Mikkeli Pride ja syksyn ensimmäinen kirjailijaesiintyminen

Tälle syksylle on tiedossa joitakin kirjailijaesiintymisiä ja viime lauantaina oli niistä ensimmäinen. Olin juttelemassa Sydänten salongin tiimoilta paneelissa, jonka otsakkeena oli ”Queer saapuu Saimaalle”. Paneeli oli osa Mikkeli Priden ohjelmaa, ja kanssani keskustelemassa olivat Artemis Kelosaari sekä Satu Piispa-Hakala. 

Mikkelin pääkirjastolle meitä kuulemaan saapui ihan mukavankokoinen porukka ihmisiä. 

Meille oli varattu kokonainen tunti aikaa jutustella queer-kirjallisuudesta. Ehdimmekin mukavasti miettiä muun muassa, millaista historiaa sillä on, onko queer-hahmoja vaikeampi kirjoittaa pienemmille paikkakunnille kuin isoimpiin kaupunkeihin ja onko jokaisessa tarinassa oltava vähintään yksi sateenkaarihahmo, jotta kiintiö tulee täytetyksi. Koska kaikki panelistit olivat spekulatiivista fiktiota julkaisevan Osuuskumma-kustannuksen jäseniä, puhuimme myös siitä, mitä spefi antaa queerkirjallisuudelle, ja onko etäännyttämisestä jotain hyötyä. 

Ohjelmavelvollisuuksien lisäksi sain nähdä Mikkeliä ja sen ympäristöä muutoinkin. Kiitos siitä Anne Leinoselle! Kenkäverossa kukkaset olivat melkein kesätunnelmissa vielä (ja jotkuthan väittävät, että elokuu kuuluu kesään). 

Brahelinnan raunioilla sain fiilistellä satojen vuosien takaisen elämän jäänteitä. 

Niin, ja Pride-ohjelmaakin tuli hieman katsottua. Puistojuhlassa esiintyi tanssiryhmä Afrodisiac, jonka show’ssa oli sanotaanko vaikka viettelevä asenne. Varsin kelvollisen mittainen esitys sisälsi myös kimaran musiikkiartisteja, joiden valinta Pride-esitykseen ei välttämättä yllättänyt. Näyttävä, nautittava show!

Kaiken kaikkiaan päivä muistutti minua kirjoittajana taas myös siitä, kuinka tärkeää on puhua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kasvotusten ihmisten kanssa. Se luo toivoa ja antaa uskoa siihen, että on tekemässä ihan oikeita asioita, vaikka tekeminen onkin hidasta ja pää voi osua välillä seinään. Yleensä sitä nysvää yksikseen ja vaikka olisi ihan hyvä itseluottamus, välillä voi miettiä kummallisia ajatuksia. Ja tietenkin päivä muistutti myös siitä, että kirjallisuudella on merkitystä monellakin tapaa. Meillä pitää olla saatavilla niin monenlaista kirjallisuutta, että jokainen voi löytää sieltä oman tarinansa.

Suuri juhlapäivä: Aurora/Einon julkkarit!

Viime lauantaina vietettiin esikoiskirjani Aurora/Einon julkkareita Kulttuuriareena 44:ssä, Kuopiossa. Päivä vaikutti ensin tuskaisen hikiseltä, mutta sitten tuli vettä ja ukkonenkin jyrähti ja saimme lämpötilaltaan aika ideaalisen juhlasään.

Tykkään rennoista juhlista, joissa ei tarvitse kauheasti miettiä, miten pukeutuu. Kirjan julkaiseminen on kuitenkin ollut unelmani niin kauan, että päätin tällä kertaa panostaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin kampauttamassa itseni ja sain ihanan kukkakampauksen. Mekkokin on tätä juhlaa varten hankittu. 

Aurora/Einon kustantaneen Hertta Kustannuksen Riina Behl ja Tuija Lappalainen saapuivat Kuopioon Helsingistä. Koko kirjaprojektin ajan on ollut ihanaa, että he ovat olleet hirmuisen innostuneita Aurorasta ja Einosta.

Ohjelman määrä juhlissa oli yritetty pitää hallittuna. Työkaverini Liisa haastatteli minua kirjasta, enkä todellakaan arvannut, mitä oli tulossa. Ensimmäinen kysymys haastoi minut tosissaan. Jouduin kertomaan, mikä eläin olen kirjoittajana. Auts! Lopulta vastasin sylikoira ja sitten kahvilakoira. Ei kyllä hajuakaan, miten sellaiset eläimet kirjoittavat, mutta itse kirjoitan kyllä paljon kahviloissa. Nyt kun mietin, en tiedä, mikä idea se sylikoira oli… 

Haastattelu ei helpottunut jatkossakaan. Jouduin vastaamaan perinteisiin äidinkielentuntitehtäviin kirjastani. Sen siitä saa, kun pyytää haastattelijaksi kollegansa. Koska koulussa oppilas joutuu todistamaan, että on lukenut käsittelyssä olevan kirjan, minä jouduin todistamaan, että olin kirjoittanut oman kirjani. Minun piti mm. valita kirjasta sitaatti, joka kuvasi sen teemaa hyvin. Lopuksi sain arvosanaksi kasin. Itse olisin ollut tiukempi: ehdotin seiska puolta. 

Haastattelun lisäksi ohjelmanumerona oli Kahoot-visa, jonka kysymykset liittyivät suoraan tai mutkan kautta Aurora/Einoon. Visa osoittautui haastavaksi. Jääkiekkokysymykset veivät työkaverini Minnan visan voittoon. 

Tarjoiluja oli riittävästi: Jyväskylästä Caffitellan voileipäkakkuja, Kuopiosta Ramin konditorian makeita kakkuja sekä Hanna Partasen kalakukkoleipomon piirakoita itse tekemäni munavoin kera, Skotlannista tuomiani shortbreadeja sekä äitini leipomia pipareita, joita oli kuulemma jo kastejuhlassani, karkkia (lätkäliigoja tietenkin ja lapsuuden kettukarkkeja ja Fazerin parhaita), sipsejä ja suolakalakeksejä, nekin lapsuuden nostalgian vuoksi.

Kulttuuriareena 44:stä lähdimme osan juhlijoista kanssa kahvila- ja baarikierrokselle, jolta viimein päädyin kotiin noin klo 3.30 aamuyöstä. Silloinhan aurinko jo nousikin. Snellmaninpuistossa otettiin kuvia ja Pannuhuone Gust. Raninilla joskus jo aika myöhään mocktailvalikoima kolmen sitkeimmän juhlijan voimin. Siihen mennessä olikin mennyt jo muutama drinkki oikein mahdollisimman monenlaista: gin & tonic, viskiä ja viiniä sekä jokin kesädrinkki.

Päivä oli aivan ihana! Kiitos kaikille, jotka olivat apuna ja juhlimassa! Tästä jäi ihanat muistot ja ehkä uskallan järjestää juhlia toisenkin kerran, jos tapahtuu asioita, joita varten niitä tarvitaan.

Messuilua Jyväskylässä ja Tampereella

Helsingin kirjamessujen lisäksi Sydänten salonki -antologian toimitustyö vei minut puhumaan queer-romantiikasta sekä Jyväskylän kirjamessuille että Tampereen kirjafestareille. Jyväskylän kirjamessuilla vedin paneelin queer-romantiikasta. Keskustelemassa kanssani olivat J.S. Meresmaa, Hanna Morre ja Artemis Kelosaari. Paneeli oli hieman erimielinen siitä, voiko ensisilmäyksellä rakastua ja onko sellainen rakastuminen hienoa, mutta hyvässä sovussa keskustelimme kyllä.

Jyväskylä on itselleni melko perustellusti kotikenttä, vaikka nykyään muualla asunkin. Mutta merkillisen vähän aiheutui ylimääräisiä paineita siitä, että yleisössä oli kaksi ihmistä, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni saakka.

Tampereen kirjafestarit olivat vuorossa viikko Jyväskylän messujen jälkeen. Ne järjestettiin Tampere-talossa. Siellä paneelimme keskittyi nimenomaan Sydänten salonkiin kirjana. Mukana olivat lisäkseni Artemis Kelosaari, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Pääsimme juttelemaan mm. siitä, mistä ideat omiin teksteihimme antologiassa syntyivät. Jutunjuurta olisi riittänyt pidempäänkin kuin meille oli keskusteluaikaa suotu.

Osuuskumman ja Vaskikirjojen pöydän luona oli tapahtumassa hyvä meininki. Kanssani kuvassa Maija Nyström ja Erkka Leppänen. 

Messuilla parhaita asioita on ihmisten tapaaminen – silloin voi ajautua tilanteisiin, joissa pitää miettiä, mihin ideoihin lähtee mukaan ja mihin ei. Mutta oikeat projektit tunnistaa kyllä siitä, että ne jäävät kutkuttelemaan mieltä. Haudutellaan ja katsotaan.

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

Finncon 2023 – kaksi paneelia ja kirjoituspaja

Itselleni pakolliseksi kesätapahtumaksi muotoutunut Finncon järjestettiin tänä vuonna Tampereella kaksi viikkoa sitten. Odotin sitä kieli pitkällä, koska Finnconissa näkee paljon tuttuja, joita tapaa harvoin. Tänä vuonna olin mukana myös ohjelmassa tavallista enemmän, koska vedin kaksi paneelia ja olin ohjaamassa kirjoituspajaa kaksi tuntia.

Ensimmäinen paneeli oli nimeltään Aikamatkustuksen mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) Venla Lintunen, Matti Järvinen, Jussi Katajala, Sanna Tolmunen ja minä. Lintunen ja Järvinen ovat toimittaneet Vuosiviisari-antologian, joka on täynnä aikamatkustustarinoita. Sen julkaisi Finnconissa Järvisen Nysalor-kustannus. Katajalalta sekä Solmuselta on antologiassa novelli, kuten myös itseltäni. 

Keskustelemassa aikamatkustuksesta. Kuva: Maija Nyström

Aikamatkustusnovellissani Perintökello matkustetaan ajassa niin lyhyt matka, etten ensin tajunnut koko tekstiä aikamatkustustekstiksi. Onneksi lopulta välähti ja tarjosin novellia antologiaan. Oli mukavaa, että jo kauan sitten kirjoitettu teksti löysi paikkansa. Tarina sijoittuu 1970-luvun vaihtoehtoiseen Lontooseen. Päähenkilö Shirley toivoo tapaavansa elämänsä miehen, mutta ei ymmärrä, että on tavannut hänet jo. Novellissa käydään myös Sex Pistolsin keikalla – mikäs sen romanttisempaa.

Toiseen paneelin tuputtauduin vetäjäksi, kun kevään Kauhuconissa tulin puhuneeksi Shimo Suntilan kanssa vanhenemisesta. Suntila kertoi, että Finnconiin oli suunnitteilla paneeli, jossa viisikymppiset puhuvat viisaita. Paneelista puuttui kuitenkin joku, joka ottaisi vetovastuun. Koska olen itsekin varsin laadukasta vuoden 1973 ikäluokkaa, ei tarvinnut kauaa miettiä, voisinko ottaa tällaisen tehtävän. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) minä, Shimo Suntila, Tiina Hautala, Marko Hautala ja Anne Leinonen. Nostimme Pommac-maljat, esittelimme jokainen yhden kirjan, joka oli tehnyt vaikutuksen lapsena tai nuorena ja kerroimme juttuja vuosien varrelta. Merkillepantavaa oli, että vaikka paneelissa oli kepeä tunnelma, myös vakavaa asiaa tuli puhuttua. Tähän ikään mennessä tekemään innostuneet ihmiset olivat huomanneet, kuinka tärkeää on rajoittaa tekemisen määrää, jotta on voimia sille, mitä rakastaa.

Katsokaa nyt, kuinka kivaa on olla viisikymppinen. Kuva: Tiina Raevaara

Paneelien lisäksi vedin Maija Nyströmin kanssa eroottisen spefin kirjoituspajaa. Olimme aliarvioineet kiinnostuksen pajaa kohtaan, ja heti sen alkaessa paljastui, että emme pystyisi antamaan paperisia materiaaleja mukaan kaikille osallistujille. Onneksi pdf-muoto on keksitty, ja sähköposti. Pajassa oli 18 vuoden ikäraja. Erityiskiitokset pitää antaa vänkärille, joka oli ryhmätyötilan ovella tarkastamassa paperit jokaiselta pajaan tulijalta täysin ulkonäköön katsomatta. Kirjoituspaja herätti kiinnostusta myös sillä tavalla, että jo kahdesta paikkaa ehdotettiin sen tai vastaavan pajan tai kurssin järjestämistä uudelleen. Ehkä tähän palataan siis vielä.

Kävin itse seuraamassa mm. esitelmän siitä, mitä Kalevalasta pitäisi tietää, ja paneelin siitä, mitä lohikäärmeet voivat ja mitä eivät voi olla. Finnconin ohjelma oli todella monipuolinen, eikä ollut mitään mahdollisuutta osallistua kaikkeen, mikä olisi kiinnostunut.

Ostosten osalta olin kovin maltillinen. Mukaan tarttui uusin Portti sekä Kuiskaus pimeässä -lehti. T. Gorgonius kävi lahjoittamassa minulle teoksensa Nuori kissa. Koska tämä lahjoitus tapahtui kirjoituspajan yhteydessä, epäilen kirjan sisältävän varsin sopimatonta sisältöä. Omilla rahoilla hankin puolestani Ilkka Auerin Kalmankuun, Anne Leinosen kirjoitusoppaan Sinä kirjoitat romaanin, uuden suomennoksen Liisan seikkailuista Ihmemaassa ja Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian viimeisen osan Kalma.

Lisäksi ostin laukun, jossa voin kannella kirjoja ympäriinsä. Tämä on rock ja söötti yhtä aikaa. 

Ensi vuonna Finncon on Jyväskylässä. Sitä odotellessa voikin kehitellä sinne mitä ihmeellisimpiä ohjelmanumeroita…

KauhuConissa 2023

Kevään parhaita tapahtumia on aina KauhuCon. Minun on käytännössä pakko mennä tapahtumaan, koska olen ollut siellä ensimmäisestä kerrasta saakka jokaikinen kerta. Tänä vuonna keskityin ensisijaisesti hengaamaan ja auttamaan silloin, jos joku oli avun tarpeessa. Tämä johti siihen, että päädyin vetäjäksi Maaseutu kauhun näyttämönä -paneeliin, kun alkuperäinen vetäjä Hanna Morre joutui peruuttamaan tulonsa.

Paneelissa keskustelivat Magdalena Hai, Jussi Katajala ja Samuli Antila. Kävi ilmi, että maaseutu inspiroi loputtomasti erilaisiin tarinoihin. Jäimme odottelemaan mm. maaseudun vyörymistä kaupunkiin ja leikkuupuimureiden ilmestymistä kerrostalojen parvekkeille. Maaseutua ei voi kuin vihata ja rakastaa. Mistäpä sitä parempaa kauhua syntyisi?

Osuuskummalla oli tietenkin conissa myyntipöytä. Tässä pöydän takana Maija.

Juuri ilmestynyt uusi Praedor-antologia piti kuvata KauhuConin tapahtumapaikalla eli Rikhardinkadun kirjastossa. Sain nimittäin conissa tekijänkappaleeni. Miekka ja magia eivät varsinaisesti ole mukavuusaluettani, mutta haastoin itseni kirjoittamaan tekstin, kun uusia Praedor-novelleja haettiin. Pääsin mukaan antologiaan, ja myönnettäköön, että olen tästä melkoisen ylpeä. Novellini Korvakoru kertoo, miltä kosto maistuu. Tämä on tämän vuoden ensimmäinen julkaisuni. Lisää on luvassa.

Tampere Steampunk Festival 2022

Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty – ja vuoden kulttuuritekona palkittu – Tampere Steampunk Festival sai jatkoa viime viikonloppuna. Oma tuntumani on, että festivaali oli jonkin verran kasvanut, mikä on mahtavan hienoa. Voimme siis toivoa, että jatkossakin on oma tapahtuma Suomen steampunkkareille ja tämä alakulttuuri tulee tutummaksi isollekin yleisölle.

Tänä vuonna suunnitelmani oli katsoa rennosti ohjelmaa ja tavata tuttuja. Sekä tietysti ostaa kirjoja. Kaikki tavoitteet toteutuivat mainiosti. Olin paikalla lauantaina ja sunnuntaina eli kaksi kolmasosaa festivaalin päivistä.

Steampunk-estetiikka on monille sykäys innostua alakulttuurista. Festivaaleilla olikin lauantaina asukilpailu, jonka osallistujat hakivat jäseniksi Merkillisten merenkulkijain kiltaan. En koskaan kyllästy ihailemaan upeita asuja, joiden kasaamista on mietitty hartaasti ja joista näkee, että niiden eteen on nähty vaivaa.

Viime vuonna minulta meni ohitse Tea Duel, taisto teekupposten yllä, koska olin sen ajankohtana myymässä kirjoja Osuuskumman pöydässä. Nyt olin mukana taiston runsaslukuisessa yleisössä. En tarkalleen tiennyt, mitä odottaa, mutta esitys oli silkkaa timanttia. Improvisaatioteatteri Snorkkelin näyttelijät vaihtoivat lennosta roolia ja keksit kastettiin teehen viisi kertaa. Artemis Kelosaari kaatoi teen ja tuomaroi. Yleisö viihtyi mahtavien kaksintaistelujen parissa. Menen ehdottomasti uudelleen katsomaan vastaavaa, jos tulee tilaisuus.

Sunnuntaina oli kirjallisuusaiheisen ohjelman vuoro. Ensin olin kuuntelemassa Nysalor-kustannuksen Rataskärmes-antologian kirjoittajilta ja toimittaja Matti Järviseltä, millaisia steampunk-tarinoita tapahtumassa julkistettu antologia sisältää. Paikalla olivat vasemmalta oikealle Matti Järvinen, Juha Askola, Venla Lintunen, Sonja Thomas, Shimo Suntila, Janina Kaho ja Sini Helminen.

Festivaaleilla oli myös paneeli steampunkin kirjoittamisesta. Siinä keskustelemassa olivat Saara Henrikssonin johdolla Erika Vik, Sini Helminen ja Shimo Suntila.

Viimeisenä ohjelmanumerona kävin katsomassa kaksi jaksoa Distopía Saga -steampunk-tv-sarjaa, joka on tehty harrastajavoimin Argentiinassa. Tarinalla on dramaattinen – eli viihdyttävä alku – joten toivotaan, että tekijät saavat hankittua rahoitusta ja pääsevät tekemään lisäosia.

Lähtiessäni festareilta törmäsin vielä valokuvataiteeseen. Arto Löfgrenin Kun seinät kaatuu päälle -valokuvassa on hieman steampunk-twistiäkin. Värikylpy-kuva oli puolestaan ihana – no, värikylpy.

Finnconissa Espoossa, osa 2

Muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviksi ohjelmiksi valikoin tämän vuoden Finnconissa Anne Leinosen esityksen televisiosarjojen taivaista ja helveteistä, paneelin suomalaisen mytologian käytöstä spefissä sekä paneelin, jossa pohdittiin, pilaako kauhun lukeminen nuoret.

Aloitetaan raamatullisesta aiheesta, vaikka esitelmän pitänyt Anne Leinonen totesikin, ettei hänen kohteenaan olevissa sarjoissa (Supernatural, Lucifer ja Preacher) ole kyse uskonnosta, vaan sarjat käyttävät uskonnosta tuttuja elementtejä vain välineinä tarinankerronnalleen. Taivaan ja Helvetin välillä oleva vahva vastakkainasettelu koukuttaa kätevästi katsojan. Käsitellyistä sarjoista olen katsonut ainoastaan Supernaturalia, ja siitäkin on ehkä noin puolet kausista katsomatta. Leinosen esitys tosin innostaa palaamaan sarjan pariin jossain kohtaa ja katsomaan mahdollisuuksien mukaan myös Luciferia ja Preacheria.

Oli mielenkiintoista kuulla analyysia sarjojen taivaista, helveteistä, jumalista ja näiden suhteista ihmisiin tai luotuihin. Sarjoille yhteistä on se, että Jumala on lähtenyt pois. Supernaturalissa tämä on johtanut siihen, että Taivas on heitteillä ja byrokraatit mellastavat. Helvetissäkin käydään jatkuvaa valtataistelua. Jumala on pettynyt, kun tarinan päähenkilöt, hänen lemmikkinsä Sam ja Dean tekevät mitä lystäävät. Luciferissa Luoja ei ole oikeastaan Helvetin vihollinen, vaan hän on vain jättänyt taakseen tyhjiön, jota yritetään täyttää. Jumala tahtoo eläkkeelle. Helvetissä vallitsee kaaos, koska paikalla ei ole johtajaa. Preacherin Jumala on puolestaan itsekeskeinen. Hän on kyllästynyt ihmiskuntaan ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Aikansa hän viettää kuuntelemalla jatsia ja ajamalla Harrikalla.

Leinosen mukaan Taivas ja Helvetti kuvataan aina hyvin samalla tavalla. Hän miettikin, voisiko kuvauksissa yleiselle byrokratialle ja kiduttamiselle olla vaihtoehtoja. Entä voisiko maailmanloppu olla jotain muuta kuin apokalyptinen? Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Voiko Taivas tai Helvetti olla millainen tahansa ja pysyä Taivaana tai Helvettinä? Voiko Taivas olla epämiellyttävä paikka? Entä voisiko Helvetissä viihtyä? Ainakin se on totta, että fiktiossa kaikki se, mihin ihmisen mielikuvitus riittää, on mahdollista.

Suomalaisesta mytologiasta spefissä olivat Mia Myllymäen johdolla keskustelemassa Anniina Mikama (teos Myrrys), Anne Martin (Kallioon maalattu laulu), Anna Malinen (Hämärikkö) ja Katri Kauppinen (Laakson linnut, Aavan laulut). Oli mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat olivat innoittaneet kirjoittamaan juuri sellaiset tarinat kuin nämä kirjailijat ovat kirjoittaneet. Anne Martin kertoi miettineensä Astuvansalmen kalliomaalauksilla, miksi muiden kuvien joukossa on kädenjälki. Tarinan idea lähti sen inspiroimana liikkeelle. Anna Malinen puolestaan oli tutustunut folkloristiikan opinnoissaan pakkasen loitsuihin ja sitä kautta kiinnostunut kylmyydestä kansanperinteessä. Myös Hämärikkö-teos sai inspiraatiota tästä. Katri Kauppinen kertoi, että vainajien palvonta ja kuolleet ovat pitkään kiinnostaneet häntä. Kummitukset ovat pelottavia, mutta toisaalta kaikki vainajat eivät palaa pelottelemaan kummituksina. Joululaulu Varpunen jouluaamuna avasi Kauppiselle ajatuksen siitä, että vainajat voivat palata, ja myös hänen romaaninsa hahmoilla on eläinhenget.

Kirjailijat arvelivat, että mytologiat kiinnostavat ihmisiä, koska nämä haluavat palata juurilleen. Luontoyhteys on ihmiselle tärkeä eikä koskematonta luontoa ole paljoakaan jäljellä. Anniina Mikama kertoi yrittäneensä herättää Myrryksessä korpimaat henkiin. Hän arveli, että hälyisäksi muuttunut maailma saa myös ihmisen kaipaamaan aikaan, jolloin oli yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa. Luontoyhteys mytologiassa on todellakin paljon selvempi kuin nykyihmisen elämässä. Mikama olikin sitä mieltä, että voisimme ottaa opiksi aiemmin eläneiden ihmisten suhteesta luontoon. Luontoa kunnioitettiin ja sieltä otettiin vain se, mikä tarvittiin. Luonnon kanssa piti elää sopusoinnussa eikä tuhota sitä.

Paneeli keskusteli myös suomalaisen ja muiden mytologioiden suhteesta toisiinsa. Kuten tiedetään, monissa mytologioissa on samankaltaisia elementtejä. Esimerkiksi kalevalaisen mytologian Suuri Tammi on yhdenlainen maailmanpuu ja ukkosen- ja seppäjumalia löytyy monesta paikasta. Paneelissa harmiteltiin, ettei Suomesta löydy lohikäärmeitä, mutta yleisöstä todettiin, että kokkolinnulla on yhteyksiä sellaisiin. Tähän täytyy perehtyä lisää. Eri mytologioiden sekoittamisesta samaan tarinaan kirjailijat olivat sitä mieltä, että kirjoittamisessa on vapaus toimia siten kuin haluaa, kunhan toimii kunnioittavasti. Se kuitenkin vaihteli, halusivatko he itse pitäytyä yhdessä mytologiassa vai sekoittaa aineksia.

Viimeinen seuraamani puheohjelma oli saanut innoituksensa Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa kauhisteltiin sitä, että kouluissa luetutetaan nuorille kauhukirjallisuutta. Pilaako kauhu nuoret? -paneelissa olivat mukana äidinkielen opettaja Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös ja kirjailija Magdalena Hai.

Paneeli lähti liikkeelle opetussuunnitelman lukemisesta, jota aiheestakin pahoiteltiin. Opsin lukemiselle oli kuitenkin vankat perusteet: teksti sanoo, että nuorille pitäisi tarjota monipuolista lukemista, joka innostaa heitä, ja kauhuhan sopii tähän kuin nenä päähän. Nuoruus on epävarmuuden aikaa – tosin usein aikuisuuskin on – ja aikaa, jolloin etsitään itseä. Panelistien mielestä kauhu on juuri näiden syiden vuoksi hyvää luettavaa nuorelle ihmiselle. Hai kertoi olleensa esiteinistä asti kauhufani. Hänellä itsellään genre toimi teini-iän epävarmuuden käsittelyyn, ja siksi hän tahtoo antaa nyt jotain samanlaista uusille sukupolville.

Paneeli keskusteli kauhun asemasta halveksittuna kirjallisuutena. Lönnberg huomautti, että Topeliukselta ja Waltarilta muistetaan vain muut teokset, vaikka hekin kirjoittivat kauhua. Hai sanoi, että kauhua on kuvattu ”kököistä kököimmäksi” kirjallisuudeksi, mutta onneksi status on sittemmin noussut.

Kauhun etuna pidettiin sitä, että se antaa mahdollisuuden käsitellä pelkoa turvallisesti. Göös kertoi, että itse asiassa dystopiat ovat muuttuneet ei-halutuksi kirjallisuudeksi osalle lukijoista. Maailman tulevaisuus on nyt niin epävarma, että kirjallisuuden parissa halutaan kokea toisenlaisia näkymiä. Kauhua lukemalla voi sen sijaan reflektoida oman elämän asioita.

Vaikka panelistit olivat sitä mieltä, että visuaaliset kauhutarinat traumatisoivat helpommin ja kirjallisuudessa lukija ottaa vastaan vain sen, minkä mieli pystyy käsittelemään, Hai kertoi kuitenkin miettivänsä tarkkaan kirjoittamansa vaikutusta ja muuttavansa tekstiä, jos arvelee siinä piilevän trauman mahdollisuuden. Onkin myös totta, että vaikka monenlaisille teksteille on tarvetta, kaikki nuorillekaan kirjoitetut tekstit eivät ole kaikkia nuoria varten. Muidenkin genrejen kuin kauhun kohdalla myös lukijan on mietittävä, mitä valitsee.

Olli Lönnberg päätti paneelin toteamukseen, että jo 2000 vuoden ajalta on kirjallista materiaalia siitä, että nuoriso on pilalla. Emme siis voi pilata nuoriamme antamalla heidän lukea kauhua. Nuorista huolissaan oleminen lienee jokseenkin pakollista. Kai se on osa sitä, että kuuluu siihen aikuissukupolveen, joka yrittää kasvattaa nuoria, jotka kuitenkin tekevät maailmasta omanlaisensa – kuten aina ennenkin. Joskus joidenkuiden aikuisten päivittely osuu kyllä mielestäni vikaan, ja näin käy, jos jaksaa kauhistella kauhukirjallisuutta. Herää myös vahva epäilys, ettei kauhistelija itse asiassa tunne genreä ja sen moninaisuutta. Ehkä tässä tapauksessa tietämättömyys lisää tuskaa.

Finnconissa Espoossa, osa 1

Edellinen live-Finncon oli vuonna 2019, joten riemu oli melkoisen rajaton, kun fandom sai jälleen kokoontua yhteen kasvotusten. Finncon järjestettiin ensimmäistä kertaa Espoossa, tarkemmin Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksessa. Hienointa Finnconissa on ihmisten tapaaminen, mutta kävin myös kuuntelemassa ohjelmaa, jonka antia esitän tiivistetysti kahdessa postauksessa.

Finncon alkoi tänäkin vuonna kirjoittajaperjantailla. Kävin kuuntelemassa ohjelman, jossa Anne Leinonen ja Helena Waris puhuivat äänikirjojen kirjoittamisesta. Lienee parasta huomauttaa, etten ole päässyt itse edes äänikirjojen kuunteluun asti, mutta oli jännittävää kuulla, mitä pitää ottaa huomioon, kun teos kirjoitetaan suoraan äänikirjaksi. Sekä Leinonen että Waris ovat kirjoittaneet äänikirjoja sarjamuodossa. Leinonen kertoi teoksestaan Kymmenen käskyä maailmanloppuun ja Waris teoksestaan Saari, joka on nyt luettavissa myös painettuna kirjana.

Keskustelua kuunnellessa selvisi, että jaksollisen äänikirjasarjan kirjoittaminen poikkeaa hyvinkin paljon paperilla julkaistun romaanin kirjoittamisesta. On ajateltava draaman kaaren kannalta sekä jokaista jaksoa erikseen että pitkää tarinaa, jonka kaikki jaksot yhdessä muodostavat. On muistutettava lukijaa siitä, mitä edellisessä jaksossa tapahtui. On alleviivattava kuuntelijalle, milloin aika tai paikka vaihtuu, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä käyttää ilmaisua ”seuraavana aamuna”. Wariksen mukaan kirjoittaja joutuu taluttamaan kuuntelijaa mukana. Tosin esille tuli myös se, että kokenut lukija pystyy kyllä seuraamaan hyvinkin monimutkaista tekstiä myös luettuna – eikä toden totta kaikki se kirjallisuus, joka ilmestyy sekä painettuna että äänikirjaksi luettuna ole kovinkaan yksinkertaista.

Äänikirjat ovat hyvin suosittuja, mutta sarjamuotoisina niistä ollaan Wariksen mukaan luopumassa. Äänikirjamaailma onkin sen verran uusi näin suurelle yleisölle tuotettuna, että se varmasti elää paljon muutoinkin. Leinonen kertoi, ettei kovin paljoa ole esimerkiksi hyödynnetty useampia lukijoita, joilla voisi helpottaa tarinan seuraamista, jos näkökulmahenkilöitä on useampi kuin yksi. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu.

Mia Myllymäki ja Carita Forsgren puhuivat omassa ohjelmanumerossaan spekulatiivisen fiktion maailmanrakennuksesta. Kolme asiaa korostui: loogisuus, todellisen maailman tunteminen ja ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Spefin maailmat ovat usein yksityiskohdiltaan hyvin rikkaita. Erityisesti Forsgren korosti sitä, että maailmanrakennus on hänen tarinoissaan toiminut parhaiten silloin, kun se on lähtenyt liikkeelle yhdestä keskeisestä elementistä: henkilöstä, troopista, keksinnöstä, ilmiöstä.

Spefissä maailma on tärkeä, eikä sitä voi unohtaa edes silloin, kun se ei ole tarinan keskiössä. Maailma, jossa tarinan henkilöt elävät, vaikuttaa kuitenkin heihin koko ajan. Siksi Myllymäen ja Forsgrenin mukaan onkin hyvä keskittyä tarinan yhteiskuntaan. Sen suunnittelu tekee hahmojen tekemisistä loogisia eikä lukijalle tule oloa, etteivät hahmot käyttäydy luontevasti. Yhteiskunnan toimintatavoista saa myös juonielementtejä tarinaan.

Kirjoittaja ei voi unohtaa myöskään todellista maailmaa. Myllymäki korosti tuntumaa siihen, miten ihmiset toimivat toistensa kanssa. Forsgren puolestaan painotti, että todellinen kokemus on avain spefin tekemiseen elävämmäksi. Hänen mukaansa se, että on oikeasti kokenut asioita, on aivan eri kuin jos olisi nähnyt niitä tieteissarjoista. Spefikirjoittajankin pitää siis olla kiinni tässä todellisuudessa ja havainnoida sitä vahvasti ja monipuolisesti.

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)

Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

KauhuCon 2022 - Marko Hautala ja novellien kirjoittaminen

Marko Hautala on itseoikeutetusti ollut KauhuConissa puhujana ennenkin. Tänä vuonna hän kertoi alkuvuodesta ilmestyneestä novellikokoelmastaan Kuolleiden valssi.

Puhuessaan ensimmäisessä KauhuConissa vuonna 2017 Hautala kertoi, ettei kauhua arvosteta kuin hieman enemmän kuin pornoa. Nyt hänellä oli iloisia uutisia: kauhukulttuuri on saamassa tilaa Suomessa. Sanotaan, että novellit eivät myy, eikä kauhu, mutta silti Hautalan teos on päässyt Prismaan myyntiin. Toistan: Prismaan. Tässä maailmassa on vielä toivoa.

Olen itsekin tässä kokoillut novellikokoelmaa – genre tosin on, no, kauhun alapuolella – joten oli mielenkiintoista kuulla Hautalan ajatuksia siitä, miten kokoelma saadaan kasaan. Hautala kertoi, että hänen mielestään kokoelma rakennetaan niin, että jokaisesta novellista siirtyy jotain tekstiin, joka tulee sen perässä. Kun on päästy loppuun, viimeinen novelli palauttaa ajatuksen jollain tapaa novellikokoelman ensimmäiseen novelliin. Tämä johtava ajatus aiheutti sen, että Hautalan novellikokoelma ilmestyi aika paljon myöhemmin kuin sen alun perin piti. Vaikea sanoa, millaisen vastaanoton se olisi saanut toisenlaisena, mutta odotus, että palat loksahtavat kohdilleen, näyttäisi kannattaneen: kokoelma on saanut kehuja Helsingin Sanomia myöten.

Romaanin ja novellin kirjoittaminen eroavat Hautalan mukaan siten, että romaania tehdessä kirjailija lyö alussa lukkoon asioita ja sitten vain antaa mennä. Novellin luominen on vaikeampaa. Hautala tuntui kokevan, ettei osaa kuvailla luomisprosessiaan. Hän kehottikin kuuntelemaan Erkka Mykkäsen podcastista jakson, jossa Mykkänen kuvailee haastattelee häntä ja sanoittaa hänen tapaansa kirjoittaa.

Hautala kertoi muutaman kokoelmansa novellin synnystä tarkemmin. Maanalainen Niili -novelli sai innoituksensa Hautalan omasta Egyptin-matkasta, jolla hän sai nähdä hämmentäviä yleisöltä kiellettyjä muumioita, joiden autenttisuus jäi ikuisuuksiksi hämärän peittoon. Taustalla vaikuttivat toki myös kaikki muumioiden kohtaamiset aiemmin: pelottava 3 etsivää ja kuiskaava muumio -kirja, Iron Maidenin Egypti-kuvasto ja Hammerin vanhat muumioelokuvat.

Shirley Jackson Award -ehdokkaan, novellin Varpaat taustalla vaikutti puolestaan teos nimeltä The Mind in the Cave, joka käsittelee luolamaalausten abstrakteja muotoja. Kirja antoi Hautalalle novellissa esiintyvän idean siitä, että luolastojen viimeiseen luolaan on vaikea päästä ja että siellä on hienoimpia maalauksia. Novellin kaiken karmeuden Hautala lienee lisännyt itse. Joskin aika monista olisi valmiiksikin karmeaa joutua maan alla olevan luolaston perille, jonne pääsee vain pimeyden ja ahtauden lävitse.

Yhden kokoelman novelleista idea on lähtöisin kuvataiteesta, John Martinin maalauksesta The Day of His Wrath. Inspiraatio maalaukseen on tullut Hautalaakin inspiroivasta Ilmestyskirjasta. Raamatullinen on toki maalauksen nimikin.

Hyvässä tarinassa pitää Hautalan mielestä olla aitoja, maagisia hetkiä. Niistä leviää tarinan rakenteen päälle taikapölyä ja syntyy tarinan lumous. Tämä elementti tarinoissa ei ole tekniikkaa, ja Hautala sanoikin, ettei sitä voi opettaa. Ilman sitä tarinasta kuitenkin puuttuu jotain, vaikka se olisi kirjoitettu periaatteessa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Hautalan mukaan kauhun viehätys ja tärkeys on siinä, että ihmisen pitää altistaa itsensä ajatuksille, jotka ahdistavat. Altistumisen kautta ihminen vahvistuu. Aika monien pitäisikin minusta tulla KauhuConiin katsomaan, millaisia ihmisiä kauhun harrastajat ovat. Ahdistaville ajatuksille altistuminen ei ole tehnyt heistä aggressiivisia vaan jokseenkin leppoisia. Tuntuu todella hassulta, että jotkut vieläkin katsovat kauhun harrastamista kieroon.

KauhuCon 2022 – Tiina Raevaaran kunniavierasesitelmä

KauhuCon järjestettiin jälleen – viimeinkin parin vuoden koronan aiheuttaman tauon vuoksi. Tapahtuman kunniavieraana oli kirjailija Tiina Raevaara, joka arvioi, että hänen luentonsa ei ehkä kiinnosta ketään muuta kuin häntä itseään. Hän oli kuitenkin päättänyt valita aiheekseen kauhun antaman kuvan tieteentekijöistä, ja täytyy kyllä sanoa, että minua ainakin luento kiinnosti kovasti. Otsikkona oli ”On vaarallista tietää liikaa: kauhun kuva tieteestä ja tutkijoista”.

Ei ole kovin yllättävää, että Raevaaran aihe oli tällainen, sillä hän on väitellyt tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Raevaaran mukaan kauhukirjallisuuden ja -elokuvien avulla voi nähdä, miten tiede on historian kuluessa kehittynyt. Varsinkin biologian, lääketieteen ja tekniikan kehitys näkyy kauhussa, ja kauhuelokuvat näyttävätkin niitä pelkoja, joita tekniikan ja tieteen kehitys on kunakin aikana aiheuttanut.

Keskeinen tieteeseen liittyvä kauhutarinoiden esittelemä pelko on sen pelkääminen, että ihminen saa tietää jotain sellaista, jonka tietäminen ei kuulu hänelle. Tämä teema näkyy – ei tosin ehkä kauhuna mutta muutoin – jo tarinassa Aatamista ja Eevasta sekä hedelmästä, jonka syöminen antoi aterioitsijalle ihmislajilta kiellettyä tietoa. Kauhussa inhimillinen uteliaisuus on vaarallista. Jason Calauto puhuu jopa sellaisesta kauhun lajista kuin knowledge horror, jolle Raevaara ehdotti nimeä tietämyskauhu. Siinä kauhun lähde on nimenomaan se, että ihminen hankkii tietoa, jota hänen ei kuuluisi hankkia.

1900-luvun alussa saksalainen kauhuelokuva käsitteli keinotekoista ihmistä elokuvissa Metropolis ja Golem. Samaan aikaan tieteessä tapahtui mm. molekyylibiologian lähtölaukaus. Kylmän sodan aikana puolestaan tehtiin paljon amerikkalaisia invaasioelokuvia, kuten Se toisesta maailmasta. Kommunismin ja esimerkiksi atomipommin pelko muuntuivat tarinoissa maapallon ulkopuolelta tulevan uhan muotoon. 1970- ja 1980-luvuilla ruumiskauhu oli suosittua. Sitä edustivat mm. elokuvat Brood – vihan jälkeläiset, Shivers – Kylmät väreet ja Kärpänen. Samaan aikaan tieteessä onnistuttiin keinohedelmöityksessä ja sikiödiagnostiikka ja genetiikka kehittyivät, kuten myös elinsiirrot. Pelkoa aiheuttivat hi-virus ja säteily.

Eipä siis ihme, että tiede on Raevaaran mukaan pohjaton aarrearkku, josta kirjailija löytää esimerkiksi henkilöitä, jotka tahtovat selvittää erilaisia asioita ja näiden henkilöiden koekaniineja. Itse olen luonnontieteilijöille tässä kohtaa hieman kateellinenkin. En ainakaan itse ole löytänyt omalta alaltani suomen kielen sinänsä jännittävästä maailmasta yhtä jännittäviä kauhutarinanaiheita kuin mitä luonnontieteilijät ammentavat omilta mukavuusalueiltaan.

Raevaara esitteli myös tutkijoiden arkkityyppejä kirjallisuudessa. Tutkija voi olla paha alkemisti, idealistinen sankari, hölmö virtuoosi, tunteeton tutkija, joka kykenee uhraamaan toisia ihmisiä, seikkailijatutkija, joita esiintyy esimerkiksi Jules Vernen tarinoissa, hullu tiedemies tai avuton tutkija. Kauhussa tutkimus riistäytyy tutkijalta käsistä, koska hän on liian utelias ja tavoittelee juuri sitä tietoa, jota ei saisi tavoitella. Tutkija tahtoo esimerkiksi jatkaa elämää keinotekoisesti tai sekoittaa eläinlajeja luonnottomasti. Tunnettuja karmean kohtalon kokevia tiedemiehiä esiintyy mm. Tohtori Jekyllissä ja herra Hydessä, Frankensteinissa ja Silmät ilman kasvoja -elokuvassa.

Kauhun syntyaikana – ainakin jos puhumme siitä, mitä pidämme nykyään kauhuna – 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ja sen jälkeen näkee myös paljon merkittäviä kehitysaskelia tieteessä ja tekniikassa. Kirurgia kehittyi. Rokottaminen, polttomoottori ja sähkövalo keksittiin. Charles Darwin kehitteli evoluutioteoriansa, mikä johti siihen, että tajuttiin ihmisenkin olevan vain yksi eläinlaji. Tosin ihmisen ja eläimen välille tehtiin sitten ero sillä, että ihmisellä oli tietoisuus, jota eläimellä ei ollut. Solubiologia kehittyi merkittävästi. Kromosomit löydettiin 1888. Aikakaudella oli makaaberit puolensa, sillä anatomian tutkimusta varten kaivettiin ruumiita haudoista. Tekniikan kehittyessä myös sotateknologia kehittyi. Siirtomaavalta toi mukanaan mieletöntä tappamista. Raevaaran mukaan aikaa voidaankin pitää skitsofreenisena aikakautena, jolloin tieteen edistys ja entistä tehokkaampi julmuus olivat molemmat läsnä.

Kauhu muistuttaa tietenkin omalla tavallaan tieteen vaaroista. Kuten todettua, se tuo esiin, mikä ihmisiä minäkin aikakautena arveluttaa tieteen kehityksessä. Toisaalta kauhu voi Raevaaran mukaan myös ennustaa tulevaisuutta, luoda sitä. Tiede on kokeillut monia asioita, joita fiktio on esittänyt ennen sitä.

Esityksen lopuksi Raevaara esitteli omaa tuotantoaan. Siinä tiede näkyy selvimmin uusimmissa teoksissa Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ja pian ilmestyvässä teoksessa Sielujen syöveri. Kaksoiskierre käsittelee khimeerien tekoa. Tieteessä tehdään näitä olioita, joissa yhdistetään kahden eri lajin perimä, mutta asiasta ei kummemmin puhuta. Raevaara antoi tieteestä hyvinkin negatiivisen kuvan. Kaikenlaista kokeillaan ja halutaan tietää, miten se onnistuu, eikä etiikkaa aina pysähdytä pohtimaan, vaan halutaan vain tietää, mihin kaikkeen tiede voi pystyä. Kuulostaa pelottavan paljon herra Frankensteinilta.

Höyrypunkkia Tampereella

Viime viikolla Tampereen Finlaysonin alue muuttui steampunk-maailmaksi, kun siellä järjestettiin Suomen ensimmäinen steampunk-festivaali Tampere Steampunk Festival. Mainiompaa paikkaa tällaisen tapahtuman järjestämiseen maastamme tuskin löytyy, sillä alueella on mm. Työväenmuseo Werstaan yhteydessä Höyrykonemuseo, jossa on valtava Finlaysonin käytössä ollut höyrykone. Kaivonkansista ja portaikoista lähtien ympäristö henkii sopivaa tunnelmaa.

Tapahtumassa oli monitaiteellista ohjelmaa. Oli mahdollisuus nähdä muun muassa taikashow ja lavarunoutta, katsastaa, kuinka improvisaatioteatteri taisteli teekupposten äärellä tai osallistua henkivalokuvaseanssiin. Tarjolla oli lisäksi opaskierroksia, Tampere liekeissä -historialuento ja musiikkia. Katsastin Steam Engine -orkesterin keikan, jossa oli mukana tulishow ilman tulta. Finlaysonin alueella tulen käyttäminen on kielletty, mutta tälläkin tapaa toteutettuna esitys oli näyttävä.

Festivaaleilla oli tietenkin myös myyntikojuja, joista saattoi ostaa mm. kirjallisuutta. Itse olin muutaman tunnin myymässä Osuuskumman myyntipöydässä. Uusimpana teoksena myynnissä oli tapahtumassa julkistettu Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologia, johon on koottu Osuuskumman kirjoittajien steampunk-novelleja lähes kymmenen vuoden ajalta.

Kirjallisuusohjelmana festivaaleilla oli myös Steampunk – ennen ja nyt! -paneelikeskustelu, jota olin vetämässä. Panelisteina olivat Suomen ensimmäinen steampunk-kirjailija Magdalena Hai, festivaalin järjestäneen Steampunk Tampere ry:n puheenjohtaja, kirjailija J.S. Meresmaa sekä kirjailija Mia Myllymäki, joka on ollut toimittamassa esimerkiksi Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologiaa.

Asiantunteva paneeli käsitteli muun muassa sitä, mikä yhteys steampunkin suosiolla 2010-luvun vaihteessa on taloudelliseen lamaan, mitkä steampunkin kliseet voitaisiin heittää romukoppaan (korsetit!) ja mitä steampunkilta voisi toivoa tulevaisuudessa. Magdalena Hai sanoi toivonsa rokokoopunkia. Tämä ihastuttava ajatus jäi mieleeni pyörimään. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan…

Koska tiesin, että panelistit ovat pukeutuneet upeasti, hankin myös itselleni pitkään haaveilemani rooliasun. Jo oli aikakin omistaa verkkosukat ja korsetti. Cocktailhattukurssilla aikanaan tekemäni päähine pysyi onneksi pinnikiinnityksessään juuri ja juuri paneelikeskustelun loppuun. Ensi vuodeksi pitänee hankkia kunnon lentäjänlasit tai sitten silinterihattu.

Tapahtumassa oli esillä myös monenmoista upeaa steampunk-taidetta. Valokuvanäyttelyssä on esimerkiksi Simo Järvisen kuva Miss Holly Phoenixista.

Maya Hahdon teos The Cat oli niin ihana, että ostin siitä printin itselleni.

Seppämestari-muotoilija Kirsi Vahteran taideteokset olivat kerrassaan lumoavia. Stevie on rakennettu raudasta, messingistä ja alumiinista, ja se on lonkeroineen kuin hirviö vieraasta maailmasta, aito lonkero-steampunk-teos.

Tappajarobotti XV-807 on uhkaavampi ilmestys, sillä sen ulokkeissa on kynsiä, koukkuja ja muuta vaarallista.

Pisces-niminen kalateos otti puolestaan kantaa siihen, mitä merten syvyyksissä voi syntyä, kun ihminen tunkee sinne jätteitään. Hampaat olivat vaikuttavat.

Lopuksi vielä pari hauskaa yksityiskohtaa Finlaysonin alueelta. Jos et tiedä, missä päämääräsi on, etsi sitä Väinö Linnan aukiolta.

Markku Salon ruostumattomasta teräksestä ja lasista tehtyä Kihokki-taideteosta voi ihailla samassa paikassa.

Onneksi Tampere Steampunk Festival järjestetään ensi vuonnakin. Tapahtuma sai hienosti näkyvyyttä valtakunnallisessakin mediassa, joten ehkäpä vielä useampi löytää paikalle seuraavalla kerralla.