Same Time Next Year – hämmentävä lätkäromanssi

Järkiavioliittotroopin liittäisi ensimmäiseksi historialliseen romantiikkaan, mutta kyllä sitä käytetään nykyaikaankin sijoittuvassa romantiikassa – kirjailijan on vain keksittävä hieman erilaiset syyt sille, miksi avioliittoon päädytään. Yksi tällainen syy on tietenkin oleskelulupa jossain, missä ei muutoin saisi viettää määrättömästi aikaa. Tämä syy johtaa avioliittoon baarityöntekijä Brittan ja jääkiekkouraa NHL:ssä tavoittelevan Sumnerin välillä Tessa Baileyn pienoisromaanissa Same Time Next Year. 

Britta on Bridgeportissa Yhdysvalloissa asuva baarityöntekijä. Hänen unelmansa on päästä Sluggers-baarin osaomistajaksi. Rahat eivät vain ihan riitä siihen.

Sumner on jääkiekkoilija, joka tavoittelee NHL-uraa epärealistisen vanhana, mutta menköön tämän kerran. Hän pelaa Brittan velipuolen joukkueessa, ja sekä joukkueen että Sumnerin kannalta olisi parempi, että hän saisi olla joukkueessa. Lait kuitenkin pakottavat hänet takaisin kotimaahansa Kanadaan. Paitsi että tietenkin hän saisi jatkaa asumista Yhdysvalloissa, jos hänellä olisi puoliso, joka on maan kansalainen.

Ajatus Brittan ja Sumnerin avioliitosta tulee Brittan velipuolelta ja vaatii hieman sulattelemista. Naimisiin kuitenkin päädytään, koska se mahdollistaa myös Brittalle osaomistajuuden Sluggersista. Avioliitto johtaa tietenkin ajan kanssa rakastumiseen ja rakkauteen. Itse asiassa koko kirjan lyhyt mitta on vääntämistä sen kanssa, miten halut pysyisivät jollain tapaa kurissa, ja tässä näköjään halut tarkoittavat suunnilleen samaa kuin rakkaus.

Sekä Britta että Sumner kieriskelevät siis vähän liikaakin – voitteko kuvitella, että minä sanon näin – seksihalujensa kourissa. Sänkyyn päädytään melko aikaisin tarinassa, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka erilaiset käsitykset pääparin osapuolilla on siitä, missä tilanteessa on seksin aika. Britta nimittäin haluaa korostaa, että seksi on vain seksiä, ja Sumner puolestaan on sitä mieltä, että seksi kuuluu parisuhde-rakkauspakettiin. Tässä on tarinan keskeinen ristiriita, joka juontaa päähenkilöiden erilaisista taustoista.

Same Time Next Year näyttää tapahtumia sekä Brittan että Sumnerin näkökulmasta. Tämä lienee yksi syy siihen, että päähenkilöiden välinen yhteys ei toiminut minulle ihan toivotulla tavalla. Sumner ei vaikuta mieheltä minun makuuni. Positiivista on se, että mies kaipaa tässä oikeaa parisuhdetta, mutta enemmän kyllä Sumnerin mielessä pyörii yksinkertaisesti seksinhimo. Henkilöhahmo voi olla puoleensavetävä, vaikka olisi hieman karkeakin, mutta Sumner… No, ehkä tämä hänen repliikkinsä Brittan rinnoista kertoo jotain: ”I’ve never thought of spitting on and slapping another woman’s tits. Only these.”

Sen sijaan pidin paljon siitä, kuinka erilaiset perhetaustat Brittalla ja Sumnerilla on. Sumner on elänyt perheessä, jossa vanhemmat elävät vuosisadan rakkaustarinaa. Sumnerin isä ottaa joka vuosi kuvan vaimostaan paikassa, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kerää kuvat kollaasiksi seinälle. Brittan isä puolestaan on yhtäkkiä ilmoittanut, että hänellä on toinen perhe, ja häipynyt. Brittan ajatukset suhteeseen ryhtymisestä ovat raastavat ja hyvin samaistuttavat ilman samankaltaista taustaakaan kuin hänellä on: 

Since the moment my father dropped the bombshell on me and my mother, I’ve lived with the belief that such a painful tragedy can happen to anyone. At any time. That letting people close meant opening myself up for an eventual blow that I won’t see coming. They will eventually choose someone else over me. They will decide to move on, and I’ll be left lonely and reeling, wondering if I was the problem. 

Same Time Next Year ei oletettavasti kuvaa jääkiekkomaailmaa kovin uskottavasti. Se ei ehkä ole romantiikassa kovin iso ongelma. Mutta teos on kokonaisuutenakin melko hämmentävä kokemus. Romanttiseksi en sitä kovin paljoa edes sanoisi, vaikka selvästi siihenkin suuntaan se kurottelee. Tarinassa on koskettavia elementtejä, ne ovat mielestäni sen vahvin puoli. Siksi tuntuukin, että seksi saa liikaa tilaa. Se on ehkä kekseliästä perusromantiikan seksikohtauksiin verrattuna, mutta harmillisesti ei positiiviseen suuntaan.

Jääkiekkoromansseja tuntuu olevan melko paljon. Tämä oli ensimmäinen lukemani. Toivon, että muissa myös sankari on hieman enemmän sellainen, että minäkin lukijana voisin häneen retkahtaa.

Krinoliinijoulu – ihana paroni, makeisia ja kummittelua

Lovisa on tullut elämänsä taitekohtaan. Työskentely makeispuodissa Ulltunassa saa jäädä taakse, samoin Ruotsi. Lovisa on päättänyt lähteä Amerikkaan, jossa kukaan ei tiedä mitään hänen menneisyydestään. Lähtö on jo lähellä, kun Lovisa törmää läheisessä Mollbergan kartanossa asustavaan paroni Valdemar von Dreveriin. 

Valdemar tuntee olevansa ehkä vielä enemmän loukussa kuin Lovisa. Hän on leski, ja edesmenneen puolison perhe on asettanut hänelle uhkavaatimuksen, joka toteutuu, jos Valdemar jakaa taas elämänsä jonkun naisen kanssa. Valdemar ei todellakaan juokse naisten perässä vaan haluaisi paremminkin erakoitua kartanoonsa. Ikävä kyllä hänet painostetaan järjestämään tanssiaiset. Sinne paroni puolestaan tilaa makeisia puodista, jossa Lovisa työskentee. Pian Lovisa ei enää tiedä, haluaako paeta Ruotsista, eikä Valdemar, tahtooko pysyä erossa naisista. Mutta kumpaakin piinaa menneisyys.

Amanda Hellbergin romanttinen romaani Krinoliinijoulu sijoittuu vuoteen 1870. Se on nimensä mukaisesti joulukertomus, mutta joulu ei vyöry päälle niin kovaa, että kirjan voisi kyllä lukea muunakin aikana, joskin lumen keskellä – ja erityisesti paukkuvia pakkasia kokiessa – se toiminee paremmin. 

Ehdottomasti ihaninta tarinassa on, että se kertoo siitä, kuinka ihanaa on, kun tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, kunhan uskaltaa edetä asioissa suuntaan, johon sydän ohjaa. Sekä Lovisan että Valdemarin taustoja pihdataan loppumetreille saakka – ehkä niistä olisi voinut jo aiemmin paljastaa vähän enemmän – ja ne ovat rankat. Synkistä menneisyyksistä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan halua toisen kaikkoavan viereltään. Mutta kummallakin on kova pelko, ettei toinen voi hyväksyä synkkää menneisyyttä. Niin, aika useinhan ihmiset oikeastikin ovat ankarampia itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan.

Sankaritar Lovisa ontuu toista jalkaansa eikä pidä itseään puoleensavetävänä. Hänellä on kuitenkin sillä lailla hyvä itsetunto, ettei hän nöyristele ketään. Sankari Valdemar on puolestaan riittävän korkeassa asemassa ollakseen ihana romanttisen tarinan sankari mutta mikä vielä parempaa, hän ei pidä itseään liian hienona herrana tarttuakseen myös askareisiin, joita kartanossa on.

Sivuhenkilöistä mieleenpainuvin on Ulrike Mottschalk, joka on tullut paronin kartanoon koristelemaan sitä kukilla tanssiaisia varten. Ulrike on saanut päähänsä, että hän ottaa paronin itselleen - tai paremminkin, että paroni yksinkertaisesti kuuluu hänelle. Ulriken ilmestyessä tarinaan olin sitä mieltä, että tällaista hahmoa ei tarvittaisi lainkaan. Loppua kohden nainen muuttui kuitenkin varsin onnistuneeksi romanttisen tarinan pahattareksi. Siihen nähden Lovisan sivulauseeseen ympätty anteeksianto Ulrikelle tarinan lopussa tuntui kieltämättä turhalta. Sankaritar saa olla hyväsydäminen mutta ei hänen epäuskottavan anteeksiantavainen tarvitse olla.

Hieman yllättäen – takakannessa ei mainittu asiasta – tarinassa on myös yliluonnollinen elementti. Mollbergan kartanossa kummittelee. Kummitustarina istuu luontevasti tarinan kokonaisuuteen eikä vie yöunia.

Krinoliinijoulu venyttää uskottavuuden rajoja melkoisen monta kertaa ilman kummitteluakin. Muun muassa Lovisan ja Valdemarin yhteenotto susien kanssa tuntuu epärealistiselta, samoin se, että Ulrike voisi toteuttaa kaikki uhkauksensa. Mutta suurten tunteiden vellonnassa annoin epäuskottavuuden enimmäkseen anteeksi. Sen sijaan hieman häiritsevää oli se, kuinka Lovisa ja Valdemar päätyivät ensimmäisen kerran intiimiin kanssakäymiseen. Seksuaalista jännitettä ei mielestäni pohjustettu sillä tapaa, että se olisi voinut purkautua yhtäkkiä siten, että Valdemar vain pyysi Lovisan makuukamariinsa, mitä seurasi sivutolkulla seksikohtausta.

Kokonaisuutena Krinoliinijoulu oli kuitenkin viihdyttävää historiallista romantiikkaa. Virkistävää oli se, että tarina sijoittui Ruotsiin. Uskoisinpa, että ensi vuonna joulunaikaani tuo viihdykettä sarjan toinen osa Rubiininpunainen joulu.

The Mistletoe Mistress – jännitettä täynnä oleva historiallinen joulurakkaustarina

Tämänkertaisen joululoman englanninkieliseksi romantiikaksi osui Maddison Michaelsin The Mistletoe Mistress, pienoisromaani, jolla on yhteys kirjailijan Saints & Scoundrels -sarjaan. Kirja onnistui viihdyttämään ja jokseenkin hyvin myös tekemään tarinasta riittävän kokonaisen lyhyestä mitasta huolimatta. Romanttisia pienoisromaaneita kun joskus tuntuu vaivaavan se, että tarina tuntuu liian pelkistetyltä.

Michael Drake, Blackthornin varakreivi joutuu mukaan vetoon, jossa tavoitteena on vietellä ensimmäinen nainen, joka kävelee eräissä tylsissä juhlissa mistelin alta. Mukana vedossa on kaksi hänen ystäväänsä, jotka ovat asiasta innostuneempia kuin Michael, sillä hänen mielestään kohteeksi osunut nainen on vetoon aivan väärä. Michaelilla on kuitenkin syynsä kilpailla naisesta – hän on luvannut tämän kuolleelle veljelle suojelevansa naista.

Sankaritar Holly ei mielestään kuitenkaan tarvitse ketään pitämään hänestä huolta. Hän on itse asiassa huolehtinut ihan itse myös siskoistaan, kun sekä isä että veli Edward ovat kuolleet. Michaelin Holly tuntee jo pitkän ajan takaa, sillä Michael on ollut Edwardin hyvä ystävä. Miehet ovat lähteneet yhdessä Krimin sotaan, mutta vain Michael on palannut takaisin Englantiin.

Holly ja Michael ovat ottaneet aina yhteen kiivaasti. Sama jatkuu nyt. Kumpikin on voimakastahtoinen ja pääparin välillä onkin kisa, kumpi keikauttaa aina olemassa olevan tilanteen omaksi edukseen. Suuria vähemmän äkäisiä tunteita toista kohtaan on, mutta varsinkaan Michael ei myönnä niitä edes itselleen. 

Holly siis kokee, että Michael sotkeutuu asioihin. Hän tahtoisi olla omillaan, koska hänellä on salaisuuksia. Hän sorkkii tallelokeroita ja esittää olevansa leski, vaikka tosiasiassa on täysin koskematon. Tähän on tietenkin pätevät, jalot syynsä. Michael ei ole sen parempi: hän kantaa mukanaan taakkaa Edwardin kuolemasta. Näistä asetelmista tarinassa riittääkin jännitettä. Olennaista on toki jännite pääparin välillä, koska tarina keskittyy tietenkin Hollyn ja Michaelin tunteisiin toisiaan kohtaan.

Michaelissa elää vahva velvollisuudentunto. Hänen ajatuksensa Hollysta ovat ristiriitaiset:

Of course, he didn’t have feelings for Holly Jenk—Carlton. Edward’s younger sister had always been extremely bossy, with decided opinions about right and wrong, and she’d very much considered Michael a bad influence over her brother and had always been lambasting them as young men over their escapades. She’d been a bloody pain. An attractive bloody pain, but a pain, nonetheless.

Veto antaisi Michaelille hyvin mahdollisuuden päästä Hollyn hameen alle – haluja kun on – eikä Michaelin tarvitsisi sitoutua naiseen kummemmin. Michael näkee kuitenkin vedossa mukana olevat ystävänsä hurvittelevina elostelijoina, joilta Hollya on suojeltava. Samaan joukkoon hän taitaa laskea hieman itsensäkin, mutta koska Hollylla ei ole muita suojelijoita, Michaelin pitää pitää itsensäkin erossa naisesta.

Holly pitää Michalia pahimmansortin naistenmiehenä. Sellaiseen ei todellakaan aleta rakastumaan.

He was the sort of man one could all too easily give one’s heart to, and then without meaning to he’d shatter it into pieces when his eyes wandered across to another woman, as rake’s eyes were bound to do. 

Michaelissa on sekin ongelma, että hän on Hollylle aivan liian korkeassa asemassa. Monenlaisia mielen esteitä on siis myös rakkauden tiellä – tai ainakin sille antautumisen tiellä. Mutta muulle kuin rakkaudelle antautuminen alkaa tuntua Hollysta aivan järkevältä, kun miesten veto paljastuu hänelle. Siitä sitten äkkiä asiaan ennen kuin Michael hoksaa, ettei Hollylla oikeasti olekaan kokemusta intiimistä kanssakäymisestä miehen kanssa. Michaelin kanssa voi tehdä sopivan diilin, ja kaikki voisi mennäkin Hollyn suunnitelman mukaan, ellei mies olisi niin velvollisuudentuntoinen.

Kaiken tunnekieputuksen ja keskinäisen valtataistelun jälkeen rakastavaiset tietenkin saavat toisensa. Ja oletettavasti heistä tulee olemaan toisilleen vastusta jatkossakin, mutta riitojen jälkeen odotettavissa on sovintointohimoja.