Koska olen jääräpää ja kärsivällisyyteni yltää ajoittain pitkälle, päätin, että kirjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Niinpä menin ehdottamaan teosta kirjaston klassikoita käsittelevään lukupiiriin ja kuinka ollakaan, toiveeni toteutui.
Tartuin kirjaan uudelleen. Lyhyesti sanottuna lukukokemus oli ajoittain ärsyttävä, ajoittain kiehtova, ja lopulta myönsin, että kai minä pidän tästä, kunhan en vaadi tämän olevan muuta kuin mitä se on. Jonkin verran nautiskelin myös vellovista tunteista.
Lukupiirissä nousivat esille seikat, jotka vaikeuttavat teoksen lukemista. Ensiksikin Humiseva harju ei ole teos, joka vastaa siitä yleisesti ihmisillä olevia mielikuvia. Ainakin minun mielikuvissani tarinan keskeiset henkilöt Catherine ja Heathcliff olivat maailmankirjallisuuden suuria rakastavaisia, joiden puolella tietenkin pitäisi olla. Kukaan ei kertonut, että kyseessä on niin syvältä ahterista oleva pakkomielteisyys, ettei sitä voi kukaan ihailla. Molemmat päähenkilöt ovat myös sen verran vastenmielisiä, että saisivat kohdattaessa vain pelkäämään tai raivostumaan. Heathcliff on kostonhimoinen, väkivaltainen, alistava mies, jota en voisi millään tapaa kuvitella rakkauteni kohteeksi. Catherine on lähinnä kiukutteleva kakara. Taloudenhoitaja rouva Dean toteaakin hänelle aivan aiheesta:
"Sääli", minä huomautin, "että sinulle on niin vaikea olla mieliksi. Niin paljon ystäviä ja niin vähän huolia, mutta siltikään et ole tyytyväinen!"
Toinen hankaloittava seikka ovat henkilöiden väliset suhteet. Humiseva harjussa ja Rastaslaaksossa, taloissa, joissa tarina tapahtuu, asuu ihmisiä, jotka ovat toisiinsa sukulaisuussuhteissa. Näissä suhteissa on vaikea pysyä perässä, koska ne ovat sekavia ihan itsessäänkin ja koska ihmiset on nimetty niin, että se sekoittaa lukijan päätä. Catherinen tytär on Catherine, joskin häntä kutsutaan Cathyksi. Catherine saa avioliittoon mennessään sukunimekseen Linton, joka on tietenkin myös hänen miehensä sisaren Isabellan sukunimi. Kun Heathcliff kaikkien kiusaksi houkuttelee Isabellan avioon kanssaan, hän antaa syntyvälle pojalleen etunimeksi Linton. Kaksi Catherinea ja Lintoneita pitkin poikin ei auttanut ainakaan minua seuraamaan tarinaa. Suosittelen lukemisen tueksi sukupuuta.
Kolmas kinkkinen puoli kirjassa on sen ehkä ainutlaatuinen kerrontarakenne. Tarinan kertoja on herra Lockwood, joka saapuu vuokralaiseksi Rastaslaaksoon. Ei siinä mitään, mutta varsinaisen tarinan kertoo taloudenhoitaja Ellen Dean herra Lockwoodille – Lockwood vain aluksi ja lopuksi vierailee Humisevassa harjussa. Ainakin yhden kerran kerrontaan tulee vielä kolmas taso, kun taloudenhoitaja kertoo, mitä hänelle on kerrottu. Siinä kohtaa lukija alkaakin olla jo hieman sekaisin.
Mutta näistä vaikeuksista pääsee yli. Kun Lockwood saapuu Humisevaan harjuun ja joutuu jäämään sinne salaperäiseen, ehkä kummituksen asuttamaan huoneeseen yöksi, kun joku raapii ikkunalautaa kuin riivattu tahtoisi sisään, ollaan goottilaisen tunnelman ytimessä. On arvoitus, on tarina, joka alkaa aueta, tarina, joka vähitellen kerii itsensä auki, joka selittää ihmisten kireät välit, joka näyttää, miten kosto voi kietoa ihmisen pauloihinsa, miten rakkaus ei tee aina rakastavaisista kauniita ja hyviä.
On pakko myöntää, ettei tämä rakkausosa oikein auennut itselleni. En tunnista rakkautta Catherinen ja Heathcliffin välillä, sillä minusta se on jotain sellaista sairasta takertumista, jota ei voi nimittää rakkaudeksi. Mutta ehkä tuntemukseni johtuvat vain Heathcliffin reaktioista siihen, ettei hän voinut oikeasti saada Catherinea puolisokseen alhaisemman syntyperänsä vuoksi. Kun Catherine ilmoitti, ettei voisi koskaan mennä naimisiin ottopoika Heathcliffin kanssa, tämä lähti huoneesta niin, ettei kuullut, kuinka Catherine heti perään tunnusti, että todellisuudessa rakasti Heathcliffiä. Äkkipikaistuksissa tehty lähtö piti Heathcliffin poissa kolme vuotta, joiden jälkeen hän palasi rikastuneena ja komistuneena. Ei erityisen uskottavaa mutta mitäs pienistä.
Tämäkin reaktio olisi varsinaisesti riittänyt, mutta ei puhettakaan, että rakastavaiset olisivat Heathcliffin palattua saaneet toisensa. Sen sijaan puolivälissä kirjaa Catherine pannaan multiin ja Heathcliff alkaa järjestelmällisesti kostaa kokemaansa vääryyttä suunnilleen kaikille. Viimeistään siinä vaiheessa tulee ikävä herra Darcya. Mikä ihmeen romanttinen sankari tämä on?
Ja ne suuret tunteet… Minulla ei noin lähtökohtaisesti ole vaikeuksia lähteä mukaan riutuviin, huokaileviin ja huohottaviin tunnekuvauksiin. Tällä kertaa nauroin kuitenkin kerran ääneen sitä, kuinka syvällä tunteiden suossa kirjassa rämmitään. Mutta mikäs siinä? Lähtökohtaisesti myös kannatan sitä, että jos jotain tehdään, tehdään se täysillä.
Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Emily Brontë on tarinaansa hionut. Jollain lailla tuntuu, että nykypäivänä hän saisi sapiskaa monestakin valinnastaan. Toisaalta Brontëlle ei tehdä oikeutta, jos hänen teoksestaan ei muisteta muu kuin Catherinen ja Heathcliffin suhteen tarina. Vaikka se onkin hyvin pitkälti lähtökohtana kaikelle, mitä tarinassa tapahtuu, painopiste ei voi olla ainoastaan siinä itsessään vaan sen on oltava yhtä lailla sen seurauksissa, tapahtumissa Catherinen kuoleman jälkeen. Puolivälissä kirjaa Heathcliff omatoimisesti kiroaakin Catherinen muiston vainoamaan itseään:
"Hän valehteli loppuun asti! Missä hän on? Ei hän siellä ole - ei taivaassa - ei kadotuksessa - missä hän on? Sinä sanoit, ettet välitä minun kärsimyksistäni! Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä tapoin sinut - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä! Hyvä Jumala! Tätä ei voi sanoin kuvata! En minä voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!"
Ehkä Humiseva harju on kuitenkin kirja minulle. Se sai minussa aikaan paljon ajatuksia ja vaikka osa niistä oli ärtymystä, se sai aikaan aitoja tunteita. Catherinen ja Heathcliffin tunteetkin ovat tuttuja, vaikkeivät ne jokaisen kohdalla onneksi kasva tuollaisiin mittasuhteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti