Taidetta Helsingin-reissulla: Gothic Modern ja Pauline Curnier Jardin

Heti kun näin, että Ateneumiin on tulossa Gothic Modern -näyttely, tiesin, että se oli pakollinen taidekokemus. Sopiva hetki näyttelyn katsastamiseen oli syysloman teatterimatkalla. 

Gothic Modern esittelee modernia taidetta suhteessa keskiajan ja pohjoisen renessanssin taiteeseen. Näyttelyn teokset ovat 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tuo aikakausi on ehkä suurin suosikkini kuvataiteen historiassa. Myös näyttelyssä hyvin edustetut synkät teemat kiehtovat minua. Ateneumin nettisivut esittävät kuin varoituslaatikossa, että teoksista löytyy kuolemaa, väkivaltaa, seksuaalisuutta, alastomuutta sekä uskontoa. Itselleni tällainen sisältö on kuin kutsuhuuto lähteä näyttelyyn. Monet näistä teemoista ovat aina kiinnostaneet minua, ehkä siksi, etteivät ne ole yksioikoisia ja niillä on myös jonkinlainen tabuluonne. 

Näyttelyssä oli monien suosikkitaiteilijoideni teoksia ja jopa kaikkien aikojen suosikkiteoksiani. Samat teokset ovat yleensä ottaenkin kovin rakastettuja Suomessa. Yksi niistä on Hugo Simbergin tavattoman pieni mutta liikuttava vesiväri- ja guassityö Kuoleman puutarha (1896). 

Edvard Munch on myös taiteilija, jonka teokset pysäyttävät minut usein. Gothic Modern -näyttelyssä oli useita Munchin teoksia, jotka kestävät tarkastelua pidemmänkin ajan. Puupiirros Kärsimyksen kukka (1906–1914) huokuu tuskaa. 

Munchin värilitografia ja väripuupiirros Vampyyri II (n. 1902) on myös tunnelmaltaan vaikuttava. Vampyyrin olemus on jopa rauhoittava. Uhri on alistunut olotilaansa. Synkässä taustassa verta imevä vampyyri tuntuu väreissään kuin tuovan uhrilleen lämpöä. 

Niin ikään Munchin teos, öljyvärimaalaus Silmästä silmään (1899–1900) vangitsee katsojan. Isokokoisessa maalauksessa kalpea, musta-asuinen hahmo näyttää epätoivoiselta, punahiuksinen hahmo sen sijaan kaihoisalta. Hahmojen takana olevassa puussa oleva kolo (?) kiinnittää myös huomion. Niin, ja taustalla oleva talo. Maalaus voisi olla vaikka minkälaisen tarinan aihe. 

Aivan erilaisissa tunnelmissa ollaan Munchin öljyvärimaalauksessa Golgata (1900). Siinä huomio kiinnittyy ristiinnaulitsemista katsomaan tulleen kansan kasvoihin. Erityisesti kylmäävät kolmantena vasemmalla olevat kasvot, joilla on irvokas hymy. 

Näyttelyn uskonnollisia aiheita edusti myös Lovis Corinthin öljyvärimaalaus Ristiltäotto (1895). Sen äärellä kuulin ohi menneen lapsen ihmettelevän aikuiselle ääneen: ”Mitä tuolle on käynyt?” Kulttuurinen lukutaito oli vielä kehittymässä, mikä oli ymmärrettävää, koska lapsi oli pieni. Kysymys oli hyvä muistutus siitä, että me aikuiset katsomme tällaisiakin kuvia aika neutraalisti, aivan kuin aiheessa ei olisi mitään erikoista ja kauhistuttavaa. Harvemmin pysähdymme miettimään, mistä kuvassa oikeasti on kyse – enkä nyt tarkoita kristillistä sanomaa vaan sitä, mitä kuva konkreettisesti esittää. Varsinkin jos rakastaa vanhoja kirkkoja – kuten minä – on vaikea pysyä laskuissa, paljonko näitä ristiinnaulittuja on tullut nähtyä. 

Marianne Stokes oli syntyjään itävaltalainen mutta vaikutti miehensä kotimaassa Englannissa ja nousi merkittäväksi viktoriaaniseksi taiteilijaksi. Stokesin öljyväriteos Kuolema ja neito (1908) esittelee tavallaan perinteisen mutta kuitenkin jollain tapaa uudenlaisen kuolemahahmon, joka istuu nuoren naisen vuoteella. Omassa mielessäni asetelma vertautuu kummallisella tavalla tilanteeseen, jossa enkeli Gabriel saapuu kertomaan Marialle Jeesuksen syntymästä. 

Vincent van Goghin pieni öljyvärimaalaus Tupakoiva luuranko (1886) jäi mieleen jo aikanaan, kun vierailin Van Gogh -museossa Amsterdamissa. Teos on samalla irvokas ja täynnä mustaa huumoria. 

Tietenkin myös Akseli Gallen-Kallelan taide oli edustettuna näyttelyssä. Vaikuttava Ad Astra oli saanut seurakseen Lemminkäisen, joka näytti vielä kuolleemmalta kuin tutummassa versiossa samasta aiheesta. Ellen väärin muista, nämä maalaukset olivat aikanaan kuuluneet konkreettisesti samaan teokseen. Jossain vaiheessa ne oli sitten sahattu erilleen. Olin nähtävästi sen verran vaikuttunut niistä, etten muistanut ottaa valokuvaa esittelytekstistä. 

Ateneumin lisäksi ehdin Helsingin-reissulla käydä Kiasmassa. Siellä tutustuin ainoastaan Pauline Curnier Jardinin näyttelyyn, koska muut näyttelyt olin jo jollain tapaa nähnyt. Ranskalaistaiteilijan näyttely olikin elämys. Tässä lemmentunnelissa esitetään elokuvaa Qu’un sang impur / Bled Out (2019), jossa himokkaat naiset joutuvat vankilan koppeihin, missä he sitten kärvistelevät halujensa vallassa vartijan tirkistellessä. 

Lunakino-teos (2022) liittyy puolestaan berliiniläisiin naisiin toisen maailmansodan aikana. Siinä on luuppielokuva, joka tosin on hyvin yksinkertainen: se kuvaa valuvaa verta. Lunakino on vaikuttava kummasta suunnasta tahansa. 

Curnier Jardinin näyttely on osittain visuaalista karkkia, mutta teosten elokuvaosuudet ovat kyllä aikuisten materiaalia. Näyttelyssä kehotetaan lasten kanssa saapuvia aikuisia lukemaan kuvaukset teoksista ja arvioimaan, mitä antaa lasten nähdä ja mitä ei. Teoskuvauksissa puhutaan sian teurastamisesta, tekoverestä ja masturboinnista. Hieman hämmästyneenä katselin, kun pienetkin lapset tuotiin näiden teosten äärelle. Epäilen, että aikuiset eivät olleet edes vilkaisseet teoskuvauksia. Lukutaidossa ja -halussa on tosiaan kehittämisen varaa täysi-ikäisilläkin. Ja ehkä myös nykytaiteen tuntemuksessa: Kiasmassa kun vastaan saattaa tulla aivan mitä tahansa. Itse pitäisin aika selvänä, että näyttelyiden sopivuus lapsille on syytä tarkistaa.

Pieni katsaus taidematkaan Helsingissä

Helsingin-reissulla nautin Museokorttini mahdollisuuksista eli hankin itselleni taidekokemuksia. Kiasmassa kävin katsomassa Simon Fujiwaran näyttelyn, joka teki vaikutuksen monipuolisuudellaan, mielenkiintoisilla tekniikoillaan ja humoristisella otteellaan.

Fujiwaran teoksissa seikkailee Who The Bær -niminen karhu, joka pohdiskelee identiteettiä. Tässä selvästi Andy Warholiin viittaavassa teoksessa karhu uppoaa väistämättä identiteettikeittopurkkeihin. Mielenkiintoista tässä on myös se, että tämä ei ole maalaus, vaikka äkisti voisi niin luulla. Teos on tehty hiilellä sekä väripapereista leikattuna kollaasina silkkipainovedokselle. Sen nimi on Who’s Identity Soup Cans? (Deep Dipper). Teos on vuodelta 2022. 

Näyttelyssä oli kokonainen sali, joka esitteli Fujiwaran oman kuppasairauden inspiroimaa taidetta. Se oli varsin mielenkiintoinen kannanotto siihen, ettei sukupuolitauteihin tarvitsisi suhtautua sillä häpeilevällä tavalla, miten niihin on ollut tapana suhtautua. Tämä suurikokoinen maalaus on nimeltään Why do I have Syphilis? A History (2023). Siinä Fujiwara esittää historiankulun, joka on saanut kupan kulkemaan maailmankolkasta toiseen.

Helsingin taidemuseo HAMissa kävin myös. Siellä oli useampia näyttelyitä. Katja Tukiaiselta oli esillä teokset Bambi Forever (2007) ja Pieni nainen I (myös 2007). Tukiaisen teosten vaaleanpunaisuus on aina houkuttelevaa. Bambia on myös vaikea vastustaa, mutta tässä teoksessa se on lisäksi jotenkin häiritsevä, kuin kaksi päällekkäistä bambinpäätä olisi suuntautunut eri suuntiin.

Aivan toisenlaista värimaailmaa edusti Heikki Marilan teos Kukat XXIII (2009). Tykkäsin kovasti teoksen dramaattisuudesta.

HAMissa käydessä pitää aina katsastaa Tove Janssonin frescot. Tässä on yksityiskohta Juhlat kaupungissa -frescosta (1947). Teoshan on kuuluisa siitä, että siihen Jansson maalasi näkyvälle paikalle itsensä (tupakka kädessä) ja rakastettunsa Vivica Bandlerin (tanssimassa).

HAMissa oli myös vaikuttava Haegue Yangin näyttely. Taiteilijan tärkeä materiaali teoksissa olivat kulkuset. Niillä oli peitetty mm. Kahvat-nimisessä moniaistillisessa installaatiossa (2019) olevia veistoksia, joita aika ajoin liikutellaan kulkusia kilistäen.

Scififaneja ilahduttaa näyttelyssä luultavasti eniten teos nimeltä Soiva toteemirobotti (2023). Myös tämä hauska teos oli verhottu kulkusilla.

Impressionismia Ateneumissa

Ateneumin taidemuseossa on tällä hetkellä esillä näyttely Väriä & valoa – impressionismin perintö. Näyttelyssä on impressionistista ja uusimpressionistista taidetta. Teokset ovat vuosilta 1860–1916, ja niitä voi ihastella helmikuun 25. päivään saakka 2024. Suosittelen!

Itselleni impressionismi on hyvinkin mieluista. Näyttely antoi suuntauksesta hyvin monipuolisen kuvan ja sivisti kovasti. Ateneumissa on esillä sekä ulkomaista että kotimaista impressionismia.

Aloitetaan suuntauksen ehkä suurimmalla nimellä. Tässä Claude Monet’n Jäiden lähtö Seinestä (1880). Pisteet siitä, että taiteilija loi autenttisen vaikutelman työskentelemällä pakkasessa. 

Suunnilleen samalta ajalta on Cammille Pissarron Maisema taiteilijan paletilla (n. 1878–1880). Siinä on tosiaankin erikoista se, että maalaus on tehty paletille ja nähtävästi vain muutamalla värillä. 

Alfred William Finch oli Suomeen muuttanut britti, jonka tausta oli kuitenkin Belgiassa. Finch tunnetaan mm. pointillismia edustavista teoksistaan. Hänen teoksensa Auringonlaskun maisema (1892) on tyypillistä uusimpressionismia. Kuva muodostuu täplistä, joissa väriä ei ole sekoitettu. Hedelmäpuutarha La Louvièrestä (1890) oli toinen kiehtova Finchin maalaus näyttelyssä. Siinäkin kuva muodostuu pienistä piipertävistä pisteistä. 

Paul Signacin Antibes (ajoittamaton) on kuin pointillismia isoilla pilkuilla. Siveltimenvedot ovat nelilömäisiä. Vaikutelma on kieltämättä voimakas.

Suomalaistaiteilijoilta Pekka Halosen tuotannosta oli esillä useita minulle mieluisia teoksia. Tässä Kevättalvea (1913) ja Syysmaisema (1915).

Tämäkin Halosen maalaus on tavallaan luontoaihe: Tomaatteja (1913). 

Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa (1911) on kuin suuri hämäys, sillä maalauksesta joutuu etsimään ihmiset, jotka siinä ovat. Värimaailma on raikas ja ihanan vaahtokarkkinen.

Magnus Enckellin teoksiin ihastuin viimeistään Tampereen taidemuseon näyttelyssä pari vuotta sitten. Jo silloin ihastelin tätä Tyra Hasselblattin muotokuvaa (1910). 

Verner Thomen Borelyn puistossa -maalauksessa (1909) on paitsi hieno valo, myös selvästi tilanne, joka herättelee miettimään, mistä on kyse. Nainen istuu penkillä ja mies vaunuissa. Vaunut odottavat, mutta nainen on selin, aivan kuin ei haluaisi ottaa mitään kontaktia. Mistä on siis kysymys? Tarinan aihe, selvästikin.

Yksi hilpeimpiä teoksia näyttelyssä oli Yrjö Ollilan Rantamäntyjä (1912). Maalauksen nimi tuo mieleen luontokuvan ja onhan tässä luontokappaleitakin, nimittäin kaksi miestä tyytyväisinä nakuilemassa aivan kuin olisivat taiteilijan kiusaksi siihen jääneet, kun hän halusi maalata mäntyjä.

Maurice Denisin Odysseus ja Kalypso (1905) on myös jollain tapaa hämmentävä teos. Odysseus mietiskelee ja Kalypso pitää viettelevänä seuraa. Sää on jokseenkin täydellinen, ja sateenkaarikin on ilmestynyt taivaalle. Jostain syystä Odysseus on jättänyt vaatteensa jonnekin. Mutta toisaalta Kalypsokin selvästi harkitsee vaatetuksen vähentämistä tai vähintäänkin sulojensa paljastamista siitä huolimatta, ettei Odysseus näytä kovin kiinnostuneelta vaan jopa torjuu kädellään. Ikävän päällekäyvä nainen.

Samuli Heimosen taidetta Kuopiossa

En ole kovin aktiivinen somessa, mutta olipa onni, että huomasin Instagramista, että Samuli Heimosella on Kuopiossa näyttely. Heimonen on nykytaiteilijoista suuria suosikkejani, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska useimmiten mikään alle 120 vuotta vanha teos ei värähdytä minua kovinkaan kummoisesti. 

Galleria Ars Liberassa on 12.11.2023 saakka näyttely Yö ja Päivä, jossa on 10 Heimosen kissateosta. Tässä näytteiksi Aamunkoitto, Villikissa ja Portinvartija. 

Syksyn paras loisto luonnossa saattaa olla jo ohitse, mutta jotain tosi kaunista on näissä katua peittävissä vaahteranlehdissä. Näiden myötä lähdetäänkin sitten jännittävään kirjamessusyksyyn.

Überhund – mahtavaa koirataidetta!

Nyt kaikki koiraihmiset ja ei-koiraihmisetkin taidenäyttelyyn, sillä Jyväskylän taidemuseossa on monipuolinen, mahtava näyttely, joka esittelee koiria taiteessa. Näyttely on avoinna 1. lokakuuta saakka, ja sen nimi on Überhund – taiteen kiehtovat koirat. Nähtävillä on taidetta prekolumbiaaniselta ajalta nykypäivään.

Voisiko joku vastustaa vaikkapa tätä Colimasta, Meksikosta peräisin olevaa veistosta. Tällä koirulilla on ikää vähintään 1500 vuotta, mutta innokas irvistys pitää.

1800-luvun koirataide vaikuttaa varsin uudelta prekolumbiaaniseen aikaan verrattuna. Robert Ekmanin Koirien vapautus (1860) kuvaa outoa seinäänkirjoitustilannetta, jota koirat seuraavat – tietenkin, koska kirjoitus koskee heitä. Teos herättää kysymyksen, mistä tässä on tarkalleen kyse. Ehkä koirat vapautetaan pahantahtoiselta omistajalta. 

1800-luvulla lemmikkikoirat lisääntyivät aatelisperheissä, ja jotkut niistä saivat istua myös muotokuvamalleina. Tästä voikin tarkastella, muistuttivatko koirat ja omistajat toisiaan jo menneisyydessä. John Erik Lindhin maalaamassa Ulla Möllersvärdin muotokuvassa koira vaikuttaa siltä kuin tahtoisi karkuun. Möllersvärd oli Venäjän keisarinnan hovineiti. Tämän aseman hän sai, koska keisari Aleksanteri I ihastui häneen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa vuonna 1809. Niin, kuinkas muutenkaan hän olisi voinut hovineidiksi päätyä… 

Catharina (Cajsa) Wahllundin muotokuvan maalaajaa ei tiedetä. Erityisesti ylioppilaat pitivät mamselli Wahllundista, jonka rakennuttamassa ravintolassa Helsingin Seurapuistossa he lauloivat hänelle hänen syntymäpäivänään. Wahllundin nimi on nykyisin näkyvillä puiston nimessä Kaisaniemen puisto. Wahllundin koira näyttää hieman surumieliseltä.

Elin Danielson-Gambogin maalaus Walborg Jacobsson-Eager (1890) olikin minulle tuttu jo ennestään, mutta tämän ihastuttavan maalauksen näkee mieluusti ihan kuinka monta kertaa tahansa. Maalauksen nimi oli maalausvuoden näyttelyssä Kaksi ystävää, mikä tuntuisi varsin osuvalta. Noin 10-vuotias tyttö ja koira katsovat toisiaan. Takana virtaa Aurajoki.

Huonekaluarkkitehti Runar Engblomin muotokuva (1945) on – kuten tyylistä näkyy – Tove Janssonin maalaama. Tämä koira vaikuttaa hieman aavemaiselta, joten ihan ensimmäiseksi en menisi silittämään.

Näyttelyssä oli myös monia suosikkinykytaiteilijoitani, mm. Kim Simonsson. Hänen keramiikkaveistoksensa Überhund (2002) on antanut nimensä koko näyttelylle. Tästäpä saisi aavekoiran johonkin tarinaan, niin creepyn kiehtova veistos on. 

Mutta jos kauheuksista puhutaan, Stiina Saariston keramiikkaveistos Tyttö ja koira (2011) on varmasti näyttelyn karmivin: toiselta puolelta viaton ja kaunis, toiselta puolelta sisukset näyttävä. 

Hilpeämpää taidetta edustaa Jyri-Pekka Juntusen hitsattu veistos Ylpeys ja ennakkoluulo (2008). Kaikki Austeninsa tuntevat voivat tehdä tulkintansa. 

Näyttelyssä on myös valokuvia. Maija Astikaisen koiravalokuvat sarjasta One-Dog Policy (2013) ovat hyvin sympaattisia muotokuvia kohteistaan.

Samuli Heimonen on yksi nykysuosikeistani. Hänen maalauksensa Matriarkka (2019) on myös vaikuttava muotokuva, jonka nimi kertoo kaiken.

Myös Emma Ainalan taiteesta olen vaikuttunut jo aeimmin. Ainalan maalaus Not Like Other Dogs (2020) on tyypillinen taiteilijan teos: karkkivärinen mutta häiritsevä. Olettaisin teoksen nimen viittaavan koiraan, joka istuu tuolilla teoksen oikeassa reunassa. Katse on kovin hämmästelevä. 

Tiitus Petäjäniemen Koira ja mystinen kone (2021) on sympaattinen teos, jota kuvattiin näyttelytekstissä seuraavasti: ”Koirassa on erikoinen ominaisuus. Vaikka se on aika-ajoin raskas, tuhoaa pentuna kaiken ja vaatii työtä, tuo se iloa ja rakkautta ympärilleen. Teos kuvittelee hetkeä, jossa koira veivaa mystistä konetta, joka saa tämän aikaan.”

Lopuksi vielä vessavinkki: Jyväskylän taidemuseossa käydessä kannattaa ehdottomasti muistaa, että käy helpottamassa oloaan näyttelysalien yhteydessä olevassa toilettitilassa. Huone on pysyvä taideteos, jossa voi tulla houkutus istuskella hieman pidempäänkin, ainakin jos pitää vihreästä väristä ja saatavilla olevasta kirjallisuudesta eikä säiky vahtivaa siivekästä.