maanantai 18. huhtikuuta 2022

Skandaalilehdistön hampaissa – media höykyttää romanttista paria viihdekirjassa

Lady Wexinillä ei mene hyvin. Hän on jäänyt leskeksi, koska hänen aviomiehensä on päättänyt päivänsä omatoimisesti, kun miehen karmeat teot ovat paljastuneet lontoolaisille. Nyt lehdistö janoaa kohujuttuja ja vainoaa Lydiaa. Asiaa ei auta, että naisella on edesmenneen miehensä valtavat velat niskassaan, vanhemmat ovat ulkomailla ja Lontoossa asuvan sisaren aviomies on kieltänyt sisarta pysymään erossa Lydiasta.

Lehtimies Samuel Reed The New Observer -lehdestä ahdistelee kirjan alkukohtauksessa Lydiaa niin, että tilanteen huomannut lordi Cavanly, tuttavallisemmin Adrian syöksyy paikalle auttamaan. Lydia nyrjäyttää nilkkansa, ja mies joutuu auttamaan kotiin asti, tarkemmin makuuhuoneeseen. Lydialla ei ole nimittäin enää varaa pitää paljoakaan palveluskuntaa ja sekin vähä, mikä hänellä on, on viettämässä vapaailtaa. Lopulta Adrian auttaa Lydiaa myös unohtamaan murheensa hetkeksi, mistä tosin seuraa lisämurheita, koska Lydia tulee raskaaksi ja uusi skandaali on valmis.

Skandaalilehdistön hampaissa on Diane Gastonin regency-aikaan sijoittuva romanttinen viihdekirja. Alussa pääpari etenee seksiin hämmentävän nopeasti, mutta sitten onkin intiimin kanssakäymisen osalta rauhallisempaa. Jännitteet syntyvät muista asioista.

Alkupuolen jännite syntyy siitä, että edesmennyt aviomies Wexin on kuollut niin vähän aikaa sitten, että Lydialla on vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus synnyttää lapsensa sellaisen ajan kuluessa, että pienokaisesta tulee virallisesti jaarlin perijä. Kukaan ei tähän kuitenkaan usko, ja lehdistö lietsoo arvailuja siitä, kuka Lydian lapsen isä on. Lydia ei myönnä asiaa Adrianillekaan kuin vasta viime tipassa. Ja vaikka Adrian on tunnettu elostelija, hän tietenkin kantaa tässä kohtaa vastuunsa ja taivuttelee Lydian avioliittoon kanssaan.

Velvollisuuden tekeminen ei tietenkään takaa avio-onnea. Kirjan toisen puoliskon pitääkin kasassa jännite siitä, miten Lydia ja Adrian voivat elää onnellisina yhdessä, kun heidän onneaan yritetään hajottaa joka taholta. Adrianin vanhemmat eivät hyväksy poikansa avioitumista Lydian kanssa, ja lehdistö myllyttää epämiellyttäviä juoruja, jotka tunkevat myös avioparin väliin.

Samuel Reed on merkittävä henkilö tarinassa, ja hänellä on aivan oma juonenkaarensa. Hän lyöttäytyy Lydian palvelijan Maryn seuraan ja alkaa heilastella tätä saadakseen tietoja Lydiasta. Pian Mary onkin melkoisen rakastunut Samueliin. Mitä tapahtuu, kun huijaus väistämättä paljastuu? Samuelillakin alkaa nimittäin herätä aitoja tunteita Marya kohtaan, joten hänellä on myös paljon pelissä.

Jostain syystä pidin tästä kirjasta kovasti. Ehkä sekä Lydia että Adrian olivat sopivan omapäisiä: Lydia tahtoi selvitä ilman Adrianin apua ja Adrian pisti vanhempansa järjestykseen, kun nämä eivät tahtoneet kunnioittaa Lydiaa. Asiat ajautuvat dramaattisen ahdistaviksi Lydian kannalta ennen kuin onni loksahtaa kohdilleen. Juorulehdistön osuus tarinassa on myös toimiva. Onneksi Adrian tahtoo kohdata ihmiset vaimonsa kanssa pystypäin, huolimatta siitä, mitä lehdet kirjoittavat. Niin, ja onneksi valheella on kuitenkin melkoisen lyhyet jäljet. 

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)
Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 - Marko Hautala ja novellien kirjoittaminen

Marko Hautala on itseoikeutetusti ollut KauhuConissa puhujana ennenkin. Tänä vuonna hän kertoi alkuvuodesta ilmestyneestä novellikokoelmastaan Kuolleiden valssi.

Puhuessaan ensimmäisessä KauhuConissa vuonna 2017 Hautala kertoi, ettei kauhua arvosteta kuin hieman enemmän kuin pornoa. Nyt hänellä oli iloisia uutisia: kauhukulttuuri on saamassa tilaa Suomessa. Sanotaan, että novellit eivät myy, eikä kauhu, mutta silti Hautalan teos on päässyt Prismaan myyntiin. Toistan: Prismaan. Tässä maailmassa on vielä toivoa.

Olen itsekin tässä kokoillut novellikokoelmaa – genre tosin on, no, kauhun alapuolella – joten oli mielenkiintoista kuulla Hautalan ajatuksia siitä, miten kokoelma saadaan kasaan. Hautala kertoi, että hänen mielestään kokoelma rakennetaan niin, että jokaisesta novellista siirtyy jotain tekstiin, joka tulee sen perässä. Kun on päästy loppuun, viimeinen novelli palauttaa ajatuksen jollain tapaa novellikokoelman ensimmäiseen novelliin. Tämä johtava ajatus aiheutti sen, että Hautalan novellikokoelma ilmestyi aika paljon myöhemmin kuin sen alun perin piti. Vaikea sanoa, millaisen vastaanoton se olisi saanut toisenlaisena, mutta odotus, että palat loksahtavat kohdilleen, näyttäisi kannattaneen: kokoelma on saanut kehuja Helsingin Sanomia myöten.

Romaanin ja novellin kirjoittaminen eroavat Hautalan mukaan siten, että romaania tehdessä kirjailija lyö alussa lukkoon asioita ja sitten vain antaa mennä. Novellin luominen on vaikeampaa. Hautala tuntui kokevan, ettei osaa kuvailla luomisprosessiaan. Hän kehottikin kuuntelemaan Erkka Mykkäsen podcastista jakson, jossa Mykkänen kuvailee haastattelee häntä ja sanoittaa hänen tapaansa kirjoittaa.

Hautala kertoi muutaman kokoelmansa novellin synnystä tarkemmin. Maanalainen Niili -novelli sai innoituksensa Hautalan omasta Egyptin-matkasta, jolla hän sai nähdä hämmentäviä yleisöltä kiellettyjä muumioita, joiden autenttisuus jäi ikuisuuksiksi hämärän peittoon. Taustalla vaikuttivat toki myös kaikki muumioiden kohtaamiset aiemmin: pelottava 3 etsivää ja kuiskaava muumio -kirja, Iron Maidenin Egypti-kuvasto ja Hammerin vanhat muumioelokuvat.

Shirley Jackson Award -ehdokkaan, novellin Varpaat taustalla vaikutti puolestaan teos nimeltä The Mind in the Cave, joka käsittelee luolamaalausten abstrakteja muotoja. Kirja antoi Hautalalle novellissa esiintyvän idean siitä, että luolastojen viimeiseen luolaan on vaikea päästä ja että siellä on hienoimpia maalauksia. Novellin kaiken karmeuden Hautala lienee lisännyt itse. Joskin aika monista olisi valmiiksikin karmeaa joutua maan alla olevan luolaston perille, jonne pääsee vain pimeyden ja ahtauden lävitse.

Yhden kokoelman novelleista idea on lähtöisin kuvataiteesta, John Martinin maalauksesta The Day of His Wrath. Inspiraatio maalaukseen on tullut Hautalaakin inspiroivasta Ilmestyskirjasta. Raamatullinen on toki maalauksen nimikin.

Hyvässä tarinassa pitää Hautalan mielestä olla aitoja, maagisia hetkiä. Niistä leviää tarinan rakenteen päälle taikapölyä ja syntyy tarinan lumous. Tämä elementti tarinoissa ei ole tekniikkaa, ja Hautala sanoikin, ettei sitä voi opettaa. Ilman sitä tarinasta kuitenkin puuttuu jotain, vaikka se olisi kirjoitettu periaatteessa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Hautalan mukaan kauhun viehätys ja tärkeys on siinä, että ihmisen pitää altistaa itsensä ajatuksille, jotka ahdistavat. Altistumisen kautta ihminen vahvistuu. Aika monien pitäisikin minusta tulla KauhuConiin katsomaan, millaisia ihmisiä kauhun harrastajat ovat. Ahdistaville ajatuksille altistuminen ei ole tehnyt heistä aggressiivisia vaan jokseenkin leppoisia. Tuntuu todella hassulta, että jotkut vieläkin katsovat kauhun harrastamista kieroon.

torstai 7. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 – Lauri Lattu ja hirmuiset merihirviöt

Hirviöt ovat kauhun olennaisinta ainesta, ja siksipä Lauri Latun esitelmä merihirviöistä sopi KauhuConin ohjelmaan mainiosti. Itse en ole erityisen perehtynyt merihirviöihin – lähinnä Iku-Turso on tuttu. Merenneidot ovat sen sijaan lapsesta asti kiehtoneet minua, ja esitelmä muistuttikin siitä, että niissäkin on oma kauhupuolensa. Toisaalta kun mietin ikisuosikkiani Pieni merenneito -satua, siinäkin on selviä kauhuaineksia, vaikka ensin mieleeni tulee melankolia.

Latun mukaan meri itsessään edustaa toiseutta ja vierautta parhaimmillaan ja vie alitajunnan ja kaaoksen äärelle. Tämä yhdistää sen jo sinänsä hirviöihin, koska hirviötkin ovat toisia ja vieraita. Merihirviössä yhdistyy siis kaksi asiaa, jotka ovat pelottavia, koska vieraus usein pelottaa ihmisiä.

Merihirviöitä on monenmoisia. Merenväkeen kuuluvat merenneidot, tritonit ja H.P. Lovecraftin syväläiset. Merenneidot ovat alun perin vietteleviä ja vaarallisia syöjättäriä, mutta ne muuttuivat hitaasti jumalattariksi, joiden kuvia kiinnitettiin lopulta laivojen keuloihin. Vaikutteet liikkuivat. Kun eurooppalaiset laivat purjehtivat Afrikkaan, keulakuvamerenneidot yhdistyivät afrikkalaisiin uskomuksiin ja syntyi Mami Watan kultti.

Muun muassa Kolumbus uskoi nähneensä merenneitoja. Hänen näkemyksensä oli, etteivät nämä olennot olleet ulkoisesti niin hurmaavia kuin hänelle oli kerrottu.  1700-luvulla esitettiin näkemys, että ihmiset ovat merenneitojen jälkeläisiä. Tämän mukaan merenneidot – kuten myös Lovecraftin syväläiset – pystyivät lisääntymään ihmisten kanssa. Ranskassa eräs kuningashuone uskoi jopa olevansa sukua Melusine-merenneidolle. 1800-luvulla merenneidoilla käytiin myös kauppaa. Niitä rakennettiin puusta ja ihmishiuksista ja myytiin.

Yksi minulle aivan uusi ajatus Latun esityksessä oli se, että aikoinaan uskottiin meressä olevan ihan kaikkea, mitä maallakin. Lattu näyttikin mm. kuvan merimunkista. Tosin hän pohti, kuinka tosissaan merimunkkeihin ja piispoihin uskottiin. On mahdollista, että ne olivat uskonkiistoihin liittyvää propagandaa.

Meressä asustaa myös isoja möllyköitä, kuten Kraken. Tämä olio ei kuitenkaan aina ole ollut ihmisille kolossaalikalmari. Krakenin alkuperänä on skandinaavisten saagojen Hafgufa. 1600-luvulla eläneelle Francesco Negrille Kraken oli litteä kala. Erik Pontoppiden nosti seuraavalla vuosisadalla Krakenin ja merikäärmeet – kuvaannollisesti – pinnalle. Mustekalayhteys esiintyi ensimmäisen kerran Pierre Denys de Montfortilla (1766–1820). Myös Herman Melvillen Moby Dick -teoksessa on tämä tulkinta.

Kaikista hurjinta on, että kolossaalikalmari ei ole mikään taruolento. On nähty mustekalaolentoja, joiden pituus on 7–10 metriä plus lonkerot. Laji on määritelty elinvoimaiseksi, ja siellä meren syvyyksissä se oleskelee. Alkujaan tällainen olio oli kryptidi – siis olento, josta ei tiedetty, onko se aivan totta vai ei. Kuuluisimpia kryptideitä on Loch Nessin hirviö.

Kryptidityypeistä yleisimpiä ovat merikäärmeet. Mm. Glouchesterin merikäärme ja Con rit ovat tunnettuja merikäärmeitä. Olaus Magnus oli 1500-luvulla sitä mieltä, että merikäärmeitä oli erityisesti Norjanmeren alueella.

Latun mukaan merihirviöt ovat symbolisoineet sitä, että meri on vaarallinen ja tuntematon. Meressä on riittämiin ihmeitä, ja siellä kaikki kasvaa isoksi. Meren pelottavuus on kuitenkin vähentynyt, kun ihminen on oppinut lisää maailmasta. Siksi merihirviötarinoita ei ole samalla tavalla kuin ennen. Mutta kuten Lattu osoitti, meren olennot ovat tarinoille ehtymätöntä ainesta. Esityksen lopussa näkemämme kuvat hypermustasta kalasta, joka imee valoa, ja loisolennosta, joka menee kalan suuhun, syö sen kielen ja asettuu kielen paikalle, todistivat sen. Ja nämä olennot ovat totisinta totta. 

tiistai 5. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 – Tiina Raevaaran kunniavierasesitelmä

KauhuCon järjestettiin jälleen – viimeinkin parin vuoden koronan aiheuttaman tauon vuoksi. Tapahtuman kunniavieraana oli kirjailija Tiina Raevaara, joka arvioi, että hänen luentonsa ei ehkä kiinnosta ketään muuta kuin häntä itseään. Hän oli kuitenkin päättänyt valita aiheekseen kauhun antaman kuvan tieteentekijöistä, ja täytyy kyllä sanoa, että minua ainakin luento kiinnosti kovasti. Otsikkona oli ”On vaarallista tietää liikaa: kauhun kuva tieteestä ja tutkijoista”.

Ei ole kovin yllättävää, että Raevaaran aihe oli tällainen, sillä hän on väitellyt tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Raevaaran mukaan kauhukirjallisuuden ja -elokuvien avulla voi nähdä, miten tiede on historian kuluessa kehittynyt. Varsinkin biologian, lääketieteen ja tekniikan kehitys näkyy kauhussa, ja kauhuelokuvat näyttävätkin niitä pelkoja, joita tekniikan ja tieteen kehitys on kunakin aikana aiheuttanut.

Keskeinen tieteeseen liittyvä kauhutarinoiden esittelemä pelko on sen pelkääminen, että ihminen saa tietää jotain sellaista, jonka tietäminen ei kuulu hänelle. Tämä teema näkyy – ei tosin ehkä kauhuna mutta muutoin – jo tarinassa Aatamista ja Eevasta sekä hedelmästä, jonka syöminen antoi aterioitsijalle ihmislajilta kiellettyä tietoa. Kauhussa inhimillinen uteliaisuus on vaarallista. Jason Calauto puhuu jopa sellaisesta kauhun lajista kuin knowledge horror, jolle Raevaara ehdotti nimeä tietämyskauhu. Siinä kauhun lähde on nimenomaan se, että ihminen hankkii tietoa, jota hänen ei kuuluisi hankkia.

1900-luvun alussa saksalainen kauhuelokuva käsitteli keinotekoista ihmistä elokuvissa Metropolis ja Golem. Samaan aikaan tieteessä tapahtui mm. molekyylibiologian lähtölaukaus. Kylmän sodan aikana puolestaan tehtiin paljon amerikkalaisia invaasioelokuvia, kuten Se toisesta maailmasta. Kommunismin ja esimerkiksi atomipommin pelko muuntuivat tarinoissa maapallon ulkopuolelta tulevan uhan muotoon. 1970- ja 1980-luvuilla ruumiskauhu oli suosittua. Sitä edustivat mm. elokuvat Brood – vihan jälkeläiset, Shivers – Kylmät väreet ja Kärpänen. Samaan aikaan tieteessä onnistuttiin keinohedelmöityksessä ja sikiödiagnostiikka ja genetiikka kehittyivät, kuten myös elinsiirrot. Pelkoa aiheuttivat hi-virus ja säteily.

Eipä siis ihme, että tiede on Raevaaran mukaan pohjaton aarrearkku, josta kirjailija löytää esimerkiksi henkilöitä, jotka tahtovat selvittää erilaisia asioita ja näiden henkilöiden koekaniineja. Itse olen luonnontieteilijöille tässä kohtaa hieman kateellinenkin. En ainakaan itse ole löytänyt omalta alaltani suomen kielen sinänsä jännittävästä maailmasta yhtä jännittäviä kauhutarinanaiheita kuin mitä luonnontieteilijät ammentavat omilta mukavuusalueiltaan.

Raevaara esitteli myös tutkijoiden arkkityyppejä kirjallisuudessa. Tutkija voi olla paha alkemisti, idealistinen sankari, hölmö virtuoosi, tunteeton tutkija, joka kykenee uhraamaan toisia ihmisiä, seikkailijatutkija, joita esiintyy esimerkiksi Jules Vernen tarinoissa, hullu tiedemies tai avuton tutkija. Kauhussa tutkimus riistäytyy tutkijalta käsistä, koska hän on liian utelias ja tavoittelee juuri sitä tietoa, jota ei saisi tavoitella. Tutkija tahtoo esimerkiksi jatkaa elämää keinotekoisesti tai sekoittaa eläinlajeja luonnottomasti. Tunnettuja karmean kohtalon kokevia tiedemiehiä esiintyy mm. Tohtori Jekyllissä ja herra Hydessä, Frankensteinissa ja Silmät ilman kasvoja -elokuvassa.

Kauhun syntyaikana – ainakin jos puhumme siitä, mitä pidämme nykyään kauhuna – 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ja sen jälkeen näkee myös paljon merkittäviä kehitysaskelia tieteessä ja tekniikassa. Kirurgia kehittyi. Rokottaminen, polttomoottori ja sähkövalo keksittiin. Charles Darwin kehitteli evoluutioteoriansa, mikä johti siihen, että tajuttiin ihmisenkin olevan vain yksi eläinlaji. Tosin ihmisen ja eläimen välille tehtiin sitten ero sillä, että ihmisellä oli tietoisuus, jota eläimellä ei ollut. Solubiologia kehittyi merkittävästi. Kromosomit löydettiin 1888. Aikakaudella oli makaaberit puolensa, sillä anatomian tutkimusta varten kaivettiin ruumiita haudoista. Tekniikan kehittyessä myös sotateknologia kehittyi. Siirtomaavalta toi mukanaan mieletöntä tappamista. Raevaaran mukaan aikaa voidaankin pitää skitsofreenisena aikakautena, jolloin tieteen edistys ja entistä tehokkaampi julmuus olivat molemmat läsnä.

Kauhu muistuttaa tietenkin omalla tavallaan tieteen vaaroista. Kuten todettua, se tuo esiin, mikä ihmisiä minäkin aikakautena arveluttaa tieteen kehityksessä. Toisaalta kauhu voi Raevaaran mukaan myös ennustaa tulevaisuutta, luoda sitä. Tiede on kokeillut monia asioita, joita fiktio on esittänyt ennen sitä.

Esityksen lopuksi Raevaara esitteli omaa tuotantoaan. Siinä tiede näkyy selvimmin uusimmissa teoksissa Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ja pian ilmestyvässä teoksessa Sielujen syöveri. Kaksoiskierre käsittelee khimeerien tekoa. Tieteessä tehdään näitä olioita, joissa yhdistetään kahden eri lajin perimä, mutta asiasta ei kummemmin puhuta. Raevaara antoi tieteestä hyvinkin negatiivisen kuvan. Kaikenlaista kokeillaan ja halutaan tietää, miten se onnistuu, eikä etiikkaa aina pysähdytä pohtimaan, vaan halutaan vain tietää, mihin kaikkeen tiede voi pystyä. Kuulostaa pelottavan paljon herra Frankensteinilta.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Kuvia ihmisestä Kuopion taidemuseossa

Kuvataide tekee hyvää kirjoittajalle. Itse olen kiinnostunut erityisesti 1800-luvun kuvataiteesta siksi, että monet teksteistäni liittyvät tähän vuosisataan. Kuopion taidemuseossa on Ihmisen kuvia -näyttely, jossa on lähinnä maalaustaiteen kuvauksia ihmisistä 1800-luvulta alkaen. Näyttelyssä voi käydä vaikkapa bongaamassa henkilöitä omiin teksteihinsä.

Ferdinand von Wrightin teos Retkiseurue Haminalahdella (1869) on aiheeseensa nähden pieni. Silti kuvassa voi nähdä ihmisistä tarkkoja yksityiskohtia: yksi lukee kirjaa, toinen kaataa kahvia pannusta. Tunnelma järven äärellä kesäpäivänä on leppoisa.

Akseli Gallen-Kallelan Talonpoikaiselämää-maalauksessa (1887) on puolestaan jännittyneempi tunnelma. Kehräävällä nuorella naisella on selvästi jotain tekeillä maalauksen nuoren miehen kanssa. Katseet vaihdetaan vanhemman miehen, ehkä nuoren naisen isän selän takana. Uunista tuleva valo on hienosti kuvattu.

Hugo Simbergin Tuonelan portilla (1898) on minulle ennestäänkin tuttu maalaus, ja todella mieluinen. Maalauksen vasemmalla puolella luurangot saattavat kuolleet – niin ihmiset kuin näiden lemmikit – Tuonelaan. Oikealla puolella he palaavat lähteäkseen taas hakemaan uusia Tuonelaan-tulijoita. Maalauksen tunnelma on lempeä, eikä kellään ole kiire minnekään.

Ellen Thesleffin Gerda (1889) on lukevan tytön muotokuva. Gerdan voisi napata suoraan johonkin tarinaan. Hän on keskittynyt ja näyttää minusta siltä, että hänellä on selvästi oma tahto.

Myös Venny Soldan-Brofeldtin maalauksessa Pianon äärellä (1889) – joka on muuten samalta vuodelta – on päämäärätietoisen oloinen naishahmo. Värit ovat vahvemmat kuin Gerda-maalauksessa, ja syntyy vaikutelma vahvasta ihmisestä. Ei pitäisi hämmentyä, mutta Mona Lisan kuva seinällä kiinnittää katseen itseensä. Mutta miksi 1800-luvun ihminen ei voisi laittaa seinälleen kuvaa teoksesta, joka on maalattu monta sataa vuotta aiemmin?

Elin Danielson Gambogin teos Walborg Jacobssonin muotokuva (1890) on valloittava. Yläluokkaisen perheen tyttärellä ja koiralla on välillään luottamuksellinen yhteys. Melkein voi kuulla tytön kertovan salaisuutensa lemmikilleen.

1800-luvun maalausten lisäksi näyttelystä jäi mieleen erityisen hyvin joitain uudempia teoksia. Unto Koistisen maalaus Maria (1976) on hengeltään syvän goottilainen. Tämänkin maalauksen kuvaaman ihmisen voisi ottaa suoraan henkilöksi tarinaan. Nainen tietää selvästi paljon, ja vaikka hän on vanha ja näyttää hauraalta, hänessä on samanaikaisesti suurta vahvuutta. Lisäksi vaikka maalaus on maalattu 1970-luvulla ja on oletettavaa – vaikkei pakollista – että malli on istunut maalattavana juuri tuolloin, maalauksessa on minusta aivan eri vuosisadan henki.

Myös Synnöve Rabbin valokuvasarja (2000) on pakko esitellä tässä. Ihailen sitä, kuinka taiteilija on nähnyt arkipäiväisissä esineissä jotain muuta. Yleensä en itse näe näin, vaikka mielikuvitustani saattaisi likaiseksikin kutsua. Valokuvien nimet ovat Naislautasliina, Herraharja, Herrakahva ja Naisharja.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi kirjoittajille ja kaikille muillekin!

perjantai 11. maaliskuuta 2022

His Hand-Me-Down Countess – veljeltä perinnöksi jäänyt morsiankin voi olla täydellinen

Stonemeren jaarli Achilles Denton on paitsi tahtomattaan jaarli myös tahtomattaan piakkoin ukkomies. Hänen veljensä on kuollut, jolloin hän on perinyt arvonimen, jota ei haluaisi, ja myös paineen hankkia vaimo ja perillinen. Hän ratkaisee vaimo-ongelman ottamalla vaimokseen Theodora Lawtonin, joka on ollut hänen veljelleen luvattu morsian. Tämän kanssa voi hoitaa velvoitteensa perillisestä.

Stonen maine tiedetään. Hän on skandaalimainen naistenkaataja, yksi ryhmästä, joka kutsuu itseään nimellä The Lustful Lords. Samaisella nimellä on nimetty Sorcha Mowbrayn kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Stonen ja Theon tarina His Hand-Me-Down Countess on.

Tarina sijoittuu Lontooseen 1850- ja1860-lukujen vaihteeseen ja alkaa hyvin tehokkaasti repliikillä ”On your knees.” Saman tien esitelläänkin Stonen ystävien ryhmä – kätevästi kimppakivan parissa. Stone ei kuitenkaan ole aivan niin paha elostelija kuin voisi kuvitella – eikä se tarinaan sopisikaan, sillä teos on eroottista romantiikkaa, jossa rakkaustarinan osuus on tärkeä. Rietastelu loppuu, koska Stone kokee sen epäreiluksi aviovaimoaan kohtaan. Miehellä on siis moraalinen selkäranka paikallaan. Kivutta nautinnoista luopuminen ei kuitenkaan käy. Miten voisi saada elää itseään tyydyttävää seksielämää vaimon kanssa?

Tuore aviovaimo – avioituminen tapahtuu kirjan alkupuolella – Theo on romanttiselle viihteelle tyypillinen aktiivinen naishahmo. Hän on kiinnostunut raha-asioista ja sijoittanut omaisuuttaan. Luonnollisesti häntä kiinnostaa, mitä naisen omaisuudelle tapahtuu avioliitossa.

Achilles on puolestaan traumatisoitunut sodassa Intiassa. Tästä syystä hän näkee painajaisia ja tanssiaisissa äänet ja tungos ahdistavat häntä. Hänen mieltään kiusaa myös se, että hän on seksuaalisesti dominoiva mutta ei koe, että voisi dominoida vaimoaan. Läpsäytettyään Theoa takapuolelle ja tämän säikähdettyä Achilles tulkitsee tilanteen niin, että vaimo ei tulisi ikinä kestämään sitä, mitä aviomies seksuaalisesti on. Achilles tahtoisi Theon kutsuvan itseään nimityksellä ”Master” ja taistelee, ettei tulisi nimittäneeksi Theoa sanalla ”pet”.

Tietenkin Theo ja Achilles sopivat seksuaalisesti yhteen, eivät he muutoin olisi saman kirjan sankari ja sankaritar. Theo on makuuhuoneessa alistuva ja kovin kiinnostunut olemaan puolisolleen mieliksi. Hän ei kuitenkaan ole alistuva muuten, mikä on virkistävää, koska draamaa syntyy, kun sekä mies että vaimo ovat voimakastahtoisia ja äkkipikaisia persoonia. Kuvioon sopii, että Theo käyttäytyy hienolle naiselle sopimattomalla tavalla, mm. ajaa kilpaa vaunuilla Hyde Parkissa ja soluttautuu bordelliin oppiakseen, kuinka vietellä aviomiehensä.

Eroottisena tarinana kirja on nautinnollinen, mikäli kevyet valtaleikit ja satunnainen ryhmäseksin kuvaaminen kiinnostavat. Erityisesti Achilleksen, Theon ja Achilleksen ystävän Cooperin leikkimä Poor pussy -leikki on tavattoman eroottinen. Siinä yksi leikkijöistä esittää kissaa ja toisten pitää kohdata hänet vakavalla naamalla.

She sighed and crawled over to the blond Adonis. As before, she eased between his open thighs and laid her head on his leg. His cock hardened, and again she found herself rubbing her face against a fabric-covered cock – just not her husband’s. In an unexpected turn, she found her thighs grew damp with her desire despite the blush that warmed her cheeks. She closed her eyes, drew a breath, and meowed. The ragged sound that emitted from her throat couldn’t have sounded less like a cat.

Kirjan toisella puoliskolla alkaa Theon ja Achilleksen välillä ilmetä uudenlaisia jännitteitä, mikä onkin tarpeen, koska puolivälissä kirjaa näyttää, että avioelämä on niin auvoisaa, ettei tarinaa ole syytä jatkaa. Nyt tulee väärinkäsityksiä ja salaisuuksia, joita olisi voinut pohjustaa paremmin. Pikku hiljaa mukaan tulee myös juonikuvio, jossa Stone on hengenvaarassa. Näyttäisi nimittäin siltä, että joku yrittää myrkyttää hänet – ja sitten tappaa monella muullakin tavalla.

Hämmentävää on mm. se, kuinka Stonen entinen seksikumppani yhtäkkiä ilmestyy sotkemaan kuvioita. Naiselle olisi voinut antaa tilaa jo aiemmin tarinassa, jolloin kirjan loppupuolella olevat tapahtumat olisivat olleet vielä dramaattisemmat eikä olisi tuntunut, että nainen ilmestyy puskista.

Aivan tarinan loppu on täynnä käänteitä ja dramatiikkaa. Kokonaisuutena His Hand-Me-Down Countess on erittäin viihdyttävää eroottista romantiikkaa. Mikä tarkoittaa sitä, että sarjan muutkin osat on luettava. Ainakin tällä hetkellä ensimmäisen osan saa Amazonilta ilmaiseksi, jos sen lukeminen kiinnostaa.

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Kaksintaistelu sanoin – salanimien turvissa on mainiota rakastua

David Lansdale, Treybournen jaarli kirjoittaa Tory-puolueen puolesta lehdissä. Nyt hänen näkemyksensä on lytännyt Scottish Monthly Gazettessa nimimerkki A.J. Goodfellow. Onneksi David tuntee Edinburghista lehdistössä työskentelevän Nathanielin. Niinpä hän lähtee tapaamaan tätä, jotta saisi selville, kuka on mies nimimerkin takana. Tämä on alkuasetelma Terri Brisbinin historiallisessa romanttisessa tarinassa Kaksintaistelu sanoin.

Nathaniel tuntee A.J. Goodfellow’n varsin hyvin. Tämä ole mies lainkaan, vaan Anna Fairchild, verbaalisesti taitava nainen, joka paitsi kirjoittaa kolumneja, myös toimii opettajana ja tukijana nuorille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi vailla aviomiestä. Kuvioon sopii, ettei Annakaan kaipaa aviopuolisoa sotkemaan elämäänsä – eikä varsinkaan Davidin kaltaista miestä, joka ei osaa kohdella naista yhtä arvokkaana ihmisenä kuin miehiä. Mutta tietenkin Annan ja Davidin välille syntyy vetovoima ja vastaansanomaton rakkaus.

Tarina sijoittuu vuoteen 1818. Vaikka historiallista romantiikkaa kirjoitetaan kyllä moneen aikakauteen, tämäkin on regency-ajan tarina. Aikakauden suosiosta genressä voinemme syyttää Jane Austenia, romantiikan suurta klassikkoa, joka julkaisi teoksensa juuri tuolla aikakaudella. Välillä harmittaa, että Austen ei kirjoittanut suurteoksiaan esimerkiksi 1880-luvulla, mutta annetaan hänelle anteeksi syntyminen hieman aiemmin kuin olisi minun mielestäni ollut suotavaa.

Kaksintaistelu sanoin -teoksessa on hauska leikki kahden kiistakumppanin välillä. Kumpikaan osapuoli ei tiedä olevansa tekemisissä kirjallisen vastustajansa kanssa. David esiintyy Edinburghissa salanimellä David Archer, eikä kovinkaan moni tiedä, että Anna on A.J. Goodfellow. Kummallakin on myös salaisuutensa, jonka tietää olevan niin raskauttava, että toinen osapuoli ei voi hyväksyä sitä. Lisäksi Davidin jokseenkin vastenmielinen isä aiheuttaa rakastavaisten suhteelle omat ongelmansa.

Tarina on viihdyttävä, vaikka olisinkin toivonut, että jotkin sen elementit olisi hyödynnetty paremmin. Nyt jännitteelle tärkeitä asioita tipahtelee ajoittain yllätyksellisesti lukijan eteen. Jos lukija saisi tietää niistä aiemmin, tarina saisi otettua niistä myös enemmän irti.

Kaksintaistelu sanoin on puhdasta romantiikkaa, jossa ei hekumoida fyysisillä reaktioilla, joita halujen ja rakkauden kohteen läsnäolo aiheuttaa. Näiden tuntemusten kiertely aiheuttaa joissain kohdin hupaisia ilmaisuja:

Neiti Fairchildin puheet iloista ja haluista aiheuttivat Davidin vartalossa kaikenlaisia tuntemuksia.

David nielaisi syvään ja vaihtoi varkain asentoa, sillä hänen vartalonsa innostui kauniista naisesta.

Annakin muisti sen, sillä tämän hengitys tiheni, ja Davidin vartalo reagoi siihen luonnollisella tavalla.

Eniten huvitusta aiheutti kuitenkin kohta, jonka merkitys jäi arvoitukseksi:

David kiihottui, ja hänen jännittynyt vartalonsa tuntui sukeltavan housuihin.

Tässä kohdin olisi kiinnostavaa verrata suomennosta alkutekstiin. Ehkä komiikka on syntynyt oletettavasti kiireisessä suomennostyössä – tai sitten ei, vaan kiireisessä kirjoitustyössä.

Kuten todettua, tarina on kuitenkin viihdyttävä ja sopivaa eskapismia nykyajan maailmasta aivan toiseen aikakauteen. Anna on nainen, joka hankkii itse toimeentulonsa ja on valmis tekemään paljon itselleen tärkeiden asioiden eteen. Hän odottaa ihmissuhteeltaan sellaista, mitä ei usko saavansa, eikä siksi edes kaipaa elämänkumppania. Lopulta kuitenkin sekä Anna että David hyväksyvät myös toistensa virheet, eikä se ole edes vaikeaa, koska loppujen lopuksi he näkevät elämän samalla tavoin. Silloin on helppo päästää toinen ihminen lähelle. Epärealistista hömppää ehkä, mutta äärimmäisen romanttista, hitto vie. 

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Writing Vivid Settings – Kuinka luoda tarinaan eloisa miljöö?

Olen henkilövetoinen kirjoittaja. Henkilöistäni tulee kohtuullisen helposti eläviä ja heidän välilleen kehittyy jännitteitä ja monenlaisia suhteita ilman suhteetonta vaivannäköä. Mutta miljöiden kanssa olen toivoton. Rakastan historiallista fiktiota ja spefiä – ja historiallista spefiä – joissa miljööllä on erityisen suuri merkitys. Kirjoittaessani niitä joudun kuitenkin hyvin pitkälle liimailemaan miljöön tarinaan yksi asia kerrallaan, tuskaisen hitaasti. Mikä avuksi?

Rayne Hallin kirjoitusopas Writing Vivid Settings antaa eväitä miljöön eläväksi tekemiseen. Kirja kuuluu sarjaan, jonka teokset rakentuvat lyhyistä, konkreettisia neuvoja sisältävistä kappaleista, jotka päättyvät harjoitukseen tai harjoituksiin. Olen lukenut muitakin Hallin kirjoitusoppaita, ja tämä on ainakin itselleni antoisimmasta päästä.

Hall aloittaa helposta ja fiksusta neuvosta: käytä hajuja. Hän antaa jopa liudan lauserakenteita, joita vaihtelemalla hajuaistihavaintoja voi käyttää kohtauksesta toiseen. Onkin totta, että hajuista syntyy välittömästi vahva mielikuva esimerkiksi paikan miellyttävyydestä. Toki vaatii vaivannäköä miettiä, miltä haisi vaikkapa syksyisellä torilla 1800-luvun lopulla Savossa.

Tapahtumapaikan äänimaisema lisää Hallin mukaan tilanteen jännitystä. Kirjoittaja voi käyttää kohtauksessa taustaääniä tai tapahtumaääniä. Hall antaa selkeitä ohjeita, milloin erityisesti taustaääniä kannattaa käyttää: kun henkilö odottaa jotain, kun hän pitää puheessaan tauon, kun haluaa painottaa tilanteen jännitystä. Mielenkiintoista on, että näköaistin osalta ei käsketäkään kuvaamaan ympäristöä kovin laajasti, päinvastoin. Sopivien pienten yksityiskohtien näyttäminen lukijalle on tehokkaampaa.

Kuvaukset valosta luovat puolestaan kohtaukseen halutunlaista tunnelmaa. Valoa kuvatessa kannattaa miettiä, mistä lähteestä valo tulee, millaista se on laadultaan ja minkä väristä se on. Sitä, mitä valo tekee, on hyvä kuvata verbillä, joka sanoo enemmän kuin että valo valaisee. Valon lisäksi ei pidä unohtaa myöskään varjoja. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka konkreettisia neuvoja Hall antaa. Ohjeita voi aluksi noudattaa mekaanisesti ja katsoa, mitä sillä saa aikaan. Harjoittelu lisää taitoa ja liikkumavaraa.

Värejä käyttämällä voi vaikuttaa paljon siihen, mitä tapahtuu lukijan alitajunnassa. Hall kehottaa yhdistämään värin tunnelmaan, jolloin voidaan luoda esimerkiksi kauhua (the colour of a fresh wound). Värien kohdalla kirja antaa myös useita rakenteita ilmaisuille (esim. the colour of [adjective plus noun] > the colour of stagnant pond). Näin tarkka konkretia voi ärsyttää jotakuta, mutta jokainenhan voi valita, millä tasolla ottaa neuvoja vastaan.

Sään käyttämisestä ympäristön kuvauksessa Hall tuntuu äkkiseltään olevan turhankin innoissaan. Hänen mukaansa tarkoin määritelty säätila tekee mistä tahansa kohtauksesta elävän. Nopeasti ajatellen vaikeiden sääolosuhteiden kuvaaminen tuntuu aika kliseiseltä, mutta siinä Hall on varmasti oikeassa, että äärisääolosuhteissa ihmisistä tulee esiin sekä pahin että paras. Opaskirjanen käskee kuitenkin välttämään kuvausta, jossa sääolosuhteet heijastavat päähenkilön tunnetiloja. Hallin mukaan on paremminkin hyvä kirjoittaa niin, että nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa ja päähenkilö joutuu kokemaan, millaista on rakastua tai olla surullinen säässä, joka ei tunnu sopivan tunnetilaan.

Ympäristö kannattaa Hallin mukaan esitellä lukijalle näkökulmahenkilön silmin. Mihin asioihin näkökulmahenkilö kiinnittää huomionsa? Havaintoihin vaikuttavat mm. näkökulmahenkilön ammatti, harrastukset, ihmissuhteet (esim. äitiys, seurustelu tietynlaisen ihmisen kanssa), pakkomielteet ja se, mikä aisti häntä dominoi. Tärkeää on pysyä näkökulmahenkilön havainnoissa eikä kuvailla, miten itse näkisi ympäristön. Siinäpä haastetta kerrakseen. Toisaalta tämä on varsin hyvä keino saada lukija sisälle näkökulmahenkilön päähän.

Opaskirjanen käsittelee myös, miten miljöötä voi hyödyntää tarinan aloituskohtauksessa sekä kliimaksissa. Lisäksi Hall kirjoittaa miljööstä erityyppisissä kohtauksissa. Toimintakohtauksissa on haasteena se, miten näyttää miljöö ilman että hidastaa tapahtumia. On aika selvää, ettei kesken takaa-ajon tai taistelukohtauksen voi pysähtyä kuvailemaan miljöön pieniä yksityiskohtia. Pelottavissa kohtauksissa Hall antaa ohjeeksi käyttää vertauksia siten, että vertaa jotain harmitonta maisemassa johonkin pahaenteiseen. Opas käsittelee erikseen myös rakkauskohtauksia ja yökohtausten miljöön kuvausta. Oman tilansa saa ulko- ja sisäkohtausten miljöö.

Erityisesti ulko- ja sisäkohtauksia käsittelevissä luvuissa Hall esittää paljon konkreettisia kysymyksiä, jotka auttavat löytämään ympäristöstä asiat, joita voi tarkastella. Ulkokohtauksissa voi tarkastella taivasta, auringon suuntaa, varjojen pituutta, maanpintaa, maassa olevia roskia, nurmikoita, puita, ääniä, eläimiä ja tuoksuja.

Sisätiloissa huomion voi kiinnittää esim. hajuihin, lattiaan, huonekaluihin, ympäriinsä lojuviin tavaroihin, esille asetettuihin esineisiin (esim. matkamuistot), kirjoihin kirjahyllyssä ja huonekasveihin. Sisätilaa kuvaillessa kannattaa nostaa esille kuvaavia yksityiskohtia, ei kaikkea. Hall muistuttaa myös, että sisätilan kuvaus voi kertoa paljon henkilöstä, joka asuu tai vaikkapa työskentelee tilassa.

Opas antaa neuvoja siihen, miten ajan kulumisen voi kertoa miljöön kuvauksen avulla. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Esimerkiksi jos on kulunut tunteja, voi kuvata, kuinka auringonvalo on muuttunut tai kuinka varjot ovat muuttuneet. Jos taas on kulunut kuukausia, voi sää olla radikaalisti erilainen, esimerkiksi paahtava helle on voinut muuttua lumiseksi sääksi. Kuukausien kuluminen näkyy myös luonnossa, esim. kasveissa.

Oman lukunsa saavat sanavalinnat. Tämä luku onkin hyvin konkreettinen. Hallin mukaan verbit tekevät ympäristön kuvauksesta elävän. Hän ehdottaakin, että kirjoittaja alleviivaisi tekstistään kaikki ympäristönkuvauksissaan käyttämänsä verbit ja katsoisi, ovatko ne parhaita mahdollisia. Olla-verbiä on hänen mukaansa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Myöskään verbit move, sit, stand ja lie eivät ole Hallista suositeltavia. Tätä neuvoa en kovin orjallisesti noudattaisi, vaikka se minusta onkin sinänsä aivan kelpo neuvo. Liikaa käytettynä hyvin kuvailevat verbit saattavat kiinnittää liiallisen huomion kieleen, ja lukijasta alkaa tuntua, että kirjoittajaa kikkailee ja yrittää tarkoituksellisesti olla hyvin omaperäinen. Yleensä se ei minusta johda aitoon omaperäisyyteen vaan lähinnä tekstiin, jota ei ole miellyttävä lukea.

Hall kehottaa käyttämään tuttuja ympäristöjä, kuten omaa kotikaupunkia miljöönä. Sitä voi halutessaan muokkailla, kuten juurikin esimerkiksi spefissä tehdään. Tämä on hyvä neuvo, ja oikeassa Hall on varmasti siinäkin, että monet tahtovat sijoittaa tekstinsä esimerkiksi New Yorkiin, koska se kuulostaa hienolta, mutta kaupunkia tuntematon kirjoittaja kuvaakin asioita helposti aivan väärin. Muistiinpanojen tekeminen lähellä olevasta paikasta on tietenkin myös helppoa ja tarinan miljöötä voi lähteä tutkimaan vaikka hetken mielijohteesta. Hall muistuttaa kuitenkin, että vaikka faktat ovat miljöön kuvauksessa tärkeitä, kaikista tärkein asia on ilmapiiri ja tunnelma, jonka luovat pienet yksityiskohdat ja eri aistihavainnot, kuten hajut ja äänet.

Hall kannattaa miljöömuistiinpanopankin keräämistä. Kun on tarinansa miljöössä, tai oikeastaan missä tahansa paikassa, jossa on hieman ylimääräistä aikaa tehdä muistiinpanoja, kannattaa kirjoittaa ylös havaintoja, joita voi käyttää hyödyksi myöhemmin. Oppaassa on listaus, mitä kaikkea kannattaa tarkastella, kun tarkkailee jotain paikkaa ja tekee siitä muistiinpanoja. Lista sisältää mm. äänet, hajut, pienet visuaaliset yksityiskohdat, taivaan kuvailun (ulkopaikat), lattian kuvailun (sisäpaikat), valon kuvauksen, värit ja kasvit.

Minkä verran ympäristönkuvausta on sitten sopivasti? Hall neuvoo kirjoittamaan lyhyitä kuvauksia. Tapahtumapaikkaa on hyvä kuvata kohtauksen alussa ja lisäksi ripotella asioita miljööstä myöhempiin osiin kohtausta. Kohtauksen loppua kohden kuvailu vähenee. Tämä pätee yhtä lailla, olit sitten tyyliltäsi ja genreltäsi paljon kuvaileva tai et.

Hall antaa kirjassaan paljon esimerkkejä kaunokirjallisista teoksista. Tämä on hyvä, joskin vähempikin olisi riittänyt, tai vaihtoehtoisesti esimerkkejä olisi voinut jakaa tasaisemmin. Nyt joissain luvuissa on niitä useita ja toisissa ei lainkaan. Teoriaosuuteen verrattuna esimerkkejä on oppaan alkupuolella ylitsepursuavasti.

Rayne Hallin kirjoitusoppaiden suurimmat edut ovat konkretia ja se, että jokainen opas keskittyy nimenomaan yhteen asiaan tekstissä, esim. dialogiin, pelottaviin kohtauksiin, taisteluihin, taikuuteen tai tässä ympäristönkuvaukseen. Yhden osatekijän tai kohtaustyypin parantamiseksi saa valtavan paljon konkreettisia vinkkejä, jotka tuntuvat melkeinpä mekaanisilta, jolloin syntyy mielikuva, että kyllähän minä tuohon pystyn. Plussaa oppaissa on myös se, että niissä on merkittävä määrä harjoituksia. Harjoitteluhan tekee mestarin, ja se, että osaa päättää, mitä tekniikoita milloinkin käyttää. Vinkeistä ei Hallin kohdalla ole puutetta, joten kirjoittaja voi huoletta sivuuttaa ne, jotka eivät tunnu itselle hyödyllisiltä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Mariposa – Merten perhonen on merirosvon tyttären ja herttuan rakkaustarina

Sophia Jamesin harlekiinirakkaustarina Mariposa – Merten perhonen kertoo Emerald Sandfordista, joka on saapunut Jamaikalta Lontooseen selvitäkseen rahapulastaan ja pelastaakseen 8-vuotiaan sisarpuolensa, joka on majoitettu luostariin. Eletään vuotta 1822. Emerald uiskentelee seurapiireihin salanimellä Lady Emma Seatonina. Rahapulan ratkaisu on löytää kävelykeppi, jonka sisällä on aarrekartta. Aarre sitten auttaa taloudellisissa ongelmissa.

Kävelykeppi sattuu olemaan Asher Wellinghamilla, jolla on myös Carisbrookin herttuan arvonimi. Kuinkas ollakaan Asher on hyvinkin puoleensavetävä mies. Harmi vaan, että hän on sattunut tappamaan Emeraldin isän, joka oli merirosvo. Eikä aristokraatti tietenkään muutenkaan voisi solmia liittoa merirosvon tyttären kanssa. Emerald ei siis voisi koskaan paljastaa Asherille menneisyyttään eikä sitä, ettei hän ole Emma Seaton laisinkaan.

Alkuasetelma tarinassa on ihan vetävä. Arvoituksia piisaa jatkossakin sopivassa määrin. Emerald on tottunut elämään niin erilaista elämää kuin Lontoon seurapiireissä eletään, että tällaisen sankarittaren tuominen epämukavuusalueelleen on hyvä lähtökohta monenkinlaisille jännitteille. Tarina on nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta muutama asia häiritsee niin paljon, että kokonaisuutena lukukokemus ei aiheuta tarvetta hehkuttaa.

Ensimmäinen ongelma on – mitä ilmeisimmin – kiireessä tehty suomennos. Tekstissä paistaa lävitse alkukieli. Lauseenvastikkeet eivät aina toimi suomeksi ja lisäksi tämä-pronominia käytetään toistuvasti väärin. Mm. näistä seikoista aiheutuu se, ettei teksti ole sulavaa suomea vaan kangertaa. Erityisesti kangersi puvunlainaustilanteessa oleva lause: ”Hän [serkkuni] on suunnilleen sinun kokoisesi ja värisesi.” Siis mitä? Puhujan serkku on samanvärinen kuin Emerald? Auttamatta tulee mieleen, että vertaillaan ihmisten ihonvärejä. On vaikea uskoa, ettei suomentaja osaisi kääntää paremmin kuin tässä teoksessa on tehty, joten kiire lienee todennäköisin selitys kaikelle tälle kankeudelle ja muille kielen ongelmille tekstissä.

Myös joitain omituisia yksityiskohtia on pujahtanut tarinaan. En ole kasvien asiantuntija, mutta tuntuu hieman erikoiselta, että Emerald onnistuu ikkunasta ulos kiivettyään laskeutumaan maantasalle murattia pitkin. Eikös muratti ole kohtuullisen hentoinen kasvi kuitenkin? Lisäksi Emerald on polttanut kätensä pahoin ja pitää siksi aina hansikkaita. Asia selvä. Paitsi että kerrotaan, että hänen kätensä ovat olleet tulessa minuutin. Äkisti kuvittelisi, että kädet olisivat aika lailla entiset sellaisen ajan jälkeen. Emeraldin käsiin ei ole tullut kuitenkaan muuta kuin esteettistä haittaa.

Sitten on vielä ongelma nimeltä Asher. Hänen tapansa rakastella naista on seuraavanlainen: hän koskettaa naista kädellä jalkovälistä ja siinä se lämmittely sitten olikin – heti perään Asher siirtyy yhdyntään. Mutta eipä siinä mitään, mies sentään on huomaavainen ja kauhistuu, kun tajuaa, että Emerald on neitsyt ja häneen sattuu. Sitten Asher hoiteleekin kaiken siten, että toteaa, että juujuu, tiedän, että sattuu – ja kysymättä osaa hetken päästä päätellä, että kipu on lakannut ja hän voi jatkaa. Helposti tulevat orgasmit kuuluvat genreen, joten en jaksa päivitellä sitä, että tietenkin Emerald saa pian orgasmin. Mutta todettakoon, että minä en olisi saanut.

Asher ei tietenkään ole läpimätä romantiikan sankari, mutta tämä – muistaakseni – ainut kirjassa tarkemmin kuvattu seksikohtaus on kaikkea muuta kuin sellainen, että tahtoisin siirtyä Emeraldin tilalle. Se on melkoisen iso puute tarinassa, jonka pitäisi aiheuttaa syviä huokauksia sen vuoksi, kuinka ihana sankari on.

Joka tapauksessa jatkan kioskikirjallisuuteen tutustumista. Parhaimmillaan historiallinen rakkausviihde on varsin viihdyttävää. Tässäkin kirjassa on hyvät puolensa, mutta uskon, ettei tämä kuitenkaan ole genren aatelia.

tiistai 1. helmikuuta 2022

Forbidden Desire – oikeasti sensuellia erotiikkaa

Emmanuelle de Maupassantin Forbidden Desire on eroottinen pienoisromaani. Pääosissa ovat Lady Maud Finchingfield ja Henry McCaylay, Rancliffen jaarli. Tarina sijoittuu Lontooseen aivan viktoriaanisen ajan lopulle, vuoteen 1898.

Yhteiskunnan odotukset vaivaat pääparia. Rancliffen pitäisi olla kiinnostunut avioitumisesta mutta tietenkään hän ei ole. Sen sijaan hän viettää aikaansa Brockford’silla, klubilla, jossa kävijät pitävät naamioita kasvoillaan ja ohjelmanumerot ovat sellaisia, että se kuulostaakin varsin järkevältä, jos tahtoo säilyttää kasvonsa. Salilla esiintyy salaperäinen ratsupiiskaa osaavasti käyttävä Mademoiselle Noire, jonka lumoihin Rancliffe joutuu. Selvästi alistumisesta nauttiva mies ilmoittautuu vapaaehtoiseksi show’hun, jossa Mademoiselle nöyryyttää häntä miesyleisön edessä. Sen jälkeen Rancliffe ei saa naista mielestään.

Maud on puolestaan saapunut Italiasta Lontooseen. Hän majoittuu isotätinsä, Cavourin leskikreivitär Isabellan luona. Maudiakaan ei avioituminen kiinnosta. Toki Isabella on sitä mieltä, että hyvä nainen menee hukkaan, jos ei saa jälkikasvua – mikä tietenkin vaatii avioliittoa  – mutta Maud tästä vähät välittää. Hän haluaa käyttää aikansa siihen, että tekee elämästään jännittävää. Hän taskuvarastelee ja – tämä ei ole todellinen spoilaus, vaikka paljastetaankin kirjassa varsin myöhään – esiintyy Brockford’s-klubilla Madamoiselle Noirena.

Maud on aika tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar siinä, että hän on sivistynyt sillä tavalla, mitä naiselta ei tuolloin odoteta. Erityisesti häntä kiinnostavat luonnontieteet, joista hän on perillä, vaikkei ole päässyt opiskelemaan niitä samalla tavoin kuin aiheesta kiinnostuneet miehet. Maud kertoo myös menevänsä Darwinin luennoille, joskin minulle jäi epäselväksi, oliko tämä vain peitetarina, kun Maud lähti herrakerholle etsimään eroottisia seikkailujaan. Aikakaudesta nostetaan esille ainakin toinenkin kuuluisuus, kehonrakentaja Sandow, jonka esitystä Maud ja Isabella käyvät katsomassa. Joku voi kokea nämä päälleliimatuksi, mutta minusta on hauska bongata aikakauden todellisia ihmisiä ja ilmiöitä historiallisista tarinoista. Ne elävöittävät tarinaa ja johtavat monesti pieneen tiedonhakuun, jossa oppii aina itsekin jotain.

Kiintoisin tarinan hahmoista taitaa kuitenkin olla Isabella. Hänellä on takanaan mitä ilmeisimmin värikäs menneisyys ja hän rakastaa skandaaleja ja riettauksia niin paljon, että pitää aiheita käsittelevistä lehtijutuista leikekirjaa. Lisäksi hänellä on persialaiskissa, jonka nimi on Satan. Miten paljon voikaan kertoa henkilöhahmosta tällä pienellä lemmikkieläimen nimeämisellä.

Pienoisromaani lupaa olevansa ”darkly sensual”, ja kerrankin tuo kuvaus sensuellista pitää paikkansa. Seksin kuvaus on aistillista ja nautittavaa. Rancliffe joutuu tilanteisiin, joissa on epämukavuusalueellaan. Jännite syntyy odotuksesta ja Mademoisellen tavasta käyttää valtaansa: 

As he entered, he saw her, reposed upon a chaise, still wearing her mask, just as he wore his. Her hair remained pinned, but she’d exchanged her evening gown for a robe of gossamer silk, tied at the front by a single ribbon. Each delicious curve of her body was visible beneath the flimsy material, as lushly ripe as his imagination had furnished through the long hours of his sleeplessness.

When she spoke, it was with her usual taunting tone. ‘I’d begun to think you’d never dare return.’

If only she knew! How he’d thought of her and of what she’d done to him. If he wished revenge, he might have it now. It would take but two paces to grasp her about the neck. He could push her to her knees. Could make her beg for mercy.

Part of him wished to do so – the other wished to bury his face in her hem.

‘You harbour some resentment?’ The smirk on her lips seemed habitual, as if she drew amusement from his turmoil. ‘There should be a reckoning, don’t you think?’

He remained silent, not trusting his voice, trying to calm the rushing of his blood.

Reaching behind her, she brought forth her crop, placing it in Rancliffe’s hands, saying simply. ‘Ten strokes.’

He ran his fingers along its length, tracing the feel of stiffened leather. Since their last meeting, he’d only pictured her using it upon him.

He caught the musk of her skin.

Tentatively, he touched the end of the crop to the diaphanous silk, brushing her nipple.

She rose from the chaise, pulling at the robe’s ribbon so that the fabric fell away, revealing the inner curve of her breasts, the soft flesh of her belly, and a glimpse of auburn fur.

‘I’m waiting,’ she prompted, ‘and I don’t like to wait.’

His cock, growing harder all the while, jerked. He knew he should be angry, that he should rage at her treatment of him. He’d tortured himself with every motion, but he was certain of only one – his desire to obey her.

Joitain asioita jää tarinassa avoimeksi ja loppuratkaisu tuntuu hieman liian helpolta. Palaset voisivat siis loksahdella paremmallakin tavalla kohdilleen. Tarinan rakentamisen osalta en saanut aivan sitä, mitä toivoisin, vaikka tarinassa erotiikalla olisikin keskeinen rooli. En myös nähnyt syytä sille, miksi Mademoiselle Noiren henkilöllisyys pidettiin lukijalta piilossa niin pitkään, koska kuitenkin oli täysin selvää, kuka hän on. Sillä, että lukijalle kerrotaan enemmän, olisi voinut tässä saavuttaa jopa lisäjännitettä.

Teos kuuluu Dangerous Desire -trilogiaan ja on julkaistu aiemmin nimellä The Gentlemen’s Club Noire-sarjassa. Myös tämä sotkee hieman ajatuksia, mutta yhtä kaikki pikkukirja on mukava välipala lukijalle, joka pitää hieman dekadentin puoleen taipuvasta erotiikasta. Sarjan toisessa osassa ollaan Italiassa. Melkoinen houkute sekin jatkaa Maudin ja Radcliffen tarinan lukemista.

tiistai 18. tammikuuta 2022

Plot Basics – tarinan rakenne kahdeksassa palasessa

Tarinan rakenteen suunnittelu ei ole helppoa. Kolmen kohtauksen rakenne tuntuu liian karkealta, ja ainakin itse tarvitsen useamman palasen suunnitelmaani. Toki kadehdin niitä, joiden mielessä tarinan pääkohdat ja tärkeimmät käänteet hahmottuvat vaivatta ja jotka täydentelevät aukkokohdat niiden väliin ongelmitta.

Yksi tapa hahmottaa tarinan kaari on palastella juoni kahdeksaan osaan. Näin tekee Paul Tomlinson kirjoitusoppaassaan Plot Basics – Plot Your Novel or Screenplay in Eight Sequences. Pohjalla on vanha kunnon Aristoteleen kolmen näytöksen rakenne, jonka toinen näytös on jaettu kahtia. Tämän jälkeen jokainen neljännes on vielä jaettu kahteen osaan.

Tomlinsonin oppaassa edetään isoista linjoista pienempiin. Ensin hän esittelee eri tapoja kuvata tarinan rakenteen neljänneksiä. Ehkä selkein näistä on seuraava:

  1. mitä sankari tahtoo
  2. ensimmäiset yritykset saavuttaa päämäärä eivät toimi
  3. toiset yritykset johtavat katastrofiin
  4. viimeinen yritys ja loppuratkaisu

Neljännesten lisäksi tärkeässä osassa on tarinan keskikohta (midpoint).

Karkean kuvauksen jälkeen päästään yksityiskohtaisempiin rakenteisiin. Tomlinson esittelee ensin lyhyesti kahdeksan sekvenssin rakenteen kokonaisuutena ja sitten jokaisen sekvenssin erikseen perusteellisesti. Aina uuteen näytökseen siirryttäessä – siis ennen sekvenssejä 1, 3 ja 7, hän kertoo myös, millaisia kokonaisuuksia I, II ja III näytös ovat.

Ensimmäisen sekvenssin ideana on näyttää lukijalle asetelma, josta tarina lähtee liikkeelle: lukijalle esitellään genre, sankari ja tämän jonkinlainen puute, miljöö sekä tarinan teema jollain tasolla. Lisäksi keskeistä on ennakoida tulossa olevaa konfliktia tarinan sankarin elämässä ja näyttää haaste, jonka sankari tarinassa kohtaa. Itselleni hyvä uusi näkökulma oli, että – vaikka se lieneekin itsestäänselvää – haasteen ei tarvitse olla ongelma tai yleensäkään mitään negatiivista. Se voi olla myös mahdollisuus saavuttaa jotakin. Toki edessä on vaikeuksia, koska sankari ei voi päästä päämäärään helposti, mutta itse päämäärä voi olla jotain, mitä sankari kiihkeästi tahtoo, kuten romanssi tai uusi himoittu työpaikka.

Toisessa sekvenssissä laaditaan tarinan alkuasetelma loppuun. Sankarin pitää reagoida saamaansa haasteeseen jollain tapaa. Yleensä hän ei halua vastaanottaa sitä ja kieltäytyykin ensin toimimasta. Lukijalle pitää tulla selväksi, kuinka paljon sankarilla on pelissä ja mitä tapahtuu, jos hän ei ota haastetta vastaan. Toisen sekvenssin lopussa sankari kuitenkin hyväksyy haasteen ja ottaa askelen, jonka jälkeen ei voi enää perääntyä. Tämä on tarinan ensimmäinen iso käännekohta. Lukijan on ymmärrettävä, miksi sankarin on kohdattava haaste itse eikä hän voi paeta sitä tai työntää sitä jonkun toisen ratkaistavaksi.

Toisessa sekvenssissä tuodaan myös esille sopivassa määrin taustoja sekä esitellään sankarin suurin pelko. Myös tärkeimmät sivujuonet alkavat tässä sekvenssissä, ja lukijalle esitellään ne tärkeät henkilöhahmot, joita ei ole esitelty vielä ensimmäisessä sekvenssissä. Näitä voivat olla esimerkiksi sankarin liittolainen, rakkauden kohde, mentori ja pahiksen kätyri. Toisen sekvenssin ja ensimmäisen näytöksen lopussa lukijalla on myös käsitys siitä, mihin päämäärään sankari on pyrkimässä ja miksi – vaikka niin päämäärä kuin motivaatiokin olisivat vääriä.

Kolmannessa sekvenssissä enimmäkseen pohjustetaan tulevaa. Sankari on joutunut uuteen tilanteeseen elämässään ja joutuu sopeutumaan siihen. Hänen ensireaktionsa voi olla mikä tunne tahansa. Hän on kuitenkin vielä oman pelkonsa vanki ja yrittää ratkaista tilanteita niin, että voisi välttää pelkonsa kohtaamisen. Ensimmäiset yritykset selvitä haasteesta menevät pieleen.

Kolmanteen sekvenssiin sisältyy paljon epäonnistumisia, sillä sankari voi joutua myös testeihin, joista selviää, mitä kykyjä hänellä tässä vaiheessa on haasteen päihittämiseksi – ja mitä häneltä puuttuu. Tämän vastapainoksi sankari myös oppii uutta, joskin vielä kolmannen sekvenssin lopussa hän on hyvin naiivi ja helpostikin huiputettavissa. Sankari on kuitenkin viimein valmis tekemään suunnitelman ja ottamaan ensimmäisen askelen kohti päämääräänsä. Sekvenssiin kuuluva tärkeä käännekohta, pinch point I, on sekvenssin lopulla. Sen tarkoitus on pohjustaa epäonnistumista, joka tapahtuu tarinan keskikohdassa (midpoint).

Myös ihmisten välisillä suhteilla on kolmannessa sekvenssissä tärkeä osa. Sankarin täytyy selvittää, keneen voi luottaa ja keneen ei, ja tämä arvio voi mennä pieleenkin. Sankari saattaa myös joutua rekrytoimaan ihmisiä avukseen päämääräänsä pääsemiseksi ja joutua esimerkiksi taistelemaan ryhmän johtajuudesta. B-juonena oleva rakkaustarina alkaa yhtä lailla tässä sekvenssissä.

Neljäs sekvenssi johdattelee tarinan sen keskikohtaan, jossa kaikki kääntyy ylösalaisin. Sankari tekee ensimmäisen yrityksen ratkaista ongelmansa ja epäonnistuu. Se johtaa siihen, että tilanne on sankarin kannalta huonompi. Antagonisti tekee myös vastahyökkäyksen. Tilanne siis selkeästi pahenee, eikä keskikohdan muutos auta asiaa.

Keskikohta on niin merkittävä käänne tarinassa, että Tomlinson käsittelee pelkästään sitä useiden sivujen verran. Siinä päähenkilölle paljastuu jotain tai tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän ei voi enää ajatella mistään menneestä tai tulevasta samalla tavoin. Hän joutuu muokkaamaan päämääräänsä tai jopa vaihtamaan sitä.

Tarinan keskikohdan taitteessa sankari myös asettuu tietoisesti antagonistia vastaan. Hän ottaa vastuun tekemisistään, huomaa omat virheensä ja vajavuutensa. Jos sankari ja toinen päähenkilö (esim. romanttisten tunteiden kohde, liittolainen) ovat ennen tätä käännettä suhtautuneet toisiinsa kielteisesti, keskikohdan käänne saa heidät vähitellen asettumaan samalle puolelle. Keskikohta ei kuitenkaan useinkaan ole toimintaa täynnä, vaan käänne on nimenomaan emotionaalisesti dramaattinen kohta tarinassa.

Emotionaalisesti rajun keskikohdan jälkeen tuleva viides sekvenssi on tarinan suvantovaihe. Toki siinäkin tapahtuu, muttei yhtä rajua kuin juuri sitä ennen. Sankari reagoi tunteillaan keskikohdan käänteeseen ja tulee siihen tulokseen, ettei tahdo jatkaa haastetta. Jotta tarina ei lopu, hän kuitenkin muuttaa mielensä. Tärkeä muutos sankarissa on se, että hän alkaa toimia itse aktiivisesti, ei ainoastaan reagoi siihen, mitä hänen elämässään tapahtuu. Hän osoittaa, että kykenee tehtävään, joka on edessä, ja suunnittelee toisen yrityksensä päästä päämääräänsä, joka saattaa olla myös muuttunut alkuperäisestä. Myös antagonisti toimii: hän ja sankari ovat nyt avoimesti vastakkain. Viidennen sekvenssin lopussa on pinch point II. Se yhdistyy kolmannen näytöksen lopussa olevaan pinch point I:een.

Tärkeää viidennessä sekvenssissä on myös sankarin ja toisen päähenkilön suhteen syventyminen. He alkavat luottaa toisiinsa ja asettuvat yhdessä antagonistia vastaan. Tämä voi tarkoittaa myös romanttista suhdetta, jolloin tarinassa voi olla sen kuherteluvaihe. Tämä suhteen kehittyminen nostaa panoksia sankarin näkökulmasta katsottuna: hänellä on nyt jotain arvokasta, jonka voi vaikkapa menettää.

Kuudennessa sekvenssissä alkaa jälleen tapahtua, ja tapahtumat johtavat siihen, että kaikki sankarin elämässä romahtaa. Sankari yrittää ratkaista tilanteen kertaalleen tai kaksikin kertaa, mutta kaikki menee pieleen. Epätoivoissaan sankari toimii omaa moraaliaan vastaan, mikä aiheuttaa sen, että hänellä ei ole enää tukenaan toista päähenkilöä. Tämä saattaa hylätä sankarin tai vaikkapa joutua vangituksi. Sankari on siis yksin ja epätoivoinen. Tämän sekvenssin aikana hän on joutunut elämänsä hankalimpaan tilanteeseen eikä ole selviytynyt siitä vaan menettänyt kaiken. Tämä on tarinan synkin hetki. Antagonistin voitto näyttää väistämättömältä.

Seitsemännessä sekvenssissä tapahtuvat suurimmat ratkaisut: siihen sisältyy lopullinen taistelu sankarin ja antagonistin välillä. Kun tarinassa on päästy tähän asti, sankari on myös muuttunut ja kykenee kohtaamaan edessään olevan tilanteen sekä myös uhraamaan itsensä suuremman hyvän puolesta eli unohtamaan itsekkäät vaikuttimet.

Antagonisti toimii, mutta erityisen tärkeää on, että sankari on itse aktiivinen: hän ei saa joutua lopulliseen yhteenottoon sattumalta vaan hänen on itse tehtävä päätös toimia. Sankari tekee moraalisesti oikean ratkaisun, jolla on yhteys tarinan teemaan. Myös itse yhteenotossa ja siinä, miten se päättyy, sankarin teoilla pitää olla merkitystä – hänestä ei saa tehdä statistia. On tärkeää muistaa, että tämä toimii kaikenlaisissa tarinoissa: tarinan kliimaksi ei siis ole aina ulkoisesti näyttävä, äänekäs ja väkivaltainen, vaan tärkeintä on, että se on täynnä merkitystä ja tarinan emotionaalinen huippu.

Yhteenoton lopputulos voi olla monenlainen. Sankari voi ratkaista sekä sisäisen että ulkoisen ristiriitansa tai epäonnistua kummankin kohdalla. Hän voi ratkaista ulkoisen ongelman, mutta sisäisesti hän on edelleen ristiriidassa, menestys tai onnistuminen ei tuokaan sisäistä tyydytystä. Voi myös käydä niin, että sankari ei onnistu ratkaisemaan ulkoista ristiriitaa, mutta tuntee itsensä sisäisesti ehjemmäksi. Hän voi esimerkiksi huomata, että päämäärä on ollut väärä tai etteivät hänen syynsä sen tavoittelemiseksi ole olleet oikeat.

Kahdeksas sekvenssi on tarinan lyhyin osuus. Se päättelee tarinassa auki jääneet juonenpätkät, esim. sen, mitä tapahtuu sankarin ja toisen päähenkilön suhteelle. Muutoinkin sekvenssi näyttää, mitä vaikutuksia kliimaksissa tapahtuneilla asioilla on, millainen maailma ja henkilöiden arki on niiden jälkeen. Tässä vaiheessa viimeistään on selvää, onko sankari saavuttanut päämääränsä, mutta myös antagonistin kohtalo on hyvä näyttää. Myös teema nousee selkeästi esille tarinan viimeisessä sekvenssissä. Liian tiukaksi paketiksi lopetusta ei ole kuitenkaan hyvä solmia.

Plot Basics on tarkka esitys kahdeksan sekvenssin rakenteesta. Itselleni kahdeksan tuntuu sopivalta määrältä osasia, kun suunnittelen tekstiä. Se ei ole liian ylimalkainen, ja jokainen kahdeksasosa on kuitenkin selkeästi omanlaisensa jakso tarinassa. Tästä rakenteesta on myös helppo nähdä isoimmat käänteet, jotka perinteisessä kolmen näytöksen rakenteessa on – tuota rakennetta on vain pilkottu pienemmiksi osasiksi. Sellaiselle, joka etsii tietoa tarinan rakenteesta, Tomlinsonin kirja on ihan kelvollinen esitys.

Olisin toivonut, että kirjassa olisi ollut enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten rakenteet toteutuvat tarinoissa. Jonkin verran on annettu esimerkkejä elokuvista, mutta lukuisammat esimerkit olisivat helpottaneet hahmottamaan, miten tämä rakenne toimii erityisesti tarinoissa, joissa ei ole samalla tavalla pahista kuin vaikkapa thrillereissä tai murhatarinoissa. Aina, kun tekstissä oli esimerkki jostain itselle tutusta tarinasta (esim. E.T. tai Thelma ja Louise), rakenteet tuntuivat paljon ymmärrettävämmiltä.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Viiltäjä-Jack ennen Viiltäjä-Jackia – Penny Green -dekkarisarjan toinen osa

Rikoksia kätevästi lehtityön ohessa ratkova Penny Green aloitti seikkailunsa viktoriaanisessa Lontoossa kirjassa Limelight. Emily Organin sympaattisen, jo 11-osaisen dekkarisarjan toisessa osassa The Rookery Penny joutuu keskelle rikoksia, kun katupoika varastaa hänen laukkunsa. Samalla ovat vaarassa hävitä lopullisesti laukussa olleet Pennyn isän paperit. Isä on kadonnut tutkimusmatkallaan ja Penny on kirjoittamassa hänen elämästään kirjaa päiväkirjojen ja kirjeiden pohjalta.

Varkaus on kuitenkin lopulta pieni ongelma. Karkuun juossut katupoika löytyy nimittäin pian vierellään Pennyn laukku – ja kaula auki viillettynä. Pian paljastuukin, että tapahtumapaikassa St Gilesin slummissa on tapettu jo kaksi muutakin ihmistä avaamalla näiden kurkut. Eikä neljättä uhria tarvitse kauaa odottaa. Tarinassa ollaan vuodessa 1884, joka oli ennen Viiltäjä-Jackin tekoja Lontoossa, mutta tämä historian kuuluisa ellei kuuluisin sarjamurhaaja ei voi olla tulematta mieleen – varsinkin kun tappaja alkaa pian lähettää poliisille kirjeitä salanimellä Adam D.V.

Morning Express -lehdessä työskentelevä Penny on aktiivisesti mukana murhien tutkimisessa ja samalla niistä raportoinnin kiemuroissa. Kilpaileva lehti The Holborn Gazette ja sen reportteri Tom Clifford eivät varsinaisesti ole hyvissä väleissä Morning Expressin väen kanssa. Edellisestä kirjasta tuttu Edgar Fish, joka työskentelee samassa lehdessä Pennyn kanssa, näyttää sen sijaan tällä kertaa myös arvostuksensa Pennyä kohtaan. Se on mukava käänne henkilögallerian ihmissuhteissa.

Yleensä ottaen naiseen reportterina suhtaudutaan kovin ennakkoluuloisesti. Teos nostaa aikakautta käsitteleville viihteellisille kirjoille tyypilliseen tapaan esiin naisen asemaa ja sen omituisuuksia. Yksi itseäni viehättävä seikka on, että Penny on tosiaankin itsenäinen 34-vuotias nainen, joka ei ole koskaan edes ollut naimisissa. Lisäksi hän on korviaan myöten ihastunut mieheen, joka on häntä nuorempi. Väärin eletty – ja kuinka ihanaa!

Pennyn ihastuksen kohde on edelleen poliisi nimeltä James Blakely. Ihastuksen tiellä on se, että James on kihloissa. Siihen ei voi mennä säätämään, vaikka James ei vaikuta kovinkaan kiinnostuneelta kihlatustaan. Lähes koko ajan Penny pystyykin hillitsemään tunteensa, mutta kun rikosvyyhteä ratkotaan pubissa, hänkin juo sen verran, että menee suutelemaan Jamesia, joka on saattamassa häntä vaunuilla kotiin.

Mielenkiinnolla odottelen, kuinka hitaasti tämä romanssi etenee, tai jos Pennyn ja Jamesin tunteet pääsevät räjähtämään käsiin, mitä juonenkäänteitä sitten tarvitaan, että heidän ihmissuhteensa pysyy kiinnostavana. Tähän mennessä ainakin romanssi on hyvin viehättävä, eikä vaadi nopeampaa edistymistä pysyäkseen mielenkiintoisena. Lopuksi Penny saa vielä toisenkin "kosijan", ja tarinan hänen osaltaan uskoisi myös jatkuvan sarjan seuraavassa osassa. Tosin on vaikea kuvitella, että Penny vaihtaisi Jamesia keneenkään.

Pennyn mielessä pyörivät siis murhasarja ja James. Lisäksi päänvaivaa aiheuttaa se, että Pennyn sisko vihjaa, ettei Pennyn niin ihailema isä ollutkaan ehkä kaikessa oikein toimiva ja täydellinen. Jonkin verran vaaratilanteitakin riittää, esimerkiksi silloin, kun Penny uskaltautuu yksin tapaamaan jengijohtajaa slummissa. Tapaamisesta kertovasta lehtijutusta tulee menestys, ja ainakin ammatillisesti Pennyllä siis menee hyvin. Isän osalta arvelen, ettei hän lopulta olekaan kuollut. Jättäisikö kirjailija käyttämättä sen juonenkäänteen, että isä palaisikin pitkän ajan päästä maailmalta?

The Rookery on sarjamurhasta ja slummin raskaasta elämästä huolimatta kevyt ja viihdyttävä dekkari. Emily Organ on selvästi taustoittanut aikakauden hyvin ja miellyttävää onkin, että niin ensimmäisen kuin tämänkin osan lopussa on katsaus todelliseen historiaan ja kirjailijan käyttämiin lähteisiin. Luen ehdottomasti sarjaa eteenpäin.