When a Scot Ties the Knot – kun kuviteltu sulhanen onkin totta

Kesäkuinen matka Skotlantiin innoitti skottiromanssien pariin. Luettavakseni päätyi aiemmin hyväksi todetun Tessa Daren When a Scot Ties the Knot. Teos on Castles Ever After -sarjan kolmas osa. Kuten romanssisarjoihin kuuluu, lukemista ei millään tapaa häirinnyt, etten ole lukenut sarjan kahta edellistä osaa.

Kirjan lähtöasetelma on niin reikäpäinen, ettei luvassa voisi ollakaan muuta kuin mukaansatempaava romanssi. 1800-luvun alussa monet nuoret naiset odottavat pääsyään seurapiireihin debytantiksi, mutta Madeline Gracechurch ei halua tanssilattioille eikä löytää puolisoa. Välttääkseen seurapiirikauden tämä 16-vuotias nuori nainen päättää keksiä valheen: hän kertoo tavanneensa skottiupseeri Logan MacKenzien, sulhon, joka on nyt valitettavasti sodassa. Madeline käy miehen kanssa vuosia kirjeenvaihtoa – ihan oikeasti kirjeitä lähettäen – ja saa näin viettää aikansa rauhassa ja keskittyä intohimoonsa piirtämiseen.

Ajan kuluessa Madeline tajuaa, ettei voi jatkaa valitsemallaan tiellä. Valheen vuoksi hänelle on jo annettu perinnöksi linnakin, jossa hän voi viettää onnellista elämää sitten, kun hänen upseerinsa kotiutuu sodasta. Unelmaupseerin täytyy siis kuolla ja valheen loppua. Mutta… kun Madeline elää Ylämaalla linnassaan, aivan omassa rauhassaan, sinne yllättäen ilmestyy skottiupseeri Logan MacKenzie, joka on saapunut naimaan morsiamensa.

Sotkuhan siitä tulee. Linnassa asuu myös Madelinen Thea-täti, joka tietenkin luulee Madelinen sulhon kuolleen, koska niin Madeline on kertonut. Lisäksi Loganilla on mukanaan miesjoukko, joka uskoo täysin keksittyyn tarinaan suuresta rakkaudesta. Madeline itse tahtoisi vain keskittyä seuraamaan akvaariossaan eläviä hummereita, joiden hän odottaa parittelevan, kunhan toinen niistä ensin ehtii vaihtaa kuorensa. Kun tämä luonnonihme tapahtuu, Madeline aikoo ikuistaa sen paperille piirtäjäntaidoillaan. Nyt kaiken aikoo kuitenkin sotkea skottimies, jonka kanssa Madelinen oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, ellei hän halua salaisuutensa paljastuvan. Miestä hän ei tietenkään halua – paitsi, että haluaa kuitenkin, toisella tavalla vain, ei puolisoksi. Vietävän puoleensavetävä kun tuo Logan MacKenzie sattuu olemaan.

When a Scot Ties the Knot sisältää paljon kunnon romanssin aineksia: kilpailua siitä, kumpi pääparista on kulloinkin niskan päällä; kuumia kohtauksia, jotka eivät etene liian nopeasti liian pitkälle; väärinymmärryksiä; menneisyyden, joissa on niin hyvin opittu selviämään yksin, ettei tunteille uskalla antaa sijaa, vaikka ne pyrkivät koko ajan pintaan.

Pidin Madelinesta tarinan sankarittarena. Hänellä on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja paniikki ajaa hänet helposti pois tilanteista, joissa on vähänkin enemmän ihmisiä. Logan ei kuitenkaan tätä pelkoa säikähdä vaan osaa olla Madelinen turvana. Madeline ei panikoinnistaan huolimatta ole avuton päähenkilö vaan sillä tavalla aito, ettei yksi vaikeus tee hänestä onnetonta, heikkoa ihmistä. Hän osaa käydä valtapeliä Loganin kanssa ja pitää puolensa. Hänellä on oma intohimonsa, piirtäminen, jossa hän on hyvin lahjakas. Tässä kohtaa tulee kuitenkin eteen vaikeuksia: tarjolla olisi ensyklopedian kuvitus, josta saisi työtä vuosiksi, mutta se uhkaa mennä sivu suun, koska Madeline on juuri avioituva nainen ja oletettavasti aivan muissa asioissa kiinni hetken kuluttua.

Kuumuusasteeltaan teos on kohtuullinen. Seksiä kuvatessa käytetään osin kiertoilmauksia, mutta seksikohtaukset ovat pitkiä ja yksityiskohtaisia. Niinpä kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei seksikohtauksista lainkaan välitä. Henkilökohtaisesti suosikkisankarittareni ei ole kokematon nainen, joka ihmettelee, voiko ihminen tosiaankin saada seksuaalista mielihyvää niin monenlaisista asioista – eikä suosikkisankarini mies, joka ihastelee sankarittaren tiukkuutta. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan onnistu lannistamaan sitä, että tarina on vetävä ja pääparin välinen kanssakäyminen myös on jokseenkin mukaansatempaavaa.

Oman viehättävän lisänsä kirjaan tuo gaelin kieli ja skotlantilainen kulttuuri. Kumpaakaan ei toki ole mukana ylen määrin, mutta lukija voi halutessaan yrittää selvittää, miten mo chridhe (kirjaimellisesti ’sydämeni’) lausutaan (älyttömän vaikeasti) tai millainen juhla on Beltane (kesän alkamisen juhla, jossa tulella on keskeinen rooli – arvatkaa vaan, tekeekö mieli vielä joskus osallistua Edinburghissa järjestettävään Beltane Fire Festivaliin). 

When a Scot Ties the Knotia voi suositella, jos Ylämaan linnat ja romanssit kiinnostavat – sekä sankarit, jotka käyttävät kilttiä. Tessa Darea täytyy ehdottomasti lukea lisää. Turhaan eivät romantiikkavinkkaajat häntä kehu.

Ehkä juuri tuolta jostain löytyy linna, jossa Madeline ja Logan saivat toisensa.

Suuri juhlapäivä: Aurora/Einon julkkarit!

Viime lauantaina vietettiin esikoiskirjani Aurora/Einon julkkareita Kulttuuriareena 44:ssä, Kuopiossa. Päivä vaikutti ensin tuskaisen hikiseltä, mutta sitten tuli vettä ja ukkonenkin jyrähti ja saimme lämpötilaltaan aika ideaalisen juhlasään.

Tykkään rennoista juhlista, joissa ei tarvitse kauheasti miettiä, miten pukeutuu. Kirjan julkaiseminen on kuitenkin ollut unelmani niin kauan, että päätin tällä kertaa panostaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin kampauttamassa itseni ja sain ihanan kukkakampauksen. Mekkokin on tätä juhlaa varten hankittu. 

Aurora/Einon kustantaneen Hertta Kustannuksen Riina Behl ja Tuija Lappalainen saapuivat Kuopioon Helsingistä. Koko kirjaprojektin ajan on ollut ihanaa, että he ovat olleet hirmuisen innostuneita Aurorasta ja Einosta.

Ohjelman määrä juhlissa oli yritetty pitää hallittuna. Työkaverini Liisa haastatteli minua kirjasta, enkä todellakaan arvannut, mitä oli tulossa. Ensimmäinen kysymys haastoi minut tosissaan. Jouduin kertomaan, mikä eläin olen kirjoittajana. Auts! Lopulta vastasin sylikoira ja sitten kahvilakoira. Ei kyllä hajuakaan, miten sellaiset eläimet kirjoittavat, mutta itse kirjoitan kyllä paljon kahviloissa. Nyt kun mietin, en tiedä, mikä idea se sylikoira oli… 

Haastattelu ei helpottunut jatkossakaan. Jouduin vastaamaan perinteisiin äidinkielentuntitehtäviin kirjastani. Sen siitä saa, kun pyytää haastattelijaksi kollegansa. Koska koulussa oppilas joutuu todistamaan, että on lukenut käsittelyssä olevan kirjan, minä jouduin todistamaan, että olin kirjoittanut oman kirjani. Minun piti mm. valita kirjasta sitaatti, joka kuvasi sen teemaa hyvin. Lopuksi sain arvosanaksi kasin. Itse olisin ollut tiukempi: ehdotin seiska puolta. 

Haastattelun lisäksi ohjelmanumerona oli Kahoot-visa, jonka kysymykset liittyivät suoraan tai mutkan kautta Aurora/Einoon. Visa osoittautui haastavaksi. Jääkiekkokysymykset veivät työkaverini Minnan visan voittoon. 

Tarjoiluja oli riittävästi: Jyväskylästä Caffitellan voileipäkakkuja, Kuopiosta Ramin konditorian makeita kakkuja sekä Hanna Partasen kalakukkoleipomon piirakoita itse tekemäni munavoin kera, Skotlannista tuomiani shortbreadeja sekä äitini leipomia pipareita, joita oli kuulemma jo kastejuhlassani, karkkia (lätkäliigoja tietenkin ja lapsuuden kettukarkkeja ja Fazerin parhaita), sipsejä ja suolakalakeksejä, nekin lapsuuden nostalgian vuoksi.

Kulttuuriareena 44:stä lähdimme osan juhlijoista kanssa kahvila- ja baarikierrokselle, jolta viimein päädyin kotiin noin klo 3.30 aamuyöstä. Silloinhan aurinko jo nousikin. Snellmaninpuistossa otettiin kuvia ja Pannuhuone Gust. Raninilla joskus jo aika myöhään mocktailvalikoima kolmen sitkeimmän juhlijan voimin. Siihen mennessä olikin mennyt jo muutama drinkki oikein mahdollisimman monenlaista: gin & tonic, viskiä ja viiniä sekä jokin kesädrinkki.

Päivä oli aivan ihana! Kiitos kaikille, jotka olivat apuna ja juhlimassa! Tästä jäi ihanat muistot ja ehkä uskallan järjestää juhlia toisenkin kerran, jos tapahtuu asioita, joita varten niitä tarvitaan.