Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina – toinen osa

Yhden kirjan lukuhaasteeni, jossa tavoitteeni on siis lukea tänä vuonna Leo Tolstoin Anna Karenina, on hieman jätättänyt. Nyt on kuitenkin toisen osan käsittelyn aika.

Kitty on täysin murtunut Vronskin hylättyä hänet, jopa niin murtunut, että paikalla on lääkäri ja tutkitaan tuberkuloosia, jolta sydänsurut näköjään voivat näyttää. Parantuakseen Kitty lähtee äitinsä kanssa saksalaiseen kylpylään, jossa ystävystyy Varenka-nimisen nuoren naisen kanssa. Kitty pitää tätä naiivisti täydellisenä, mutta saa kohdata sen, ettei hänen mielensä ole kuitenkaan samanlainen. Yhtä kaikki aika kylpylässä parantaa Kittyn rakkausmurheistaan.

Anna puolestaan yrittää laittaa Vronskille vastaan, mutta ainoastaan sanallisesti, sillä mielessään hän tietää valehtelevansa kaikille, ehkä itselleenkin. Hän kokee sen helpoksi, vaikka toisaalta kärsii tilanteestaan unissaan. Annan tunnontuskat ja ailahtelevaisuus alkavatkin olla melkoisia jo tässä vaiheessa tarinaa. Kielletty rakkaus ei tuo – no, koskapa se toisi – pelkkää onnea, vaikkei Anna edes välitä aviomiehestään ja vaikka Vronski on vajonnut rakkaushumuun yhtä syvälle kuin Anna.

Annan ja Vronskin välillä olevaa jännitettä ei voi olla huomaamatta. Seurapiireissä kaikki näkevät, mitä tapahtuu ennen kuin mitään on oikeastaan edes tapahtunut, ja ainut, joka ei pidä tilannetta paheksuttavana, on Karenin, Annan aviomies. Hän vaikuttaa jokseenkin tossukalta miettiessään, että koska toiset paheksuvat, hänenkin pitää pitää Annan käyttäytymistä paheksuttavana ja puhua vaimonsa kunnolliseksi. Tässä kohtaa Anna on kuitenkin jo niin kääntynyt Vronskin puoleen henkisesti, ettei Kareninilla ole enää mahdollisuutta saada rehellistä yhteyttä vaimoonsa – jos sellaista, ainakaan läheisyyteen perustuvaa, on koskaan ollutkaan.

Vronskin äiti ja veli paheksuvat Vronskin käyttäytymistä, eivät tosin siitä syystä kuin muut vaan siksi, että tämä seurapiirisuhde on liian vakava. Heidän mielestään oikeanlaiset seurapiirirakastajattaret ovat hupia, eivät rakkaudenkohteita. Tässä heijastuu kai ajan ylempien yhteiskuntaluokkien ajattelu: avioliitot tuskin olivat rakkaudentäyteisiä, joten rakastajattaret olivat arkipäivää – toisaalta jos rakastajatartaan ei saanut rakastaa, ketä mies sitten rakasti?

Vronski vähät välittää perheenjäsentensä näkemyksistä, niin vakuuttunut hän on tunteistaan Annaa kohtaan. Kun Anna kertoo odottavansa lasta – siitä ei edes keskustella, kuka lapsen isä on – Vronski on sitä mieltä, että Annan pitää jättää Karenin. Asia ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu: Anna ei halua nöyryytystä pojalleen.

Annan suhde poikaansa on kuitenkin jotenkin häiritsevä. En varmaankaan vain pääse irti ajatuksesta, kuinka Anna ensimmäisessä osassa tavatessaan poikansa eron jälkeen ei pitänytkään tätä yhtä kauniina kuin oli mielikuvissaan muistanut.

Kittyltä saamistaan rukkasista maansa myynyt Levin on sen sijaan toipunut. Hän jopa kuvittelee, ettei häntä paljoa liikuttaisi, jos hän kuulisi, kenen kanssa Kitty on vihitty. Ongelma on se, ettei Kittyä ole vihitty kenenkään kanssa. Se ei olekaan Levinille yhtä helppo pala.

Entäpä miten voi Annan aviomies, Aleksei Aleksandrovitš Karenin? Kuten todettua, hän katsoo, että hänen on paheksuttava ja ojennettava Annaa. Hän kuitenkin kieltää itseltään totuuden. Siitä huolimatta ”sisimmässään hän tiesi olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi onneton”. Aviomies naljailee vaimolleen ja naljailu laajenee poikaankin.

Toisaalta Aleksei Aleksandrovitš myös teeskentelee, että kaikki on hyvin, ja on tavallista puheliaampi. Anna ei voi tätä ymmärtää. Se ajaa hänestä pois vähäisenkin kunnioituksen aviomiestä kohtaan:

”Minä olen huono nainen, minä olen tuhoon tuomittu nainen, hän ajatteli, mutta minä en pidä valheesta, minä en voi sietää valhetta, mutta hänen ravintonaan on valhe. Hän tietää kaiken, hän näkee kaiken ; millä tavoin hän oikein tuntee, kun voi noin rauhallisesti puhella? Tappaisi edes minut, tappaisi Vronskin, silloin voisin kunnioittaa häntä.” 

Anna on itse hyvin ailahtelevainen, kuten todettua. Hän valehtelee käytöksellään – ja sanoillaan – miehelleen yhtä lailla kuin mies hänelle. Totuuden hetki koittaa kuitenkin. Vronski on mukana ratsastuskilpailussa, joissa hänelle sattuu vakava onnettomuus. Anna ei pysty pitämään salassa huoltaan, ja kaikille näkyy, mistä on kyse. Kun aviomies moittii Annaa sopimattomasta käytöksestä, Anna tunnustaa rakkautensa Vronskiin. Hän luulee onnellisena kaiken olevan ohi, kun Karenin toteaa, että odottaa Annan käyttäytyvän asianmukaisesti, kunnes hän ilmoittaa, mitä aikoo tehdä, jotta hänen oma säädyllisyytensä säilyy.

Anna Kareninan toinen osa näyttää siis Kittyn ja Levinin jonkinlaisen selviytymisen rakkaudessa koetuista pettymyksistä, mutta Anna vajoaa yhä syvemmälle. Aviomies tietää Annan tunteista Vronskia kohtaan. Anna on raskaana. Seurapiirit paheksuvat. Edessä on vain umpikujia.

Lainaukset ovat Lea Pyykön tekemästä suomennoksesta. Ajatuksiani Anna Kareninan kolmannesta osasta voi lukea toivon mukaan kesäkuun lopussa tai viimeistään heinäkuun alussa.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina – ensimmäinen osa

Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina (1875 - 1877) kuuluisat aloitussanat kuuluvat:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Ruhtinas Stepan Arkaditš Oblonskin, jota kutsutaan myös Stivaksi, onnenpuute johtuu ainakin osittain omista teoista: hän on kyllästynyt vaimoonsa ja tarvitsee tunteilleen toisen kohteen. Nyt vaimo Darja Aleksandrovna, Dolly, on sitten saanut tietää miehensä suhteesta perheen entiseen kotiopettajattareen. Mies ei kadu, paremminkin ajattelee, että vaimon pitäisi ymmärtää:

Hänestä oli suorastaan tuntunut, että naisen joka oli laihtunut, vanhentunut, menettänyt jo kauneutensa, joissa ei ollut mitään erikoista, joka oli vain tavallinen hyvä perheenäiti, pitäisi jo pelkästä oikeudentunnosta olla leppyisä näissä asioissa. 

Stepan Arkaditšin vilpittömyys näissä ajatuksissaan on kammottavaa. Vaimo on mielihyvänsä miehelle antanut, ja nyt on toisen naisen aika, nuoremman, rehevämmän, anteliaamman. Stepan Arkaditš ajattelee jopa, että ”petos ja valhe olivat vastenmielisiä hänen luonteelleen” - niin oikeutettuna hän pitää omaa toimintaansa, ettei ymmärrä omaa petollisuuttaan vaimoa kohtaan. Dolly reagoi kuitenkin voimakkaasti, kun miehen sivusuhde tulee julki. Stepan Arkaditš huolestuu, sillä eihän perheen tästä pitänyt hajota eikä lasten kärsiä. Epätoivossaan mies kutsuu siskonsa Annan paikalle.

Stepan Arkaditšin nuoruudenystävä Levin on myös saapunut maaseudulta Moskovaan kosiakseen Dollyn siskoa Kittyä. Levin on asiassaan epävarma ja häntä painaa myös menneisyys, jossa on syntejä:

On kauheaa, että me ikämiehet, joilla on menneisyytemme… ei rakkauden, vaan syntien… yhtäkkiä lähennymme puhdasta, viatonta olentoa; se on iljettävää, ja sen vuoksi ei voi olla tuntematta itseään kelvottomaksi. 

Levinin näkemys naisista on vastapari Stepan Arkaditšin näkemykselle. Levin kaipaa vaimoa, perhettä ja tahtoo olla sille uskollinen. Ikämiehyydestä sen sijaan voimme olla montaa mieltä: Levin on 32-vuotias. Ehkä hänellä olisi aika saada perhe, mutta ei häntä kovin vanhaksi voi sanoa. Toisaalta hänen tunteidensa kohde Kitty on 18-kesäinen, joten on aivan totta, että monenlaista nähnyt mies kosiskelee viatonta ja naiiviakin tyttöä. Tuohon aikaan tämä tuskin oli kuitenkaan kovin tavatonta.

Levin saa Kittyltä rukkaset, sillä hänen kilpakosijansa kreivi Vronski on houkuttelevampi ja selvästi itsevarmempi, mikä johtunee siitä, ettei hänellä ole aikomuksenaankaan muuta kuin liehitellä Kittyä omaksi ja Kittyn huviksi. Tämä on kurjaa, koska Levin näkee Kittyn romanttisesti ja on kerrassaan hellyttävästi tähän rakastunut:

Ei hänen puvussaan eikä asennossaan ollut mitään erityistä, mutta Levinin oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta [luistinradalla olevien ihmisten] joukosta kuin ruusu nokkosten seasta. 

Teoksen nimihenkilö ilmestyy näyttämölle vasta kun ollaan melkein sivulla 100. Stepan Arkaditš on siis kutsunut Annan paikalle, koska uskoo, että tämä onnistuu selvittämään veljensä ja tämän vaimon välit. Siinä tehtävässä Anna onnistuukin, mutta samalla matkalla hän törmää kreivi Vronskiin, jonka kiinnostus siirtyy oitis Kittystä Annaan.

Anna kipuilee hieman tunteidensa kanssa, vaikka intohimo valtaakin hänet. Osallistuttuaan Moskovassa tanssiaisiin, joissa tekee lisää tuttavuutta Vronskin kanssa, Anna päättää, että hänen on paettava kotiin Pietariin. Vronski on kuitenkin määrätietoinen ja matkustaa samalla junalla. Hän myös tunnustaa suoraan olevansa samassa kulkuvälineessä vain Annan vuoksi. Ministeriön päällikkönä työskentelevän Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa naimisissa oleva Anna ymmärtää romanttisista sanoista huolimatta, ettei Vronskiin pitäisi sekaantua:

Vronski oli sanonut juuri sen, mitä hänen sydämensä oli toivonut, mutta mitä hänen järkensä pelkäsi.

Mutta Annaa ei ohjaile järki. Jo ensimmäisellä sivulla, jolla hän esiintyy, sanotaan olevan ”Kuin koko hänen olemuksensa olisi tulvinut jonkinlaista ylenpalttisuutta, joka hänen tahtomattaan pulpahteli esiin milloin silmien välkkeessä, milloin hymyssä.” Anna on eloisa, ihana, mutta hänessä on pimeä puolensa. Kittyllä on toki aihettakin kokea Anna negatiivisesti, koska tämä astuu Kittyn ja Vronskin väliin, mutta tuskin se on ainut syy, miksi Kitty näkee Annassa olevan sekä pirullisuutta että ihastuttavuutta. Anna tekee oman mielensä mukaan – tai jos haluaa ajatella asian toisella tapaa, hän ei pysty vastustamaan oman mielensä haluja. Tämä ennakoi sekä huumaa että onnettomuutta niin Annalle kuin hänen ympärillään olevillekin. Anna on ihminen, joka tarvitsee intohimonsa – ja jonka tarvitsee myös toteuttaa ne.

Annan avioliitto ei anna hänelle, mitä hän tarvitsee, koska se ei vaikuta kovin tunteikkaalta. Kareninilla on tärkeältä kuulostava työ, ja hän järjestää itsensä asemalle vaimoaan vastaan, kun tämä saapuu Moskovasta, mutta aviomiehen vakuuttelut omasta hellyydestään vaimoa kohtaan eivät saa mitään vahvistusta teoista. Annakin tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poikansa Serjožan voinnista kuin puolisostaan. Onkin karmivaa, kun Anna viimein palaa kaipaamansa pojan luo ja huomaa, ettei tämä ollutkaan niin kaunis kuin hänen mielikuvissaan. Kuka voi ajatella niin omasta lapsestaan?

Anna Kareninan ensimmäinen osa ennakoi tragediaa. Vaikka tiedän tarinan pääpiirteissään parin teatteriesityksen ja elokuvan pohjalta, on karmivaa nähdä, kuinka tarinan henkilöt jollain tapaa jo omassa luonnossaan kantavat onnettomuutta. Taistellako omaa itseään ja intohimoaan vastaan vai ei? Mitkä ovat toisten motiivit? Jos lähden jonkun matkaan, mistä tiedän, onko se viisasta? Jos en uskalla seurata intohimoani, johtaako sekään mihinkään? Entä jos en tietäisi, että Anna on menossa kohti tuhoaan, uskoisinko, että hän voi löytää onnensa siitä, mikä nyt houkuttaa?

Itse olen aika lailla sellainen, että epäilen kaikkea enkä syöksy suin päin mihinkään. Mutta moni uskoo löytävänsä onnen ja rakkauden sieltä, mikä on juuri sillä hetkellä voimakkainta. Joskus se johtaa pysyvään hyvään, joskus johonkin aivan muuhun. Jollain tapaa kadehdin ehkä kuitenkin ihmisiä, jotka uskaltavat seurata sydämen ääntä. Ja jollain tapaa pidän äkkinäisiä ratkaisuja päättöminä erityisesti silloin, jos niiden seurauksena rikkoutuu jotain, mitä on pitkään rakennettu. Mutta kaikkinensa on helppo ymmärtää, miksi Anna Kareninan tarina kiehtoo ihmisiä edelleen, vaikka se on kirjoitettu aivan erilaisessa ajassa. Kaikkihan me tunteidemme kanssa kiemurtelemme – ainakin ajoittain.

Lainaukset ovat Lea Pyykön tekemästä suomennoksesta. Ajatuksiani Anna Kareninan toisesta osasta voi lukea noin kuukauden kuluttua.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Yhden kirjan lukuhaaste: Anna Karenina

Vuoden vaihteessa netti pursuilee lukuhaasteita, joihin osallistumalla voi tutustua itselleen yllättävään kirjallisuuteen tai paikata aukkoja sivistyksessään. Monet haasteet ovat massiivia.

Myönnetään, että on ihanaa lukea massiivisesti. Ei tehdä nyt kuitenkaan tätä niin isosti. Haastan yhden ihmisen – itseni – lukemaan yhden kirjan vuonna 2020. Valitsen kirjaksi Leo Tolstoin Anna Kareninan (1876). Syy kirjavalintaan on täysin henkilökohtainen: sivistykseni häpeällisimpiä aukkoja on, etten ole vieläkään lukenut sitä.

Anna Kareninassa on kahdeksan osaa. Kun luen yhden osan kuukaudessa, olen päässyt kirjan loppuun elokuun päättyessä. Käsittelen jokaisen osan kuukauden lopussa tammikuusta elokuuhun tässä blogissa. Jos jotakuta kiinnostaa asettaa itselleen tämä sama lukuhaaste, täällä on paikka tulla keskustelemaan kirjasta.

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille!


Nopeimmin Anna Kareninaan pääsee käsiksi tästä. Teos löytyy suomeksi – ja muutamalla muullakin kielellä – Gutenberg Projectin sivuilta.