähdä täysin, millainen tämä on. Alimmalla tasolla olevat enkelit puolestaan ovat lähimpänä ihmiskuntaa ja hoitavat siksi tehtäviä ihmisten parissa. Yllättävää tässä hierarkiassa on minun mielestäni jo aiemmin tuttu asia: se, että yli- eli arkkienkelit ovat kolmesta tasosta alimmalla. Enkeli on kuitenkin aina enkeli, eikä koskaan alhainen olento – paitsi ehkä langettuaan. Ylimmällä tasolla hierarkiassa ovat valtaistuimet, serafit ja kerubit. Hierarkiassa korkeammalla olevia enkeleitä on määrällisesti vähemmän kuin alemmalla tasolla olevia. Niinpä vaikka tunnemme ylienkeleistä nimeltä yleensä vain Gabrielin, Mikaelin ja Rafaelin, täytyy ylienkeleitä olla yhteensä valtava määrä.

Taivaalliset voimat kertoo näiden asioiden lisäksi mm. käsityksistä siitä, mitä kieltä enkelit puhuvat ja ymmärtävät (jotkut olivat muinoin vakaasti muuten sitä mieltä, että enkelit eivät osaa arameaa) ja siitä, miten enkelit vaikuttivat luostarilaitoksen syntyyn. Teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet siitä, millaisena uskonnolliset tekstit näyttävät enkelit. Itselleni näissä enkelikäsityksissä oli jotain tuttua ja paljon uutta – eikä käsitykseni enkeleistä ole ainakaan enää kovin yksiulotteinen tai yksinkertainen, jos se sitä oli ennen tämän kirjan lukemistakaan.

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: V & A sekä taidetta

Ihan parasta on se, kun on lueskelee taustoja jotain tekstiä varten ja katselee kuvia ja kuvittelee asioita, ja sitten – tadaa – museossa yllättäen törmääkin niihin esineisiin tai muihin, joista on lueskellut. Victoria & Albert Museum (V & A) on ihana paikka katsastaa ties minkälaista tavaraa eri aikakausilta. Ei olisi pitänyt kauheasti yllättyä, kun törmäsin siellä 1800-luvun hääpukuun ja – suruasuun ja suruesineisiin.

Näytteillä oli myös viktoriaanisen pöydän kattaukseen tarvittavia esineitä, mm. tällainen teline, johon on kätevä kasata näyttävä kukka-asetelma päivällispöytää varten. Muistan tällaisistakin lukeneeni.

Museossa oli myös näytteillä William Morrisin kuuluisia tapetteja. Ohessa oli todella mielenkiintoinen video siitä, miten tapetit painettiin. Melkoista touhua, enkä yhtään hämmästele, että niille tuolla tavalla on hintaakin kertynyt mitä luultavimmin melkoisesti.

Kävin myös jonkin verran tiiraamassa taidetta Lontoon-matkallani. National Portrait Gallerysta löytyi tietenkin kuningatar Victorian muotokuva, maalauksena ja rintakuvaveistoksena.

Samassa galleriassa on myös Thomas Jones Barkerin maalaus The Secret of England’s Greatness (Queen Victoria presenting a Bible in the Audience Chamber at Windsor). Nykyihmisen silmään se on nimeään myöten lähinnä käsittämätön.

En tietenkään voinut olla käymättä myös National Galleryssa, joka on suosikkitaidemuseoistani. Sieltä saatte tällä kertaa nähdä Claude Monet’n maalauksen The Gare St-Lazare vuodelta 1877. Vaikka maalaus ei kuvaa Lontoota, aikakautensa kuvana se on mitä mainioin.

Lopuksi elämänohje: kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.

Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.

Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.

Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.

Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.

London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Carlyle’s House

Kun pääsee kirjallisten kotimuseoiden makuun, ei pysty lopettamaan. Siksi vierailin vielä toisessakin asunnossa, jossa tapahtui merkittäviä asioita 1800-luvulla, nimittäin Chelseassa Thomas ja Jane Carlylen kotona. Tunnustan, että sivistyksessäni oli ennen tätä aukko, enkä tiennyt, kuka Thomas Carlyle (1795–1881) oli. Nyt tiedän. Hän oli brittien oma Elias Lönnrot, Minna Canth ja Volter Kilpi samassa paketissa. Toisin sanoen hän kehitti englannin kielen sanastoa, piti kulttuurikotia ja kirjoitti jotain, mitä kukaan ei jaksa lukea (kirjan Ranskan vallankumouksesta).

Kuvasin ilmeisesti Dickensin kotia niin innokkaasti, että Carlylen kotona ei tullut räpsyteltyä kameraa yhtä paljon. Ostin kyllä kirjasen, jossa on kuvia asunnosta. Muutama kuva on kuitenkin tässäkin jaettavaksi. Tämän pyöreän pöydän ääressä oli hyvä istuskella ja imeä itseensä viktoriaanisen kodin tunnelmaa.

Ja portaat… jostain syystä pidän näistä portaista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin käytännölliset.

Yksityiskohdista esittelen tällä kertaa lamppuja. Nyt pitäisi vaan oikeasti ymmärtää, miten nämä toimivat.

Thomas ja Jane Carlylen kotiin kuului myös aivan ihastuttava puutarha.

Puoliksi syksy, puoliksi kesä…

Niin, ja tropiikki. Papukaija!

Luotettavasta lähteestä olen tarkastanut, että kyseessä on kauluskaija. Laji ei asusta Euroopassa päinkään, mutta ainakin Wikipedian mukaan sitä saattaa nähdä kaupungeissa, koska osa ihmisten lemmikkikaijoista on ottanut häkeistään hatkat ja perustanut karanneiden kaijojen yhdyskunnan.

Kukkasetkin yrittivät vielä jossain määrin kukoistaa pikku puutarhassa. Laitetaan näytteeksi yksi tosi kaunis.

Seuraavalla kerralla… no lisää 1800-luvun Lontoota.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Charles Dickens Museum

1800-luvun lontoolaisiin koteihin on helpointa tutustua… no käymällä 1800-luvun lontoolaisissa kodeissa. Yksi sellainen löytyy osoitteesta 48 Doughty Street. Siellä asui Charles Dickens (1812–1870) vuosina 1937–1939, nuorena miehenä siis. Kuuluisa kirjailija ei asunut talossa kauaa, mutta itse asiassa juuri noina vuosina hänestä tuli kuuluisa: hän kirjoitti talossa asuessaan mm. teokset Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja Oliver Twist.

Charles Dickens Museumin kaltaisessa paikassa voisi fiilistellä iän kaiken. Tai no, vaikka asunnon oveakin voisi ihailla hetken jos toisenkin.

Viehättävä ruokailuhuone näytti lähinnä siltä, että tekisi mieli istahtaa aterioimaan.

Erään katutason huoneen nurkassa oleva divaani houkutteli puolestaan haaveiluun.

Katutasosta kerros alempaa löytyi pesutupa...

... kuten myös keittiö, jonka jännittävin yksityiskohta oli tämä oletettavasti tehosekoittimen virkaa tekevä keittiökone.

Ylemmissä kerroksissa oli mm. Mary Hogarthin makuuhuone. Nuori nainen oli Dickensin vaimon, Catherine Dickensin sisar. Kerrotaan, että Mary Hogarth on useammankin Dickensin romaanihenkilön jonkinlainen esikuva. Katosvuode vaikutti jotenkin pramealta, mutta nähtävästi siinä on jotain käytännöllistäkin, tietäisi vaan mitä.

Ehkä kiinnostavin yksityiskohta koko museossa oli kuitenkin tämä:

Tadaa! Charles Dickensin partaterärasia! Eikä sillä nyt oikeastaan ole väliä, että se on juuri Charles Dickensin, mutta miettikääpä, voiko mikään suriseva parranajokone koskaan olla mitään tähän verrattavaa. Ei tarvitse vastata.

Seuraavassa postauksessa toinen 1800-luvun Lontoon kotimuseo, Thomas Carlyle House.