Linssiludeperhosia

Kesä on jätetty taakse, mutta tekee mieli muistella sitä vielä hetki. Onnistuin nimittäin kesän lopulla ottamaan onnistuneita valokuvia perhosista. Tiedä, mikä niitä vaivasi, kun olivat niin helposti kuvattavissa parveillessaan.

Erityisen yllätyksen aiheutti tämä kuva, joka näyttää siltä, että sen tausta on käsitelty mustavalkoiseksi. Vaan eipä ole. Koska tuskin koskaan tulen ottamaan hienompaa valokuvaa, teetin tästä suurennoksen ja laitoin kehyksiin. Kirjoittajatuttu kommentoi kuvaa: ”Elämä palaa Mordoriin.” Se olkoon kuvani nimi.

Romaanikäsikirjoituksessani perhosella on keskeinen rooli, joten tämä valokuvaaminen paitsi elämys, myös hyödyllistä taustatyötä tekstiin, jota on hitaasti mutta varmasti työstetty jo pitkään. Kaikkien muiden projektien keskellä on myös hyvä muistuttaa itseään siitä, että perhoseni ja tarinani (muut) henkilöt tarvitsevat aikaani.

Tuoretta verta – mistä ideat ja inhottava tunnelma kauhutarinaan?

Genrekirjallisuudesta ja -elokuvasta kauhu on aina ollut jollain lailla erityisen lähellä sydäntäni. Myös kirjoittajana kauhu kiehtoo minua. Erityisesti 1800-luvun kauhuklassikot kiinnostavat – mikä ei varmaan yllättäne ketään, joka minut tuntee. Tietämys kauhukirjallisuudesta ja kauhun luomisesta omaan tekstiin ovat siis asioita, joiden kohdalla mielelläni kartutan ymmärrystäni. Siksipä odotin kieli pitkällä Suomen tieteis- ja fantasiakirjailijoiden julkaisemaa kauhukirjoitusopasta Tuoretta verta - kauhukirjoittajan opas siitä asti, kun se julkaisemisesta kuulin.

Tuoretta verta -oppaan ovat toimittaneet kirjailijat Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki. Yhteensä kirjassa on yhdeksän eri kirjoittajaa, joilla on kaikilla oma kauhuosaamisalueensa.

Kirja rakentuu siten, että ensin se esittelee kauhua lajina ja sitten antaa konkreettisia ohjeita sille, joka tahtoo sitä kirjoittaa. Ihan kaikkia mahdollisia kauhun alalajeja teos ei järjestelmällisesti esittele, vaan lukija tutustutetaan paremmin kauhun lajiin, jotka ovat nähtävästi valikoituneet sillä perusteella, että niille on löytynyt erityisasiantuntija (Artemis Kelosaari kirjoittaa kehokauhusta ja Jussi K. Niemelä eksistentiaalisesta kauhusta). Marko Hautala vihjaa tosin teoksen esipuheessa, että nämä alagenret olisi valittu siksi, että ne ovat monelle vielä outoja. Niin kutsutulla oikealla syyllä ei oikeastaan ole mitään väliä. Molemmat genret ovat kiinnostavia – ja keskenään erilaisia. Luulisikin, että jos kirjoittajaa kutkuttelee kauhun kirjoittaminen, varmasti jompikumpi näistä kauhun lajeista alkaa tämän teoksen lukemisen jälkeen kiinnostaa, elleivät molemmat.

Suureksi ansioksi on laskettava se, että teos esittelee Suomessa julkaistun kauhukirjallisuuden historian. Tästä vastaavat Markus Harju ja Boris Hurtta, edellinen uusimman kirjallisuuden osalta ja jälkimmäinen ajalta 1846 - 1999. Toivottavasti nämä artikkelit löytävät myös sellaisten kauhufanien luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneita ainoastaan kauhun vastaanottamisesta, eivät tuottamisesta.

Jo kirjan ensimmäinen osa, jonka näkökulma ei varsinaisesti ole kirjoittaminen, antaa monenlaisia vinkkejä kauhutarinan tekoon. Toisessa osassa tulee konkreettisempia ohjeita. Osan aloittaa Anne Leinonen artikkelilla Elementtejä kauhun rakentamiseksi. Hän selittää mm. kohtauksen rakentamisen teoriaa. Kohtausten jakautuminen kohtaukseen ja jatkokohtaukseen oli minulle ennestään tuttua, mutta nytpähän minulla on kirja, jonka sivuilta voin asiaa pähkäillä aina kun tarvitsee. Kirjassa oleva esimerkki selkeyttää myös teoriaa hyvin. Liike-reaktio-yksiköt (MRU:t) eivät olleet minulle yhtä lailla tuttuja, mutta niiden ymmärtämisestä voi olla jatkossa paljonkin hyötyä. Tulee varmasti joskus kokeiltua MRU-teoriaa siihen, mihin Leinonen sitä suosittelee: sellaisen kohtauksen korjaamiseen, joka tuntuu olevan pielessä.

Itselläni on tekeillä tarina, jossa on kauhuaineksia. Siksi luin tätä teosta sitä vasten, että saisin apuja sen kirjoittamiseen. Teos antaa kuitenkin myös paljon ideoita tarinaidean keksimiseen. Anne Leinonen kehottaa katselemaan, mitä kauhistuttavaa itsessä ja itselle läheisissä ihmisissä on. Lapsuudesta löytyy kauhukokemuksia, joita voi paisutella. Leinosen toinen artikkeli käsittelee kokonaisuudessaan sitä, miten ideoita voi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Artikkeli antaa myös paljon lukuvinkkejä ihmiselle, joka on kiinnostunut etsimään ideoita esi-isiemme kertomista tarinoista ja heidän uskomuksistaan.

Tiina Raevaara, jonka tuotanto on saanut inspiraatiota kauhun klassikkoteksteistä, kertoo, kuinka kaikille tuttua kauhutarinaa voi käyttää tuoreesti. Siinä sivussa Raevaara tulee muuten esitelleeksi tietämyskauhun (knowledge-horror), jossa ihmisen loputon tiedonjano johtaa karmeuksiin ja traagisiin loppuihin. Tämän lajin perusteos on tietenkin Mary Shelleyn Frankenstein.

Ennakolta vähiten kiinnostusta herätti ehkä Anders Fagerin artikkeli Realistiset peikot. Mitä hittoa, oli ajatukseni. Peikot eivät kiinnosta minua pätkääkään. No, sain nenilleni. Lyhyt artikkeli kertoo peikkoja esimerkkinä käyttäen, miten mitä tahansa itseä kiinnostavaa aihetta voi kehitellä ja kieputtaa. Se kertoo, miten luodaan säännöt tarinassa esiintyvälle hirviölle – tai no, melkein mille tahansa muullekin. Ja säännöt nimenomaan luodaan: kukaan ei kerro, millaisia juuri sinun peikkojesi, aaveidesi tai vampyyriesi pitäisi olla. Artikkeli auttaa myös ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta mietinnässä olevaa olentoa on pohdittava.

Omassa spefimaailmassani on enkeleitä. Ne eivät ole sen hirviömäisempiä kuin ihmisetkään, mutta luulenpa, että kun seuraavan kerran keskityn luomaan niitä koskevaa säännöstöä tarkemmaksi, palaan Fagerin artikkelin äärelle. Enkelit voivat taatusti liikkua ihan yhtä maagisiin sfääreihin kuin peikotkin.

Kauhu on ehkä kliseisempi kuin mikään muu kirjallisuuden tai elokuvan lajityyppi. Siksipä onkin hyvä, että Tuoretta verta käsittelee kliseiden käyttöä kauhun luomisessa. Mia Myllymäki omistaa koko artikkelinsa kauhukliseille, ja niitä käsitellään muuallakin kirjassa. Kliseet ”aiheuttavat vääränlaista kauhua, sellaista, joka saa lukijan pakenemaan paikalta”. Tutut tarinankuljetuksen kaavat auttavat kuitenkin lukijaa pysymään mukana, joten kliseet eivät ole yksiselitteisesti huono juttu – ja vähintäänkin ne pitää tuntea. Jos pystyy käyttämään niitä hyväkseen mutta lisäämään niihin jonkin kieroutuman, voi saada kokeneenkin kauhukirjoittajan tuntemaan kateutta. Näin kävi Marko Hautalalle, kun hän näki, miten Ottolapsi-elokuva käsittelee kauhussa paljon käytettyä hahmoa, Pahaa Lasta.

Teoksen lopuksi Marko Hautala antaa artikkelissaan Kuiskaamisen taito – psykologisen kauhun kirjoittamisesta konkreettisia vinkkejä tekstin kirjoittamisvaiheeseen. Hän myös analysoi kauhua parin genren arkkityypin, Pahan Äidin, Pahan Isän ja jo aiemmin mainitsemani Pahan Lapsen kautta. Miksi esimerkiksi Psyko-elokuvan suihkumurha on hyytävä? Siis ei ainoastaan hyytävä vaan niin hyytävä, että se jää elävästi jokaisen elokuvan nähneen mieleen, vaikka suurin osa kaikista muista hyytävistä kohtauksista häviää muistista hyvinkin pian? Toimivan kauhun analysointi on erinomainen tapa kehittää myös omaa kauhuilmaisuaan. On vaikea kirjoittaa hyvää kauhua, jos ei ymmärrä, mistä elementeistä se syntyy, miksi juuri tämä pelottaa.

Kaikkinensa Tuoretta verta -teoksessa on rohkaiseva ote: Saanko käyttää elementtejä, joita on jo käytetty? Saat. Minkä verran saan muokata kansanperinteestä löytämiäni kiinnostavia elementtejä? Muokkaa ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Olenko epäonnistunut kirjoittaja, jos tekstinteko takkuaa? Et, ammattikirjailijallekin jumitus on enemmän kuin tuttua. Entäs jos minulla ei ole mitään omaa sanottavaa? Ei ole kellään muullakaan, mutta kellään ei ole samanlaista tapaa kirjoittaa kuin sinulla.

Tuoretta verta on antoisa kirjoitusopas, jos kauhu kiinnostaa, ja kehottaisin tutustumaan siihen, jos kirjoittajana luo muunkinlaista tiheää tunnelmaa. Tässä on vielä muutama valittu neuvo kauhukirjoittajalle:

• Kierouta tuttua ja turvallista, jokapäiväistä. Tutun muuttuminen oudoksi on kauhistuttavaa.
• Käytä kaikkia aisteja. Kauhu esimerkiksi haisee.
• Kirjoita fiksuille ihmisille, joille kaikkea ei väännetä rautalangasta. Älä kerro kaikkea. Pihtaa. Anna lukijan päätellä.
• Jos tekstiä ei synny, etsi inspiraatiota muista taiteen muodoista. Virittäydy myös oikeaan mielentilaan esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen avulla.

Ja ennen kaikkea: 

• Päästä sielusi pimeimmät syöverit pintaan. Arvosta syvyyksistäsi kumpuavia ajatuksia sitä enemmän, mitä kummallisempia ne ovat. Älä pelkää niitä, vaan nauti niistä ja käytä hyväksi.

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.

Miten hyödyntää unia, myyttejä ja kollektiivista muistia kirjoittamistyössä?

Lukutila-tapahtumassa oli mainion Spekulatiivisen fiktion monet kasvot -paneelikeskustelun lisäksi samana päivänä J.S. Meresmaan luento Unet, myytit ja kollektiivinen muisti fantasiakirjailijan työssä. Meresmaa aloitti kertomalla tuotannostaan ja siitä, kuinka hänestä tuli kirjailija. Hän kokee olleensa aina tarinankertoja, mutta tarinoiden kirjoittaminen ylös alkoi nähtävästi siitä, kun Meresmaa luki nimeltä mainitsemattoman huonon ja epäviihdyttävän viihdekirjan ja ajatteli osaavansa kirjoittaa paremman. Huonosti kirjoitetuilla kirjoillakin on siis tehtävänsä tässä maailmassa.

Pienen johdannon jälkeen päästiin ensimmäiseen luennon otsikossa olevaan aiheeseen, uniin. Meresmaa kertoi, että hänellä on jopa niin runsas unimaailma, ettei unipäiväkirjan pitämisestä tullut aikanaan mitään: kaikkia unia ei yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan ylös. Unet ovat kuitenkin Meresmaalle elämyksiä, ja hän näkee välillä jopa unia, joissa voi ohjailla tapahtumia. Unet ovat Meresmaan mukaan sisäisen todellisuuden tulkkeja ja ne puhuvat symbolikielellä, jota kaikki ymmärtävät. Ne auttavat meitä oivaltamaan asioita ja yhdistelevät asioita tavoilla, joita emme muuten tulisi ajatelleeksi.

Tämä kaikki kuulostaa hienolta. Kaikki kirjoittajat ottavat varmasti mielellään vastaan ideoita, joita aivot eivät tietoisesti pysty tuottamaan. No kuinka unia sitten voi hyödyntää kirjoittamisessa? Meresmaa kehotti varaamaan riittävästi aikaa lepoon joka päivä sekä erikseen sen jälkeen kun on saanut jotain isompaa valmiiksi. Nukkuminen on tärkeää, koska aivoissa tapahtuu joka yö pesu, jossa päiväajan kuona-aineet huuhdellaan pois. Yksinkertainen ohje takkuavan kirjoittamisen aukaisemiseen on siis nukkua yön yli. Meresmaa neuvoo antamaan aivoille paitsi unta, muutoinkin joutoaikaa, sillä silloin odottamattomillakin ajatuksilla on mahdollisuus tulla. Tämä onkin totisinta totta: vaikka aivot voi pakottaa tuottamaan ajatuksia ja yhdistelemään niitä, vasta riittävä lepo panee niiden luovuuden todella vauhtiin.

Vaikka unipäiväkirjan pitäminen tuotti vaikeuksia Meresmaalle, hän kuitenkin kehottaa kirjaamaan unia ylös. Kun unipäiväkirjaa lukee myöhemmin, sieltä löytyy toistuvia teemoja, joita voi hyödyntää teksteissä. Onkin mielenkiintoinen mutta varmasti totta oleva ajatus, että unet tarjoavat ne teemat, jotka ovat kullekin kaikkein tärkeimpiä – ainakin niille meistä, jotka ovat kovia näkemään unia. Silloinhan unet ikään kuin näyttävät, mistä jokaisen meistä tulisi kirjoittaa.

Entäpä sitten myytit? Tietenkin Meresmaa määritteli ensin, mitä ominaisuuksia myyteillä on. Myyteissä on usein pyhän piirteitä, ja ne käyttävät symbolien ja vertauskuvien kieltä. Ihmiset ovat rakentaneet myytit ja kertovat niitä, ja ne puolestaan rakentavat ihmisten välille sosiaalisia normeja. Myytit käsittelevät ihmiskunnan peruskysymyksiä, sitä, keitä me olemme, ja jäsentävät todellisuuttamme. Meresmaan mukaan fantasiakirjailijan ei tarvitse kuitenkaan onneksi tutustua kaikkiin myytteihin, koska ne ovat meissä sisällä, ja voimme siksi vain ikään kuin tuosta noin lähteä luomaan fantasiamaailmojamme. Ja niinhän se on, että jos lapsesta asti saa kuulla tarinoita ja sivistyä, maailman tarinaperinne ja myytit elävät ihmisen sisällä pienestä asti. Sen päälle on hyvä rakentaa omia maailmoja ja tarinoita.

Viimeinen luennon otsikon aiheista oli kollektiivinen muisti. Sillä tarkoitetaan jonkin ryhmän, esimerkiksi kansan, yhteisiä jaettuja kokemuksia. Suomalaisten kollektiivisessa muistissa ovat esimerkiksi jääkiekon MM-kisojen voitto vuodelta 1995 ja sisällissota vuodelta 1918. Kollektiivisessa muistissa olevat asiat ovat näkyvämpiä kuin alitajunnan tuottamat asiat. Meresmaan mukaan unet ja alitajunta ovat luovuuden lähde, myytit tapa painaa asioita muistiin ja kollektiivinen muisti kehys, jota koostetaan unista, alitajunnasta ja myyteistä.

Varsinaisen luennon jälkeen tuli mainio yleisökysymys: mitä kirjoittaja voi tehdä, jos ideapula uhkaa? Meresmaa antoi tähän liudan ohjeita. Ensiksikin kirjoittajan pitää pitää huolta terveydestään. Toiseksi on hyväksi nauttia muusta taiteesta – taidenäyttelyistä, elokuvista, mistä tahansa, mikä on hyödyksi tarinoille. Silloin luovuuden kenttä hahmottuu ja kirjoittaja näkee, miten voi itse toimia luovana ihmisenä.

Meresmaa näkee luovuuden tapana katsoa maailmaa. Hän on aina rakentanut toisten luomien asioiden päälle eikä ole siten mielestään luonut itse asiassa mitään uutta tai edes yhdistänyt mitään oivaltavasti. On todella lohdullinen ajatus, että luovuus ei merkitse uuden synnyttämistä. Kaikki, mitä kirjoitetaan, liukuu vain osaksi sitä, mitä jo on ollut aiemmin olemassa, ja niin sen kuuluukin olla. Meresmaa muistutti myös siitä, että perustarinat on kerrottu jo, mutta omaperäisyys ei kuitenkaan ole vaikeaa, koska maailma muuttuu koko ajan ja tuon muuttumisen myötä tarinoihinkin tulee asioita, joita niissä ei ennen ole ollut.

Meresmaa otti esille myös sen, että kirjoittaja pistää tarinaan itsestään todella paljon ja että hänen on kirjoitettava sydän auki ja pelkäämättä tuota omakohtaisuutta. Pelätä ei tarvitse, koska lukija ottaa kuitenkin tekstin vastaan peilaten sitä omiin kokemuksiinsa. Tämäkin oli hyvä muistutus, koska tokihan kirjoittajasta saattaa tuntua, että teksteistä on luettavissa monenlaisia hyvinkin intiimejä tapahtumia ja tunteita. Tosiasiassa lukija kuitenkin kiinnittää huomiota erityisesti niihin kohtiin, jotka osuvat hänen omiin kipupisteisiinsä tai muihin kokemuksiinsa, ja ne ovat todennäköisesti aivan eri kohtia kuin kirjoittajalle henkilökohtaisimmat kohdat tekstissä, tai vaikka ne olisivatkin samat, kirjoittajalle ja lukijalle noiden tekstin kohtien merkitys on kuitenkin useimmiten erilainen.

Lopuksi vielä Meresmaan Peukalo-Liisasta näyttämä kuva:

Meresmaan mukaan kirjailija antaa alitajunnan johdattaa itsensä pitkin virtaa, samoin kuin Peukalo-Liisa antaa perhosen vetää itsensä lumpeenlehdellä pitkin vettä. Tämä on aika ihana vertauskuva kirjoittamistyöstä. Ehkä juuri tässä on syy siihen, miksi tarina menee sinne, minne se haluaa, ja sen henkilöhahmot tekevät, mitä heitä huvittaa. Koska alitajunta johdattaa kirjoittajaa. Koska kirjoittaja menee kiltisti perässä sinne, minne häntä vedetään.

Ideoita tulvii – väärään aikaan

Ongelmani on epäilemättä yleinen: jotain pitäisi tehdä ja sitten tuleekin inspiraatiota johonkin aivan muuhun. Olen jälleen editoinnin äärellä – tai ainakin minun pitäisi olla. Mutta kaupungilla kävellessä mieleen iskee ensin Salarakas-projektini ja siihen on pakko kirjoittaa hieman. Ihan pakko, muutenhan se teksti valuu aivoista jonnekin, katoaa. Nämä tuntemukset sopivat juuri siihen tekstiin ja ne on saatava talteen. Sanat tulevat päähän itsestään juuri silloin kun en ole koneen äärellä. Onneksi kävelymatka kahvilaan, jonne olen menossa tekstien parissa työskentelemään, ei ole pitkä. Lauseet pysyvät luultavasti muistissa sinne asti.

Sitten syntyy idea kokonaiseen novellikokoelmaan. Näitä aiemmin kirjoitettuja pikkutekstejähän voisi laajentaa, näissähän olisi ainesta! Tämähän on mainio idea! Tämä on pakko tehdä! Jos ei nyt heti voi kirjoittaa kiivaasti raakaversiota kaikista kokoelman teksteistä, ainakin ideat on saatava ylös.

Tunnistan tämän pakollisten töiden välttelyn kyllä muusta elämästä: esimerkiksi silloin kun pitäisi siivota, tulee tehtyä joskus ahkerastikin jotain muuta, eikä edes inspiraatiota tarvita, tai uusia ideoita. Mutta siivoamiseen en suhtaudukaan intohimoisesti niin kuin tarinoihini. Miksi sitten ei voi olla sen tarinan äärellä, jonka äärellä kuuluisi olla? Miten voi pitää mielensä kurissa? Ja kannattaako sitä pitää kurissa, jos kerran tekstiä syntyy ja ideoita putkahtelee päähän? Eihän näin käy läheskään koko ajan, vaan yleensä kirjoittaminen on sitä, että on vain istuttava tekstin äärelle ja kirjoitettava, annettava inspiraation syntyä siitä, että työstää tekstiään ja ruokkii ajatuksia, jotka liittyvät tarinaan, jota on tekemässä.

Mutta miksi ihmeessä inspiraatio kohdistuu usein johonkin muuhun kuin mihin sen pitäisi? Onko tämä jokin yleinen ihmismielen ominaisuus? Uskomme, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella? Siellä missä on teksti, johon ei saisi juuri silloin koskea? Vai onko tämä jotain muuta kuin intohimokysymys? Niin ja onko teillä kaikilla muilla parempi itsekuri kuin minulla?