Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja – feelgoodia Skotlannista

Jenny Colgan on suosittu skotlantilainen feelgood-kirjailija. Kuinkas ollakaan, kun olin kesäkuussa lentokentällä odottelemassa koneen lähtöä, lentokentän kirjakaupan hyllystä löytyi Colganin romaani Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Se oli pakko napata mukaan, koska olin juuri lähdössä Skotlantiin ja siellä myös Loch Nessin rannoille, jonne romaanin tarina sijoittuu. 

Zoella on 4-vuotias lapsi Hari, joka ei ole alkanut puhumaan, ja onneton rahatilanne, joka ei meinaa hyvää missään, eikä varsinkaan Lontoossa, Zoen kotikaupungissa. Niinpä Zoe tarttuu tilaisuuteen lähteä tekemään yhtä aikaa kahta työtä Skotlannin Ylämaalle, juurikin sinne Loch Nessin maisemiin. Ensimmäinen työ on auttaa pakettiautossa kirjakauppaa pitävää Ninaa, koska tämä on raskaana ja työn hoitaminen yksin alkaa olla hankalaa. Toinen tehtävä on pitää huolta hulppeassa talossa asuvan Ramsayn mahdottomista lapsista, perinteinen au pair -homma siis. Ramsay on omiin oloihinsa vetäytyvä mies, jonka vaimo on lähtenyt lätkimään tai mitä kaikkia kauheita huhuja asiasta sitten liikkuukaan. 

Pian Zoe saa huomata, että on pitämässä kirjakauppaa yksikseen. Nina nimittäin määrätään vuodelepoon. Vastuu kasvaa, ja Zoen on pähkättävä, mitä tehdä kanta-asiakkaille, joiden kirjatoiveet ymmärtää vain Nina, ja toisaalta turistien toiveille Loch Nessin hirviötä käsittelevistä kirjoista. Niinpä Zoe on kahdessa vaativassa, ellei toivottomassa työssä kaukana kenestäkään läheisestä lukuun ottamatta pientä poikaansa. 

Odotin teoksen olevan rakkausromaani ja olin kovin hämmentynyt sekä myös ärsyyntynyt, kun kirja vain eteni ja eteni, eikä Ramsay tehnyt muuta kuin kävi pikaisesti kääntymässä sen sivuilla. Tässä kohtaa pettymyksentunteeni liittyi todennäköisesti vääränlaisiin ennakko-odotuksiin. Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja ei ole tarina, jossa rakkauskertomus on keskiössä. Sellainen kyllä kehittyy – tämä ei ole spoileri vaan itsestäänselvyys – mutta ei tyydyttävällä tavalla rakkausjuoneen uppoutumista toivovalle lukijalle. 

Zoen tarina haroo itse asiassa todella moneen suuntaan. On hitaasti etenevä rakastuminen Ramsayyn, on ongelmat Ramsayn lasten kanssa (mm. vakavia mielenterveysvaikeuksia), on ongelmat Harin isän kanssa sekä tietenkin kirjakaupan pitoon liittyvät haasteet sekä Skotlantiin sopeutuminen Lontoon täysin erilaisen elinympäristön jälkeen. Nämä kaikki asiat kulkevat rinnakkain, eikä mikään niistä nouse selkeästi kantavaksi juoneksi. Tämä saattaa häiritä lukemista. 

Itse häiriinnyin eniten kuitenkin kerronnallisista seikoista – sen lisäksi, ettei romanssi ollut kaipaamassani asemassa. Colganin kerronta hyppii ajoittain epäloogisesti päästä toiseen. Joskus mennään pariksi lauseeksi aivan tarpeettomasti jonkun sivuhahmon ajatuksiin. Kerran kirjailija alkaa jopa selittää omia ajatuksiaan tyyliin ”minä kirjan kirjoittajana ajattelen näin”. Varsinkin kun tätä kommentointia käytetään vain kerran, se todellakin rikkoo lukijan uppoutumisen tarinaan. Mielestäni kustannustoimittajan olisi ehdottomasti pitänyt poimia tällaiset elementit kirjasta pois. 

Kustannustoimituksen puutteellisuus/kiireisyys/huolimattomuus näkyy teoksessa muutoinkin. On todella kömpelöä, kun ensin mainitaan, että sään vuoksi helikopterit eivät voi lentää, sitten mainitaan niiden lentelevän ja sitten todetaan, että ne pääsivätkin lentämään. Tai kun erään henkilöhahmon yllätysilmestyminen väärällä hetkellä spoilataan kertomalla saapumisesta etukäteen. 

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kepeästi etenevä ja vaivaton luettava. Sen voi ottaa hyvällä mielellä matkalukemiseksi Skotlantiin tai sitä voi lueskella, jos haluaa mielessään sinne matkustaa. Ehkä seuraava Jenny Colganin kirja on myös minulle erilainen lukuelämys, kun ennakko-odotukseni eivät ole vääränlaiset.

Loch Ness kesäkuussa 2024. Lumoavan kaunista on.

When a Scot Ties the Knot – kun kuviteltu sulhanen onkin totta

Kesäkuinen matka Skotlantiin innoitti skottiromanssien pariin. Luettavakseni päätyi aiemmin hyväksi todetun Tessa Daren When a Scot Ties the Knot. Teos on Castles Ever After -sarjan kolmas osa. Kuten romanssisarjoihin kuuluu, lukemista ei millään tapaa häirinnyt, etten ole lukenut sarjan kahta edellistä osaa.

Kirjan lähtöasetelma on niin reikäpäinen, ettei luvassa voisi ollakaan muuta kuin mukaansatempaava romanssi. 1800-luvun alussa monet nuoret naiset odottavat pääsyään seurapiireihin debytantiksi, mutta Madeline Gracechurch ei halua tanssilattioille eikä löytää puolisoa. Välttääkseen seurapiirikauden tämä 16-vuotias nuori nainen päättää keksiä valheen: hän kertoo tavanneensa skottiupseeri Logan MacKenzien, sulhon, joka on nyt valitettavasti sodassa. Madeline käy miehen kanssa vuosia kirjeenvaihtoa – ihan oikeasti kirjeitä lähettäen – ja saa näin viettää aikansa rauhassa ja keskittyä intohimoonsa piirtämiseen.

Ajan kuluessa Madeline tajuaa, ettei voi jatkaa valitsemallaan tiellä. Valheen vuoksi hänelle on jo annettu perinnöksi linnakin, jossa hän voi viettää onnellista elämää sitten, kun hänen upseerinsa kotiutuu sodasta. Unelmaupseerin täytyy siis kuolla ja valheen loppua. Mutta… kun Madeline elää Ylämaalla linnassaan, aivan omassa rauhassaan, sinne yllättäen ilmestyy skottiupseeri Logan MacKenzie, joka on saapunut naimaan morsiamensa.

Sotkuhan siitä tulee. Linnassa asuu myös Madelinen Thea-täti, joka tietenkin luulee Madelinen sulhon kuolleen, koska niin Madeline on kertonut. Lisäksi Loganilla on mukanaan miesjoukko, joka uskoo täysin keksittyyn tarinaan suuresta rakkaudesta. Madeline itse tahtoisi vain keskittyä seuraamaan akvaariossaan eläviä hummereita, joiden hän odottaa parittelevan, kunhan toinen niistä ensin ehtii vaihtaa kuorensa. Kun tämä luonnonihme tapahtuu, Madeline aikoo ikuistaa sen paperille piirtäjäntaidoillaan. Nyt kaiken aikoo kuitenkin sotkea skottimies, jonka kanssa Madelinen oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, ellei hän halua salaisuutensa paljastuvan. Miestä hän ei tietenkään halua – paitsi, että haluaa kuitenkin, toisella tavalla vain, ei puolisoksi. Vietävän puoleensavetävä kun tuo Logan MacKenzie sattuu olemaan.

When a Scot Ties the Knot sisältää paljon kunnon romanssin aineksia: kilpailua siitä, kumpi pääparista on kulloinkin niskan päällä; kuumia kohtauksia, jotka eivät etene liian nopeasti liian pitkälle; väärinymmärryksiä; menneisyyden, joissa on niin hyvin opittu selviämään yksin, ettei tunteille uskalla antaa sijaa, vaikka ne pyrkivät koko ajan pintaan.

Pidin Madelinesta tarinan sankarittarena. Hänellä on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja paniikki ajaa hänet helposti pois tilanteista, joissa on vähänkin enemmän ihmisiä. Logan ei kuitenkaan tätä pelkoa säikähdä vaan osaa olla Madelinen turvana. Madeline ei panikoinnistaan huolimatta ole avuton päähenkilö vaan sillä tavalla aito, ettei yksi vaikeus tee hänestä onnetonta, heikkoa ihmistä. Hän osaa käydä valtapeliä Loganin kanssa ja pitää puolensa. Hänellä on oma intohimonsa, piirtäminen, jossa hän on hyvin lahjakas. Tässä kohtaa tulee kuitenkin eteen vaikeuksia: tarjolla olisi ensyklopedian kuvitus, josta saisi työtä vuosiksi, mutta se uhkaa mennä sivu suun, koska Madeline on juuri avioituva nainen ja oletettavasti aivan muissa asioissa kiinni hetken kuluttua.

Kuumuusasteeltaan teos on kohtuullinen. Seksiä kuvatessa käytetään osin kiertoilmauksia, mutta seksikohtaukset ovat pitkiä ja yksityiskohtaisia. Niinpä kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei seksikohtauksista lainkaan välitä. Henkilökohtaisesti suosikkisankarittareni ei ole kokematon nainen, joka ihmettelee, voiko ihminen tosiaankin saada seksuaalista mielihyvää niin monenlaisista asioista – eikä suosikkisankarini mies, joka ihastelee sankarittaren tiukkuutta. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan onnistu lannistamaan sitä, että tarina on vetävä ja pääparin välinen kanssakäyminen myös on jokseenkin mukaansatempaavaa.

Oman viehättävän lisänsä kirjaan tuo gaelin kieli ja skotlantilainen kulttuuri. Kumpaakaan ei toki ole mukana ylen määrin, mutta lukija voi halutessaan yrittää selvittää, miten mo chridhe (kirjaimellisesti ’sydämeni’) lausutaan (älyttömän vaikeasti) tai millainen juhla on Beltane (kesän alkamisen juhla, jossa tulella on keskeinen rooli – arvatkaa vaan, tekeekö mieli vielä joskus osallistua Edinburghissa järjestettävään Beltane Fire Festivaliin). 

When a Scot Ties the Knotia voi suositella, jos Ylämaan linnat ja romanssit kiinnostavat – sekä sankarit, jotka käyttävät kilttiä. Tessa Darea täytyy ehdottomasti lukea lisää. Turhaan eivät romantiikkavinkkaajat häntä kehu.

Ehkä juuri tuolta jostain löytyy linna, jossa Madeline ja Logan saivat toisensa.

Suuri juhlapäivä: Aurora/Einon julkkarit!

Viime lauantaina vietettiin esikoiskirjani Aurora/Einon julkkareita Kulttuuriareena 44:ssä, Kuopiossa. Päivä vaikutti ensin tuskaisen hikiseltä, mutta sitten tuli vettä ja ukkonenkin jyrähti ja saimme lämpötilaltaan aika ideaalisen juhlasään.

Tykkään rennoista juhlista, joissa ei tarvitse kauheasti miettiä, miten pukeutuu. Kirjan julkaiseminen on kuitenkin ollut unelmani niin kauan, että päätin tällä kertaa panostaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin kampauttamassa itseni ja sain ihanan kukkakampauksen. Mekkokin on tätä juhlaa varten hankittu. 

Aurora/Einon kustantaneen Hertta Kustannuksen Riina Behl ja Tuija Lappalainen saapuivat Kuopioon Helsingistä. Koko kirjaprojektin ajan on ollut ihanaa, että he ovat olleet hirmuisen innostuneita Aurorasta ja Einosta.

Ohjelman määrä juhlissa oli yritetty pitää hallittuna. Työkaverini Liisa haastatteli minua kirjasta, enkä todellakaan arvannut, mitä oli tulossa. Ensimmäinen kysymys haastoi minut tosissaan. Jouduin kertomaan, mikä eläin olen kirjoittajana. Auts! Lopulta vastasin sylikoira ja sitten kahvilakoira. Ei kyllä hajuakaan, miten sellaiset eläimet kirjoittavat, mutta itse kirjoitan kyllä paljon kahviloissa. Nyt kun mietin, en tiedä, mikä idea se sylikoira oli… 

Haastattelu ei helpottunut jatkossakaan. Jouduin vastaamaan perinteisiin äidinkielentuntitehtäviin kirjastani. Sen siitä saa, kun pyytää haastattelijaksi kollegansa. Koska koulussa oppilas joutuu todistamaan, että on lukenut käsittelyssä olevan kirjan, minä jouduin todistamaan, että olin kirjoittanut oman kirjani. Minun piti mm. valita kirjasta sitaatti, joka kuvasi sen teemaa hyvin. Lopuksi sain arvosanaksi kasin. Itse olisin ollut tiukempi: ehdotin seiska puolta. 

Haastattelun lisäksi ohjelmanumerona oli Kahoot-visa, jonka kysymykset liittyivät suoraan tai mutkan kautta Aurora/Einoon. Visa osoittautui haastavaksi. Jääkiekkokysymykset veivät työkaverini Minnan visan voittoon. 

Tarjoiluja oli riittävästi: Jyväskylästä Caffitellan voileipäkakkuja, Kuopiosta Ramin konditorian makeita kakkuja sekä Hanna Partasen kalakukkoleipomon piirakoita itse tekemäni munavoin kera, Skotlannista tuomiani shortbreadeja sekä äitini leipomia pipareita, joita oli kuulemma jo kastejuhlassani, karkkia (lätkäliigoja tietenkin ja lapsuuden kettukarkkeja ja Fazerin parhaita), sipsejä ja suolakalakeksejä, nekin lapsuuden nostalgian vuoksi.

Kulttuuriareena 44:stä lähdimme osan juhlijoista kanssa kahvila- ja baarikierrokselle, jolta viimein päädyin kotiin noin klo 3.30 aamuyöstä. Silloinhan aurinko jo nousikin. Snellmaninpuistossa otettiin kuvia ja Pannuhuone Gust. Raninilla joskus jo aika myöhään mocktailvalikoima kolmen sitkeimmän juhlijan voimin. Siihen mennessä olikin mennyt jo muutama drinkki oikein mahdollisimman monenlaista: gin & tonic, viskiä ja viiniä sekä jokin kesädrinkki.

Päivä oli aivan ihana! Kiitos kaikille, jotka olivat apuna ja juhlimassa! Tästä jäi ihanat muistot ja ehkä uskallan järjestää juhlia toisenkin kerran, jos tapahtuu asioita, joita varten niitä tarvitaan.

Aurora/Eino on ilmestynyt!

Tarpeeksi kauan kun odottaa – ja jonkin verran myös puuhastelee – saattaa päätyä siihen, että pitkälliset haaveet toteutuvat. Nyt on käynyt sillä lailla. Olen iän kaiken ajatellut, että hienoimpia asioita elämässä olisi julkaista oma kirja, ja nyt esikoiseni Aurora/Eino, selkokielinen kääntökirja yläkouluikäisille, on ilmestynyt. Paketti tekijänkappaleita saapui viime viikolla juuri ennen juhannusta. Kirja ilmestyi jo hieman aiemmin, mutta lähetystä täytyi pihdata, koska en ollut sitä kotona vastaanottamassa.

Kirjan tarina kertoo kahdesta ysiluokkalaisesta, joilla on hyvin erilainen tausta. Eino on vakavasti harrastukseensa suhtautuva jääkiekkoilija, Aurora äidin alkoholismin vuoksi nuorisokotiin sijoitettu teini.

Kun kirja oli mennyt painoon, koin vielä pitkään välähdyksiä, että hei, sille ei enää tarvitse tehdä mitään. Hämmästelin sitä, että oltiin päästy niin pitkälle. Oloni nyt kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vähintään yhtä epäuskoinen. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni, enkä silti oikein ota uskoakseni, että tässä se esikoiskirja nyt on. Toki se näyttää ihan kirjalta, ja tekstikin näyttää tutulta, mutta jotenkin on vaikea uskoa, että hipelöi itse kirjoittamaansa teosta. Joka tapauksessa kirja on kaunis! Se on muhkea lukupaketti ja ihanan ilmavasti taitettu – kuten selkotekstin kuuluukin olla – ja siksi miellyttävä lukea. Kannet ovat niin kauniit! Kiitos niistä kuuluu Karin Niemelle. 

Ulkoilutin kirjaa juhannuksena Valkeisenlammella Kuopiossa. Siellä on mahdollista ottaa kivoja kuvia kukkien kera. Aurora-kansi on kuvattu lammen lähellä olevan Kuopion kaupunginteatterin kukkapenkissä ja Eino-puoli lammen rannalla olevassa ruusutarhassa. 

Hämmentävimpiä asioita on ollut seurata, mitä kirjalle tapahtuu tässä kansiin pääsemisen matkan varrella: kuinka kirja ilmestyi kirjastojen tilauksiin ja kuinka siihen on tehty varauksia. Vilpittömästi en osannut odottaa, että nimettömän kirjoittajan selkonuortenkirja keräisi kirjastovarauksia, vaikka minulla onkin vakaa usko, että tällaiselle kirjallisuudelle on tarvetta.

Vielä hämmentävämmän asian kuulin jo keväällä: Suomalainen kirjakauppa oli tilannut kirjaa. Selkokirjallisuus on sillä tavoin pienilevikkistä kirjallisuutta, että en odottanut löytäväni sitä ison kirjakauppaketjun hyllystä. Mutta niin vain kirja on 22 Suomalaisessa kirjakaupassa. Itse kävin sitä ihmettelemässä kotikaupunkini Kuopion keskustan Suomalaisessa. Onneksi myyjä ei tullut kyselemään, miksi kuvaan hyllyä. Tai no jos olisi tullut, olisin kyllä ylpeänä kertonut, miksi.

Vaikka kääntökirjamuoto tekee kirjoittamiseen omat haasteensa, Aurora/Einon syntyprosessi ei ollut tuskainen. Olin minimaalisesti aloittanut joskus tarinan kirjoittamista ei-selkokielellä, mutta sitten kun päätin kokeilla selkokieltä, ilmaisu naksahti helposti kohdilleen. Hertta Kustannuksen Riina ja Tuija ovat olleet kirjasta koko ajan kovin innoissaan ja heidän kanssaan on ollut helppo tehdä töitä, kun on saanut tukea mutta kuitenkin saanut tehdä tarinasta oman näköisensä. 

Taustatyöstä voisi mainita sen, että uskon, että olin viime kesänä eniten Suomen U16-jääkiekkomaajoukkueen sivuilla vieraillut henkilö. Minulla on enemmän tai vähemmän salainen jääkiekkofanitausta, joten Einon tarinan jääkiekkokohtausten kirjoittaminen ei sinänsä tuntunut erityisen vaikealta. Mutta alle 16-vuotiaiden maajoukkueen kuvioista minulla ei ollut mitään tietoa ennen kuin aloin kirjoittaa Einoa niihin.

Yksi arviokin Aurora/Einosta on ehtinyt ilmestyä. Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Lastenkirjahylly-blogissaan kirjasta todella kauniisti. Erityisesti minua sykähdytti arvion seuraava kohta: ”Ekakerran kuvaamiseen Arkko on tiivistänyt herkkyyttä ja välittämistä sellaisella intensiteetillä, jota en muista hetkeen nuortenkirjoista lukeneeni”. Itselläni on kaino – niin, oikeasti todella iso – toive kirjan vastaanotosta: toivon, että se tarjoaa jollekin nuorelle kokemuksen, ettei lukemisen tarvitse olla syvältä vaan että se voi olla mukaansatempaavaa ja kivaa.

Falling into Bed with a Duke – neitsyen seikkailut seksiklubilla

Minerva Dodger ei ole nainen, johon seurapiirien miehet kiinnittäisivät huomiota – muutoin kuin hänen myötäjäistensä vuoksi. Vaikka Minervan isällä on erittäin vaatimaton tausta eikä aatelisarvoa, hän on onnistunut hankkimaan omaisuuden, joka tekee hänestä jopa Englannin varakkaimman miehen. Minervaa ei kuitenkaan kiinnosta avioituminen sen vuoksi, että mies rakastaa hänen rahojaan. Niinpä hän on jo kuusi seurapiirikautta kokenut, ettei ole oikeasti haluttu. Hän on saanut tarpeekseen: nyt olisi nautinnon aika, sen aika, että häntä halutaan.

Minervan tapa toteuttaa haaveensa ei ole kovin hyväksyttävä, varsinkin kun eletään vuotta 1878: hän päättää lähteä Nightingale-klubille, jossa naiset käyvät anonyymisti hankkimassa seksuaalisia nautintoja. Siellä seksuaalisesti kokematon Minerva näkee naamionsa takaa miehen, jonka kanssa alkaa kissa ja hiiri -leikki. Mies on Asheburyn herttua, jolla puolestaan on periaate, ettei hän tapaa naista kuin yhden kerran. Minervasta hänen mielensä ei kuitenkaan pääse irti, ehkä siksikin, että Minerva ei suostu miehen vaatimaan valokuvaan ennen seksiä, joten mitään seksiäkään ei sitten tule. 

Lorraine Heathin historiallisessa romanssissa Falling Into Bed with a Duke (ensimmäinen osa sarjasta Hellions of Havisham) on ihanan jännitteinen alkuasetelma. Tarina on melkoista soutamista ja huopaamista, mutta siitä huolimatta se pitää otteessaan. Pääparin välillä oleva jännite toimii mainiosti, ja viipyileviä intiimejä kohtauksia annostellaan säästeliäästi.

En tiedä, onko Minervan seikkailu seksiklubilla kovin uskottavaa, ja on perusteltua sanoa, että hänen tunteensakin kuulostavat vähemmän viktoriaanisilta (vaikka en todellakaan väitä, etteivätkö viktoriaanisen ajan naiset olleet halukkaita). Minervan intohimon kaipuuseen on kuitenkin helppo samaistua, joten annetaan anteeksi, että neitsyen karkaaminen seksin perään 1800-luvun Lontoossa kolkuttelee hieman uskottavuuden rajoja. Luonteeltaan Minerva on hyvin tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar: nainen, joka ilmaisee turhan suoraan, mitä ajattelee.

Sankari Ashella on rankka menneisyys, sillä hän on menettänyt vanhempansa. Herttuana hän on naisten keskuudessa haluttu, mutta omaisuutensa hän on hupeloinut. Hänellä ei ole samanlaista lahjaa numeroiden kanssa kuin Minervalla, joka laskee korttipelissäkin suvereenisti, mitä kortteja on mennyt ja mitä jäljellä. Itse asiassa Ashella on isoja vaikeuksia lukujen kanssa – ja siksi myös omaisuutensa kanssa. Mistä päästäänkin siihen, että Ashe on helppo nähdä samanlaisena onnenonkijana kuin kaikki muutkin miehet, jotka ovat Minervan mahtavien myötäjäisten perässä. Kuinka Minerva voisi nähdä hänet toisella tavalla, jos tietäisi hänen huonosta rahatilanteestaan?

Ashen harrastamalla valokuvaamisella on isohko rooli tarinassa. Itse pidin erityisesti siitä, että kun Ashe lopulta vangitsee kuvaan sen, miten näkee Minervan, Minervakin osaa nähdä itsensä uudella tavalla. Olisipa meillä kaikilla mahdollisuus nähdä joskus itsensä jonkun sellaisen silmin, joka näkee meissä vain kauneutta.

Falling Into Bed with a Duke -romaanin perusteella päättelen, ettei Lorraine Heathin maine historiallisen romantiikan taitajana ole turha. Uskonpa tarttuvani jatkossakin hänen kirjoihinsa.

Romantiikkaa kustantamossa – ja rakkausromaania kirjoittava sankari

Evie työskentelee kustannustoimittajana San Diegossa, Kaliforniassa, ja on työssään hyvä. Hän myös nauttii työstään. Nyt hänellä on kuitenkin syy hakea parempaa – lue: rahakkaampaa – työtehtävää. Hänen on autettava perhettään, jolla on maitotila ja taloudellisesti haastavaa. Samaa paikkaa hakee Connor, jonka perään kaikki toimiston naiset kuolaavat ja joka on huhujen mukaan vienyt lähes jokaikisen toimiston naisen ulos. Seinään sulautuva Evie ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon. Ei sillä, etteikö hänkin näkisi, kuinka seksikäs Connor on.

Loving the Ladies’ Man aloittaa Kristin Canaryn California Dreamin’ Sweet Romcom -sarjan. Teos on perusviihdyttävää romanttista komediaa, jossa komedian osuus tuntuu varsinkin alussa omaan makuuni hieman liian painavalta ja väkinäiseltä mutta joka saa vakavampiakin sävyjä, kun tarina etenee.

Evie ja Connor vaikuttavat aluksi olevan aivan eri maailmoista jo senkin vuoksi, että Connor herättää heti kaikkien huomion saapuessaan huoneeseen, kun taas Evie on varsinainen seinäruusu, joka vain omassa rauhassaan ihastelee Jane Austenin tuotantoa. Mutta maanjäristyksille altis Kalifornia järjestää asioita. Evie ja Connor jäävät jumiin työpaikalleen, kun maankamara tärisee ja uloskäynti menee vaurioiden vuoksi umpeen. Tästä alkaa Evien ja Connorin lähentyminen.

Evie on tyypillinen kiltti tyttö. Hän tekee töissäänkin siinä sivussa vaikka kaikkien muiden työt, jos nämä eivät selviä niistä. Hänen rakkauselämänsä ei ole kovin onnellinen. Eksä on menossa naimisiin Evien (ainakin aiemmin) hyvän ystävän kanssa, Evie puolestaan on ollut yksin jo pari vuotta. Ja nyt Evien pitäisi osallistua näihin piinallisiin häihin. On jokseenkin vaikea ymmärtää, miksi hän ei voisi vain sanoa ei. Ehkä syy on vain se, että Evien ja Connorin välille saadaan sopimus, joka vie heitä lähemmäksi toisiaan. Connor tarjoutuu häihin aveciksi, joka taatusti kääntää katseita, jos Evie tekee vastapalveluksen.

Tämä vastapalvelus on aivan huippu! Connor on salaa kirjoittamassa romanttista romaania ja pyytää Evietä antamaan siitä palautetta, koska kukaan ei ole siinä hommassa parempi kuin Evie. Veikkaisin, ettei tällaista ominaisuutta ole kovin useasti liitetty romanttisen tarinan sankariin. Kun tähän lisää vielä sen, ettei Connorin perhe tue lainkaan taiteellisia pyrkimyksiä, on lukijan vielä helpompi asettua tarinan sankarin puolelle. Aika moni samaistuu varmasti siihen, että joutuu kamppailemaan sen ristiriidan kanssa, että oma polku ei ole se, mitä toiset itseltä toivoisivat.

Tässä kohtaa harmittaa kylläkin hieman, että kirjassa on vain yhden henkilön, Evien näkökulma. Evie tuskailee omien tunteidensa kanssa ja miettii, mitä ne oikeastaan ovat – Connorin sanomiset kun aiheuttavat välillä pettymystä, vaikkei Evien pitänyt ollenkaan kiinnostua tästä naistenmiehestä. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä Connorin tunteista ja hän puhuu niistä suoraankin, mutta olisi ollut herkullista lukea myös siitä, onko yhtä lailla Connorilla epävarmuuksia. Miltä tuntuu, kun omien tunteiden kohde lukee pilkuntarkasti rakkaustarinaa, johon on vuodattanut näkemyksensä siitä, mikä on romanttista? Toki käsikirjoituksesta keskustellessaan Evie ja Connor pääsevät sen ytimeen, mikä tekee ihmisistä – heistäkin lopulta – toisilleen oikeita:

“But what if he’s just not good enough for her?”

“He needs to be or we won’t love him in the first place.” I can’t help it—I grab his crossed foot and shake it. “Connor, your hero is good enough. No, he’s not perfect, but he is perfect for the heroine. And he’s a good man. He just doesn’t see it for himself. That’s why he needs her.”

“Because she makes him a better man?” “Yes and no.” I consider my words. “I think rather than her changing him, she goes on a journey with him toward that change. She’s the encourager, the cheerleader, the truth teller.” Now the words are rolling off my tongue. “She sees things in him that no one else sees, and it’s she alone who can help him see that he’s been believing a lie all this time. Because when she looks at him, she doesn’t see a failure. She sees a man who is worthy of love—a man who is good simply because he is himself.”

“Evie.” And then he’s looking at me with such longing that I feel it all the way down to my toes. “Does a woman like that really exist?” He shakes his head. “I mean, of course she does. - -”

Jännä ajatus, että tämä kohta proosaa kävisi yhtä lailla romantiikan kirjoittamisen oppaasta.

Kaikilta osin palaset eivät teoksessa loksahtele aivan luonnostaan paikoilleen. Esimerkiksi kohtaus, jossa Evie näkee Connorin hieman liian intiimiltä näyttävässä tilanteessa toisen työkaverin kanssa, vaikuttaa tarinaan nostetulta lähinnä siksi, että rakastavaisten välille tarvitaan hiertäviä asioita, epävarmuutta. Connor kun ei tietenkään iske työkaveria toisensa perään.

Joka tapauksessa Evie ja Connor ovat hyvä romanttinen pari. Kummallakin on traumansa, jotka ovat sopivasti samankaltaisia, että he voivat ymmärtää toisiaan. Toisaalta heidän taustoissaan on eroja, minkä vuoksi he myös pystyvät näkemään jotain eri tavalla kuin toinen. Evie ja Connor ovat myös yhtä aikaa toistensa puolella ja toisiaan vastaan, sillä myös Connor hakee Evien tavoittelemaa ylennystä. Kun ratkeaa, kuka paikan saa, päästään tietenkin tarinan mustaan hetkeen, joka toimii varsin hyvin. Tätä tarinaa ei voi ainakaan syyttää siitä, että lopussa rakkauden tunnustamiseksi ei tehtäisi riittävän isoja uhrauksia.

Toisaalta epilogi tuntuu taas hieman tarpeettomalta ja ainoastaan houkutteelta, jonka tarkoitus on saada lukija siirtymään suoraan sarjan seuraavaan osaan. Siinä yhtäkkiä myös hypätään sarjan kakkososan sankarittaren näkökulmaan. Epilogi olisi yksin riittänyt muistuttamaan, että sarja jatkuu. Kaksi katkelmaa muista tarinoista olisi voinut jättää pois, tai niiden osuutta (20 prosenttia koko teoksen pituudesta) olisi voinut rajusti lyhentää.

Vieraisilla Hertta Kustannuksen toimistolla

Vietin pari päivää talvilomastani Helsingissä. Silloin tarjoutui loistava tilaisuus vierailla Hertta Kustannuksen toimistolla Oksasenkadulla. Toimisto on oivallinen paikka ostaa tämän pienen, hyvin sympaattisen kustantamon kirjoja – ovessa oleva lappu kehottikin ihmisiä tulemaan rohkeasti sisään. Minulla oli kuitenkin vierailullani myös muu tarkoitus: oli kiva päästä katsomaan, millaisessa paikassa työstetään esikoisteokseni ne osat, joita en itse työstä läppärini äärellä.

Hertta Kustannus tosiaan julkaisee nuorille suunnatun selkokirjani Aurora/Eino kesäkuussa. Kirjan nimi voi vaikuttaa erikoiselta, mutta kirja on kääntökirja, jonka lukemisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Auroran ja Einon tarina on romanttinen tarina kahdesta ysiluokkalaisesta, mutta on siinä paljon muutakin: huolta päihteitä käyttävästä äidistä ja jänniä hetkiä jääkiekkokaukalossa ja sen ulkopuolella. Jos laiskottaa, voi lukea vain toisen nuoren tarinan, mutta jos lukee toisenkin, saa asioihin uuden näkökulman. 

Elän siis jännittäviä aikoja. Kirja on tällä hetkellä selkokielen tarkastuksessa, jotta sille saadaan selkotunnus. Laadin kirjaan myös tehtäväpaketin, jota voi käyttää kouluopetuksessa. Sen ideointi olisi hyvä saada vähitellen käyntiin, vaikka olen työssäni moniakin tehtäväpaketteja yläkoululaisille laatinut. 

Hertan toimistolla vierähti tovi jos toinenkin, kun juttelin kustantamon Riinan ja Tuijan kanssa omasta kirjastani ja kirjallisuudesta yleensä. Vinhan kirjakaupalta ostettu samppanjanmakuinen tee oli mahtavan maittavaa, samoin Taidehallilta peräisin oleva lakritsi. 

Tajusin, etten ole esitellyt blogissani vielä Aurora/Einon etukansia, joita kääntökirjassa on tietenkin kaksi. Nämä on tehnyt Karin Niemi, joka tavoitti Auroran ja Einon olemukset niin hyvin, että ehkäpä hänellä on jokin taikakeino, jolla hän on tunkeutunut minun päähäni.

Same Time Next Year – hämmentävä lätkäromanssi

Järkiavioliittotroopin liittäisi ensimmäiseksi historialliseen romantiikkaan, mutta kyllä sitä käytetään nykyaikaankin sijoittuvassa romantiikassa – kirjailijan on vain keksittävä hieman erilaiset syyt sille, miksi avioliittoon päädytään. Yksi tällainen syy on tietenkin oleskelulupa jossain, missä ei muutoin saisi viettää määrättömästi aikaa. Tämä syy johtaa avioliittoon baarityöntekijä Brittan ja jääkiekkouraa NHL:ssä tavoittelevan Sumnerin välillä Tessa Baileyn pienoisromaanissa Same Time Next Year. 

Britta on Bridgeportissa Yhdysvalloissa asuva baarityöntekijä. Hänen unelmansa on päästä Sluggers-baarin osaomistajaksi. Rahat eivät vain ihan riitä siihen.

Sumner on jääkiekkoilija, joka tavoittelee NHL-uraa epärealistisen vanhana, mutta menköön tämän kerran. Hän pelaa Brittan velipuolen joukkueessa, ja sekä joukkueen että Sumnerin kannalta olisi parempi, että hän saisi olla joukkueessa. Lait kuitenkin pakottavat hänet takaisin kotimaahansa Kanadaan. Paitsi että tietenkin hän saisi jatkaa asumista Yhdysvalloissa, jos hänellä olisi puoliso, joka on maan kansalainen.

Ajatus Brittan ja Sumnerin avioliitosta tulee Brittan velipuolelta ja vaatii hieman sulattelemista. Naimisiin kuitenkin päädytään, koska se mahdollistaa myös Brittalle osaomistajuuden Sluggersista. Avioliitto johtaa tietenkin ajan kanssa rakastumiseen ja rakkauteen. Itse asiassa koko kirjan lyhyt mitta on vääntämistä sen kanssa, miten halut pysyisivät jollain tapaa kurissa, ja tässä näköjään halut tarkoittavat suunnilleen samaa kuin rakkaus.

Sekä Britta että Sumner kieriskelevät siis vähän liikaakin – voitteko kuvitella, että minä sanon näin – seksihalujensa kourissa. Sänkyyn päädytään melko aikaisin tarinassa, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka erilaiset käsitykset pääparin osapuolilla on siitä, missä tilanteessa on seksin aika. Britta nimittäin haluaa korostaa, että seksi on vain seksiä, ja Sumner puolestaan on sitä mieltä, että seksi kuuluu parisuhde-rakkauspakettiin. Tässä on tarinan keskeinen ristiriita, joka juontaa päähenkilöiden erilaisista taustoista.

Same Time Next Year näyttää tapahtumia sekä Brittan että Sumnerin näkökulmasta. Tämä lienee yksi syy siihen, että päähenkilöiden välinen yhteys ei toiminut minulle ihan toivotulla tavalla. Sumner ei vaikuta mieheltä minun makuuni. Positiivista on se, että mies kaipaa tässä oikeaa parisuhdetta, mutta enemmän kyllä Sumnerin mielessä pyörii yksinkertaisesti seksinhimo. Henkilöhahmo voi olla puoleensavetävä, vaikka olisi hieman karkeakin, mutta Sumner… No, ehkä tämä hänen repliikkinsä Brittan rinnoista kertoo jotain: ”I’ve never thought of spitting on and slapping another woman’s tits. Only these.”

Sen sijaan pidin paljon siitä, kuinka erilaiset perhetaustat Brittalla ja Sumnerilla on. Sumner on elänyt perheessä, jossa vanhemmat elävät vuosisadan rakkaustarinaa. Sumnerin isä ottaa joka vuosi kuvan vaimostaan paikassa, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kerää kuvat kollaasiksi seinälle. Brittan isä puolestaan on yhtäkkiä ilmoittanut, että hänellä on toinen perhe, ja häipynyt. Brittan ajatukset suhteeseen ryhtymisestä ovat raastavat ja hyvin samaistuttavat ilman samankaltaista taustaakaan kuin hänellä on: 

Since the moment my father dropped the bombshell on me and my mother, I’ve lived with the belief that such a painful tragedy can happen to anyone. At any time. That letting people close meant opening myself up for an eventual blow that I won’t see coming. They will eventually choose someone else over me. They will decide to move on, and I’ll be left lonely and reeling, wondering if I was the problem. 

Same Time Next Year ei oletettavasti kuvaa jääkiekkomaailmaa kovin uskottavasti. Se ei ehkä ole romantiikassa kovin iso ongelma. Mutta teos on kokonaisuutenakin melko hämmentävä kokemus. Romanttiseksi en sitä kovin paljoa edes sanoisi, vaikka selvästi siihenkin suuntaan se kurottelee. Tarinassa on koskettavia elementtejä, ne ovat mielestäni sen vahvin puoli. Siksi tuntuukin, että seksi saa liikaa tilaa. Se on ehkä kekseliästä perusromantiikan seksikohtauksiin verrattuna, mutta harmillisesti ei positiiviseen suuntaan.

Jääkiekkoromansseja tuntuu olevan melko paljon. Tämä oli ensimmäinen lukemani. Toivon, että muissa myös sankari on hieman enemmän sellainen, että minäkin lukijana voisin häneen retkahtaa.

Krinoliinijoulu – ihana paroni, makeisia ja kummittelua

Lovisa on tullut elämänsä taitekohtaan. Työskentely makeispuodissa Ulltunassa saa jäädä taakse, samoin Ruotsi. Lovisa on päättänyt lähteä Amerikkaan, jossa kukaan ei tiedä mitään hänen menneisyydestään. Lähtö on jo lähellä, kun Lovisa törmää läheisessä Mollbergan kartanossa asustavaan paroni Valdemar von Dreveriin. 

Valdemar tuntee olevansa ehkä vielä enemmän loukussa kuin Lovisa. Hän on leski, ja edesmenneen puolison perhe on asettanut hänelle uhkavaatimuksen, joka toteutuu, jos Valdemar jakaa taas elämänsä jonkun naisen kanssa. Valdemar ei todellakaan juokse naisten perässä vaan haluaisi paremminkin erakoitua kartanoonsa. Ikävä kyllä hänet painostetaan järjestämään tanssiaiset. Sinne paroni puolestaan tilaa makeisia puodista, jossa Lovisa työskentee. Pian Lovisa ei enää tiedä, haluaako paeta Ruotsista, eikä Valdemar, tahtooko pysyä erossa naisista. Mutta kumpaakin piinaa menneisyys.

Amanda Hellbergin romanttinen romaani Krinoliinijoulu sijoittuu vuoteen 1870. Se on nimensä mukaisesti joulukertomus, mutta joulu ei vyöry päälle niin kovaa, että kirjan voisi kyllä lukea muunakin aikana, joskin lumen keskellä – ja erityisesti paukkuvia pakkasia kokiessa – se toiminee paremmin. 

Ehdottomasti ihaninta tarinassa on, että se kertoo siitä, kuinka ihanaa on, kun tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, kunhan uskaltaa edetä asioissa suuntaan, johon sydän ohjaa. Sekä Lovisan että Valdemarin taustoja pihdataan loppumetreille saakka – ehkä niistä olisi voinut jo aiemmin paljastaa vähän enemmän – ja ne ovat rankat. Synkistä menneisyyksistä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan halua toisen kaikkoavan viereltään. Mutta kummallakin on kova pelko, ettei toinen voi hyväksyä synkkää menneisyyttä. Niin, aika useinhan ihmiset oikeastikin ovat ankarampia itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan.

Sankaritar Lovisa ontuu toista jalkaansa eikä pidä itseään puoleensavetävänä. Hänellä on kuitenkin sillä lailla hyvä itsetunto, ettei hän nöyristele ketään. Sankari Valdemar on puolestaan riittävän korkeassa asemassa ollakseen ihana romanttisen tarinan sankari mutta mikä vielä parempaa, hän ei pidä itseään liian hienona herrana tarttuakseen myös askareisiin, joita kartanossa on.

Sivuhenkilöistä mieleenpainuvin on Ulrike Mottschalk, joka on tullut paronin kartanoon koristelemaan sitä kukilla tanssiaisia varten. Ulrike on saanut päähänsä, että hän ottaa paronin itselleen - tai paremminkin, että paroni yksinkertaisesti kuuluu hänelle. Ulriken ilmestyessä tarinaan olin sitä mieltä, että tällaista hahmoa ei tarvittaisi lainkaan. Loppua kohden nainen muuttui kuitenkin varsin onnistuneeksi romanttisen tarinan pahattareksi. Siihen nähden Lovisan sivulauseeseen ympätty anteeksianto Ulrikelle tarinan lopussa tuntui kieltämättä turhalta. Sankaritar saa olla hyväsydäminen mutta ei hänen epäuskottavan anteeksiantavainen tarvitse olla.

Hieman yllättäen – takakannessa ei mainittu asiasta – tarinassa on myös yliluonnollinen elementti. Mollbergan kartanossa kummittelee. Kummitustarina istuu luontevasti tarinan kokonaisuuteen eikä vie yöunia.

Krinoliinijoulu venyttää uskottavuuden rajoja melkoisen monta kertaa ilman kummitteluakin. Muun muassa Lovisan ja Valdemarin yhteenotto susien kanssa tuntuu epärealistiselta, samoin se, että Ulrike voisi toteuttaa kaikki uhkauksensa. Mutta suurten tunteiden vellonnassa annoin epäuskottavuuden enimmäkseen anteeksi. Sen sijaan hieman häiritsevää oli se, kuinka Lovisa ja Valdemar päätyivät ensimmäisen kerran intiimiin kanssakäymiseen. Seksuaalista jännitettä ei mielestäni pohjustettu sillä tapaa, että se olisi voinut purkautua yhtäkkiä siten, että Valdemar vain pyysi Lovisan makuukamariinsa, mitä seurasi sivutolkulla seksikohtausta.

Kokonaisuutena Krinoliinijoulu oli kuitenkin viihdyttävää historiallista romantiikkaa. Virkistävää oli se, että tarina sijoittui Ruotsiin. Uskoisinpa, että ensi vuonna joulunaikaani tuo viihdykettä sarjan toinen osa Rubiininpunainen joulu.

The Mistletoe Mistress – jännitettä täynnä oleva historiallinen joulurakkaustarina

Tämänkertaisen joululoman englanninkieliseksi romantiikaksi osui Maddison Michaelsin The Mistletoe Mistress, pienoisromaani, jolla on yhteys kirjailijan Saints & Scoundrels -sarjaan. Kirja onnistui viihdyttämään ja jokseenkin hyvin myös tekemään tarinasta riittävän kokonaisen lyhyestä mitasta huolimatta. Romanttisia pienoisromaaneita kun joskus tuntuu vaivaavan se, että tarina tuntuu liian pelkistetyltä.

Michael Drake, Blackthornin varakreivi joutuu mukaan vetoon, jossa tavoitteena on vietellä ensimmäinen nainen, joka kävelee eräissä tylsissä juhlissa mistelin alta. Mukana vedossa on kaksi hänen ystäväänsä, jotka ovat asiasta innostuneempia kuin Michael, sillä hänen mielestään kohteeksi osunut nainen on vetoon aivan väärä. Michaelilla on kuitenkin syynsä kilpailla naisesta – hän on luvannut tämän kuolleelle veljelle suojelevansa naista.

Sankaritar Holly ei mielestään kuitenkaan tarvitse ketään pitämään hänestä huolta. Hän on itse asiassa huolehtinut ihan itse myös siskoistaan, kun sekä isä että veli Edward ovat kuolleet. Michaelin Holly tuntee jo pitkän ajan takaa, sillä Michael on ollut Edwardin hyvä ystävä. Miehet ovat lähteneet yhdessä Krimin sotaan, mutta vain Michael on palannut takaisin Englantiin.

Holly ja Michael ovat ottaneet aina yhteen kiivaasti. Sama jatkuu nyt. Kumpikin on voimakastahtoinen ja pääparin välillä onkin kisa, kumpi keikauttaa aina olemassa olevan tilanteen omaksi edukseen. Suuria vähemmän äkäisiä tunteita toista kohtaan on, mutta varsinkaan Michael ei myönnä niitä edes itselleen. 

Holly siis kokee, että Michael sotkeutuu asioihin. Hän tahtoisi olla omillaan, koska hänellä on salaisuuksia. Hän sorkkii tallelokeroita ja esittää olevansa leski, vaikka tosiasiassa on täysin koskematon. Tähän on tietenkin pätevät, jalot syynsä. Michael ei ole sen parempi: hän kantaa mukanaan taakkaa Edwardin kuolemasta. Näistä asetelmista tarinassa riittääkin jännitettä. Olennaista on toki jännite pääparin välillä, koska tarina keskittyy tietenkin Hollyn ja Michaelin tunteisiin toisiaan kohtaan.

Michaelissa elää vahva velvollisuudentunto. Hänen ajatuksensa Hollysta ovat ristiriitaiset:

Of course, he didn’t have feelings for Holly Jenk—Carlton. Edward’s younger sister had always been extremely bossy, with decided opinions about right and wrong, and she’d very much considered Michael a bad influence over her brother and had always been lambasting them as young men over their escapades. She’d been a bloody pain. An attractive bloody pain, but a pain, nonetheless.

Veto antaisi Michaelille hyvin mahdollisuuden päästä Hollyn hameen alle – haluja kun on – eikä Michaelin tarvitsisi sitoutua naiseen kummemmin. Michael näkee kuitenkin vedossa mukana olevat ystävänsä hurvittelevina elostelijoina, joilta Hollya on suojeltava. Samaan joukkoon hän taitaa laskea hieman itsensäkin, mutta koska Hollylla ei ole muita suojelijoita, Michaelin pitää pitää itsensäkin erossa naisesta.

Holly pitää Michalia pahimmansortin naistenmiehenä. Sellaiseen ei todellakaan aleta rakastumaan.

He was the sort of man one could all too easily give one’s heart to, and then without meaning to he’d shatter it into pieces when his eyes wandered across to another woman, as rake’s eyes were bound to do. 

Michaelissa on sekin ongelma, että hän on Hollylle aivan liian korkeassa asemassa. Monenlaisia mielen esteitä on siis myös rakkauden tiellä – tai ainakin sille antautumisen tiellä. Mutta muulle kuin rakkaudelle antautuminen alkaa tuntua Hollysta aivan järkevältä, kun miesten veto paljastuu hänelle. Siitä sitten äkkiä asiaan ennen kuin Michael hoksaa, ettei Hollylla oikeasti olekaan kokemusta intiimistä kanssakäymisestä miehen kanssa. Michaelin kanssa voi tehdä sopivan diilin, ja kaikki voisi mennäkin Hollyn suunnitelman mukaan, ellei mies olisi niin velvollisuudentuntoinen.

Kaiken tunnekieputuksen ja keskinäisen valtataistelun jälkeen rakastavaiset tietenkin saavat toisensa. Ja oletettavasti heistä tulee olemaan toisilleen vastusta jatkossakin, mutta riitojen jälkeen odotettavissa on sovintointohimoja.

Viisasteleva sydän – miehen voi löytää myös tarkkailemalla tilannetta sivusta

Muutamilla ihmisillä on niin nopea havaintokyky, niin hienonhieno luonteentutkimisen taito, synnynnäinen tarkkanäköisyys sanalla sanoen, ettei toisten paraskaan elämänkokemus vedä sille vertoja - -.

Kolmeakymmentä lähentelevällä Anne Elliotilla on paitsi taito lukea ihmisiä, myös asemastaan tietoinen isä ja takanaan lyhyt kihlaus, jonka purkautui juurikin siitä syystä, ettei isä hyväksynyt kihlattua, kapteeni Frederick Wentworthia. Miehessä oli tietenkin se ongelma, ettei hänellä ollut rahaa. Mutta asiat muuttuvat. Frederick Wentworth palaa vaurastuneena eikä Anne voi välttää hänen seuraansa. Mikäpä sen onnellisempaa, paitsi ettei mies tunnu suhtautuvan Anneen enää samoin kuin ennen. Naiset kyllä piirittävät häntä, mutta Anne katsoo parhaaksi pysyä syrjässä.

Jane Austenin klassikkoromaani Viisasteleva sydän (Persuasion, 1818) kertoo, kuinka Anne Elliot ja Frederick Wentworth löytävät onnen yhdessä. Ei ole kovin yllättävää, että tällä toisella yrittämällä rakkauden täyttymyksen tiellä ovat vielä baronetti-isää enemmän Annen ja Frederickinkin omat typerät olettamukset.

Alkuasetelma tarinassa liittyy kuitenkin eniten Annen perheen talouteen: isällä ei ole enää varaa asua Kellynch Hallissa, joka on perheen koti. Kellynch Hall vuokrataan ja isä lähtee Annen toisen sisaren kanssa asumaan Bathiin, jonne Annekin päätyy tarinan aikana pitkäksi aikaa vierailemaan.

Luvassa on monenmoista ihmissuhdekikkailua. Kuvioon sopii, että Frederickistä lumoutuvat Henrietta ja Louisa Musgrove, joiden veli on naimisissa Annen sisaren kanssa. Kyllä, ihmisten väliset suhteet ovat juurikin noin monimutkaisia ja ainakin minun on valtavasta henkilögalleriasta aluksi vaikea hahmottaa, kuka on kuka ja varsinkin missä suhteessa kukakin on muihin henkilöihin. Lisäksi pitäisi hahmottaa, kuka on enemmän ja kuka vähemmän pokkuroitava, koska se määrää hyvin paljon sitä, millainen käytös on milloinkin kenellekin sopivaa.

Anne ei ota mistään tällaisesta paineita – tai edes vaikuta kovin kiinnostuneelta tämänkaltaisista asioista. Hän on rauhallinen persoona – paitsi ehkä sisäisesti, kun taistelee Frederickin läheisyyden aiheuttamaa tuskaa vastaan – ja ottaa vastuun itselleen monessa tilanteessa. Kovin aktiiviseksi sankarittareksi häntä ei voi kutsua, koska hän on luonteeltaan sivustajakatsoja, asioiden tarkkailija. 

Annen pään sisälle päästään loputtoman paljon, mutta Frederick Wentworth saisi minun makuuni olla läsnä enemmän. Olisi ollut ihanampi itse arvioida, kuinka mahtava mies on kyseessä. Mutta lukija on enimmän osan ajasta yhtä kuulopuheiden varassa kuin Anne Elliotkin. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuinka kiintynyt Frederick mahtaa olla Louisa Musgroveen, kun hyysää tätä nuorta naista, joka on iskenyt päänsä pudotessaan kiveltä, kun on ollut Frederickin seurassa huima- ja itsepäinen.

Austenille tunnusomaisesti sivuhahmoista löytyy monenmoista ylireagoivaa tai tumpeloa persoonaa. Kertoja ei arastele kuvailla myöskään henkilöhahmojen älynlahjoja – useinkin vähemmän mairittelevasti. Annen sisar Mary ei ole koskaan olosuhteisiin tyytyväinen. Isän jo mainitsinkin, hän touhottaa sitä, että on tärkeä henkilö, koska hänellä on baronetin arvo – ja sitä, että hänen serkkunsa, jota hän ei tosin kummemmin tunne, on peräti varakreivitär.

Itsekkään kierosti ajatteleva hahmokin löytyy. Austenia lukeneet eivät ylläty, että se on juuri henkilöhahmo, jonka käytöstä kaikki pitävät sulavan moitteettomana. Paitsi tietenkin Anne, joka ymmärtää epäillä, sillä naisten seurassa hieman jäykähkökin mies saattaa osoittautua paljon kultaisemmaksi kuin suustaan sujuva. Hmm, aivan kuin olisin törmännyt tällaiseen joskus aiemminkin… Tietenkin tarinassa on myös hyväsydämisiä henkilöhahmoja. Pariutumista tuntuu tapahtuvan niin, että lukijan mielellä ei ole varaa herpaantua – tai ainakin pariutumisen yritystä.

Pääparilla on ymmärrettävästi tuskaisimmat tunteet. Ulkoisesti rauhallinen Anne kokee törmätessään arvaamatta rakkautensa kohteeseen ”Kiihtymystä, kipua, mielihyvää, jotakin joka oli riemun ja tuskan välimailla”. Tarinan huipentumassa Anne kehtaa esittää, että naisella on pidempi tuska, jos on joutunut eroon rakastetustaan. Tämä avautuminen, jonka Frederick kuulee sivusta, saa miehen raapustamaan oman purkauksensa, joka melkein vetää vertoja erään herra Darcyn ensimmäiselle kosinnalle, jonka hän esitti Elizabeth Bennetille. No ei nyt kuitenkaan, mutta onhan tämäkin liikuttava: 

Älkää rohjetko sanoa, että mies unohtaa pikemmin kuin nainen, että hänen rakkautensa kuolee aikaisemmin. En ole rakastanut ketään muuta kuin Teitä. Olen ehkä tuominnut väärin, ja pikkumainen ja pitkävihainen olen kyllä ollut, mutta häilyväinen en koskaan.

Ah, ei lisättävää!

Viisasteleva sydän oli ihana ja innostava lukukokemus siitä huolimatta, että olin aluksi aivan sekaisin henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. On mahtavaa, kun saa tarkastella 1800-luvun alun seurapiirejä aikalaisen hykerryttävyyteen ja suuriin tunteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Niin, ja lukea tietäen, että selväjärkinen päähenkilö kohtaa lopulta onnensa. Hieman ehkä samaistuinkin Anneen. Ei ole ihan vierasta se, että sivusta vaan katsellaan ja kun tehdään päätelmiä, niiden oikeellisuus voi olla vähän niin ja näin.

Gray Hair Don’t Care – kyllä viisikymppisetkin rakastuvat

Lelan opiskeluajan paras ystävä on ollut Donovan. Lela on jättänyt kertomatta, että hänellä on myös rakkaudentunteita miestä kohtaan. Hän on vaiennut asiasta siinäkin kohtaa, kun ystävykset ovat sattumalta, yhden kerran, päätyneet samaan sänkyyn. Se on ehkä ollut hyväkin ratkaisu, koska tilanne on selvästi ollut Donovanille hankala ja pian tapahtuneen jälkeen mies onkin paukauttanut itsensä naimisiin aivan toisen naisen kanssa.

Nyt Lela on melkein 50-vuotias eronnut newyorkilainen. Hän törmää aivan sattumalta myös eronneeseen Donovaniin, joka ei ole menettänyt charmistaan tippaakaan. Juttukin luistaa yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata aiemmin. Ja kuinkas ollakaan, Lela ja Donovan päätyvät jälleen harrastamaan seksiä. Nyt Lela tulee lipsauttaneeksi syvemmistä tunteistaan – ja mies karkaa paikalta.

Lela päättää tehdä täyskäännöksen. Elämä ei voi mennä näin! Hiuksiinkin tulee harmaata. Antaa sen tulla. Antaa miesten mennä. Lela alkaa toteuttaa unelmaansa omasta kosmetiikkamerkistä.

Karen Boothin Gray Hair Don’t Care on nykyromantiikkaa, jonka päähenkilö poikkeaa valtavirtaromantiikasta ikänsä puolesta. Suurin osa tarinasta sijoittuu kolmen vuoden päähän siitä, kun Lela on tavannut Donovanin uudelleen. Lela on täyttänyt 50, ja hänen Lela B -kosmetiikkamerkkinsä alkaa menestyä. Bisneksen onnistuminen johtaa hänet kuitenkin takaisin kasvotusten Donovanin kanssa. Donovanin tyttären Echon yritys nimittäin alkaa hoitaa Lela B:n markkinointia ja mies on yllättäen mukana jälkikasvunsa bisneksissä, vaikka tämän piti olla toisella puolella manteretta San Franciscossa. Ja nyt, kun Lela haluaa pysytellä erossa Donovanista, mies näkeekin hänet maailman puoleensavetävimpänä olentona:

”Just no more cracks about my hair, okay? I love it, and I’m proud of it.” “It’s gorgeous.” He tamped down his urge to tell her that she was gorgeous. It would only make their working relationship more difficult. But he not only felt that way, he felt it in a way he hadn’t before. This new version of Lela, with her own brand of confidence and a distinct air of not giving a fuck, was extremely appealing. Too bad he was done with women. Too bad he was done with love.

Tavallaan Lela ja Donovan ovat tasoissa: suhteisiin ei aleta ja sillä hyvä! Kunpa se olisikin niin mahtavan yksinkertaista! Toinen vetää puoleensa ja koko ajan pitää olla tekemisissä. Haastavia tilanteita riittää. Echo on menossa naimisiin ja Lelakin kutsutaan juhliin, joissa on myös morsiamen äiti, siis Donovanin eksä. Entä miten käy Lela B:n mainoskampanjalle, jossa Lela itse on mallina? Kestääkö maailma viisikymppisen harmaapäisen naisen seksikkyyden?

Gray Hair Don’t Care on siitä ihana kirja, ettei siinä ole yhtään vastenmielistä henkilöhahmoa. Sillä tavalla se luo toivoa siitä, että ehkä ihmiset eivät aina olekaan sitä, mitä heistä hankalissa ajatuksissaan kuvittelee. Ehkä asiatkaan eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Lelan ja Donovanin tiellä on toki tavallaan myös muita ihmisiä, mutta varsinaisesti rakastavaiset ovat itse oman onnensa tiellä. Donovan esimerkiksi ajattelee, ettei voi sotkea tyttärensä työtä, ja romanssi Lelan kanssa sotkisi sen. Echo siis on tavallaan rakkauden täyttymyksen tiellä, mutta hän on ihana persoona eikä edes Donovanin entinen vaimo Genevieve ole käärme, joka yrittää myrkyttää kaikki paratiisiin yrittäjät.

Teos on herkun näköinen ja tykkäsin kovasti myös sen sisällöstä. Rakastavaisten ikä tekee sen, että menneisyyttä ja sen taakkaakin saattaa olla enemmän kuin nuoremmilla päähenkilöillä, vaikka itsevarmuuttakin on päässyt jossain kohtaa kertymään.

Keski-ikäinen henkilöhahmo saattaa myös huomata, että vaikka on itsenäinen, hän on silti jollain tapaa tilivelvollinen rakkauselämästään sekä vanhemmilleen että lapsilleen, mikä on aika kiintoisa asetelma. Donovanin äiti onkin melkoinen persoona ja sitten on Echo, jonka elämässä Donovan ei ole ollut tarpeeksi aiemmin. Kehittele siinä sitten romanssia, kun tunteiden kohde työskentelee oman tyttären kanssa.

Karen Booth on kokenut romanttisen viihteen kirjoittaja, mutta Gray Hair Don’t Caren ja saman sarjan (Never Too Late) kaksi muuta kirjaa hän on julkaissut omakustanteena. Kirjan jälkipuheessa Booth puhuu siitä, etteivät kustantajat halua ottaa kustannusohjelmiinsa rakkaustarinoita, joiden sankarittaret ovat hiemankaan vanhempia. Kirjailija jopa vitsailee sillä, että jos lukija on lukenut niihin sanoihin asti, tällaiselle kirjallisuudelle selvästi on tilausta. Ja totta kai sille on. Kestän toki lukea nuorempienkin päähenkilöiden romansseja, mutta miten ihmeessä keski-ikäinen tai vanhempi henkilöhahmo ei voisi olla kiinnostava myös romantiikassa? Rakastuvathan ihmiset oikeastikin missä iässä tahansa – tai niin olen kuullut…

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia – Iiris Leimun hyvän mielen esikoisromaani

Melinda tietää, mitä haluaa: menestysuran sisäsiistissä työssä, kepeitä tapaamisia miesten kanssa, samppanjalasillisia ja vaahtokylpyjä. Työpaikan kieroilut aiheuttavat stressiä, mutta Melinda on kova luu ja iskee takaisin. Työkaveri Sara haluaa kuitenkin sekä itselleen että Melindalle jotain aivan muuta ajateltavaa viikonlopuksi ja järjestää heidät kylpylälomalle.

Melindan kauhistukseksi hermoja rentouttavaksi tarkoitettu ohjelma sisältää puuhastelua ulkoilmassa – laamojen kanssa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi epämukavuusalueelle astumiseksi, Melindan on kohdattava myös uusia, aivan eri maailmasta olevia ihmisiä. Kaikista häiritsevin on laamatilan omistaja Aaron. Mies on raivostuttava ja yhtä aikaa puoleensavetävä. Onneksi Aaron on kerrassaan vääränlainen Melindalle, sillä mieshän lapioi lantaa, kun taas Melinda juo baristojen tekemiä kahveja ja kuljettaa tavaroitaan Vuittonin laukussa.

Melindalla on kaikki hallinnassa, koska häntä selvästi vanhempi, työn kautta tutuksi tullut, varakas Joachim vaikuttaa olevan hänestä kiinnostunut. Laama-Aaronin voi siis unohtaa. Paitsi että… joskus epätodennäköiset henkilöt tunkevat mieleen. Melinda huomaa, ettei pääse eroon irti Aaronista – ei ajatuksissaan eikä muutoinkaan.

Iiris Leimun esikoisromaani Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on hyvän mielen romanttista viihdettä. Päähenkilö Melinda on italialais-suomalainen nuori nainen, joka asuu Suomessa tarkemmin määrittelemättömällä paikkakunnalla. Vastakkain tarinassa ovat pintapuolisesti hänen kaupunkilaiselämänsä, jossa laskelmointi uran etenemiseksi on tarpeen, ja maanläheinen elämä, jota Aaron elää niin keskellä ei-mitään, ettei miehellä ole edes kunnollista verkkoyhteyttä.

Syvemmällä tasolla vastakkain ovat arvot, joita Melindan urasuuntautuneisuus ja Aaronin elämäntapa edustavat, kuten myös ihmissuhteita koskevat arvot. Melinda kuvittelee olevansa tyytyväinen elämässä, jossa voi itse hallita, milloin antaa aikaansa miehille – eikä yhdelle koskaan tarvitse antaa kovin paljoa aikaa. Vapaus kuulostaa aina hienolta, mutta onko se sitä todella? Koska kyse on romanttisesta viihteestä, on alusta asti selvää, että Melinda joutuu lopulta tekemään isoja oivalluksia elämästään. Tästä syystä hän on mieluisa päähenkilö ainakin minulle. Kukapa ei olisi joskus nähnyt elämäänsä väärin ja antanut aikaansa sellaisille asioille tai ihmisille, jotka eivät loppujen lopuksi teekään itselle hyvää?

Melinda on nykyaikainen romanttinen sankaritar, mutta hänessä on ihana vanhanajan piirre: hän rakastaa klassikkoelokuvia. Tämä piirre näkyy vahvasti tarinan alkupuolella, kun Melinda yhdistää tilanteita mielessään tuttuihin elokuviin, joita lukijankin on mukava bongailla. Kirjan keskiosassa olisi voinut olla muutama elokuvaviittaus myös, koska lopun dramaattisessa tilanteessa elokuvasta tutut asiat osoittautuvat kullanarvoisiksi.

Aaron on aluksi jäyhä mutta siitä huolimatta auttavainen, ja pian hän paljastuu vakaaksi, arvonsa tuntevaksi, huumorintajuiseksi mies, jolla on – tämäkään ei ole erityisen harmillista – ensiluokkaiset pakarat. Lisäksi hän on taitava leipomaan korvapuusteja. Kun lukija seuraa Melindaa Aaronin ja toisaalta Joachimin seurassa, tulee hyvin nopeasti mieleen pari neuvoa, jotka tekisi mieli takoa Melindan päähän. (Hyvä on, ymmärrän, etteivät rakastavaiset voi lopullisesti saada toisiaan kuin vasta kirjan lopussa.) Yrittäkääpä itse vastustaa Aaronia:

”En minä osaa leipoa”, Melindan oli tunnustettava.

”Ei se mitään, sillä minä osaan”, Aaron sanoi hymyillen ja seurasi Melindaa avokeittiön saarekkeen luo. Melinda oli googlettanut reseptin ja käynyt ostamassa tarvikkeet. Aaron laski kanelipussin muiden ainesosien joukkoon. Sitten hän seisahtui Melindan eteen. Melindan polvet alkoivat tuntua pehmeiltä, kun Aaronin tuttu seetrin ja bergamotin tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Oli pakko nielaista.

”Minulla ei ole kuin yksi esiliina”, hän sai sanottua muistaessaan jälleen hengittää.

”Ei se mitään”, Aaron totesi ja veti villapaidan pään yli pois. T-paita nousi ylös paljastaen vatsan ihoa. Melinda henkäisi ja katsoi poispäin, mikä oli hassua, sillä hän oli nähnyt miehen kokonaan alasti, hän oli tuntenut miehen ihollaan ja sisällään. Miten hänestä oli yhtäkkiä tullut näin kaino? 

Tätä lukijaa ei olisi haitannut, vaikka Aaron olisi saanut enemmän tilaa romaanin sivuilla. Onneksi mukana on pari kiihkeää kohtausta Aaronin kanssa. Seksiä ei kuitenkaan kuvata alusta loppuun, joten kirja sopii myös lukijalle, joka ei halua yksityiskohtaista tietoa elinten yhtymisestä toisiinsa.

Laamatila on virkistävä miljöö romanttiselle kirjalle. Laamat tuovat tarinaan oman osansa huumorista ja lopulta myös herkistymisentunteista. (Varautukaa itkemään laamojen vuoksi!) Tarina sijoittuu loppuvuoteen ja sopii mainiosti luettavaksi joulua odotellessa. Kirja ei ole kuitenkaan niin jouluinen, etteikö sitä pystyisi lukemaan myös ei-jouluihminen jonain muuna vuodenaikanakin. Tai no, kesälukemiseksi tämä ei ehkä olisi ensimmäinen suositukseni.

Tunteita tosiaan herää Melindan tarinaa lukiessa – muutoinkin kuin laamojen vuoksi. Varsinkin romanssiin kuuluva musta hetki, jossa tuntuu, että onnellinen loppu on mahdoton, jysähtää kovaa. Melinda on itse rakentanut itselleen tilanteen, jossa kaikki hajoaa palasiksi. Lukijan lohtu on se, että hän tietää tarinan päättyvän muuhun kuin toivottomuuteen.

Iiris Leimu on kirjoittajaystäviäni, joten sain lukea tämän kirjan jo ennen kuin se virallisesti ilmestyy. Kiitos siitä! Nyt voinkin suositella teosta kaikille romanttisen viihteen ystäville. <3

Uudehkoa julkaistua steampunkia

En osallistunut tänä vuonna Tampereella järjestettäville steampunk-festivaaleille, mutta festareiden yhteydessä tuli saataville kaksi julkaisua, joissa on kirjoittamaani steampunkia.

Pidempi teksti, itse asiassa aika muhkea novelli, löytyy Rautasilmä-antologiasta, jonka julkaisija on Nysalor-kustannus. Tarinani Lilyann ja Mary kertoo Lilyann Blakeleysta, joka pitää hautaustoimistoa Lontoossa. Hänellä on hyvin toimiva bisnes, koska hänen rakastajansa on palkkatappaja, joka hoitelee Lilyannille sopivan varakkaita asiakkaita. Eräänä päivänä rakastaja kuitenkin löytyy hirttäytyneenä. Mikäpä neuvoksi? Mistä uusi palkkatappaja? Rakastajan tilalle astuu Mary Milligan, joka elää epäsovinnaisesti ja osaa tappamisen taidon. Mutta yhden ongelman ratkaisusta Lilyann saa elämäänsä kaksi ongelmaa: Maryn keksijäveljen ja – rakkauden.

Toinen julkaistu tarina on sitten pikkuruinen, ja se löytyy Aikamatkaajan almanakan kolmosnumerosta, toisin sanoen Tampere Steampunk Festivalin ohjelmalehtisestä. Tarinan nimi on Unelmien poikamies, ja se kertoo kaksosista, jotka haluavat tanssiaisissa saman miehen käsivarsille. Miehessä näyttäisi kuitenkin olevan jotain omituista ja suurin kauhistus syntyy, kun selviää, kuka miehen lopulta saa.

Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.

The Madness of Lord Ian Mackenzie – suositeltavaa kohtuullisen kuumaa historiallista romantiikkaa

Voiko romanttinen sankari olla sosiaalisesti kömpelö tai töksähtelevä? Kyllä voi. Tämän todistaa Jennifer Ashley kirjallaan The Madness of Lord Ian Mackenzie. Teos on melkoisen pitkän Mackenzies-sarjan avausosa.

Harvoin näkee tarinassa yhtä paljon jännitteitä heti alussa kuin The Madness of Lord Ian Mackenzie -teoksessa. Tarinan sankaritar Beth Ackerley on leski, joka on perinyt valtavan omaisuuden. Hän on menossa naimisiin Sir Lyndon Matherin kanssa. Miestä voi hyvällä syyllä kutsua mulkuksi. Hän keräilee posliinia, vaikkei siitä paljon ymmärräkään. Rahasta hän ymmärtää kuitenkin ja on sen vuoksi kosinut Bethiä, ei mistään ylevästä syystä, kuten rakkaudesta. Hän huvituksensa on alistua naisille. Huvitusta varten hänellä on paikka, jossa naisia riittää. Tämän tuntuvat tietävän kaikki, paitsi Beth.

Tarinan sankari Ian Mackenzie ymmärtää posliinista enemmän. Hän ostaa Matherilta Ming-dynastian aikaisen maljakon. Myöhemmin hän tapaa oopperassa Bethin ja tunkee tämän vaatteisiin varoitusviestin, jossa kertoo, ettei Bethin olisi syytä naida Matheria. Samaan syssyyn hän ilmaisee suorasukaisesti, että tahtoo itse viedä Bethin alttarille. Syytään hän ei peittele: hän tahtoo mennä naisen kanssa sänkyyn.

Beth tuntee valtavaa vetoa mieheen muttei aivan ymmärrä tämän ajatuskulkuja eikä myöskään tiedä, kuinka paljon Ianiin voi luottaa. Koko Mackenzien suku tuntuu liittyvän skandaaliin toisensa perään. Niinpä Ianista olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana. 

Beth jättää Iania kohtaan tuntemistaan epäilyksistä huolimatta Matherin ja lähtee Pariisiin. Ian lähtee tietenkin perään. Miehen perässä on puolestaan etsivä, joka on jo kauan halunnut saada hänet kiinni – ja joka nyt on nähnyt tilaisuutensa, koska Matherin mukaan Ian on syyllinen Lontoossa tapahtuneeseen murhaan. Pariisista seikkaillaan Skotlantiin Mackenzien suvun maille ja takaisin Lontooseen, jossa niin murhatarina kuin rakkauden ongelmat lopulta selviävät.

Beth on leski, ja tästä syystä hän voi olla seksuaalisesti hyvinkin aktiivinen romanttinen sankaritar, vaikka tarinassa eletään vuotta 1881. Itse asiassa juuri Beth ehdottaa Ianille seksisuhdetta. 

“Since you seem to like me a little,” she said, “I wonder whether you would be interested . . . in having a liaison with me.”

The last words came out in a rush, and Ian’s attention snapped to her.

“Have carnal relations, I mean,” Beth continued. “On occasion, when we mutually agree.”

Beth kuitenkin kärsii siitä, ettei voi saada enempää – tai usko voivansa saada, koska me kaikkihan tiedämme, että hän on väärässä. Hän voi saada Ianin omakseen ja lisäksi Ian antaa hänelle myös lihallisissa iloissa jotain, mitä Beth ei ole aiemmin kokenut: ”Under him, she could spread her wings.” 

Beth ei ole aina elänyt vauraudessa, päinvastoin. Hän on ollut työkodissa (surullisenkuuluisa workhouse) hyvin kurjissa olosuhteissa. Paikkaa johtanut pastori on nainut hänet, mutta tämä rakastava aviomies on kuollut hyvin pian. Beth on päätynyt vanhan rouvan palvelukseen ja lopulta perinyt tämän. 

Sankari Ian on selvästi autismin kirjolla, tavattoman hyvämuistinen ja älykäs, mutta toisten ihmisten tunteiden ja viestinnän ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia. Hänen oma viestintänsä on liiankin suoraa, mutta Beth alkaa nopeasti ymmärtää miestä. Millainen nainen sopisikaan Ianille paremmin kuin Beth, joka ei säikähdä hänen pahaa oloaan vaan osaa lukea tilanteita oikein ja näkee, mitä Ian tarvitsee? Ian pitää kuitenkin itseään kykenemättömänä rakkauteen. Hän ei tarjoa Bethille rakkautta eikä odota sitä häneltä. Mutta Beth pystyy opettamaan Ianille myös, mitä rakkaus on.

Ajan tavan mukaan Iania pidetään hulluna. Isä on lähettänyt hänet mielisairaalaan ja veli pelastanut lopulta paikan karmeilta hoidoilta. Totuus laitokseen sulkemisesta on lopulta vielä järkyttävämpi kuin miltä aluksi näyttää. Mackenzien veljesten välillä on kuitenkin vahvat siteet, jotka näyttävät kestävän mitä vain – ja varsinkin Iania ja hänen isoveljeään, Kilmorganin herttua Hartia yhdistää erityinen side, joka saa kummankin suojelemaan toista. Ikävä kyllä Hart kuvittelee Bethin olevan onnenonkija, joka haluaa käyttää Iania hyväksi. Nimenomaan Bethiltä Iania ei tarvitsisi suojella.

The Madness of Lord Ian Mackenzietä voi suositella lukijalle, joka pitää suorasukaisista romanttisista sankareista, joilla on traumaattinen tausta. Ainakin tässä tarinassa Skotlanti-osuus oli sen verran lyhyt, että kilttiin pukeutuvia sankareita rakastavat lukijat viihtyvät ehkä paremmin jonkin toisen romanssin parissa.

Murha-arvoitus saa tarinan loppupuolella melko paljon tilaa. Se luo tarinaan jonkin verran jännitystä ja jännitettä, ja on sinänsä ihan toimiva. Suurin vahvuus kirjassa on kuitenkin pääpari, kuten pitääkin.

Tarinassa vilahtelee Ianin perheenjäseniä, Hart Mackenzien lisäksi mm. veli Mac, joka on eronnut vaimostaan Isabellasta. Sarjan kakkososa kertoo, miten pariskunta päätyy jälleen yhteen. Taiteilija Macin ja itsetietoisen Isabellan tarina herättää kyllä kiinnostusta tämän vetävän avausosan jälkeen. Jo tässä osassa nimittäin käy ilmi, millainen yhteys näiden kahden välillä vallitsee:

The painting showed Isabella sitting on the edge of a tumbled bed. A sheet slid provocatively down her shoulder, baring one prefect breast, and a swirl of hair peeped from the join of her thighs. Isabella was looking away from the painter, her red hair caught in a loose knot at the base of her neck.

Despite the subject—a woman just rising from the bed of her lover—the portrait was in no way lewd or indecorous. The muted colors were elegantly cool, with Isabella’s hair and a sprig of bright yellow roses the only vivid colors.

It was the portrait of a beloved, painted by a man who regarded his wife as his lover. It was also, if Beth was any judge, an amazingly good painting. The light, the shadows, the composition, the colors—so much captured on one small canvas. The painter had signed the corner with a flourish: Mac Mackenzie.