Viisasteleva sydän – miehen voi löytää myös tarkkailemalla tilannetta sivusta

Muutamilla ihmisillä on niin nopea havaintokyky, niin hienonhieno luonteentutkimisen taito, synnynnäinen tarkkanäköisyys sanalla sanoen, ettei toisten paraskaan elämänkokemus vedä sille vertoja - -.

Kolmeakymmentä lähentelevällä Anne Elliotilla on paitsi taito lukea ihmisiä, myös asemastaan tietoinen isä ja takanaan lyhyt kihlaus, jonka purkautui juurikin siitä syystä, ettei isä hyväksynyt kihlattua, kapteeni Frederick Wentworthia. Miehessä oli tietenkin se ongelma, ettei hänellä ollut rahaa. Mutta asiat muuttuvat. Frederick Wentworth palaa vaurastuneena eikä Anne voi välttää hänen seuraansa. Mikäpä sen onnellisempaa, paitsi ettei mies tunnu suhtautuvan Anneen enää samoin kuin ennen. Naiset kyllä piirittävät häntä, mutta Anne katsoo parhaaksi pysyä syrjässä.

Jane Austenin klassikkoromaani Viisasteleva sydän (Persuasion, 1818) kertoo, kuinka Anne Elliot ja Frederick Wentworth löytävät onnen yhdessä. Ei ole kovin yllättävää, että tällä toisella yrittämällä rakkauden täyttymyksen tiellä ovat vielä baronetti-isää enemmän Annen ja Frederickinkin omat typerät olettamukset.

Alkuasetelma tarinassa liittyy kuitenkin eniten Annen perheen talouteen: isällä ei ole enää varaa asua Kellynch Hallissa, joka on perheen koti. Kellynch Hall vuokrataan ja isä lähtee Annen toisen sisaren kanssa asumaan Bathiin, jonne Annekin päätyy tarinan aikana pitkäksi aikaa vierailemaan.

Luvassa on monenmoista ihmissuhdekikkailua. Kuvioon sopii, että Frederickistä lumoutuvat Henrietta ja Louisa Musgrove, joiden veli on naimisissa Annen sisaren kanssa. Kyllä, ihmisten väliset suhteet ovat juurikin noin monimutkaisia ja ainakin minun on valtavasta henkilögalleriasta aluksi vaikea hahmottaa, kuka on kuka ja varsinkin missä suhteessa kukakin on muihin henkilöihin. Lisäksi pitäisi hahmottaa, kuka on enemmän ja kuka vähemmän pokkuroitava, koska se määrää hyvin paljon sitä, millainen käytös on milloinkin kenellekin sopivaa.

Anne ei ota mistään tällaisesta paineita – tai edes vaikuta kovin kiinnostuneelta tämänkaltaisista asioista. Hän on rauhallinen persoona – paitsi ehkä sisäisesti, kun taistelee Frederickin läheisyyden aiheuttamaa tuskaa vastaan – ja ottaa vastuun itselleen monessa tilanteessa. Kovin aktiiviseksi sankarittareksi häntä ei voi kutsua, koska hän on luonteeltaan sivustajakatsoja, asioiden tarkkailija. 

Annen pään sisälle päästään loputtoman paljon, mutta Frederick Wentworth saisi minun makuuni olla läsnä enemmän. Olisi ollut ihanampi itse arvioida, kuinka mahtava mies on kyseessä. Mutta lukija on enimmän osan ajasta yhtä kuulopuheiden varassa kuin Anne Elliotkin. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuinka kiintynyt Frederick mahtaa olla Louisa Musgroveen, kun hyysää tätä nuorta naista, joka on iskenyt päänsä pudotessaan kiveltä, kun on ollut Frederickin seurassa huima- ja itsepäinen.

Austenille tunnusomaisesti sivuhahmoista löytyy monenmoista ylireagoivaa tai tumpeloa persoonaa. Kertoja ei arastele kuvailla myöskään henkilöhahmojen älynlahjoja – useinkin vähemmän mairittelevasti. Annen sisar Mary ei ole koskaan olosuhteisiin tyytyväinen. Isän jo mainitsinkin, hän touhottaa sitä, että on tärkeä henkilö, koska hänellä on baronetin arvo – ja sitä, että hänen serkkunsa, jota hän ei tosin kummemmin tunne, on peräti varakreivitär.

Itsekkään kierosti ajatteleva hahmokin löytyy. Austenia lukeneet eivät ylläty, että se on juuri henkilöhahmo, jonka käytöstä kaikki pitävät sulavan moitteettomana. Paitsi tietenkin Anne, joka ymmärtää epäillä, sillä naisten seurassa hieman jäykähkökin mies saattaa osoittautua paljon kultaisemmaksi kuin suustaan sujuva. Hmm, aivan kuin olisin törmännyt tällaiseen joskus aiemminkin… Tietenkin tarinassa on myös hyväsydämisiä henkilöhahmoja. Pariutumista tuntuu tapahtuvan niin, että lukijan mielellä ei ole varaa herpaantua – tai ainakin pariutumisen yritystä.

Pääparilla on ymmärrettävästi tuskaisimmat tunteet. Ulkoisesti rauhallinen Anne kokee törmätessään arvaamatta rakkautensa kohteeseen ”Kiihtymystä, kipua, mielihyvää, jotakin joka oli riemun ja tuskan välimailla”. Tarinan huipentumassa Anne kehtaa esittää, että naisella on pidempi tuska, jos on joutunut eroon rakastetustaan. Tämä avautuminen, jonka Frederick kuulee sivusta, saa miehen raapustamaan oman purkauksensa, joka melkein vetää vertoja erään herra Darcyn ensimmäiselle kosinnalle, jonka hän esitti Elizabeth Bennetille. No ei nyt kuitenkaan, mutta onhan tämäkin liikuttava: 

Älkää rohjetko sanoa, että mies unohtaa pikemmin kuin nainen, että hänen rakkautensa kuolee aikaisemmin. En ole rakastanut ketään muuta kuin Teitä. Olen ehkä tuominnut väärin, ja pikkumainen ja pitkävihainen olen kyllä ollut, mutta häilyväinen en koskaan.

Ah, ei lisättävää!

Viisasteleva sydän oli ihana ja innostava lukukokemus siitä huolimatta, että olin aluksi aivan sekaisin henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. On mahtavaa, kun saa tarkastella 1800-luvun alun seurapiirejä aikalaisen hykerryttävyyteen ja suuriin tunteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Niin, ja lukea tietäen, että selväjärkinen päähenkilö kohtaa lopulta onnensa. Hieman ehkä samaistuinkin Anneen. Ei ole ihan vierasta se, että sivusta vaan katsellaan ja kun tehdään päätelmiä, niiden oikeellisuus voi olla vähän niin ja näin.

Gray Hair Don’t Care – kyllä viisikymppisetkin rakastuvat

Lelan opiskeluajan paras ystävä on ollut Donovan. Lela on jättänyt kertomatta, että hänellä on myös rakkaudentunteita miestä kohtaan. Hän on vaiennut asiasta siinäkin kohtaa, kun ystävykset ovat sattumalta, yhden kerran, päätyneet samaan sänkyyn. Se on ehkä ollut hyväkin ratkaisu, koska tilanne on selvästi ollut Donovanille hankala ja pian tapahtuneen jälkeen mies onkin paukauttanut itsensä naimisiin aivan toisen naisen kanssa.

Nyt Lela on melkein 50-vuotias eronnut newyorkilainen. Hän törmää aivan sattumalta myös eronneeseen Donovaniin, joka ei ole menettänyt charmistaan tippaakaan. Juttukin luistaa yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata aiemmin. Ja kuinkas ollakaan, Lela ja Donovan päätyvät jälleen harrastamaan seksiä. Nyt Lela tulee lipsauttaneeksi syvemmistä tunteistaan – ja mies karkaa paikalta.

Lela päättää tehdä täyskäännöksen. Elämä ei voi mennä näin! Hiuksiinkin tulee harmaata. Antaa sen tulla. Antaa miesten mennä. Lela alkaa toteuttaa unelmaansa omasta kosmetiikkamerkistä.

Karen Boothin Gray Hair Don’t Care on nykyromantiikkaa, jonka päähenkilö poikkeaa valtavirtaromantiikasta ikänsä puolesta. Suurin osa tarinasta sijoittuu kolmen vuoden päähän siitä, kun Lela on tavannut Donovanin uudelleen. Lela on täyttänyt 50, ja hänen Lela B -kosmetiikkamerkkinsä alkaa menestyä. Bisneksen onnistuminen johtaa hänet kuitenkin takaisin kasvotusten Donovanin kanssa. Donovanin tyttären Echon yritys nimittäin alkaa hoitaa Lela B:n markkinointia ja mies on yllättäen mukana jälkikasvunsa bisneksissä, vaikka tämän piti olla toisella puolella manteretta San Franciscossa. Ja nyt, kun Lela haluaa pysytellä erossa Donovanista, mies näkeekin hänet maailman puoleensavetävimpänä olentona:

”Just no more cracks about my hair, okay? I love it, and I’m proud of it.” “It’s gorgeous.” He tamped down his urge to tell her that she was gorgeous. It would only make their working relationship more difficult. But he not only felt that way, he felt it in a way he hadn’t before. This new version of Lela, with her own brand of confidence and a distinct air of not giving a fuck, was extremely appealing. Too bad he was done with women. Too bad he was done with love.

Tavallaan Lela ja Donovan ovat tasoissa: suhteisiin ei aleta ja sillä hyvä! Kunpa se olisikin niin mahtavan yksinkertaista! Toinen vetää puoleensa ja koko ajan pitää olla tekemisissä. Haastavia tilanteita riittää. Echo on menossa naimisiin ja Lelakin kutsutaan juhliin, joissa on myös morsiamen äiti, siis Donovanin eksä. Entä miten käy Lela B:n mainoskampanjalle, jossa Lela itse on mallina? Kestääkö maailma viisikymppisen harmaapäisen naisen seksikkyyden?

Gray Hair Don’t Care on siitä ihana kirja, ettei siinä ole yhtään vastenmielistä henkilöhahmoa. Sillä tavalla se luo toivoa siitä, että ehkä ihmiset eivät aina olekaan sitä, mitä heistä hankalissa ajatuksissaan kuvittelee. Ehkä asiatkaan eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Lelan ja Donovanin tiellä on toki tavallaan myös muita ihmisiä, mutta varsinaisesti rakastavaiset ovat itse oman onnensa tiellä. Donovan esimerkiksi ajattelee, ettei voi sotkea tyttärensä työtä, ja romanssi Lelan kanssa sotkisi sen. Echo siis on tavallaan rakkauden täyttymyksen tiellä, mutta hän on ihana persoona eikä edes Donovanin entinen vaimo Genevieve ole käärme, joka yrittää myrkyttää kaikki paratiisiin yrittäjät.

Teos on herkun näköinen ja tykkäsin kovasti myös sen sisällöstä. Rakastavaisten ikä tekee sen, että menneisyyttä ja sen taakkaakin saattaa olla enemmän kuin nuoremmilla päähenkilöillä, vaikka itsevarmuuttakin on päässyt jossain kohtaa kertymään.

Keski-ikäinen henkilöhahmo saattaa myös huomata, että vaikka on itsenäinen, hän on silti jollain tapaa tilivelvollinen rakkauselämästään sekä vanhemmilleen että lapsilleen, mikä on aika kiintoisa asetelma. Donovanin äiti onkin melkoinen persoona ja sitten on Echo, jonka elämässä Donovan ei ole ollut tarpeeksi aiemmin. Kehittele siinä sitten romanssia, kun tunteiden kohde työskentelee oman tyttären kanssa.

Karen Booth on kokenut romanttisen viihteen kirjoittaja, mutta Gray Hair Don’t Caren ja saman sarjan (Never Too Late) kaksi muuta kirjaa hän on julkaissut omakustanteena. Kirjan jälkipuheessa Booth puhuu siitä, etteivät kustantajat halua ottaa kustannusohjelmiinsa rakkaustarinoita, joiden sankarittaret ovat hiemankaan vanhempia. Kirjailija jopa vitsailee sillä, että jos lukija on lukenut niihin sanoihin asti, tällaiselle kirjallisuudelle selvästi on tilausta. Ja totta kai sille on. Kestän toki lukea nuorempienkin päähenkilöiden romansseja, mutta miten ihmeessä keski-ikäinen tai vanhempi henkilöhahmo ei voisi olla kiinnostava myös romantiikassa? Rakastuvathan ihmiset oikeastikin missä iässä tahansa – tai niin olen kuullut…

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia – Iiris Leimun hyvän mielen esikoisromaani

Melinda tietää, mitä haluaa: menestysuran sisäsiistissä työssä, kepeitä tapaamisia miesten kanssa, samppanjalasillisia ja vaahtokylpyjä. Työpaikan kieroilut aiheuttavat stressiä, mutta Melinda on kova luu ja iskee takaisin. Työkaveri Sara haluaa kuitenkin sekä itselleen että Melindalle jotain aivan muuta ajateltavaa viikonlopuksi ja järjestää heidät kylpylälomalle.

Melindan kauhistukseksi hermoja rentouttavaksi tarkoitettu ohjelma sisältää puuhastelua ulkoilmassa – laamojen kanssa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi epämukavuusalueelle astumiseksi, Melindan on kohdattava myös uusia, aivan eri maailmasta olevia ihmisiä. Kaikista häiritsevin on laamatilan omistaja Aaron. Mies on raivostuttava ja yhtä aikaa puoleensavetävä. Onneksi Aaron on kerrassaan vääränlainen Melindalle, sillä mieshän lapioi lantaa, kun taas Melinda juo baristojen tekemiä kahveja ja kuljettaa tavaroitaan Vuittonin laukussa.

Melindalla on kaikki hallinnassa, koska häntä selvästi vanhempi, työn kautta tutuksi tullut, varakas Joachim vaikuttaa olevan hänestä kiinnostunut. Laama-Aaronin voi siis unohtaa. Paitsi että… joskus epätodennäköiset henkilöt tunkevat mieleen. Melinda huomaa, ettei pääse eroon irti Aaronista – ei ajatuksissaan eikä muutoinkaan.

Iiris Leimun esikoisromaani Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on hyvän mielen romanttista viihdettä. Päähenkilö Melinda on italialais-suomalainen nuori nainen, joka asuu Suomessa tarkemmin määrittelemättömällä paikkakunnalla. Vastakkain tarinassa ovat pintapuolisesti hänen kaupunkilaiselämänsä, jossa laskelmointi uran etenemiseksi on tarpeen, ja maanläheinen elämä, jota Aaron elää niin keskellä ei-mitään, ettei miehellä ole edes kunnollista verkkoyhteyttä.

Syvemmällä tasolla vastakkain ovat arvot, joita Melindan urasuuntautuneisuus ja Aaronin elämäntapa edustavat, kuten myös ihmissuhteita koskevat arvot. Melinda kuvittelee olevansa tyytyväinen elämässä, jossa voi itse hallita, milloin antaa aikaansa miehille – eikä yhdelle koskaan tarvitse antaa kovin paljoa aikaa. Vapaus kuulostaa aina hienolta, mutta onko se sitä todella? Koska kyse on romanttisesta viihteestä, on alusta asti selvää, että Melinda joutuu lopulta tekemään isoja oivalluksia elämästään. Tästä syystä hän on mieluisa päähenkilö ainakin minulle. Kukapa ei olisi joskus nähnyt elämäänsä väärin ja antanut aikaansa sellaisille asioille tai ihmisille, jotka eivät loppujen lopuksi teekään itselle hyvää?

Melinda on nykyaikainen romanttinen sankaritar, mutta hänessä on ihana vanhanajan piirre: hän rakastaa klassikkoelokuvia. Tämä piirre näkyy vahvasti tarinan alkupuolella, kun Melinda yhdistää tilanteita mielessään tuttuihin elokuviin, joita lukijankin on mukava bongailla. Kirjan keskiosassa olisi voinut olla muutama elokuvaviittaus myös, koska lopun dramaattisessa tilanteessa elokuvasta tutut asiat osoittautuvat kullanarvoisiksi.

Aaron on aluksi jäyhä mutta siitä huolimatta auttavainen, ja pian hän paljastuu vakaaksi, arvonsa tuntevaksi, huumorintajuiseksi mies, jolla on – tämäkään ei ole erityisen harmillista – ensiluokkaiset pakarat. Lisäksi hän on taitava leipomaan korvapuusteja. Kun lukija seuraa Melindaa Aaronin ja toisaalta Joachimin seurassa, tulee hyvin nopeasti mieleen pari neuvoa, jotka tekisi mieli takoa Melindan päähän. (Hyvä on, ymmärrän, etteivät rakastavaiset voi lopullisesti saada toisiaan kuin vasta kirjan lopussa.) Yrittäkääpä itse vastustaa Aaronia:

”En minä osaa leipoa”, Melindan oli tunnustettava.

”Ei se mitään, sillä minä osaan”, Aaron sanoi hymyillen ja seurasi Melindaa avokeittiön saarekkeen luo. Melinda oli googlettanut reseptin ja käynyt ostamassa tarvikkeet. Aaron laski kanelipussin muiden ainesosien joukkoon. Sitten hän seisahtui Melindan eteen. Melindan polvet alkoivat tuntua pehmeiltä, kun Aaronin tuttu seetrin ja bergamotin tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Oli pakko nielaista.

”Minulla ei ole kuin yksi esiliina”, hän sai sanottua muistaessaan jälleen hengittää.

”Ei se mitään”, Aaron totesi ja veti villapaidan pään yli pois. T-paita nousi ylös paljastaen vatsan ihoa. Melinda henkäisi ja katsoi poispäin, mikä oli hassua, sillä hän oli nähnyt miehen kokonaan alasti, hän oli tuntenut miehen ihollaan ja sisällään. Miten hänestä oli yhtäkkiä tullut näin kaino? 

Tätä lukijaa ei olisi haitannut, vaikka Aaron olisi saanut enemmän tilaa romaanin sivuilla. Onneksi mukana on pari kiihkeää kohtausta Aaronin kanssa. Seksiä ei kuitenkaan kuvata alusta loppuun, joten kirja sopii myös lukijalle, joka ei halua yksityiskohtaista tietoa elinten yhtymisestä toisiinsa.

Laamatila on virkistävä miljöö romanttiselle kirjalle. Laamat tuovat tarinaan oman osansa huumorista ja lopulta myös herkistymisentunteista. (Varautukaa itkemään laamojen vuoksi!) Tarina sijoittuu loppuvuoteen ja sopii mainiosti luettavaksi joulua odotellessa. Kirja ei ole kuitenkaan niin jouluinen, etteikö sitä pystyisi lukemaan myös ei-jouluihminen jonain muuna vuodenaikanakin. Tai no, kesälukemiseksi tämä ei ehkä olisi ensimmäinen suositukseni.

Tunteita tosiaan herää Melindan tarinaa lukiessa – muutoinkin kuin laamojen vuoksi. Varsinkin romanssiin kuuluva musta hetki, jossa tuntuu, että onnellinen loppu on mahdoton, jysähtää kovaa. Melinda on itse rakentanut itselleen tilanteen, jossa kaikki hajoaa palasiksi. Lukijan lohtu on se, että hän tietää tarinan päättyvän muuhun kuin toivottomuuteen.

Iiris Leimu on kirjoittajaystäviäni, joten sain lukea tämän kirjan jo ennen kuin se virallisesti ilmestyy. Kiitos siitä! Nyt voinkin suositella teosta kaikille romanttisen viihteen ystäville. <3

Samuli Heimosen taidetta Kuopiossa

En ole kovin aktiivinen somessa, mutta olipa onni, että huomasin Instagramista, että Samuli Heimosella on Kuopiossa näyttely. Heimonen on nykytaiteilijoista suuria suosikkejani, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska useimmiten mikään alle 120 vuotta vanha teos ei värähdytä minua kovinkaan kummoisesti. 

Galleria Ars Liberassa on 12.11.2023 saakka näyttely Yö ja Päivä, jossa on 10 Heimosen kissateosta. Tässä näytteiksi Aamunkoitto, Villikissa ja Portinvartija. 

Syksyn paras loisto luonnossa saattaa olla jo ohitse, mutta jotain tosi kaunista on näissä katua peittävissä vaahteranlehdissä. Näiden myötä lähdetäänkin sitten jännittävään kirjamessusyksyyn.

Uudehkoa julkaistua steampunkia

En osallistunut tänä vuonna Tampereella järjestettäville steampunk-festivaaleille, mutta festareiden yhteydessä tuli saataville kaksi julkaisua, joissa on kirjoittamaani steampunkia.

Pidempi teksti, itse asiassa aika muhkea novelli, löytyy Rautasilmä-antologiasta, jonka julkaisija on Nysalor-kustannus. Tarinani Lilyann ja Mary kertoo Lilyann Blakeleysta, joka pitää hautaustoimistoa Lontoossa. Hänellä on hyvin toimiva bisnes, koska hänen rakastajansa on palkkatappaja, joka hoitelee Lilyannille sopivan varakkaita asiakkaita. Eräänä päivänä rakastaja kuitenkin löytyy hirttäytyneenä. Mikäpä neuvoksi? Mistä uusi palkkatappaja? Rakastajan tilalle astuu Mary Milligan, joka elää epäsovinnaisesti ja osaa tappamisen taidon. Mutta yhden ongelman ratkaisusta Lilyann saa elämäänsä kaksi ongelmaa: Maryn keksijäveljen ja – rakkauden.

Toinen julkaistu tarina on sitten pikkuruinen, ja se löytyy Aikamatkaajan almanakan kolmosnumerosta, toisin sanoen Tampere Steampunk Festivalin ohjelmalehtisestä. Tarinan nimi on Unelmien poikamies, ja se kertoo kaksosista, jotka haluavat tanssiaisissa saman miehen käsivarsille. Miehessä näyttäisi kuitenkin olevan jotain omituista ja suurin kauhistus syntyy, kun selviää, kuka miehen lopulta saa.

Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.