Outlining Your Novel – hyvä perusopas romaanin suunnitteluun

K.M. Weilandin blogi Helping Writers Become Authors tuo esiin kaikenlaista kirjoittamiseen liittyvää helposti omaksuttavalla, konkreettisella tavalla. Weiland on myös julkaissut kirjoitusoppaita, joiden sisältö taitaa kaikkinensa löytyä hänen verkkosivuiltaankin, mutta kirjoitusoppaan lukeminen tuntuu jotenkin palkitsevammalta kuin verkkosivujen kahlaaminen, joten lukaisin oppaan Outlining Your Novel: Map Your Way to Success. Opas keskittyy nimensä mukaisesti siihen, miten saa suunniteltua hyvän romaanin. 

Weilandin mukaan romaanin suunnitelman tarkoituksena on auttaa luovuutta, ei kahlita sitä. Suunnitelmaa tai luonnosta voi pitää tarinan ensimmäisenä versiona – ainoastaan sillä erolla, että suunnitelman tekemiseen ei mene läheskään niin paljon aikaa kuin ensimmäisen tekstiversion kirjoittamiseen ilman sitä. Tarkoituksena on saada ideat esiin ja katsoa, miten ne saa järjestettyä. Tämä prosessi on läpikäytävä, oli kirjoittajan tapa työskennellä sitten mikä tahansa. 

Weiland uskoo, että kun suunnitelma antaa raamit, mm. sen, minne tarina on menossa, kirjoittajalla on paremmat mahdollisuudet antautua yksityiskohtien löytämiselle, kun hän alkaa varsinaisesti kirjoittaa. Tällä tavoin luovuus kukkii, eikä tukahdu. Kirjoittaja ei pysty myöskään laittamaan tekstiinsä vihjeitä tulevasta, jos ei tiedä, mikä tuleva on. 

Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia suunnittelutapoja: ajatuskartta, kuvasuunnitelma, kartta ja täydellinen arvostelu, jossa kirjoitetaan tulevasta teoksesta ylistävä kritiikki. Yhtä kaikki suunnittelua varten tarvitaan kynä ja muistikirja. Weiland näkee näissä vanhanaikaisissa välineissä monia etuja, mm. sen, että ei joudu editointivimman valtaan jo siinä vaiheessa, kun kaikki on muutenkin levällään. 

Weilandin käyttämiä välineitä on myös yWriter-ohjelma, mutta sen hän on blogistaan päätellen vaihtanut tämän oppaan kirjoittamisen jälkeen Scriveneriin. Tietokoneohjelmaa ennen hän suosittelee kuitenkin käyttämään kynää ja muistivihkoa. Hauskoja muita tarvikkeita tekstin suunnitteluun ovat vanhat kalenterit. Niitä Weiland käyttää apuna tarinan aikajanan suunnittelussa. 

Weilandin suunnitteluprosessi alkaa siten, että kuvataan yhdellä virkkeellä tekstin perusta: juoni ja teema. Tämä virke voi muuttua suunnitteluprosessin aikana, mutta silti se on hyvä olla olemassa jo alussa, koska siten kirjoittaja pystyy suuntaamaan ajatuksensa oikein. Lopulta se kuvaa lyhyesti tarinan keskeisen idean, henkilöt, konfliktin ja juonen sekä sen, millainen lähestymistapa tarinalla asiaan on, onko keskiössä esim. romantiikka tai mysteeri.  

Kun perusta on selvillä, voi tehdä liudan ”Entäs jos?” -kysymyksiä. Hullutkin ideat kannattaa kirjoittaa ylös, koska niiden avulla voi löytää todella timanttisia ideoita. Weiland kertoo käyttäneensä myös ”Mitä odotetaan?” -kysymystä. Kun miettii, mitä lukija odottaa tarinalta, voi yllättää tämän tarjoamallakin jotain muuta. 

Näiden kysymysten perusteella tekstin idea tarkentuu ja muuttuukin. Myös yleisiä kysymyksiä, kuten kuka on tarinan päähenkilö, on syytä tehdä. Tärkeää on päästää itsensä ideoimaan niin, että aivojen analyyttinen, kriittinen puoli ei pääse sotkemaan ajatuksia. Weiland puhuu ideoinnista aivojen ”dream zonella”. 

Kun suunnitelmassa alkaa olla kohtauksia, on hyvä listata ne. Ongelmakohdat voi nostaa esiin esimerkiksi jollain värillä, ja kun suunnitelmassa on kohtia, jotka ovat valmiita siirrettäviksi lopulliseen suunnitelmaan, ne voi merkitä eri värillä. Toiseen paikkaan siirrettävät kohdat voi merkitä kolmannella värillä. Tällä tavalla tarina alkaa rakentua ja näyttää juonessa olevat aukot. 

Miten ongelmakohtiin löytää sitten ratkaisun? Weiland kehottaa kirjoittamaan sensuroimatonta tajunnanvirtaa nopeaan tahtiin. Paperille ajatteleminen tuottaa paljon käyttökelvotonta mutta myös ratkaisuja. Hyvä ratkaisu ajatuksen pysähtyessä on aina kysymysten kysyminen. 

Kun tarinassa alkaa olla jonkinlainen muoto, on aika keskittyä seuraaviin avaintekijöihin: motiivit, halu, päämäärä, konflikti ja teema. Ei riitä, että henkilöiden teot ovat mielenkiintoisia; niiden takana on oltava myös mielenkiintoisia syitä toimia juuri sillä tavoin. 

Toisaalta tarinan ydin on se, että päähenkilö haluaa jotain. Halun pitää olla voimakas, ja usein sen takana on vakaita uskomuksia tai menneisyyden tapahtumia. Henkilöhahmon tavoite ja motivaatio kulkea kohti sitä puolestaan saavat aikaan itse tarinan, kunhan päähenkilön ja tavoitteen tielle tulee esteitä – siis konflikti. 

On tärkeää, ettei päähenkilöllä mene liian hyvin. Weiland kehottaa mm. tekemään listan 10 pahimmasta asiasta, jotka päähenkilölle voisi tapahtua. Tämä voisikin olla hyvä idea, kun teksti on vielä villeimmässä ideointivaiheessa. Weiland kehottaa kuitenkin käyttämään listaa myös silloin, kun näyttää, ettei jokin kohtaus ole päähenkilön näkökulmasta tarpeeksi turhauttava. Konfliktien synnyn voi varmistaa myös henkilöitä suunnitellessaan siten, että luo henkilöhahmoja, jotka jo aivan valmiiksi saavat toisensa hermostumaan. Konfliktia synnyttää helposti myös se, henkilöhahmo laitetaan tilanteeseen, joka on hänen toimintamalliensa tai arvojensa vastainen. 

Koko ajan ei kuitenkaan tarvita maailmoja syleilevää konfliktia, vaikka jokaiseen kohtaukseen tarvitaankin ulkoinen taistelu (fyysinen reaktio konfliktiin) sekä sisäinen taistelu (psykologinen ja emotionaalinen reaktio tapahtumiin). Konflikti voi tästä huolimatta olla kooltaan ja laadultaan hyvin monenlainen. 

Teema on hyvin tärkeä myös. Weiland antaa sen löytämiseen ja esille tuomiseen käyttökelpoisia vinkkejä. Hän kehottaa kirjoittamaan jälleen listan, nyt asioista, joiden puolesta olisi valmis taistelemaan tai jopa kuolemaan. Dramaattista toki, mutta sitten ainakin tietää kirjoittavansa itselleen tärkeästä teemasta. 

Itse teoksessa teeman pitäisi näkyä henkilöiden kamppaillessa elämän harmaalla alueella. Hyvin teemaan kytkeytyvä juoni pakottaa lukijan kysymään kysymyksiä valittuun teemaan liittyen. Tämä on oikeastaan vapauttavaa: kun löytää kysymykset, riittää, että saa lukijankin pohtimaan niitä – ei kirjoittajallakaan tarvitse olla vastauksia. Suunnitteluvaiheessa tarinaan tulleita teemoja voi myös nostaa esiin, valita niistä tärkeimmän ja vahvistaa sitä pitkin tekstiä. 

Kun aika paljon on jo selvillä, on aika keskittyä taustatarinaan. Sillä tarkoitetaan varsinaisen tarinan takana olevaa tarinaa, näkymättömissä olevaa henkilöhahmon historiaa, joka on kuitenkin vaikuttamassa hänen päätöksiinsä ja tekemisiinsä. Weilandin mielestä on erittäin tärkeää kääntää jokainen kivi henkilöhahmon menneisyydessä. 

Siitä voi varmasti olla montaa mieltä, kuinka paljon näitä menneisyyden kiviä on aiheellista pyöritellä. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö henkilöhahmoon voisi löytyä yllättäviäkin, tarinankerronnan kannalta hyviä piirteitä, kunhan jaksaa miettiä häntä yksityiskohtia myöten. Tärkeää on erityisesti kaivella esiin henkilöiden menneisyydestä ne tapahtumat ja asiat, jotka ovat muokanneet henkilöistä sen, mitä nämä ovat, hyvässä ja pahassa. 

Itse tarinassa henkilön menneisyyteen kannattaa Weilandin mukaan vihjata aikaisessa vaiheessa, mutta kokonaisuutena henkilön tausta tulee paljastaa vasta, kun se on aivan välttämätöntä. Pitkiä takaumia Weiland ei suosittele vaan kehottaa viittaamaan henkilöiden taustoihin muutamalla sanalla aina silloin kun se on tarpeellista. 

Henkilöhahmon menneisyys on tärkeässä osassa, kun tarinassa päästään tapahtumaan, joka sysää tarinan kunnolla liikkeelle (the inciting event). Tässä kohtaa lukijan on jo tärkeä tuntea päähenkilön taustoja, jotta hän voi tuntea sympatiaa henkilöhahmoa kohtaan ja toisaalta ymmärtää, mitä kaikkea tällä on pelissä. Toimiva inciting event vaikuttaa suoraan siihen, miten tarina päähenkilön osalta jatkuu. Se luo lisäksi konfliktin ja siitä seuraa toimintaa. 

Henkilöiden luomiseen Weiland käyttää henkilöhahmohaastatteluja, joissa todellakin kaivetaan esille kaikki nenänmuodosta, poliittisista näkemyksistä ja henkilöhahmon tekemistä matkoista siihen, pitääkö hän itsestään vai ei. Teoksessa on hyvä listaus siitä kaikesta, mitä henkilöhahmosta voi pohtia. Listauksen lisäksi voi kirjoittaa tajunnanvirtaa siten, että esittää henkilöhahmolle kysymyksiä, joissa jopa hieman ilkeästi haastaa häntä kertomaan itsestään. Tätä voisi kokeilla joskus, sillä välillähän henkilöhahmot salaavat kaikenlaista. Weiland ei innostu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattorista henkilöhahmojen suunnittelussa mutta käyttää joskus enneagrammia varmistaakseen, että henkilöhahmo on vahvuuksiensa ja heikkouksiensa osalta tasapainossa. 

Miljöön suunnittelussakin Weiland muistuttaa tapahtumapaikan ja henkilöhahmon välisestä suhteesta. Mitä henkilöhahmo ajattelee esim. paikasta, jossa hän asuu? Kuinka pitkä suhde hänellä on paikkaan? Valtavaa määrää tapahtumapaikkoja Weiland ei suosittele. Yksi kiehtova tapahtumapaikka, johon saa tutustua kunnolla, on parempi kuin pintapuolinen vilkaisu useaan tapahtumapaikkaan. 

Näkökulmahenkilöiden valinnassa on mietittävä samoja asioita kuin miljöiden valinnassa: mitä enemmän näkökulmahenkilöitä on, sitä enemmän lukijan huomio – ja myös lojaalisuus – jakaantuu. Weiland antaa neuvoksi valita näkökulmahenkilöksi sen, jolla on mielenkiintoisin ääni – kenen näkökulmasta tarinasta tulee kiinnostavin? 

Weiland käsittelee lyhyesti myös tarinan rakennetta, mutta on kirjoittanut siitä kokonaan oman teoksensa. Kuitenkin myös tämän oppaan perusteella pystyy oppimaan perusrakenteen siitä, mitä tarinan alussa, keskikohdassa ja lopussa tarvitaan. Hyvä yksittäinen vinkki on suunnitella nurinperin, jos ei tiedä, miten pisteestä A päästään tarinassa pisteeseen B. 

Weilandin ohjeiden mukaan suunnitellessaan kirjoittaja saa itse asiassa monta eritasoista romaanisuunnitelmaa. Kun yksityiskohtainen, laaja suunnitelma tarinan rakenteesta on valmis, Weiland nimittäin kehottaa tekemään lyhennetyn suunnitelman, jonka avulla on helpompi työskennellä. Sen avulla näkee nopeasti tarinan linjat ja tärkeimmät kohdat. 

Weiland antaa myös ohjeita tekstin jakamisesta lukuihin ja kohtauksiin. Tämän jaon voi tehdä lyhennetyn suunnitelman kohdalla. Erityisesti lukujen lopussa lukijan pitäisi palaa halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jokaisen luvun ei kuitenkaan tarvitse loppua elämää ja kuolemaa henkivään cliffhangeriin. Luku voi päättyä esim. salaisuuteen, jota ei paljasteta (joku piilottaa kirjeen), lupaukseen (joku lupaa kostaa pahan teon) tai mysteeriseen dialogiin. 

Oppaan jokaisen luvun lopussa on lyhyt tiivistys luvun tärkeimmistä sisällöistä. Tämä on hyvä. Jo näiden tiivistysten perusteella pystyisi todennäköisesti lähtemään suunnittelemaan romaania. 

Mukava lisä kirjaan on, että jokaisen luvun lopussa on haastateltu yhtä kirjailijaa hänen kirjoittamisprosessistaan. Kirjailija kuvaa omaa suunnitteluprosessiaan, kertoo, mikä on suunnittelun suurin etu ja suurin sudenkuoppa sekä esittää näkemyksensä siitä, onko tilanteita, joissa on järkevämpi vain kirjoittaa suunnittelematta. Haastattelut lisäävät näkökulmia ja auttavat näkemään, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoitusprosessin eri vaiheisiin. 

Weiland käyttää teoksessaan paljon esimerkkinä omia teoksiaan ja niiden suunnittelemista. Ymmärrettävästi tämä voi häiritä, varsinkin, kun selostukset ovat monesti pitkiä eivätkä teokset ole tuttuja ehkä monillekaan oppaan lukijoille. Itse lukaisin nämä esimerkit läpi kummemmin miettimättä. Se ei ehkä palvellut tarkoitustaan, mutta toisaalta siten ne eivät paljoa häirinneetkään. Esimerkit ovat yleensä toki hyvä asia, ja tekstin suunnitteluun oppaan kirjoittajan on vaikea löytää tarkkoja esimerkkejä muualta kuin omasta arkistostaan.

Outlining Your Novel antaa hyvin perustiedot kirjoittajalle, joka tahtoo suunnitella romaanin. Siitä voi poimia itselleen sopivat toimintamallit ja kehitellä niitä sitten eteenpäin.

Marko Hautalan kauhukirjoituskurssilla

Kauhu on ollut minulle läheinen genre jo pitkään. Syy siihen lienee, että olen niin hyvä pelkäämään yhtä sun toista. Kun kuulin, että kauhukirjailija Marko Hautala pitää Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämän kauhukirjoituskurssin Jyväskylässä, ilmoittauduin heti kun vain oli mahdollista. Kurssi järjestettiin Veturitalleilla Jyväskylän ydinkeskustan tuntumassa.

Jyväskylä on minulle kovinkin tuttu paikkakunta, mutta jostain syystä joudun aina miettimään, missä ne Veturitallit oikein olivatkaan – ne on nähkääs piilotettu kaikkien kulkuväylien näkymättömiin. Kurssipäivänä 14. lokakuuta löysin kuitenkin onneksi perille vaivattomasti. Kurssilla oli niin ennestään tuttuja jyväskyläläisiä kuin uusia tuttavuuksia melko kaukaakin. Ennestään tuntemattomia kirjoittajia on myös aina hauska tavata, koska poikkeuksetta heidän kanssaan tulee hyvin juttuun ja keskustelunaiheita riittää.

Olimme saaneet ennakkotehtäväksi bongata tuntemattoman ihmisen ja painaa mieleen, millainen hän on. Itse muistin tämän tehtävän pankkiautomaatilla käteistä nostaessani, kun olin menossa kurssille. Käännyin poispäin automaatilta ja huomasin penkillä istuvan miehen. Hänestä tuli sitten harjoituskauhutarinani henkilö. Onneksi hän ei tiedä tästä, koska tälle fiktiiviselle henkilölle kävi kohtuullisen köpelösti. Oli kuitenkin jännittävää, että hahmo lähti elämään hyvin helposti: pystyin kuvittelemaan hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vaivatta.

Aivan heti emme kuitenkaan päässeet kirjoittamaan, keksimme ainoastaan henkilöllemme nimen ja päätimme, käytämmekö minä- vai hänkertojaa. Teimme tarinamme kolmessa osassa muiden pohdintojen ja teorian välissä. Ensimmäiseksi keksimämme henkilö piti kirjoittaa tilanteeseen, joka oli arkinen mutta muuttui jollain lailla oudoksi. Toisessa pätkässä henkilön piti tehdä jotain dramaattista ja sen takia aiheuttaa asioiden eteneminen pahaenteiseen suuntaan. Lopuksi tarinaan kirjoitettiin hirviö ja jos lähti tulemaan, myös jonkinlainen loppuratkaisu.

Kaiken tämän ohessa tosiaan käytiin erinäisiä teoreettisempia asioita läpi. Hirviöistä käsiteltiin peto, aave/demoni, lauma ja paha äiti/isä/lapsi. Hautala esitteli myös tarinan rakennekaavan lyhyesti. Kolmen näytöksen idea ja rakenne tulee toki tutuksi yhdelle jos toiselle kirjoittajalle yleensä hyvinkin pian sen jälkeen, kun kirjoitusharrastus on aloitettu, mutta tällä kurssilla asiaan tuli pari uutta näkökulmaa. Ensiksikin Hautala esitti ajatuksen, että koko arkitilanneajattelumme perustuu samanlaiseen tarinamuotoon. Jos tietokone sattuu levähtämään, päähenkilö eli ihminen itse kokee samanlaisia epätoivon tunteita kuin minkä tahansa tarinan sankari: hän luulee, että kaikki on menetetty mutta nousee sitten suostaan. Mielenkiintoinen oli myös ajatus siitä, että kauhutarina ei välttämättä vie kolmen näytöksen rakennetta loppuun asti vaan novellit varsinkin saattavat päättyä tarinan mustimpaan hetkeen eli kolmen näytöksen rakenteessa toisen näytöksen loppuun.

Hautala kertoi itse jättävänsä lukijan hämmennyksen valtaan tarinan lopussa. Nykyään kauhussa ei olekaan enää tarvetta osoittaa sormella, kuka teki oikein: ei tarvita kilttiä tyttöä, joka selviytyy eikä hirviöstäkään ole tarpeen päästä eroon, kuten vanhoissa tarinoissa, vaikkapa Draculassa, tapahtui.

Kurssilla oli mielenkiintoista myös keskustelu kauhusta sinänsä: Mitä kauhu on? Tarvitaanko kauhuun yliluonnollinen elementti? Pohdimme, että kauhussa todellisuus nyrjähtää jollain tavalla, tai kuten joku totesi, yleinen tunne on, että ”jokin on pahasti vialla”. Itseäni kiehtoo jotenkin tämä ajatus, että jossain tavallisessa on jotain todella häiritsevästi vinksallaan. Hautala kehottikin antamaan arvoa arkiympäristön pienille asioille, jotka palaavat mieleen toistuvasti. Sillä tavalla hän esimerkiksi on saanut idean Kuokkamummo-romaaniinsa.

Ja kauhuhan voi löytyä monistakin arkisista asioista. Kurssilla pohdimme ryhmissä, mitä kauhistuttavaa on taloissa, nukeissa, soittorasioissa ja napeissa. Ehkä ei mitään, ehkä hyvinkin paljon. Sillä minkä tahansa asian, jonka näemme joka päivä, voi muuttaa tarvittaessa kauhistuttavaksi. Mikäs kirjoittajalle sen hauskempaa...

Tahdon oman hovimestarin!

Koska steampunk-maailmani eräs keskeinen henkilöhahmo on hovimestari – tosin ilman alaisia – olin varsin ilahtunut, kun Tieteen Kuvalehti Historia -lehdessä (6/2017) oli Troels Ussingin artikkeli Hovimestari piti langat käsissään, joka kertoo 1800-luvun Britannian hovimestareista. Vaikka artikkeli paneutuu kartanoiden hovimestareihin ja omat tarinani sijoittuvat Lontooseen, on hovimestarifaktoista paljon iloa. Toki hovimestarina oleminen ei ollut aivan samanlaista viktoriaanisen ajan alussa kuin sen lopussa, ja artikkeli on varmasti jonkinlainen yleiskuva asiasta, mutta onneksi pystyn kaikilta osin soveltamaan asioita mieleni mukaan, sillä tarinoideni maailma ei edes yritä olla realistinen.

Palveluskuntaa oli viktoriaanisessa Britanniassa melkoinen määrä, enemmän työntekijöitä kuin maataloustöissä. Vuonna 1851 brittiläistä yläluokkaa palveli lähes 700 000 palvelijaa, ja määrä vain kasvoi, sillä viisikymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 1,3 miljoonaa. Hovimestari oli yläluokkaisen brittiperheen palveluskunnan esimies, jonka vastuu oli melkoinen. Jos joku palvelijoista teki virheen, hovimestari vastasi siitä viime kädessä. Hänen oli myös tärkeää olla esikuvana muille palvelijoille, joten johtamistaitojen lisäksi hovimestari tarvitsi tietoa moraalikoodeista ja käyttäytymissäännöistä, jotka olivat kaikkea muuta kuin yksinkertaiset.

Palveluskunnassa alimpana oli hall ball, juoksupoika. Hänen tehtäviinsä kuului kenkien kiillottaminen, lamppujen sytyttäminen ja ylempiarvoisten palvelijoiden palveleminen. Juoksupojasta saattoi yletä lakeijaksi, joista parhaalla oli mahdollisuus ylenemiseen apulaishovimestariksi. Apulaishovimestari yleni sitten hovimestariksi, kun edellinen tehtävää hoitanut päätti työuransa. Toki talossa oli muutakin palvelusväkeä – tämä oli kuitenkin nähtävästi miespuolisten palvelijoiden urakehitys. Yleensä hovimestarin työssä aloittava oli ehtinyt vanheta jo keski-ikäiseksi, sen verran aikaa ylenemisessä meni.

Mutta eipä siinä mitään, sitten sai ainakin pukeutua komeasti, kun hovimestariksi pääsi. Hovimestarit käyttivät niin hienoja vaatteita, että muiden palvelijoiden silmissä he näyttivät ennemmin herroilta kuin palvelijoilta. Heillä saattoi olla esimerkiksi päivällä musta alpakkavillainen puvuntakki ja rusetti ja illalla jopa hännystakki. Hovimestaria puhuteltiin myös eri tavalla kuin muita palvelijoita: sukunimellä ja herraksi, kun muu palvelusväki sai tyytyä etunimipuhutteluun.

Mielenkiintoista on, että miespalvelijaksi halutessa kannatti täyttää tietyt ulkonäkökriteerit. Suositeltava pituus oli 183 senttimetriä (6 jalkaa). Komeakin oli hyvä olla, ja ruumiinrakenteeltaan mieluusti täydellinen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Luonteessa ja käytöksessäkään ei ollut hyvä olla huomautettavaa. Myös ylenemisessä oli ainakin joidenkin mielestä merkitystä sillä, ettei ollut ainakaan liian lyhyt.

Mitä hovimestari sitten tarkalleen teki? Hänen päivänsä alkoi aamukuudelta ja päättyi illalla yhdeltätoista. Muun palveluskunnan johtaminen ja siitä huolehtiminen, että kaikki tehtävät hoituivat moitteetta, oli tärkeintä. Mielenkiintoista oli, että hovimestari hoiti osan tarjoilutehtävistä: hän toimi teen – aamuteen ja kello viiden teen – ja alkoholijuomien, kuten viinin, tarjoilijana. Talousmenot ja tavarahankinnat olivat hänen vastuullaan myös. Ja kuten kaikista televisiosarjoistakin on tuttua, hovimestari tosiaan oli vieraita vastassa kartanon ovella. Tehtäviin kuului myös puhelimeen vastaaminen – jos puhelin oli olemassa – ja isäntäväen tavaroiden pakkaaminen, jos matkustettiin.

Mielenkiintoinen huijausbisnes, jossa monet hovimestarit olivat mukana, liittyi viineihin. Koska hovimestari oli vastuussa viinikellarista ja viinien tarjoilusta, hän saattoi helposti ottaa talteen arvoviinien korkkeja, jotka pystyi myymään mustassa pörssissä 2–6 šillingillä. Miksi sitten kukaan ostaisi viinipullojen korkkeja? Koska ne saattoi laittaa uusiin pulloihin, joissa ei ollut yhtä laadukasta viiniä mutta joista saattoi arvoviinin korkin ansiosta pyytää ylihinnan, koska viinit tunnistettiin korkin perusteella. Maksava asiakas katsoi korkista, mitä viiniä joi. Eivät tainneet monetkaan olla viiniasiantuntijoita. Luulisi, että todella kalliin ja halvan viinin erottaisi jo mausta. Itsellä ei noista arvoviineistä ole kokemusta, joten en sen pohjalta kuitenkaan osaa varmaksi sanoa.

Hämärän bisneksen tekoon oli hyvin aikaa, sillä hovimestari oli käytännössä aina töissä. Työpäivä saattoi olla 16-tuntinen, ja siihen sisältyi vain yhden tunnin tauko iltapäivällä ja pieni tauko illalla ennen nukkumaanmenoa. Fyysisesti työ ei kuitenkaan kummemmin rasittanut. Sen verran rajoittavaa se kuitenkin oli, että harva hovimestari hankki perheen. Periaatteessa niin olisi voinut tehdä, mutta se ei ollut ilmeisesti tyypillistä. Perheen perustaminen olisi aiheuttanut ongelmatilanteen, sillä perheen piti asua muualla, mutta hovimestarin asumista kartanon ulkopuolella ei nähtävästi voitu harkitakaan. Lomaakin hovimestarilla oli vain viikon verran vuodessa. Tällaisilla reunaehdoilla perhe-elämä ei varmasti tuntunut kovin houkuttelevalta. Intiimi suhde jonkun toisen kartanossa työskentelevän kanssa ei sekään ollut soveliasta, joten eipä ollut helppoa hovimestarillakaan. Parempi kun hillitsi halunsa vain.

Kukaan ei varmaan kiistä sitä, etteivätkö hovimestarit omistautuneet isäntäväelleen. Ikävä kyllä tämä omistautuminen ei taannut vanhuudenturvaa. Oli erityisen hyvä tuuri, jos hovimestari sai jonkinlaisen eläkkeen tai luvan asua työuransa jälkeen kartanossa. Hovimestarin palkka ei myöskään ollut sellainen, että siitä olisi kummemmin säästöjä voinut tehdä. Niinpä hovimestarin olot saattoivat hyvinkin olla paremmat työuran aikana kuin sen jälkeen. Vuonna 1851 hovimestarin vuosipalkka oli 50 puntaa eli nykyrahassa noin 4750 puntaa. Vertailukohtana voidaan esittää, että seuraavaksi parhaiten palkattu palvelusväkeen kuuluva oli kokki, jonka vuosipalkka oli 40 puntaa. Lakeijan vuosipalkka oli 20 puntaa ja juoksupojan enimmillään 8 puntaa.

Henkilöhahmona hovimestari on mainio, ja paljonhan fiktiossa jo on unohtumattomia hovimestareita. Aina voi kirjoittaa yhden – toivottavasti – unohtumattoman lisää. Voin kertoa jo, että hän on… no, vastustamaton, suorastaan taivaallisen ihana. Kunhan tässä hieman aikaa kuluu, saatte kuulla hänestä lisää.

Kun henkilöhahmo löytää sen oikean

Tunnustan: minulla on salarakas – juuri sellainen, josta oli puhetta edellisessä postauksessa, teksti, jonka kanssa voi viettää aikaa, kun työläämpi kirjoitusprojekti ei mene mihinkään tai ei ainakaan eteenpäin. Suhteemme on varsin tuore, mutta juuri eilen tarvitsin tätä salarakasta ja ehkä se jollain tavalla auttoikin minua, kun olen ollut jonkinlaisessa kirjoitusblokissa steampunk-maailmani kanssa. Se on jotain muuta – ihan muuta.

Kirjoitin siis keveällä mielellä aivan satunnaista kohtausta, jonka paikka kokonaisuudessakin oli jokseenkin epäselvä. Ja sitten, kirjoitettuani reilun sivun tajusin jotain: tässä se nyt on, tarinan love interest, päähenkilöni elämän rakkaus. Auts. Tämä mies, jolla ei ole nimeä, mies, joka auttaa, kun päähenkilö murtaa nilkkansa. Tämä mies, jonka piti – kai – olla vain yksi monista hahmoista, jotka tulevat päähenkilön tielle tarinan aikana. Tämä on se, joka tulee takaisin, vaikka päähenkilöni ei tajunnut/uskaltanut kysyä häneltä puhelinnumeroa. Tämä on se, jonka päähenkilöni saa lopuksi, vaikka matkalle mahtuisi millaisia väärinkäsityksiä tai erimielisyyksiä tahansa.

On tuo fiktiivisten henkilöiden elämä helppoa. Oikeassa elämässä pitää niin arpoa, että onkohan tämä nyt sitä suurta rakkautta vai ei. Salamarakastuminen voi olla pelkkää harhaa ja suuri rakkaus voi olla se, jonka kanssa alku on nihkeää. Tai päinvastoin, kaikki voi olla maailmanloppuun saakka nihkeää tai sitten salamarakkaus kestää hautaan saakka.

Yritän nyt muistutella itselleni, ettei tuo päähenkilöni ole tietenkään vielä tajunnut kohdanneensa elämänsä rakkautta. Hän arpoo ja tuskailee yhtä lailla kuin ihmiset tosielämässä. Minä olen ainut, joka tietää, että tuossa se ihminen nyt on. Minulla onkin nyt olo vähän kuin Afroditella. Ja tiedättehän, mitä tahansa kamalaa voi aivan pian tapahtua, sillä rakkauden jumalatar on oikukas. Mutta ei toki niin oikukas, ettei lopulta antaisikaan näiden kahden saada toisiaan. He kun kuuluvat yhteen.

Miten luoda hyvä elävä henkilöhahmo?

Rayne Hall on kirjoittanut liudan lyhyehköjä yhteen asiaan keskittyviä kirjoittajaoppaita (Writer's Craft -sarja), jotka antavat paljon käytännöntason vinkkejä kirjoittamiseen, sisältävät runsaasti selkeitä esimerkkejä ja lisäksi harjoituksia, joiden avulla voi helposti siirtyä teoriasta käytäntöön. Hallin kirja Writing Vivid Characters: Professional Techniques for Fiction Authors auttaa kirjoittajia henkilöhahmojen suunnittelussa.

Hall kehottaa aloittamaan henkilöhahmon suunnittelemisen tämän sisimmästä: arvoista, peloista ja toiveista. Päähenkilön kohdalla on tärkeää myös suunnitella se luonteenpiirre, jonka vuoksi henkilö joutuu vaikeuksiin. Tämä on varmasti ihan totta, vaikkakin jotenkin huvittaa tosielämän ja kirjoittamisen vastakohtaisuus: oikeassa elämässä pyritään kai yleensä välttämään vaikeuksia, kirjoittaessa pitäisi ajaa rakkaat henkilöhahmonsa päin niitä.

Jos pää tuntuu tyhjältä, Hall luettelee myös pitkän liudan tapoja, joilla henkilöhahmo voi reagoida vastoinkäymisiä kohdatessaan. Itse asiassa on hieman ahdistavaakin lukea listaa ja miettiä, mikä olisi järkevää reagoimista ja miten itse oikeasti reagoi. Mutta tarinan kertominen on eri asia kuin tosielämä ja kirjoittajalle lista on oikeasti käyttökelpoinen: sieltä voi poimia sopivan reagointitavan (vaikkapa äidille soittamisen, tuplaviskin, sänkyyn jäämisen tai ongelman siirtämisen jollekulle toiselle) tai sitten voi keksiä itse lisää reagointitapoja, kun ymmärtää, että niitä on loputtomasti.

Päähenkilöä suunniteltaessa on Hallin mielestä tärkeää miettiä myös henkilöhahmon päämäärää sekä sitä, mitä hänellä on tarinassa pelissä. Päämäärään pääsemisen ei pitäisi olla kovin helppoa, mutta päämäärä on tärkeä siksi, että tarinassa sen tavoittelu vaikuttaa kaikkeen päähenkilön toiminnassa. Kirjoittajan on tiedettävä, miksi päähenkilö pitää päämääränsä saavuttamista niin tärkeänä. On hyvä miettiä asiaa myös siitä näkökulmasta, mitä päähenkilölle tapahtuu, jos päämäärä jää saavuttamatta. Hallin mielestä tarinan antagonistin on puolestaan syytä olla älykäs, rohkea ja neuvokas, eikä hän saa olla läpeensä paha. Kaikkinensa itseäni eivät yleensäkään kiinnosta hirveästi henkilöhahmot, jotka ovat liian yksiulotteisia, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Mutta moniulotteisen henkilön luominen on tietysti vaativaa – mutta hauskaakin. Voi miettiä, miksi rakastaisin tällaista ihmistä, miksi vihaisin häntä, mikä hänessä ärsyttäisi, mikä ihastuttaisi?

Henkilöhahmon muotoutumisessa voi Hallin mukaan auttaa esimerkiksi etsintäkuulutuksen kirjoittaminen: tarina tarvitsee tietynlaisen henkilön, ja oikeastaan on aika hauska ajatus etsiä sopivaa henkilöhahmoa Wanted-ilmoituksen avulla. Mielenkiintoinen on myös ajatus kirjoittaa tarinan henkilöhahmosta lausunto eri asiantuntijoiden näkökulmasta. Hall ehdottaa asiantuntijoiksi lääkäriä, asunnonvälittäjää, taloudellista neuvonantajaa, pappia ja psykoterapeuttia. Uskon, että näiden eri ammattien edustajien näkökulmasta tarkastelu voikin auttaa tekemään henkilöhahmosta moniulotteisemman ja hahmottamaan henkilön luonnetta. Itse olen alkanut kirjoittaa useammassa tarinassa esiintyvästä henkilöhahmostani paria tällaista lausuntoa, ja kunhan saan ne pidemmälle, osaan kommentoida enemmän, mitä tämä harjoitus/tekniikka antaa.

Henkilöille on ehkä hauska keksiä monenlaisia luonteenpiirteitä, mutta varsinkin jos ne ovat aika kaukana kirjoittajan omasta luonteesta, voi olla vaikea hahmottaa, kuinka ne näkyvät henkilöhahmon käyttäytymisessä ja reaktioissa. Se, miten henkilöhahmo reagoi juonen tapahtumiin, on kuitenkin olennainen asia, sillä henkilöhahmon luonne paljastuu hänen reaktioissaan juonen tapahtumiin. Hall ehdottaa luonteenpiirteiden ja niiden ilmenemisen suunnitteluun seuraavaa tekniikkaa: Kirjoitetaan vihkoon ylös henkilöhahmon luonteenpiirteet, vain yksi luonteenpiirre per sivu. Sitten mietitään jokaisen luonteenpiirteen alle konkreettisia tapoja, miten luonteenpiirre näkyy henkilöhahmon käyttäytymisessä. Kokeilin tätä yhtä novellia kirjoittaessani. Tuntui jotenkin vaikealta saada henkilöiden käyttäytymistä siirrettyä itse tekstiin, mutta joko tämän tekniikan tai muun syyn vuoksi kahdesta tarinan tärkeimmästä henkilöhahmosta tuli kuitenkin erilaisia juuri sillä tavalla kuin pitikin – ainakin jos ymmärsin tarinasta saamani palautteen oikein.

Hyvä vinkki on antaa jokaiselle tarinan henkilölle useita rooleja ja sidoksia toisiin henkilöihin. Tämä on oivallinen keino vähentää esimerkiksi novellin helposti turhan suureksi paisuvaa henkilögalleriaa. Jokaista asiaa varten ei tarvitse kehittää uutta henkilöhahmoa, vaan henkilöhahmo voi olla vaikkapa yhdellä tavalla sidoksissa päähenkilöön (esim. ammatin kautta) ja toisella (esim. sukulaisuuden kautta) johonkuhun toiseen tärkeään henkilöhahmoon. Tämä verkostohan helpottaa myös sitä, että henkilöhahmot saadaan tarinassa kohtaamaan toisensa.

Paitsi henkilöhahmon suunnittelemiseen, Hall antaa neuvoja myös siihen, miten henkilöhahmon luonteenpiirteet ja muut ominaisuudet todella saa näkyviin tekstissä. Esimerkiksi purtujen kynsien kuvailu kertoo henkilön luonteesta, ei silmien värin kertominen. Hauska vinkki on myös sen kertominen, miltä henkilöhahmo haisee. Mutta tottahan se on, että lukijalle muodostuu aivan erilainen kuva, jos kerrotaan henkilön haisevan tupakalle ja hielle kuin jos hänen kerrotaan tuoksuvan saippualle. Henkilön liikkumista kuvailemalla voidaan helposti tuoda esille hänen ikänsä tai esimerkiksi se, kuinka notkea tai kömpelö hän on. Vaatteisiin viittaaminen on myös kätevää, sillä se, käyttääkö henkilöhahmo esimerkiksi merkkivaatteita, kertoo hänestä – ainakin joskus – paljonkin. Muita kuin näkökulmahenkilöitä on helppo kuvailla kertomalla, miten näkökulmahenkilö näkee heidät. Näkökulmahenkilöä voidaan puolestaan kuvailla esimerkiksi tuomalla esiin, millaiset vaatteet hän valitsee ja miksi. Jokin vaate voi vaikkapa tuoda esiin jonkin piirteen hänen vartalostaan, ja tällöin lukijalle muodostuu jonkinlainen kuva henkilöhahmon ulkoisesta olemuksesta.