Miksi verkostoitua?

Heinäkuussa vietin taas muutaman päivän Usva-leirillä Ristiinassa Anne Leinosen luona. Tavoitteeni oli olla tavoitteeton eli viettää leiri juuri senhetkisen fiiliksen mukaan. Kirjoittajaporukassa voi halutessaan uppoutua kirjoittamaan, tai vaihtoehtoisesti liukua keskustelusta toiseen, puhua kirjoittamisesta ja vaikka elämästä ihan yleensä ottaen.

Miksi on tärkeää tavata muita kirjoittajia? Miksi on tärkeää tuntea ihmisiä, jotka tekevät samaa kuin itse tekee? Yksinkertainen vastaus voisi olla, että rakkaus samaan asiaan – tai rakkaus-vihasuhde – yhdistää ihmisiä niin, että puheenaiheet eivät lopu ja voi kokea tulevansa ymmärretyksi. On kivaa olla ihmisten kanssa, joiden kanssa on jotain yhteistä. On kuitenkin myös vielä tärkeämpiä syitä, miksi verkostoituminen kannattaa.

Ensiksikin ymmärretyksi tuleminen on paljon enemmän kuin se, että voi kertoa taistelevansa jonkin kirjoittamiseen liittyvän asian kanssa ja kuulla, että niin muutkin tekevät. On iso asia oivaltaa, mitä oikeasti tarkoittaa, että kaikki kipuilevat samanlaisten ongelmien kanssa luodessaan jotain. Se tarkoittaa sitä, että vaikka olisi saanut onnistumisia ja arvostusta, tie ei ole sileä vaan täynnä pettymyksiä, vaikeuksia, epäonnistumisia, epävarmuutta ja vaikka mitä ikäviä tunteita. Tunteiden vuoristorata ei ole uusi normaali vaan ikiaikainen normaali, joka on vain hyväksyttävä.

Verkostuminen auttaa näkemään, että epämiellyttävien tunteiden ja epäonnistumisten lisäksi kirjoittajan tiellä on hyvin paljon ihanaa – onnistumisia, itsevarmuutta, iloa – ja sen ihanan saamiselle on oikeastaan vain yksi ehto: ei saa lopettaa tekemistä, pitää luottaa omaan juttuunsa ja jatkaa. Kun tuntee tarpeeksi ihmisiä, näkee, että vaikka on hyvin kiistämätöntä, että he ovat taitavia, vielä kiistämättömämpää on, että he ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä. Se asettaa oikeisiin mittasuhteisiin sen, kuka voi esim. julkaista tekstejään ja saada kustannussopimuksia. Kysymys ei ole ylimaallisista ihmisistä, jotka jumalallisilla kyvyillään ylittivät julkaisukynnyksen, vaan ihmisistä, jotka halusivat kehittyä ja jatkoivat, vaikka niskaan tuli paskaa. Sellaista kun aikansa katsoo vierestä ja itsekin jatkaa, tulee jossain kohtaa ajatus: Ei se ole mahdotonta minullekaan. Minunkin vuoroni on joskus.

Kirjoittamisessa ja kustantamisen maailmassa on myös paljon opittavaa. Siinäkin verkostoituminen auttaa. On hyvä kuunnella kokeneempia. Asiat eivät tapahdu nopeasti, mutta vähitellen huomaa, että itsellä on myös yhä enemmän annettavaa muille. Sitten oivaltaa, että onkin aika hyvin verkostoitunut, tuntee ihmisiä, joiden kanssa yhdessä voi tehdä asioita, on ihmisiä, joiden näkemyksiin luottaa ja joita voi kysyä esilukijoiksi omille teksteille. Huomaa, että omaa osaamista myös arvostetaan. Ja koko ajan saa imeä itseensä lisää oppia ja osaamista – tekemällä ja kuuntelemalla toisia.

En ole koskaan ollut ihminen, joka osaa tehdä helposti tuttavuutta missä tahansa uusien ihmisten kanssa. Olen siis huono verkostoituja. Mutta jopa minä olen alkanut huomata, että olen löytänyt yhteisön, jossa ihmiset ilahtuvat minut tavatessaan - tai paremminkin, että luotan ja uskon oikeasti siihen, että minusta pidetään - ja jossa voi puhua intomielisesti siitä, mikä on itselle tärkeää.

Yksi ihminen tuntee toisen ihmisen ja toinen kolmannen. Siksi verkostoitumisen voi aloittaa mistä vain: yhden päivän kirjoituskurssilta, kirjoittajaryhmistä, tapahtumista, huhuilemalla samanmielisiä somessa. Lämmin suositus tällaiseen toimintaan. Ja suurkiitos kaikille, jotka ovat vinkanneet minulle ihmisiä tai vinkanneet minusta ihmisille, ja kaikille, jotka ovat kannustaneet ja kommentoineet. Olen pikkuhiljaa saanut kerätä hedelmiä siitä, mitä olen kirjoittamisen eteen tehnyt teidän tuellanne. Toivottavasti olen myös itse ainakin ajoittain samanlainen voimavara toisille ihmisille.

Etsitään erotiikan kirjoittajia

Erotiikka on aina ollut kirjallisuudenlajina minulle rakas. Nyt toiveissa olisi löytää muita lajista kiinnostuneita, jotta voisi keskustella erotiikan - niin spekulatiivisen kuin muunkin - kirjoittamisesta, saada ja antaa palautetta ja vaikkapa kehitellä yhteisiä projekteja.

Jos sinusta tuntuu, että erotiikkaan keskittyvä kirjoittajaryhmä voisi olla paikkasi, pääset mukaan tästä linkistä: Erotiikankirjoitusryhmä Hurmio.

Jos Discord ei ole tuttu, siihen voi tutustua täällä: Discord. Tilin voi luoda täällä: Tilin luominen Discordiin. 

Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.

Marko Hautalan kauhukirjoituskurssilla

Kauhu on ollut minulle läheinen genre jo pitkään. Syy siihen lienee, että olen niin hyvä pelkäämään yhtä sun toista. Kun kuulin, että kauhukirjailija Marko Hautala pitää Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien järjestämän kauhukirjoituskurssin Jyväskylässä, ilmoittauduin heti kun vain oli mahdollista. Kurssi järjestettiin Veturitalleilla Jyväskylän ydinkeskustan tuntumassa.

Jyväskylä on minulle kovinkin tuttu paikkakunta, mutta jostain syystä joudun aina miettimään, missä ne Veturitallit oikein olivatkaan – ne on nähkääs piilotettu kaikkien kulkuväylien näkymättömiin. Kurssipäivänä 14. lokakuuta löysin kuitenkin onneksi perille vaivattomasti. Kurssilla oli niin ennestään tuttuja jyväskyläläisiä kuin uusia tuttavuuksia melko kaukaakin. Ennestään tuntemattomia kirjoittajia on myös aina hauska tavata, koska poikkeuksetta heidän kanssaan tulee hyvin juttuun ja keskustelunaiheita riittää.

Olimme saaneet ennakkotehtäväksi bongata tuntemattoman ihmisen ja painaa mieleen, millainen hän on. Itse muistin tämän tehtävän pankkiautomaatilla käteistä nostaessani, kun olin menossa kurssille. Käännyin poispäin automaatilta ja huomasin penkillä istuvan miehen. Hänestä tuli sitten harjoituskauhutarinani henkilö. Onneksi hän ei tiedä tästä, koska tälle fiktiiviselle henkilölle kävi kohtuullisen köpelösti. Oli kuitenkin jännittävää, että hahmo lähti elämään hyvin helposti: pystyin kuvittelemaan hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vaivatta.

Aivan heti emme kuitenkaan päässeet kirjoittamaan, keksimme ainoastaan henkilöllemme nimen ja päätimme, käytämmekö minä- vai hänkertojaa. Teimme tarinamme kolmessa osassa muiden pohdintojen ja teorian välissä. Ensimmäiseksi keksimämme henkilö piti kirjoittaa tilanteeseen, joka oli arkinen mutta muuttui jollain lailla oudoksi. Toisessa pätkässä henkilön piti tehdä jotain dramaattista ja sen takia aiheuttaa asioiden eteneminen pahaenteiseen suuntaan. Lopuksi tarinaan kirjoitettiin hirviö ja jos lähti tulemaan, myös jonkinlainen loppuratkaisu.

Kaiken tämän ohessa tosiaan käytiin erinäisiä teoreettisempia asioita läpi. Hirviöistä käsiteltiin peto, aave/demoni, lauma ja paha äiti/isä/lapsi. Hautala esitteli myös tarinan rakennekaavan lyhyesti. Kolmen näytöksen idea ja rakenne tulee toki tutuksi yhdelle jos toiselle kirjoittajalle yleensä hyvinkin pian sen jälkeen, kun kirjoitusharrastus on aloitettu, mutta tällä kurssilla asiaan tuli pari uutta näkökulmaa. Ensiksikin Hautala esitti ajatuksen, että koko arkitilanneajattelumme perustuu samanlaiseen tarinamuotoon. Jos tietokone sattuu levähtämään, päähenkilö eli ihminen itse kokee samanlaisia epätoivon tunteita kuin minkä tahansa tarinan sankari: hän luulee, että kaikki on menetetty mutta nousee sitten suostaan. Mielenkiintoinen oli myös ajatus siitä, että kauhutarina ei välttämättä vie kolmen näytöksen rakennetta loppuun asti vaan novellit varsinkin saattavat päättyä tarinan mustimpaan hetkeen eli kolmen näytöksen rakenteessa toisen näytöksen loppuun.

Hautala kertoi itse jättävänsä lukijan hämmennyksen valtaan tarinan lopussa. Nykyään kauhussa ei olekaan enää tarvetta osoittaa sormella, kuka teki oikein: ei tarvita kilttiä tyttöä, joka selviytyy eikä hirviöstäkään ole tarpeen päästä eroon, kuten vanhoissa tarinoissa, vaikkapa Draculassa, tapahtui.

Kurssilla oli mielenkiintoista myös keskustelu kauhusta sinänsä: Mitä kauhu on? Tarvitaanko kauhuun yliluonnollinen elementti? Pohdimme, että kauhussa todellisuus nyrjähtää jollain tavalla, tai kuten joku totesi, yleinen tunne on, että ”jokin on pahasti vialla”. Itseäni kiehtoo jotenkin tämä ajatus, että jossain tavallisessa on jotain todella häiritsevästi vinksallaan. Hautala kehottikin antamaan arvoa arkiympäristön pienille asioille, jotka palaavat mieleen toistuvasti. Sillä tavalla hän esimerkiksi on saanut idean Kuokkamummo-romaaniinsa.

Ja kauhuhan voi löytyä monistakin arkisista asioista. Kurssilla pohdimme ryhmissä, mitä kauhistuttavaa on taloissa, nukeissa, soittorasioissa ja napeissa. Ehkä ei mitään, ehkä hyvinkin paljon. Sillä minkä tahansa asian, jonka näemme joka päivä, voi muuttaa tarvittaessa kauhistuttavaksi. Mikäs kirjoittajalle sen hauskempaa...

Helteisellä Usva-leirillä

Vaatimattomien laskelmieni mukaan olen nyt osallistunut Anne Leinosen kotonaan Ristiinassa järjestämille Usva-leireille kolme kertaa. Viimeisimmältä palasin viime sunnuntaina.

Usva-leirit ovat kirjoittajaleirejä, joilla pääsee vaihtamaan ajatuksia toisten spefikirjoittajien kanssa, kirjoittamaan, rentoutumaan - ja tällä kertaa myös ihmettelemään, miksi kuu ei suostunut näyttäytymään kunnolla juuri sinä iltana, kun sen piti pimennyksensä vuoksi näyttäytyä dramaattisena verikuuna.

Parasta Usva-leireissä on se, että siellä voi olla niin päin kuin itsestä tuntuu. Paljon aikaa yksin viettävänä en välttämättä pystyisi hurjaan sosiaaliseen kanssakäymiseen useaa vuorokautta peräkkäin. Usva-leirillä voi kuitenkin halutessaan aina majoittua johonkin nurkkaan läppärin kanssa, laittaa kuulokkeet korviinsa ja kirjoittaa doom metalia kuunnellen, jos siltä tuntuu. Sitten kun kaipaa juttuseuraa, sitä löytyy välittömästi.

Pörriäinen lentää auringonpaisteessa(kin)

Helle suosi tai tuskastutti leiriläisiä, mutta ainakin minun yleisfiilikseni oli, että kuumuus on kuumempaa kaupungissa kuin metsän keskellä. Leiriolosuhteet olivat siis lämpötilan osalta helpotus verrattuna kotona hikoiluun. Itseäni viehätti kuitenkin kuumimpaan aikaan viilennettyjen sisätilojen lämpötila enemmän kuin ulkoinen auringonpaiste. Mutta luontoa ei toki pidä kokonaan unohtaa silloin kun sen äärelle on mahdollista päästä pari askelta ottamalla. Eikä nuotiota, varsinkaan silloin kun siellä paistuu makkaraa, jota voi syödä luovassa seurassa. Monet nauttivat myös uimisesta, itse olen vain huono uimari ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Usva-leirille voi perinteisesti tuoda ylimääräisiä kirjojaan toisten rohmuttaviksi. Itse tulin paikalle julkisilla kulkuvälineillä, joten vaihtokirjat jäivät tuomatta. Tässä kohtaa on varaa kunnostautua jatkossa. Kerrytin kuitenkin omaa kirjavarastoani kahdella kirjalla: mukaan lähtivät Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi ja William Styronin Sofien valinta.

Hylättyjen kirjojen joukossa oli myös Anaïs Ninin Pikkulinnut, jonka olisin taatusti hamunnut itselleni, ellei minulla sitä jo olisi. Jotenkin näytti siltä, että sitä syystä tai toisesta kartettiin. Ehkä laatuerotiikka ei ole kaikkien laji tai sitten se on kaikkien laji siinä määrin, että jokaisella oli jo kirja omassa hyllyssään. Lopulta Pikkulinnut kuitenkin päätyi onnellisesti uudelle, sitä varmasti arvostavalle omistajalle.

Toinen kirjoihin liittyvä perinne oli kirpputorikierros lähialueella. Lähdin mukaan, kun kaksi autoa suuntasi kohti Mikkeliä ja kirpputori Ajatonta sekä Kierrätyskeskusta, josta olisi tiedossa kassillinen kirjoja eurolla. On lohdullista olla seurassa, jossa ymmärretään kirjojen päälle. On myös hyvä tunne kokea itsensä kirjahamstraajana edes joskus maltilliseksi. Herkullisin löytöni oli Ihanaa antiikkia – tunnista kertaustyylien esineet -kirja, josta saan kultaakin kalliimpaa tietoa 1800-luvun huonekaluista ja erinäisistä esineistä. Juuri näitä minun on tarpeen tutkia tekstejäni varten, varsinkin yhtä pidempää, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen 1800-luvun loppupuoliskon Suomeen. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja mikä parasta, tietenkin nimitykset esineille.

Toinen asia, jossa on syytä kunnostautua, jos jatkossa pääsee mukaan Usva-leireille, on viski. Viskin juominen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, kuten ei myöskään punaviinin, Jaloviinan tai muiden tarjolla olleiden juomien. Vaikka nähtävästi kukaan ei pahastunut siitä, että join toisten juomia, pidän vähintäänkin kohtuullisena, että seuraavalla kerralla varustaudun itse vähintään isolla pullolla viskiä, joka on kaikkien halukkaiden käyttöön.

Oma kirjoittamiseni jäi aika vähiin leirillä mutta luulen, ettei se ole kovin olennaistakaan. Sain tehtyä jotain kirjoittamiseen liittyviä asioita ja sain olla tekemättä asioita, jotka ovat stressaavia. Se ei tuota satoa välttämättä sillä sekunnilla mutta jossain vaiheessa alkaa rönsytä ideoita tai mieli alkaa kehitellä vähintään yhtä, joka pulppuaa joka suuntaan.

Lopuksi kiitos kaikille kaikesta. Seurasta. Ajatuksista. Paellasta. Salmiakista. Kakusta. Cthulhu-informaatiosta. Puuceetunnelmasta. Siitä, että minulle taas kerran kerrottiin, mikä on se asia, jonka osaan hyvin. Niin, ja viskistä.

Kirjoituskurssilla Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.

Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.

Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.

Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.

Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.

Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse. Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.

Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.

Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.

Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.

Lokacon oli jälleen

Maailman luultavasti pienin mutta toisaalta sympaattisin con-tapahtuma järjestettiin jälleen menneenä viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjaston pienessä luentosalissa. Jo vuodesta 2011 järjestetty Lokacon oli tänä vuonna varsin monipuolinen ohjelmaltaan. Mukaan mahtui niin kirjallisuutta kuin roolipeliasiaa ja Game of Thrones -tutkimusta.

Päivä alkoi ruoka-asialla. Juri Timosen johtamassa paneelissa keskustelivat kirjallisista ruoka-asioista Katri Alatalo ja Petteri Hannila. Pian kävi selväksi, ettei ruoka ole kirjallisuudessa eikä kirjoittamisessakaan mikään mitätön asia, vaikka kirjoissa onkin monesti juututtu siihen tapaan syödä ja siihen ravintoon, mikä on meidän maailmassamme tyypillistä.

Ensiksikin ruoka vaatii kirjoittajalta suunnittelua ja taustatyötä. Kun Alatalo oli kirjoittanut Käärmeiden kaupunki -romaaniaan, hänelle oli esitetty kysymys, mistä tarinan henkilöt saavat autiomaamiljöössä viiniä. Sellainen paikka piti sitten kartalle rakentaa, ja jopa ainut kartalla oleva tie sai nimekseen Viinitie. Hannila sen sijaan joutui Kaukamoinen-teostaan kirjoittaessaan selvittelemään, mitä vaikutuksia shamaanien syömällä punaisella kärpässienellä on ja kuinka sitä olisi syytä käyttää. Onneksi hän ei joutunut itse tutustumaan asiaan kokeellisesti. Kuten arvata saattaa, jotkut muut olivat näin tehneet ja auliisti kertoneet kokemuksistaan internetin ihmemaassa.

Paneelissa jouduttiin vielä Kalevalassa esitetyn oluen synnyn ja ison härän kautta Maailmanlopun ravintolaan, jossa syötäväksi haluava nauta tarjosi ravintolassa osia itsestään. Paneeli pohti sitä, kuinka kirjallisuus käsittelee lihansyöntiä kriittisesti. No, koska sanataide ottaa kantaa vaikka mihin, miksi se ei ottaisi kantaa myös syömiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin? Paneeli muistutti myös siitä, että ruoka on niin ihmeellinen juttu, ettei Harry Potterin maailmassakaan sitä voida taikoa tyhjästä.

Ruoka on tietenkin aina hyvä aihe, mutta pieni vaara ruualla aloittamisessa on: entäs jos kaikilla on sen jälkeen koko tapahtuman ajan nälkä? Ohjelmanumeroa seurannut tauko oli luultavasti tuottoisa läheiselle K-kaupalle.

Seuraava ohjelmanumero oli Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelu, jossa Oskari Rantala esitti kirjailijalle kysymyksiä tämän uusimmasta romaanista Väärän kissan päivä. Yleisö sai kuulla mielenkiintoisia asioita teoksen taustoista. Kirjan syntyyn ovat vaikuttaneet mm. Jääskeläisen oman äidin dementia ja kissa-allergikon perheeseen saapunut kissa. Oli kiinnostavaa kuulla myös siitä, miten teoksen Marrasvirta-nimisellä paikkakunnalla on piirteitä niin Tourujoesta Jyväskylässä kuin Tampereesta, Pariisista ja Budapestistakin. Kirjassa esiintyvällä kirjastolla, jossa on vain lastenkirjoja, on puolestaan esikuvansa Joensuussa. Siellä Jääskeläinen vieraili lapsena ikimuistoisessa kirjastossa, jonka lastenosastolle kiivettiin – ainakin lapsen silmin – valtavat portaat.

Kirjoittamisprosessistaan Jääskeläinen kertoi, että hän saa rakennekikkailuilla houkuteltua itsensä työn pariin – kirjoittaminen kun on pohjimmiltaan tylsää touhua. Kirjabloggaajat eivät ole kuitenkaan tylsistyneet Jääskeläisen kirjojen äärellä, vaan he ovat olleet sitä mieltä, että tämä kirjoittaa keskenään erilaisia kirjoja. Kirjailija itse totesi, että on onnistunut hämäämään bloggaajia, sillä tiettyyn rajaan asti voi kirjoittaa siitä, mistä tahtoo kirjoittaa, mutta lopulta kirjailija kuitenkin päätyy aina kirjoittamaan samoista asioista.

Kirjailijahaastattelun jälkeen saatiin kuulla Juho Salon esitys suunnittelemattomista jatko-osista, joita kirjoille ja erityisesti elokuville syntyy. Salon mukaan yleisölle tarjotaan menestysteosten jatko-osia, vaikkei niitä olisikaan alun perin suunniteltu, koska yleisö tahtoo nauttia lisää samaa huvia ja toisaalta tietää, miten suosikkihahmoille kävi myöhemmin. Esimerkkeinä olivat mm. sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes sekä Star Wars. Salon mukaan Harry Potter -kirjasarjaa seuranneessa näytelmässä yhdistyvät hienosti molemmat yleisön jatko-osille asemattamat toiveet.

Sitten päästiin roolipelien maailmaan. Roolipeliskeneä esitteli Nuppu Soanjärvi juuri viime kesänä perustetusta Suomen roolipeliseurasta. Yleisö sai selvityksen siitä, miten roolipelaaminen on muuttunut ja mitä toimintaa roolipeliseuralla on.

Tämänvuotisen Lokaconin päätti Tanja Välisalon ja Maria Ruotsalaisen esitys, jonka aiheena oli 133 maata käsittävä Game of Thrones -televisiosarjan vastaanottotutkimus. Tutkijat olivat vasta saaneet aineiston käsiinsä, joten paljon oli vielä tutkimustyötä edessä, mutta Lokaconin yleisö sai kuulla jotain, mitä tähän mennessä oli selvinnyt. Esimerkiksi se selvisi, että vastaajille kolme mieluisinta hahmoa sarjassa olivat Tyrion Lannister, Jon Snow ja Arya Stark. Mutta missä on Dany, minä vaan kysyn.

Tutkimus näyttäisi antavan myös mielenkiintoista tietoa siitä, miten ihmiset kokevat George R.R. Martinin kirjojen ja televisiosarjan suhteen. Vaikka monet vastaajat pitivät kirjaa ensisijaisena, oli mm. vastaaja, joka oli sitä mieltä, että televisiosarja on niin ahdistava, ettei hän koskaan aio lukea Martinin kirjoja. Oli myös aika lohdullista kuulla, että ilmeisesti kaikki muutkaan eivät pysy kärryillä siinä, mitkä tapahtumat tapahtuvat kirjassa, mitkä televisiosarjassa, vaan teosten rajat hämärtyvät.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, miten tutkimuksen pohjana olevaan kyselyyn vastanneet olivat – ehkä hieman ylikin – tulkinneet, mitä ”Winter is coming” -lauseen talvi tarkoittaa. Sitä tulkittiin kirjaimellisesti ja metaforisesti, poliittisesti ja luonnontieteellisesti (ilmastonmuutos). Kiintoisaa oli, että joidenkin mielestä se kuvasi suurta uhkaa tai jopa kaiken loppua, kun taas toisten mielestä se oli jotain, mikä kertoi toivosta, että asiat muuttuvat.

Lokacon oli oikein antoisa. Ehkä parasta oli kuitenkin päästä vielä kaiken tämän ohjelman jälkeen Sohwille syömään maksaa ja juomaan punaviiniä hyvässä seurassa.

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.