Alatalon esiintymisen otsakkeena oli ”Fantasiakirjallisuus vaikuttajana – Mitä kuvitellut maailmat kertovat meidän todellisuudestamme?” Kirjailija lähti liikkeelle ajatuksesta, ettei fantasia ole päätöntä hupiseikkailua kuvitteellisessa maailmassa, vaan se voi kertoa meidän maailmastamme aivan yhtä lailla kuin jokin muukin tarina. Jokaiselle hiemankin fantasiaan ja muuhun ei-realistiseen kirjallisuuteen tutustuneelle tämä lienee selvää, mutta tunnistan kyllä ennakkoluulon, joka monilla on Alatalonkin edustamaa genreä kohtaan. Uskoakseni tällä kertaa yleisö oli enimmäkseen realistisemman kirjallisuuden ystäviä, joten valittu lähestymiskulma oli osuva.
Alatalo esitteli tuotantoaan ja sen käsittelemiä teemoja. Lisäksi hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia teostensa synnystä. Mustien ruusujen maa -trilogiassa päähenkilö on fantasiatarinoille tyypillinen, samoin miljöö. Päähenkilö tutustuu matkallaan maailmaan ja törmää sen ongelmiin. Samaan fantasiamaailmaan sijoittuva novellikokoelma Älä riko pintaa käsittelee puolestaan mm. perhesuhteita, eivätkä sen novellien päähenkilöt ole perinteisiä fantasiasankareita.
Romaaninsa Käärmeiden kaupunki taustalla Alatalo kertoi olevan lapsuudenkokemuksensa Australian aavikkoalueilta. Myös Sinuhe egyptiläisellä on osuutensa tarinan synnyssä, sillä se on Alatalolle merkittävä kirja. Käärmeiden kaupungissa Alatalo halusi myös testata perinteistä fantasiamiljöötä. Lisäksi hän mietti, onko maailma niin mustavalkoinen hyvän ja pahan osalta, kuin usein tarinoissa esitetään – ihmisyksilössähän on todellisuudessa sekä hyvää ja pahaa. Alataloa kiinnostavaakin rymistelyä enemmän se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu.
Miljöö on Alatalolle aina tärkeä asia. Sen on oltava todentuntuinen. Niinpä Alatalon uusimman romaanin Ikuisesti, siskoni miljöönkin piti tuntua oikealta, vaikkei se ole kuvaus mistään todellisesta paikasta vaan siinä on vaikutteita niin Skotlannista kuin samuraiden maailmasta.
Mutta miksi käsitellä tärkeitä teemoja fantasiamaailmassa, vaikka samoista asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa meidän maailmaamme sijoittuvia tarinoita? Alatalon mukaan kyseessä on sekä lähestymistapaero että reagointitapaero. Hän itse reagoi asioihin tällaisilla tarinoilla, koska ei yksinkertaisesti ole henkilö, joka kirjoittaisi vaikkapa 1990-luvun lamasta realistista lähestymistapaa käyttäen. Etäisyyden päästä voi käsitellä valtasuhteita, rasismia tai muita asioita muulla tavoin kuin kertomalla, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.
Fantasia on tietenkin myös eskapismia. Mutta toisaalta fantasiamaailmassa on Alatalon mukaan vapaus tehdä, mitä haluaa. Kirjoittaminen on hänelle aikuisen leikkiä. Kun asiat todellisessa maailmassa ahdistavat, voi fantasiamaailmassa päättää, miten ne menevät. Fantasiamaailmassa voi peilata meidän maailmaamme, ja Alatalo pohti, että ehkäpä lukijakin on vapaa meidän maailmamme painolastista, kun katsoo asioita siitä etäännytettynä.
Anne Leinosen puheenvuoron aiheena oli puolestaan ”Miksi meidän tulee kertoa tarinoita utopioista?” Aihe oli varsin kiintoisa tänä dystopioiden aikana. Leinonen sanoi, ettei nuorille voi kirjoittaa tarinoita, joissa kaikki tuhoutuu eikä ole toivoa. Henkilöiden pitää olla optimistisia ja luovia ja menestyä edessä olevassa kriisissä. Niinpä ajatus siitä, että tekisi draamaa yksilön pahasta olosta yhteisössä muuttui ajatukseksi, että voisikin kuvata, miten selviydytään.
Leinonen kokee, että meidän on mentävä kohti utopiatarinoita. Kaikessa tässä on Leinosen mukaan tärkeää yhteisö. Hänelle kirjoittajien yhteisö ja myös yhdessä kirjoittaminen ovat tärkeitä asioita. Kun tehdään tekstiä yhdessä, on oltava sulassa sovussa eri mieltä tekstistä. Verkostoista saa apua sitä tarvitessaan. Yhteisössä olo ei kuitenkaan ole kitkatonta ja on muistettava, ettei yritä tehdä kaikkea itse vaan on tärkeää kannustaa muita ja hoitaa vain oma osuutensa.
Paljon Leinonen on kuitenkin tehnyt, ja kuten suomalaiset scifi-piireissä liikkuvat ihmiset tietävät, hyvin paljon häntä on kiittäminen myös siitä, että uudet kirjoittajat saavat ääntään kuuluville ja pääsevät verkostoitumaan. Kirjakantissakin Leinonen puhui perustamastaan Usva-verkkolehdestä sekä Usva-leireistä, joilla olen itsekin saanut ilon olla mukana.
Leinonen kertoi myös eräästä radio-ohjelmasta, jossa kuuli ajatuksen siitä, että taiteen tehtävä on antaa toivoa tulevaisuudesta ja näyttää mahdollisuuksia, joita ei tällä hetkellä vielä uskalleta toteuttaa. Toisten alojen ihmiset saattavat saada signaalin tekemisiinsä vaikkapa kaunokirjallisuudesta, ja tällä tavoin maailma muuttuu. Nämäkin ajatukset saivat Leinosessa aikaan ajatuksen, että olisi tarpeen kirjoittaa aivan muuta kuin dystopioita.
Leinonen päätyi hakemaan apurahaa hankkeelle nimeltä ”Juuret ja utopiat”. Saatuaan rahan hankkeeseen hän aloitti Usva-akatemian, jossa oli hänen lisäkseen kahdeksan ohjattavan statuksella olevaa kirjoittajaa – vaikkakin todellisuudessa kaikki olivat akatemiassa tasa-arvoisia eikä Leinosella ollut erityistä opettajan roolia. Tästä projektista on jo ilmestynyt Taru Kumara-Moision teos Ihmisversoja.
Leinosen käsitys on, että parhaiten maailma pelastetaan aloittamalla omasta itsestä ja siirtymällä sitten lähipiiriin. Kirjoittajayhteisö on hänen oma utopiansa, jossa hän voi jakaa aivopääomaansa. Hänelle on tärkeää, että yhteisö on tasa-arvoinen ja että siihen on helppo tulla mukaan. Yhteisen tekemisen olo on pääasia, eikä sillä ole merkitystä, kuinka menestynyt kirjoittajana kukin on. Leinonen uskoo, että kun asioita tehdään yhteisöllisesti, se heijastuu myös taiteeseen. Yhteisö on hänelle oikeastaan ainut keino selviytyä ikävästä tulevaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti