Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.

Marko Hautalan kauhukirjoituskurssilla

Kauhu on ollut minulle läheinen genre jo pitkään. Syy siihen lienee, että olen niin hyvä pelkäämään yhtä sun toista. Kun kuulin, että kauhukirjailija Marko Hautala pitää Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämän kauhukirjoituskurssin Jyväskylässä, ilmoittauduin heti kun vain oli mahdollista. Kurssi järjestettiin Veturitalleilla Jyväskylän ydinkeskustan tuntumassa.

Jyväskylä on minulle kovinkin tuttu paikkakunta, mutta jostain syystä joudun aina miettimään, missä ne Veturitallit oikein olivatkaan – ne on nähkääs piilotettu kaikkien kulkuväylien näkymättömiin. Kurssipäivänä 14. lokakuuta löysin kuitenkin onneksi perille vaivattomasti. Kurssilla oli niin ennestään tuttuja jyväskyläläisiä kuin uusia tuttavuuksia melko kaukaakin. Ennestään tuntemattomia kirjoittajia on myös aina hauska tavata, koska poikkeuksetta heidän kanssaan tulee hyvin juttuun ja keskustelunaiheita riittää.

Olimme saaneet ennakkotehtäväksi bongata tuntemattoman ihmisen ja painaa mieleen, millainen hän on. Itse muistin tämän tehtävän pankkiautomaatilla käteistä nostaessani, kun olin menossa kurssille. Käännyin poispäin automaatilta ja huomasin penkillä istuvan miehen. Hänestä tuli sitten harjoituskauhutarinani henkilö. Onneksi hän ei tiedä tästä, koska tälle fiktiiviselle henkilölle kävi kohtuullisen köpelösti. Oli kuitenkin jännittävää, että hahmo lähti elämään hyvin helposti: pystyin kuvittelemaan hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vaivatta.

Aivan heti emme kuitenkaan päässeet kirjoittamaan, keksimme ainoastaan henkilöllemme nimen ja päätimme, käytämmekö minä- vai hänkertojaa. Teimme tarinamme kolmessa osassa muiden pohdintojen ja teorian välissä. Ensimmäiseksi keksimämme henkilö piti kirjoittaa tilanteeseen, joka oli arkinen mutta muuttui jollain lailla oudoksi. Toisessa pätkässä henkilön piti tehdä jotain dramaattista ja sen takia aiheuttaa asioiden eteneminen pahaenteiseen suuntaan. Lopuksi tarinaan kirjoitettiin hirviö ja jos lähti tulemaan, myös jonkinlainen loppuratkaisu.

Kaiken tämän ohessa tosiaan käytiin erinäisiä teoreettisempia asioita läpi. Hirviöistä käsiteltiin peto, aave/demoni, lauma ja paha äiti/isä/lapsi. Hautala esitteli myös tarinan rakennekaavan lyhyesti. Kolmen näytöksen idea ja rakenne tulee toki tutuksi yhdelle jos toiselle kirjoittajalle yleensä hyvinkin pian sen jälkeen, kun kirjoitusharrastus on aloitettu, mutta tällä kurssilla asiaan tuli pari uutta näkökulmaa. Ensiksikin Hautala esitti ajatuksen, että koko arkitilanneajattelumme perustuu samanlaiseen tarinamuotoon. Jos tietokone sattuu levähtämään, päähenkilö eli ihminen itse kokee samanlaisia epätoivon tunteita kuin minkä tahansa tarinan sankari: hän luulee, että kaikki on menetetty mutta nousee sitten suostaan. Mielenkiintoinen oli myös ajatus siitä, että kauhutarina ei välttämättä vie kolmen näytöksen rakennetta loppuun asti vaan novellit varsinkin saattavat päättyä tarinan mustimpaan hetkeen eli kolmen näytöksen rakenteessa toisen näytöksen loppuun.

Hautala kertoi itse jättävänsä lukijan hämmennyksen valtaan tarinan lopussa. Nykyään kauhussa ei olekaan enää tarvetta osoittaa sormella, kuka teki oikein: ei tarvita kilttiä tyttöä, joka selviytyy eikä hirviöstäkään ole tarpeen päästä eroon, kuten vanhoissa tarinoissa, vaikkapa Draculassa, tapahtui.

Kurssilla oli mielenkiintoista myös keskustelu kauhusta sinänsä: Mitä kauhu on? Tarvitaanko kauhuun yliluonnollinen elementti? Pohdimme, että kauhussa todellisuus nyrjähtää jollain tavalla, tai kuten joku totesi, yleinen tunne on, että ”jokin on pahasti vialla”. Itseäni kiehtoo jotenkin tämä ajatus, että jossain tavallisessa on jotain todella häiritsevästi vinksallaan. Hautala kehottikin antamaan arvoa arkiympäristön pienille asioille, jotka palaavat mieleen toistuvasti. Sillä tavalla hän esimerkiksi on saanut idean Kuokkamummo-romaaniinsa.

Ja kauhuhan voi löytyä monistakin arkisista asioista. Kurssilla pohdimme ryhmissä, mitä kauhistuttavaa on taloissa, nukeissa, soittorasioissa ja napeissa. Ehkä ei mitään, ehkä hyvinkin paljon. Sillä minkä tahansa asian, jonka näemme joka päivä, voi muuttaa tarvittaessa kauhistuttavaksi. Mikäs kirjoittajalle sen hauskempaa...

Tuoretta verta – mistä ideat ja inhottava tunnelma kauhutarinaan?

Genrekirjallisuudesta ja -elokuvasta kauhu on aina ollut jollain lailla erityisen lähellä sydäntäni. Myös kirjoittajana kauhu kiehtoo minua. Erityisesti 1800-luvun kauhuklassikot kiinnostavat – mikä ei varmaan yllättäne ketään, joka minut tuntee. Tietämys kauhukirjallisuudesta ja kauhun luomisesta omaan tekstiin ovat siis asioita, joiden kohdalla mielelläni kartutan ymmärrystäni. Siksipä odotin kieli pitkällä Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijoiden julkaisemaa kauhukirjoitusopasta Tuoretta verta - kauhukirjoittajan opas siitä asti, kun se julkaisemisesta kuulin.

Tuoretta verta -oppaan ovat toimittaneet kirjailijat Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Yhteensä kirjassa on yhdeksän eri kirjoittajaa, joilla on kaikilla oma kauhuosaamisalueensa.

Kirja rakentuu siten, että ensin se esittelee kauhua lajina ja sitten antaa konkreettisia ohjeita sille, joka tahtoo sitä kirjoittaa. Ihan kaikkia mahdollisia kauhun alalajeja teos ei järjestelmällisesti esittele, vaan lukija tutustutetaan paremmin kauhun lajiin, jotka ovat nähtävästi valikoituneet sillä perusteella, että niille on löytynyt erityisasiantuntija (Artemis Kelosaari kirjoittaa kehokauhusta ja Jussi K. Niemelä eksistentiaalisesta kauhusta). Marko Hautala vihjaa tosin teoksen esipuheessa, että nämä alagenret olisi valittu siksi, että ne ovat monelle vielä outoja. Niin kutsutulla oikealla syyllä ei oikeastaan ole mitään väliä. Molemmat genret ovat kiinnostavia – ja keskenään erilaisia. Luulisikin, että jos kirjoittajaa kutkuttelee kauhun kirjoittaminen, varmasti jompikumpi näistä kauhun lajeista alkaa tämän teoksen lukemisen jälkeen kiinnostaa, elleivät molemmat.

Suureksi ansioksi on laskettava se, että teos esittelee Suomessa julkaistun kauhukirjallisuuden historian. Tästä vastaavat Markus Harju ja Boris Hurtta, edellinen uusimman kirjallisuuden osalta ja jälkimmäinen ajalta 1846 - 1999. Toivottavasti nämä artikkelit löytävät myös sellaisten kauhufanien luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kauhun vastaanottamisesta, eivät tuottamisesta.

Jo kirjan ensimmäinen osa, jonka näkökulma ei varsinaisesti ole kirjoittaminen, antaa monenlaisia vinkkejä kauhutarinan tekoon. Toisessa osassa tulee konkreettisempia ohjeita. Osan aloittaa Anne Leinonen artikkelilla Elementtejä kauhun rakentamiseksi. Hän selittää mm. kohtauksen rakentamisen teoriaa. Kohtausten jakautuminen kohtaukseen ja jatkokohtaukseen oli minulle ennestään tuttua, mutta nytpähän minulla on kirja, jonka sivuilta voin asiaa pähkäillä aina kun tarvitsee. Kirjassa oleva esimerkki selkeyttää myös teoriaa hyvin. Liike-reaktio-yksiköt (MRU:t) eivät olleet minulle yhtä lailla tuttuja, mutta niiden ymmärtämisestä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. Tulee varmasti joskus kokeiltua MRU-teoriaa siihen, mihin Leinonen sitä suosittelee: sellaisen kohtauksen korjaamiseen, joka tuntuu olevan pielessä.

Itselläni on tekeillä tarina, jossa on kauhuaineksia. Siksi luin tätä teosta sitä vasten, että saisin apuja sen kirjoittamiseen. Teos antaa kuitenkin myös paljon ideoita tarinaidean keksimiseen. Anne Leinonen kehottaa katselemaan, mitä kauhistuttavaa itsessä ja itselle läheisissä ihmisissä on. Lapsuudesta löytyy kauhukokemuksia, joita voi paisutella. Leinosen toinen artikkeli käsittelee kokonaisuudessaan sitä, miten ideoita voi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Artikkeli antaa myös paljon lukuvinkkejä ihmiselle, joka on kiinnostunut etsimään ideoita esi-isiemme kertomista tarinoista ja heidän uskomuksistaan.

Tiina Raevaara, jonka tuotanto on saanut inspiraatiota kauhun klassikkoteksteistä, kertoo, kuinka kaikille tuttua kauhutarinaa voi käyttää tuoreesti. Siinä sivussa Raevaara tulee muuten esitelleeksi tietämyskauhun (knowledge-horror), jossa ihmisen loputon tiedonjano johtaa karmeuksiin ja traagisiin loppuihin. Tämän lajin perusteos on tietenkin Mary Shelleyn Frankenstein.

Ennakolta vähiten kiinnostusta herätti ehkä Anders Fagerin artikkeli Realistiset peikot. Mitä hittoa, oli ajatukseni. Peikot eivät kiinnosta minua pätkääkään. No, sain nenilleni. Lyhyt artikkeli kertoo peikkoja esimerkkinä käyttäen, miten mitä tahansa itseä kiinnostavaa aihetta voi kehitellä ja kieputtaa. Se kertoo, miten luodaan säännöt tarinassa esiintyvälle hirviölle – tai no, melkein mille tahansa muullekin. Ja säännöt nimenomaan luodaan: kukaan ei kerro, millaisia juuri sinun peikkojesi, aaveidesi tai vampyyriesi pitäisi olla. Artikkeli auttaa myös ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta mietinnässä olevaa olentoa on pohdittava.

Omassa spefimaailmassani on enkeleitä. Ne eivät ole sen hirviömäisempiä kuin ihmisetkään, mutta luulenpa, että kun seuraavan kerran keskityn luomaan niitä koskevaa säännöstöä tarkemmaksi, palaan Fagerin artikkelin äärelle. Enkelit voivat taatusti liikkua ihan yhtä maagisiin sfääreihin kuin peikotkin.

Kauhu on ehkä kliseisempi kuin mikään muu kirjallisuuden tai elokuvan lajityyppi. Siksipä onkin hyvä, että Tuoretta verta käsittelee kliseiden käyttöä kauhun luomisessa. Mia Myllymäki omistaa koko artikkelinsa kauhukliseille, ja niitä käsitellään muuallakin kirjassa. Kliseet ”aiheuttavat vääränlaista kauhua, sellaista, joka saa lukijan pakenemaan paikalta”. Tutut tarinankuljetuksen kaavat auttavat kuitenkin lukijaa pysymään mukana, joten kliseet eivät ole yksiselitteisesti huono juttu – ja vähintäänkin ne pitää tuntea. Jos pystyy käyttämään niitä hyväkseen mutta lisäämään niihin jonkin kieroutuman, voi saada kokeneenkin kauhukirjoittajan tuntemaan kateutta. Näin kävi Marko Hautalalle, kun hän näki, miten Ottolapsi-elokuva käsittelee kauhussa paljon käytettyä hahmoa, Pahaa Lasta.

Teoksen lopuksi Marko Hautala antaa artikkelissaan Kuiskaamisen taito – psykologisen kauhun kirjoittamisesta konkreettisia vinkkejä tekstin kirjoittamisvaiheeseen. Hän myös analysoi kauhua parin genren arkkityypin, Pahan Äidin, Pahan Isän ja jo aiemmin mainitsemani Pahan Lapsen kautta. Miksi esimerkiksi Psyko-elokuvan suihkumurha on hyytävä? Siis ei ainoastaan hyytävä vaan niin hyytävä, että se jää elävästi jokaisen elokuvan nähneen mieleen, vaikka suurin osa kaikista muista hyytävistä kohtauksista häviää muistista hyvinkin pian? Toimivan kauhun analysointi on erinomainen tapa kehittää myös omaa kauhuilmaisuaan. On vaikea kirjoittaa hyvää kauhua, jos ei ymmärrä, mistä elementeistä se syntyy, miksi juuri tämä pelottaa.

Kaikkinensa Tuoretta verta -teoksessa on rohkaiseva ote: Saanko käyttää elementtejä, joita on jo käytetty? Saat. Minkä verran saan muokata kansanperinteestä löytämiäni kiinnostavia elementtejä? Muokkaa ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Olenko epäonnistunut kirjoittaja, jos tekstinteko takkuaa? Et, ammattikirjailijallekin jumitus on enemmän kuin tuttua. Entäs jos minulla ei ole mitään omaa sanottavaa? Ei ole kellään muullakaan, mutta kellään ei ole samanlaista tapaa kirjoittaa kuin sinulla.

Tuoretta verta on antoisa kirjoitusopas, jos kauhu kiinnostaa, ja kehottaisin tutustumaan siihen, jos kirjoittajana luo muunkinlaista tiheää tunnelmaa. Tässä on vielä muutama valittu neuvo kauhukirjoittajalle:

• Kierouta tuttua ja turvallista, jokapäiväistä. Tutun muuttuminen oudoksi on kauhistuttavaa.
• Käytä kaikkia aisteja. Kauhu esimerkiksi haisee.
• Kirjoita fiksuille ihmisille, joille kaikkea ei väännetä rautalangasta. Älä kerro kaikkea. Pihtaa. Anna lukijan päätellä.
• Jos tekstiä ei synny, etsi inspiraatiota muista taiteen muodoista. Virittäydy myös oikeaan mielentilaan esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen avulla.

Ja ennen kaikkea: 

• Päästä sielusi pimeimmät syöverit pintaan. Arvosta syvyyksistäsi kumpuavia ajatuksia sitä enemmän, mitä kummallisempia ne ovat. Älä pelkää niitä, vaan nauti niistä ja käytä hyväksi.

Finnconissa Turussa, osa 2

Finnconissa ilmestyi Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kustantama kauhukirjoittamisen saloihin perehdyttävä Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan opas -teos. Opasta tekemässä olleet Boris Hurtta, Mia Myllymäki, Artemis Kelosaari ja Marko Hautala olivat kertomassa teoksen synnystä. Haastattelijoina olivat Pyry Palermo ja Sara Palermo.

Jo paneelissa tuli - ilman kirjan lukemistakin siis - vinkkejä kauhun kirjoittajalle ja pohdintaa mm. kauhun herättämisen vaikeudesta. Kelosaari oli sitä mieltä, että kauhu ja komiikka eivät ole kovin kaukana toisistaan, mutta kauhua syntyy, kun sukelletaan syvälle ihmisen pään sisään. Hänen mielestään pitää kirjoittaa nimenomaan itseä pelottavista asioista. Hautala puolestaan kertoi parhaan kauhun olevan lähes komiikkaa – sellaista, jota kirjoittaessa naurattaa. Sitä en tiedä, minkä sävyistä tuo nauru sitten on…

Hautalan mukaan kauhua kirjoittaessa tärkeää on oikeanlainen mielentila: pelottavat hirviötkään eivät synny järjen avulla. Oikeaan tunnelmaan Hautala pääsee mökillä luurit päässä. Siellä häneltä syntyy tekstiä huomattavasti nopeammin kuin kaupungissa. Ja kun tunnelma on kohdallaan, pää tuottaa oikeita sanoja ja ne asettuvat kuulemma lauseessakin kohdilleen vaivatta. Kaupungeissakin voi kyllä löytää helpostikin innoitusta kauhuun: kaupassa käydessään voi Hautalan mukaan kiinnittää huomiota kaikkeen, mikä vaikuttaa kummalliselta, ja käyttää havaintojaan teksteissään.

Kauhu on vakava asia.

Paneeli pohti myös, miksi hyvää kauhua on vaikea kirjoittaa. Kelosaari sanoi, että kauhussa asioista tulee nopeasti kliseitä ja toisaalta jokaisella ihmisellä on omat pelkonsa. Kaikkia ei varmasti voikaan saada kokemaan kauhuntunteita samalla tavalla tai samoista asioista kirjoittamalla. Hautalan mukaan lukijaa on helpompi pelotella, jos tämä ei odota kauhistuttavia asioita vaan uppoutuu kirjan arkisempaan juoneen. Myllymäki muistutti siitä, ettei kirjailijan pitäisi sanoa jonkin asian olevan pelottava vaan jännityksen pitäisi syntyä muilla keinoin.

Ensi vilkaisulta Tuoretta verta näyttää olevan kompakti pakkaus Suomessa julkaistun kauhun historiaa ja konkreettisia vinkkejä kauhua kirjoittavalle. Palaan asiaan, kunhan saa teoksen luettua loppuun.

Ennen Finnconia olin juuri aloittanut – Finnconin vuoksi tietenkin – lukemaan Lauren Beukesin Zoo City -romaania. Beukes oli Finnconin kunniavieras. Kävin conissa kuuntelemassa Lauren Beukes Q&A -ohjelmanumeron, jossa Johan Jönsson haastatteli kirjailijaa. Keskityin kuuntelemaan englanninkielistä ohjelmaa ja ymmärtämään siitä mahdollisimman paljon. Niinpä en edes yrittänyt tehdä muistiinpanoja, joten referointi ohjelman sisällöstä ei valitettavasti onnistu. Sen verran Beukesista voi kuitenkin todeta jo Zoo Cityn alun perusteella, että hän on todellakin tutustumisen arvoinen kirjailija. Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Beukes on ainakin omalle lukulistalleni tervetullut siksikin, että luen niin paljon vain suomalaista ja muuta eurooppalaista kirjallisuutta.

Seuraavassa Finncon-postauksessa hieman Dostojevskista ja siitä, millaista on, jos kirjailjan pitää kuvitella olevansa jotain muuta kuin ihminen.

Kosmoskyniä kaksin kappalein

Aivot eivät kykene aina pitämään kaikkea hallinnassa. Jos ei ole aivan varma, onko jokin tärkeä asia hoidossa, sen voi varmuuden vuoksi tehdä uudelleen. Tämän aamun iloinen yllätys oli Kosmoskynän uusimman numeron ilmestyminen eteismatolle - kaksin kappalein. Ehkä joku oli maksanut jäsenmaksunsa kahdesti, ettei vain jäisi ulkopuolelle kaikesta kivasta.

Jos ette vielä ole jäseniä, liittykää. Se on edullista, yhdistyksessä on mukavia ihmisiä ja toimintaa, ja sitten tulee pari kertaa vuodessa tämä lehti, jossa on reilusti luettavaa. Niin, ja yhdelläkin maksukerralla per vuosi saa samat edut kuin kahdella, lukuun ottamatta tuplaantuvaa lehteä.