Linssiludeperhosia

Kesä on jätetty taakse, mutta tekee mieli muistella sitä vielä hetki. Onnistuin nimittäin kesän lopulla ottamaan onnistuneita valokuvia perhosista. Tiedä, mikä niitä vaivasi, kun olivat niin helposti kuvattavissa parveillessaan.

Erityisen yllätyksen aiheutti tämä kuva, joka näyttää siltä, että sen tausta on käsitelty mustavalkoiseksi. Vaan eipä ole. Koska tuskin koskaan tulen ottamaan hienompaa valokuvaa, teetin tästä suurennoksen ja laitoin kehyksiin. Kirjoittajatuttu kommentoi kuvaa: ”Elämä palaa Mordoriin.” Se olkoon kuvani nimi.

Romaanikäsikirjoituksessani perhosella on keskeinen rooli, joten tämä valokuvaaminen paitsi elämys, myös hyödyllistä taustatyötä tekstiin, jota on hitaasti mutta varmasti työstetty jo pitkään. Kaikkien muiden projektien keskellä on myös hyvä muistuttaa itseään siitä, että perhoseni ja tarinani (muut) henkilöt tarvitsevat aikaani.

Ensimmäinen kustannustoimittamani teos sekä uusi novelli

Kuten kaikki kirjoittavat ja muuten tekstien parissa toimivat ihmiset tietävät, välillä näyttää ulospäin, ettei tapahdu mitään, vaikka töitä tehdään kovasti ja sitten yhtäkkiä näyttääkin tapahtuvan paljon. Omalla kohdallani viimeksi kuluneen reilun vuoden aikana tehty työ tuli näkyväksi vähän aikaa sitten. Ensimmäinen kustannustoimittamani teos, J.S. Meresmaan novellikokoelma Akanvirta ilmestyi, samoin Osuuskumman historiallisia kauhunovelleja sisältävä antologia Hämärän periltä, jossa on mukana novellini Saat sydämeni kokonaan.

Siellä ne ovat molemmat Osuuskumman myyntipöydässä
Tampere Steampunk Festivalilla: Akanvirta ja Hämärän periltä. <3

Hyppäsin kustannustoimittajaksi kylmiltään, kun siihen tuli Osuuskummassa mahdollisuus. Kirjailija etsi toimittajaa ja kertoi, että tehtävä sopisi sellaisellekin, joka haluaa kustannustoimittamista oppia. Totta vieköön opin paljon! Nyt olen kertaalleen nähnyt, miten novelleista tulee oikea kirja: miten tekstit muokkautuvat (muutkin kuin omani), miten novellit saavat järjestyksensä, miten takakansitekstit syntyvät… Olen ihan kamalan ylpeä, että olen saanut olla mukana Akanvirran tekemisessä. Mainostan kirjaa kaikille, jotka pitävät tyttöjen ja naisten tarinoista, suurista tunteista, kauhusta ja siitä, kuinka sanat herättävät miljöön henkiin.

Hämärän periltä -antologian tekstihaku oli auki juuri kun liityin Osuuskummaan tai avattiin samoilla hetkillä. Melkeinpä mikään ei olisi voinut olla minulle osuvampaa kuin se, että haluttiin tekstejä, joissa yhdistyvät historia ja kauhu, suuret rakkauteni. Romantiikkaa tai erotiikkaa ei pyydetty, mutta koska niitä ei kielletty kirjoittamasta, tuli tarinastani tietenkin ihmissuhdekauhua. Keskiössä on tämä nuorimies 1800-luvun lopulla:

Juhani Aho vuonna 1886
(kuva: Wikimedia Commons)

Tampere Steampunk Festival 2022

Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty – ja vuoden kulttuuritekona palkittu – Tampere Steampunk Festival sai jatkoa viime viikonloppuna. Oma tuntumani on, että festivaali oli jonkin verran kasvanut, mikä on mahtavan hienoa. Voimme siis toivoa, että jatkossakin on oma tapahtuma Suomen steampunkkareille ja tämä alakulttuuri tulee tutummaksi isollekin yleisölle.

Tänä vuonna suunnitelmani oli katsoa rennosti ohjelmaa ja tavata tuttuja. Sekä tietysti ostaa kirjoja. Kaikki tavoitteet toteutuivat mainiosti. Olin paikalla lauantaina ja sunnuntaina eli kaksi kolmasosaa festivaalin päivistä.

Steampunk-estetiikka on monille sykäys innostua alakulttuurista. Festivaaleilla olikin lauantaina asukilpailu, jonka osallistujat hakivat jäseniksi Merkillisten merenkulkijain kiltaan. En koskaan kyllästy ihailemaan upeita asuja, joiden kasaamista on mietitty hartaasti ja joista näkee, että niiden eteen on nähty vaivaa.

Viime vuonna minulta meni ohitse Tea Duel, taisto teekupposten yllä, koska olin sen ajankohtana myymässä kirjoja Osuuskumman pöydässä. Nyt olin mukana taiston runsaslukuisessa yleisössä. En tarkalleen tiennyt, mitä odottaa, mutta esitys oli silkkaa timanttia. Improvisaatioteatteri Snorkkelin näyttelijät vaihtoivat lennosta roolia ja keksit kastettiin teehen viisi kertaa. Artemis Kelosaari kaatoi teen ja tuomaroi. Yleisö viihtyi mahtavien kaksintaistelujen parissa. Menen ehdottomasti uudelleen katsomaan vastaavaa, jos tulee tilaisuus.

Sunnuntaina oli kirjallisuusaiheisen ohjelman vuoro. Ensin olin kuuntelemassa Nysalor-kustannuksen Rataskärmes-antologian kirjoittajilta ja toimittaja Matti Järviseltä, millaisia steampunk-tarinoita tapahtumassa julkistettu antologia sisältää. Paikalla olivat vasemmalta oikealle Matti Järvinen, Juha Askola, Venla Lintunen, Sonja Thomas, Shimo Suntila, Janina Kaho ja Sini Helminen.

Festivaaleilla oli myös paneeli steampunkin kirjoittamisesta. Siinä keskustelemassa olivat Saara Henrikssonin johdolla Erika Vik, Sini Helminen ja Shimo Suntila.

Viimeisenä ohjelmanumerona kävin katsomassa kaksi jaksoa Distopía Saga -steampunk-tv-sarjaa, joka on tehty harrastajavoimin Argentiinassa. Tarinalla on dramaattinen – eli viihdyttävä alku – joten toivotaan, että tekijät saavat hankittua rahoitusta ja pääsevät tekemään lisäosia.

Lähtiessäni festareilta törmäsin vielä valokuvataiteeseen. Arto Löfgrenin Kun seinät kaatuu päälle -valokuvassa on hieman steampunk-twistiäkin. Värikylpy-kuva oli puolestaan ihana – no, värikylpy.

Kunniallinen kurtisaani – voiko rakkaustarina alkaa siitä, että sankarittaren rakastaja testamenttaa naisen veljelleen?

Edward Stone on järjestänyt pikkuveljelleen Gavinille melkoisen yllätyksen. Hän on kuollut isorokkoon ja asettanut ehdon, että Gavin kyllä perii hänen omaisuutensa, mutta ainoastaan, jos hän suostuu ottamaan huolehdittavakseen Edwardin rakastajattaren, neiti Sarah Marchantin. Tällaisesta asetelmasta alkaa Mary Brendanin historiallinen romanttinen teos Kunniallinen kurtisaani.

Sarah ei ole testamentista lainkaan innoissaan. Hän on kyllä kuullut Gavinista, ja hänelle on selvää, millainen moraaliton naissankari tämä on. Toki hänen on pakko myöntää itselleen, että Gavin on veljeään selvästi komeampi. Gavininkin mielestä Sarah on kauneimpia hänen koskaan näkemiään naisia – ja toki hänen itsetuntoaan kolhii se, että nainen torjuu hänet, miehen, joka saa kenet hyvänsä. Gavinia hämmästyttää myös, ettei Sarahin kaltaista naista ole näkynyt seurapiireissä Lontoossa – sinnehän tuollainen kaunotar itseoikeutetusti kuuluisi.

Tilanne herättää Sarahissa monenlaisia tunteita. Hän alkaa miettiä Edwardia ja tuntee tätä kohtaan inhoa. Hän on huolissaan toimeentulostaan – ja tätinsä ja veljensä toimeentulosta, koska elättää salassa myös näitä – mutta myös peloissaan siitä, että jos suostuu Gavinin rakastajattareksi, tämä ei ehkä pidäkään hänestä. Sarahia huolestuttaa epätäydellisyys, joka hänen kehossaan on ja josta hän ei saa puhuttua Gavinille. Ahdistavaa on myös se, että Sarah saa nopeasti toisenkin ehdotuksen tai ehdotusyrityksen, josta ei ole kovin mielissään. Miehille hän on kurtisaani, jota voi kohdella siten.

Kaiken muun ahdistavan lisäksi Gavin tahtoisi Sarahin Lontooseen, mutta nainen ei tahdo sinne. Sarah ei myöskään tahdo aiheuttaa murheita kenellekään toiselle naiselle. Edwardin ja tämän ramman vaimon avioliitto oli jo taantunut joksikin muuksi kuin pyhäksi vihittyjen yhteiseloksi, kun Sarah aloitti suhteensa miehen kanssa. Mutta jos Gavinilla on suhde, Sarah ei tahdo tulla väliin. Ja tokihan Gavinilla on rakastajatar, mutta mies ei pidä tiukkaa sitoutumista naisissa arvossa ja toisaalta hän myös unohtaa koko rakastajattaren, kun näkee Sarahin. Kieltämättä tuntuu hieman siltäkin, että myös kirjoittaja unohtaa rakastajattaren aika ajoin.

Ristiriitoja Sarahin ja Gavinin rakkauden tiellä siis on, kuten pitääkin. Pääpari vaikuttaa riittävän yhteensopimattomalta, jotta jännitteestä ei ole pulaa. Kumpikaan ei pysty kuitenkaan vastustamaan toista, tietenkään. Eihän tässä järjestä ollut kyse. Kirjassa on siis hyvät ainekset romanttiseen tarinaan.

Ongelmana on se, että itse koen Gavinin ajoittain vastenmielisenä. Asia korjaantuu tarinan edetessä, mutta ei voi sanoa, että Gavin olisi missään vaiheessa mies, jonka vetovoima olisi minulle vastustamaton. Ehkä hän on persoonana kuitenkin kohtuullisen mitäänsanomaton. Sarah on puolestaan periaatteen ihminen ja hänellä on kiintoisa tausta, joka selittää kaikki ne asiat, joita Gavin on naisessa ihmetellyt. Ei liene suuri paljastus, että Sarahilla on painavat syynsä vältellä Lontoota ja että hänellä on kyllä siteensä pääkaupungin seurapiireihin. Pääparista voisi mainita vielä sen, että lueskelin pitkästi ennen kuin tajusin alkaa kauhistella, ettei Gavinilla ole minkään sortin titteliä. Mutta jos joku on tästä huolissaan, niin sanotaanko vaikka, että voi olla rauhallisin mielin. Unelmien urhojen tittelithän ovat kirjailijan järjestettävissä.

Kunniallinen kurtisaani alkaa hyvin ja etenee sitten turhan verkkaisesti. Mutta lopussa ladataan mukaan kaikki epätoivoa aiheuttavat väärinkäsitykset ja hankalat tilanteet ja tarina on ahmittava loppuun. Vyörytyksen sivussa kirjailijalta unohtuu teoksen toinen romanssinpoikanen – tai sitten se jäi innokkaalta lukijalta huomaamatta. Puhutaan myös käsittämättömistä rahasummista – miljoonien puntien omaisuuksista – mikä tuntuu hurjalta, kun sen kuuluisan herra Darcynkin tulot olivat ”vain” 10 000 puntaa, ja omaisuus fiksumpien arvioimana 200 000 puntaa, joka nykyrahaksi muutettuna on järjettömän paljon. Onko tämä siis mahdollisuuksien rajoissa vai kirjailijan virhe? Äkisti arvelisin jälkimmäistä.

Lukukokemusta häiritsi ajoittainen lauseenvastikkeita pursuava turhan kiemurainen ilmaisu. Mietin aina, johtuuko se näissä harlekiinikirjoissa nopeasta suomennoksesta vai alkuteoksen kiemurtavasta ilmaisusta. Epäilen jälkimmäistä. Mutta kaikista häiritsevintä oli se, ettei suomentaja ollut paneutunut vieraskielisten nimien taivutukseen niin, että olisi osannut taivuttaa kirjan sankarittaren nimen oikein. Sarahin nimi esiintyy kirjassa lukemattomia kertoja, ja lähinnä perusmuodossaan oikein. Sellaiset muodot kuin Sarah’n, Sarah’lle ja Sarah’aa viilsivät kyllä ainakin minun sieluani joka kerta, kun tulivat vastaan. Kiireessä ei voi kaikkea tarkistaa, mutta jokaisella sivulla esiintyvän nimen kirjoitusasun olisi voinut laittaa kohdilleen.

Taide-elämyksiä Finncon-matkalla: Torsten Wasastjernan satujen ja fantasian maailma

Finncon-matkan huipentuma oli ehdottomasti Villa Gyllenbergissä nähty Torsten Wasastjernan näyttely, jonka otsikkona oli Satujen ja fantasian maailma. Luin Helsingin Sanomien jutun näyttelystä, ja tiesin heti, että minun on päästävä sinne. Taide lumosi minut kuitenkin vielä voimakkaammin kuin odotin.

Wasastjerna syntyi 1863 ja kuoli 1924. Hän oli siis Suomen taiteen kultakauden tekijöitä, mutta hänen nimensä ei valitettavasti ole yhtä tunnettu kuin joidenkin aikalaistensa. Se on harmi, sillä Wasastjernan taide on hengästyttävää ja monipuolista. Tässä näyttelyssä oli esillä ainakin grafiikkaa, valokuvia, maalauksia, veistos ja keramiikkaa.

Villa Gyllenbergin verkkosivuilla kerrotaan: ”Jotkut näyttelyn maalauksista, piirustuksista ja grafiikanlehdistä eivät ole olleet esillä yli sataan vuoteen ja osa on nyt ensimmäistä kertaa yleisön nähtävillä.” Kuinka tällaista taidetta saatetaan jemmailla tuollaisia aikoja niin, ettei kukaan saa nähdä sitä? Vai istuvatko teosten yksityiset omistajat niiden edessä niin tiiviisti, etteivät ne jouda näytille? Osa teoksista on puolestaan museoiden kokoelmista, mikä panee miettimään, mitä kaikkea Ateneumissakin pölyttyy, koska kaikkea mielenkiintoista ei koskaan saada näytteille.

Sigurd Wettenhovi-Aspa: Torsten Wasastjernan muotokuva, post mortem. Ajoittamaton.

Perhosilla oli selvästi tärkeä rooli Wasastjernan taiteessa, mistä olin hyvin iloinen. Varsinkin apolloperhosen – ja taisi mukana olla myös pikkuapollo – esiintyminen ilahdutti minua. Pikkuapollolla on oma hyvin tärkeä roolinsa eräässä työstämässäni tekstissä.

Vuodelta 1880 olevat guassiperhoset olivat niin eläviä, että voisivat lähteä vitriinissään lentoon. Tällainen oli siis Wasastjernan taiteellinen taso 17-vuotiaana.

1900-luvulta olevat keraamiset pullotkin olivat saaneet koristeekseen perhosia.

Pääasiallisesti 1890-luvulta peräisin olevissa valokuvissa oli apolloperhosen lisäksi mm. hämähäkinseitti, jonka herkkyys näkyi hyvin paikan päällä, mutta on tässä kuvassa vaikea havaita. Seitti on alhaalla vasemmalla olevassa kuvassa.

Keskeiseen osaan apolloperhonen oli päässyt myös maalauksessa Sadun prinsessa (1896). Teokseen todella liittyy Wasastjernan kirjoittama satu, joka on hyvin surumielinen. Kun sadun prinsessa kasvaa, hänet vie lopulta tietämisen prinssi, ja koko metsän tontut kuolevat suruun. Maalaus kuvaa kuitenkin aikaa, kun prinsessa elää metsässä tontut seuranaan. Keskellä olevaa valoa on mahdotonta vangita valokuvaan - se ei näkemäni perusteella ole onnistunut ammattikuvaajiltakaan.

Wasastjernan veistostaidetta edusti Katoavaisuus (1896). Siinä oli samaa epätoivoa kuin valtavassa kankaassa, jota ei ollut saatu asetettua pystyasentoon ja johon oli maalattu teos Varisevia lehtiä (1897). Naishahmot esittävät allegorisesti syksyn muuttumista talveksi. Kuvassa ei ole teos kokonaan. Huomiota herättää valkopartainen, seppelepäinen äijä, joka kyykkii puskissa tuikea ilme kasvoillaan. Ehkä vuodenaikojen vaihtuminen ei miellytä häntä. Näyttelystä ostamani Erkki Anttosen kirjoittama kirja (samanniminen kuin näyttely) kertoo, että hahmo voisi olla metsän hengen henkilöitymä. Vanha mies voisi olla kirjan mukaan myös mukana edustamassa vuoden kulkua ja edustaa syksyn aikaa, joka ei voi mitään sille, että talvi tulee.

Näyttelyssä olleista muotokuvista otetaan esimerkiksi Selim Osvald Wasastjernan muotokuva (1889). Malli oli taiteilijan setä ja rahoittaja. Hänet on kuvattu lääkärin ja tutkijan työpöydän ääressä, ja kuvassa näkyykin paljon maalausajankohdan lääkärin työvälineistöä.

Osa teoksista näytti aikaansa edellä olevan taiteilijan. Maalaus Leikkaus (1889) on melkoisen impressionistinen.

Fantasia (1890) puolestaan on vielä kauempana realistisesta esitystavasta. Tässä on jotain tavattoman kiehtovaa. Minun silmiini usvasta ilmestyy keiju, joka näyttäytyy heinikossa makaavalle alastomalle miehelle. Voitte tehdä omat tulkintanne, mutta minulle kuva on niin selvä, että en usko omassa tulkinnassani olevan mitään vaikutteita siitä, että katselen mielelläni tauluja, joissa on alastomia miehiä.

Ajan tavan mukaan tosissaan taiteelle elävät löysivät itsensä jossain kohtaa elämäänsä Pariisista. Wasastjerna maalasi siellä mm. teoksen Place de la Concorde (1890). Tällaisia katselemalla todella pääsee matkaamaan menneisiin aikoihin.

Näyttelyssä oli myös vaikuttavia enkelimaalauksia. Enkeli haudalla -maalauksessa  on surumielinen mutta lohdullinen tunnelma. Taustalla on auringonlaskun voimakas väri ja maailma näyttää niin kauniilta, että tuntuu, että siinä vallitsee rauha. Maalaus on 1890-luvun lopulta.

Samankaltainen auringonlasku on myös teoksessa Kun luonto nukkuu, henki valvoo (1892, 1896–1899). Nämä enkelit näyttävät olevan valmiita puolustamaan luontoa keinolla millä hyvänsä. Tunnelmaa synkistävät maalaukseen lentäneet lepakot.

Lopuksi päästäänkin todella taivaallisiin sotajoukkoihin. Enkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena (1900–1906) on mykistävä teos niin kooltaan kuin ilmaisultaankin.  Enkeli loistaa valoa katkottuaan päitä kirkasväriseltä lohikäärmeeltä, jonka siivistä katsovat riikinkukonsulkien silmäkuviot. Etualalla kiemurtaa jono pieniä ihmisiä. Uskon, että valokuvakin kertoo, että tätä on vaikea selittää.

Ystävälliseksi neuvoksi todettakoon, ettei tätä näyttelyä kannata jättää väliin. Pian nämä teokset piilotetaan taas Ateneumin pölyisiin varastoihin ja yksityisiin salaisiin paikkoihin, emmekä saa nähdä niitä enää koskaan. Nyyh!

Taide-elämyksiä Finncon-matkalla: Villa Gyllenberg

Myös pääkaupunkiseudulla piti Finnconin ohessa ajautua taiteen pariin. Syy siihen oli Villa Gyllenbergissä parhaillaan oleva Torsten Wasastjernan näyttely. Mutta itse Villa Gyllenbergin kotimuseossakin riitti sen verran näkemistä, että tuohon lumoavaan näyttelyyn pääsen vasta seuraavassa postauksessa. Ei makeaa mahan täydeltä.

Villa Gyllenberg on pankkiiri Ane Gyllenbergin ja hänen vaimonsa Signe Gyllenbergin entinen koti, jota on laajennettu myöhemmin mm. näyttelytilalla. Itse kotimuseossakin on runsaasti taidetta. Ane Gyllenberg keräsi kokoelman, jossa on teoksia Akseli Gallen-Kallelasta ja Albert Edelfeltistä Helene Schjerfbeckiin.

Kokoelmaan kuuluu Albert Edelfeltin maalaus Sophie Manzey (1880). Googlasin vikkelästi, kuka tämä nainen oli, ja löysin tiedon, että hän ja Edelfelt olivat kihloissakin. Manzey oli Pietarista ja Edelfeltin nuoruuden rakkaus.

Helene Schjerfbeck tuntui olevan Gyllenbergien suosikki. Yhtä huoneista hallitsi taiteilijan maalaus Lehtimajanjuhla (1883).

Toinen esimerkki kokoelman Schjerfbeck-maalauksesta on Orvokkeja japanilaisessa maljakossa (noin 1890).

Erikoisin Schjerfbeckin taideteos, joka paikasta löytyi, oli kuitenkin kaappi, jonka taitelijan veli Magnus oli suunnitellut. Helene maalasi kaappiin koristemaalaukset 1890-luvulla.

Taide-elämyksiä Finncon-matkalla: Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva

Finnconiin pääsee monta reittiä. Itse menin junalla Lahteen ja sieltä eteenpäin pääsin autokyydillä. Lahdessa minulle tarjottiin mahdollisuus tutustua huhtikuun lopulla avautuneeseen visuaalisten taiteiden museoon Malvaan. Siellä oli nähtävillä Martin Baasin näyttely Piiloleikki, Lahden kansainvälinen julistetriennaali sekä Juuret-näyttely, jossa on esillä kokoelman helmiä. Tässä kirjoituksessa nostan esiin taidetta, jolla on yhteys vanhempiin aikoihin, mutta Malvassa on paljon muutakin.

Malvan näyttelytilat ovat Mallasjuoman vanhassa tehdaskiinteistössä, joka on mainio paikka suurikokoistenkin teosten esittelyyn. Malva on hieman kuin Lontoon Tate Modernin pikkusisarus: tilaa on paljon vähemmän mutta maailmalta tuttu museo tulee väistämättä mieleen.

Vanhoja esineitä rakastavan kannattaa kuitenkin varautua pieneen järkytykseen. Martin Baas oli nimittäin keksinyt, miten muotoilija löytää oman muotokielensä eikä jää jumiin aiemmin tehtyyn: vanha on poltettava – konkreettisesti. Näyttelyssä oli siis design-esineitä, lähinnä huonekaluja, jotka taiteilija oli polttanut ja sitten käsitellyt epoksihartsilla. Poltetun esineen takana oli videokuvaa esineen polttamisesta. Siellä paloi mustaksi mm. Michael Thonetin naulakko vuodelta 1849. Saa nähdä, milloin toivun tästä.

Malvan kokoelman helmien joukossa oli useita kiinnostavia taideteoksia 1800-luvulta. Johannes Takasen marmoriveistos Venus ja Amor (1875) oli herkän kaunis. Kujeileva Amor vaikuttaisi kyllä olevan karkaamassa jonnekin.

Taiteen historiassa kuulee joskus olevan liikaa alastomia naisia. Mutta on miehiäkin maalattu ilman rihman kiertämää, melko useinkin. Yksi esimerkki on Jean-Hippolyte Flandrinin Malliharjoitelma. Taiteilija on nähtävästi viihtynyt aiheensa äärellä tai ei ole ainakaan pitänyt kiirettä. Maalauksen valmistumisajaksi on arvioitu noin 1830–1860. Voi toki olla, että teosta on ollut vain vaikea ajoittaa, mutta toinenkin selitys on minusta aivan uskottava.

Näyttelyssä tuli vastaan myös yllättävä tuttu: Ferdinand von Wrightin Huuhkaja hyökkää jäniksen kimppuun (1860). Von Wrightin lintujen kuvausta jaksaa kyllä ihailla kerrasta toiseen. Aivan varma en ole siitä, olenko juuri tämän maalauksen aiemmin nähnyt, mutta en hämmästyisi, jos näin olisi. Tuttu se ainakin jostain oli.

Eero Järnefeltin Syysmaisema Kolilta (1910) oli yksi näyttelyn vaikuttavimmista teoksista, ellei vaikuttavin.

Suosittelen Malvaa lämpimästi!