Ami Surakka LANU!-festareilla

LANU!-festarit ovat täydessä vauhdissa, ja ohjelma on ollut todella antoisaa. Kaikkea festarin antia ei pysty tänne blogiin tallentamaan, mutta kirjoitan parista ohjelmanumeroista, jotka ovat keskittyneet nimenomaan antamaan intoa kirjoittajalle.

Ami Surakka, joka kirjoittaa nimellä Serafia Alho, piti LANU!:ssa lauantaina ohjelmanumeron, jossa hän pohti, miten kirjoittamisessa pääsee alkuun ja miten kirjoittamisblokeista pääsee ylitse. Esitys oli ihanan kannustava ja antoi pohdittavaa omaan kirjoittamisminään.

Tärkein lähtökohta Surakan mielestä – eikä hän ole ollut ainut, joka on tämän LANU!:ssakin sanonut – kirjoittamiseen on se, että jokaisen on kirjoitettava itseä kutkuttavasta ideasta, asiasta, josta jaksaa kirjoittaa ja olla innoissaan. Sitten vain kirjoittaa aluksi paperille kaikki ajatuksensa muodosta välittämättä eikä mieti, myykö idea tai tuotos. Siitä kaikki lähtee.

Surakka kertoi lukevansa itse paljon sellaista, mistä tahtoisi kirjoittaa, koska tietokirjallisuudesta saa hyviä ideoita. Itse koen lukevani aina liian vähän, sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, vaikka rakastan kumpaakin – tai ehkä juuri siksi. Tietokirjallisuutta yritän lukea taustaksi teksteilleni, mutta paremminkin voisin löytää sen asenteen, millä kaivan kaikki tarinaideat lukemastani.

Ehkä tietokirjallisuuteen voisi käyttää samaa menetelmää kuin ympäristön havaitsemiseen. Surakan mukaan ideat eivät nimittäin synny tyhjästä ja havaitsemista voi opetella. Tämä on varmasti totta, ja Surakan festariohjelmanumerossa saimmekin tehtäväksi muistikirjaharjoituksen. Siinä kirjataan viikon ajan joka päivä muistikirjaan kolme asiaa, joihin on törmännyt ja joista voisi olla isoiksi tai pieniksi ideoiksi tarinaan. Surakka pitää muistikirjaa tärkeimpänä työvälineenään kirjoittamisessa, ja varmasti hänen antamansa harjoitus saa kenen tahansa muistikirjan sivut täyttymään, kunhan pääsee alusta eteenpäin ja uskaltaa havaita ympäristöään kirjoittajan silmin.

Surakka totesi esityksessään, että kirjoittamisessa epävarmuus on ainut varma asia. Siksi on vain pelottomasti kirjoitettava sitä, mitä tahtoo lukea. Kun blokki tulee, on Surakan mukaan tärkeää tunnistaa, onko blokki päänsisäinen vai paperilla oleva blokki. Paperilla oleva blokki voi viedä tekstiä itse asiassa eteenpäin, koska se kertoo siitä, mikä tekstissä ei toimi.

Toinen kirjoitusharjoitus, jonka Surakka antoi, koski omia suosikkeja. Hän kehotti miettimään, mikä palanen puuttuu niistä kirjoista tai muista tarinoista, joita rakastaa eniten. Juuri tästä puuttuvasta asiasta pitäisi Surakan mukaan kirjoittaa. Tämä on jännittävä ajatus: ei kirjoiteta siitä, mistä pitää kamalan paljon vaan jostain siitä vierestä, sen rakkaan puutoskohdasta. Jos tätä alkaisi pohtia, en todellakaan tiedä, mihin se johtaisi… Ehkäpä tämä kirjoitusharjoitus kannattaisi siis tehdä.

Innostuksen loppuessa Surakka kehotti palaamaan tarinan oikeasti tärkeään asiaan, millä hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että pitää koulumaisesti miettiä tarinan teemaa. Perusasioiden äärelle palaaminen auttaa yleensä asiassa kuin asiassa, joten neuvo on varmasti hyvä.

Mielenkiintoista esityksessä oli ajatus kahdesta kirjoittajan moodista: luovasta moodista ja kriittisestä moodista. Moodit eivät saisi olla yhtä aikaa päällä. Luovassa moodissa itsekritiikki pitäisi kytkeä pois päältä, eikä kriittiseen moodiin saisi mennä liian aikaisin. Sitten kun on kriittisen moodin aika, hyvä esilukija, kriittinen mutta luotettava ihminen, jolla on samanlainen maku kuin itsellä, on isoksi avuksi. Itsellä – enkä varmasti ole ainut – tuo täysin luovaan moodiin pääseminen on kyllä todella vaikeaa. Kriittinen minä on mukana aina, kun laitan sanoja ”paperille”, vähintäänkin sen verran, että se muistuttaa hyväntahtoisesti, että olen tuottamassa käsittämätöntä kuraa.

Surakka muistutti myös, että rehellinen palaute on joka tapauksessa raakaa ja on normaalia, että se menee tunteisiin. Tunnekuohu on merkki siitä, että teksti on kirjoittajalle tärkeä.

Entäs se epävarmuus, kun ei tiedä, onko tarpeeksi hyvä? Surakka vakuutti, että jos kirjoittajalla on ideoita, hän on tarpeeksi hyvä. Kaiken muun voi oppia, koska se on mekaanista taitoa. Toisaalta, jos kokeilee Surakan muistikirjaharjoitusta, oppii varmasti myös löytämään ideoita, vaikkei uskoisi niitä itsellä olevan. Mekaaninen-sanaa – jos se nyt ylipäätään oli Surakan käyttämä – ehkä hieman itse vierastan, koska kirjoittamisessa on myös omanlaistaan magiaa, mutta siihen uskon kyllä vakaasti, että kirjoittamista voi oppia ja että hyväksi kirjoittajaksi tuleminen vaatiikin aika paljon rakenteellista käsittämistä, jota voi aluksi opetella mekaanisestikin. Kaikkinensa kirjoittaminen vaatii paljon työtä, mutta on lohdullinen ajatus, että jokainen, jolla on ideoita, on tarpeeksi hyvä.

Surakka puhui myös kirjoittamiselle asetettavista sanamäärätavoitteista. Pienistä määristä tekstiä kasvaa iso määrä tekstiä. Kirjoittamalla sivun päivässä saa aikaiseksi romaanin ensimmäisen version vuodessa. Tärkeää on kuitenkin Surakan mukaan muistaa, ettei kirjoittaminen ole ainoastaan sanojen pistämistä paperille. Se on myös taustatyötä ja luonnostelua, eikä saa ajatella, että olisi kirjoittajana epäonnistunut, jos tulee päiviä, jolloin ei kirjoita mitään. On hyvä antaa itselleen aikaa miettiä asioita sen ajan kuin ne vievät. Sitten ne voi laittaa paperille. Tämäkin neuvo oli minusta hyvin lohduttava: jotkut ideat selvästi vaativat aikaa mutta palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoakseen, ettei niistä pidä luopua. Jotkut ideat taas ovat mielessä koko ajan, mutta niiden käsittely vie muutoin aikaa.

Scifin ja fantasian kirjoittajille Surakka antoi ohjeen mennä henkilöhahmot tai juoni edellä. Maailman voi rakentaa näiden ympärille. Kun toimii näin, välttää liian syvälle taustatutkimukseen ja maailmanrakennukseen uppomisen. Tekstiä kirjoittaessa siihen voi tehdä merkintöjä tyyliin ”taustatutkimus tulee tähän”, jotta ei jumitu hyvässä kirjoitusflow’ssa. Tässä olisi itselläni oppimista: jään aina kaivelemaan yksityiskohtia verkosta, kun kirjoitan.

Taustatutkimusta Surakka kehottaa lisäksi tekemään enemmän kirjastossa kuin verkossa. Hänen mukaansa kirjastosta löytää aina sellaista, mitä Google ei löydä. Tämä on varmasti totta, tai ainakin haluan uskoa sen olevan totta.

Kirjoittajan ”ei ole aikaa kirjoittaa” -ongelmaan Surakan vastaus on seuraava: Kirjoita ennen nukkumaanmenoa tai vaihtoehtoisesti luonnostele asioita paperille 15 minuutin ajan. Sitten kun aamulla heräät, ideointi on selkeytynyt, ja pääset heti kirjoittamaan ajatuksesi muistiin sängyn vieressä olevaan muistikirjaan.

Ami Surakan esitys LANU!-festareilla oli antoisa ja kannustava niin kirjoittamista harrastavalle kuin tällaisesta harrastuksesta haaveilevalle. Surakalla on myös blogi, jossa on paljon mielenkiintoista luettavaa, ja tämäkin festariesitys jonkin aikaa katsottavana tallenteena.

Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.

Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.