perjantai 25. lokakuuta 2019

Katri Alatalo Lokaconissa

Etukäteen odotin Lokaconin ohjelmasta eniten ohjelmanumeroa ”Puolieläviä ja kuolemattomia”, jossa Oskari Rantalan oli tarkoitus haastatella Katri Alataloa ja Karoliina Heinolaa heidän kirjojensa kuolemattomista henkilöhahmoista. Valitettavasti Karoliina Heinola ei ollutkaan päässyt saapumaan paikalle, mutta oli mielenkiintoista kuulla, mitä Alatalo kertoi tuoreimman kirjansa Ikuisesti, siskoni maailmasta ja päähenkilöstä.

Ensimmäiseksi Rantala kuitenkin kysyi Alatalolta kirjan kauhuelementeistä, jotka ovat Rantalan mukaan vahvoja. Alatalo myönsi, että kauhu on kirjassa läsnä. Kun hän yrittää kirjoittaa fantasiaa, mukaan eksyy kauhua, vaikkei sitä erikseen olisi suunnitelmassa. Näinpä uudessakin kirjassa on Alatalon mukaan jopa slatterpunk-kauhuvivahde.

Rantalan mukaan Ikuisesti, siskoni käsittelee kuolemattomuuden reunaehtoja. Häntä kiinnostikin, miksi kuolemattomuus on Alatalon mielestä mielenkiintoinen teema. Alatalo pohti vastauksessaan sitä, että ihmiset tahtovat pitää elämästä kiinni ja kulttuurimme myös ihannoi nuoruutta. Siksi spefistille on antoisa aihe pohtia kysymyksiä siitä, mitä jos olisi mahdollista elää pidempään, mitä siitä seuraisi ja olisiko pidempi elämä järkevää lainkaan tai mukavaa. Nämä olivat lähtökohtana Ikuisesti, siskoni -kirjalle. Alatalo halusi myös kirjoittaa aiheesta, joka on ikiaikainen, ja tässä hänellä oli sellainen.

Kuolemattomuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa aina, mutta Alatalon mukaan sitä itsessään ei kuitenkaan ole sinänsä käsitelty tai varsinkaan problematisoitu. Monille kirjoittajille on riittänyt, että tarinassa on kuolematon hahmo, esimerkiksi vampyyri. Alatalo otti siis melkoisen haasteen vastaan: hän halusi käsitellä kuolemattomuutta syvällisemmin. Aihe toi eteen monenlaisia ongelmia. Ensiksikin oli vaikeampi päättää, mistä tarina pitäisi aloittaa. Entä mihin se loppuisi? Palautekeskusteluissa Alatalo huomasi törmäävänsä aina samaan kysymykseen: eikö tämä hahmo tosiaan kuole?


Rantalaa kiinnosti myös, onko kuolemattomuuden tavoittelu epäilyttävää, jos ikuista elämää kaipaa antagonistinen hahmo. Alatalo sanoi kuitenkin ymmärtävänsä pahistaan, sillä harva haluaa kuolemaa, eikä kuolemattomuuden tavoittelussa sen vuoksi ole mitään epäilyttävää.

Kirjoittajalle mielenkiintoista on aina kuulla, miten tarinat ovat syntynyt. Alatalo kertoi, että Ikuisesti, siskoni sai alkunsa hyvin pelivaikutteisesta alkukuvasta, jossa oli nuori nainen kaksi miekkaa selässään. Nainen oli lumimyrskyssä tai vastaavassa säänalassa nummilla.

Kun Alatalo alkoi työstää ideaa, kävi selväksi, että kelttiläinen maailma istui tarinaan hyvin – tai tarina siihen. Taustatyönä Alatalo luki sekä Skotlannin että – ehkä hieman yllättäen – Japanin historiaa. Hän otti asiaan perehtymisen niin tosissaan, että matkusti Skotlantiin varta vasten. Hän ei kuitenkaan koe olevansa mikään Skotlannin historian asiantuntija ja onkin kirjoittaja, jota alkaa tarina jossain kohtaa vetää niin kovaa, että haluaa tehdä vain omaa juttuaan ja ottaa taustatyöstä löytämänsä asiat mukaan kevyesti, itselleen sopivasti.

Mielenkiintoista oli kuulla myös, miten Ikuisesti, siskoni -romaaniin syntyi kaksi aikatasoa – aluksi kirja nimittäin kulki yhdessä ajassa. Kustannustoimittajan kanssakin työskenneltiin pitkään tällaisen yksinkertaisemman version kanssa. Tarina tuntui kuitenkin tarvitsevan jotain lisää, ja lopulta Alatalo kirjoitti siihen ikään kuin jatko-osan, jonka upotti aiemmin kirjoittamansa tarinan väleihin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, koska kuolemattoman henkilön kohdalla yksi koko ajan samanlaisena pysyvä maailma ei riittänyt. Tämä toi kuolemattomuuden käsittelyyn myös yksinäisyyden tunteen, kun kaikki ympärillä muuttuu eikä kukaan muista asioita, jotka kirjan päähenkilö muistaa.

Lopuksi Rantala tiedusteli, mitä Alatalolta voidaan odotella seuraavaksi. Kirjailija kertoi, että hänen ideansa syntyvät niin, että siihen, mitä on tehnyt, tulee totaalinen kyllästyminen ja syntyy halu tehdä jotain aivan muuta. Niinpä Alatalo ei nyt tahdo kirjoittaa korkeafantasiaa epämääräiseen menneisyysmaailmaan vaan työstää urbaanifantasiaa 2020-luvun Eurooppaan. Hän on huomannut, että seuraava kirja on vastaisku edelliselle. Lukija voi toki jäädä kaipaamaan lisää tarinoita samaan maailmaan, mutta on kunnioitettavaa, että kirjailija tahtoo kirjoittaa erilaisista aiheista ja maailmoista. Alataloa ei ainakaan voi syyttää paikalleen jähmettymisestä.

torstai 24. lokakuuta 2019

J. Pekka Mäkelä Lokaconissa

Lokaconin tämänvuotisena kunniavieraana oli J. Pekka Mäkelä, joka ei olekaan ihan turha kirjailija, sillä hänen teoksensa Hunan on yltänyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi asti. Puheenvuorossaa Mäkelä kertoi kirjallisesta lahjakkuudesta, joka usein käsitetään myyttisenä kykynä.

Mäkelä sanoi, että häntä on aina pidetty kirjallisena lahjakkuutena. Syy tähän on ollut se, että hänen vanhempansa työskentelivät kirjallisella alalla. Lapsuudenkoti oli kaikin tavoin kirjallinen, kotikirjasto pursusi kirjoja – arvostelukappaleitakin oli niin paljon, että Mäkelä piti normaalina kirjan ominaisuutena sitä, että siinä oli merkintä ”arvostelukappale”. Koko perheellä oli myös huono tapa lukea ruokapöydässä.

Mäkelälle oli siis hyvin normaalia jo lapsesta asti ajatella, että ihmiset käyttävät aikansa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Niinpä hänkin päätyi jo suunnilleen seitsemänvuotiaana kirjoittamaan kavereidensa kanssa tarinoita, ja koska hän sivisti itseään lukemalla, tarinoita tuli myöhemmin mm. Dumas’n hengessä. Vanhemmat kannustivat kovasti, mutta rakentava kritiikki jäi – ymmärrettävästi – puuttumaan. Harvemminhan vanhemmat alkavat lastensa töistä osoitella, mitä niissä olisi hiottavaa, niin tarpeellista kuin kritiikki olisikin.


Tieteiskirjallisuuskin oli osa Mäkelän elämää jo nuoresta. Seitsemänvuotiaana hän katsoi kuulentoa, vaikka olisi oikeasti ollut nukkuma-aika, ja myös suomennettu klassinen science fiction tuli tutuksi varhaisessa iässä.

Kirjoittamisessa hyödyllistä teknistä taitoa Mäkelä opiskeli konekirjoituskurssilla. Siellä hän kertoo olleensa laiska, vaikka halusikin konekirjoitustaidon oppia. Muutoinkin Mäkelä kertoi olleensa haaveilija, joka piti paljon ääntä siitä, mistä haaveili – jopa niin paljon, että tyttöystävä huomautti, ettei hän paljoakaan muuta tehnyt haaveensa eteen kuin puhui. Mäkelä ajatteleekin, että hänellä oli tuolloin päähänpinttymä siitä, että hänellä on lahjoja, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut tarvittavaa maanista pakkomielteisyyttä tekemistä kohtaan, ja sitä kautta häneltä puuttuikin kaikki.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten pitkissä prosesseissa Mäkelän kirjojen tarinat ovat syntyneet. Kirjailija pyöritti parikymmentä vuotta mielessään ideoita. Monia nyykähtäneitä alkuja syntyi. Sitten sattuma, onni tai jokin sellainen tunkeutui mukaan. Mäkelä joutui melkein itsestään mukaan kustantamotoimintaan, kun hänen ystävänsä perustivat kustantamon. Osakkaana ja hallituksessa toimiessa kustantamotoiminta tuli varmasti tutuksi, vaikka Mäkelä kertookin olleensa melkoisen tehoton toimija.

Lopulta Mäkelä päätyi toimittajaksikin, vaikka juuri se ura oli ehdottomasti kiellettyjen valintojen listalla. Erinäiset kirjoitustyöt saivat jatkoa Rumbaan kirjoitetuista lehtijutuista, ja lopulta Mäkelää pyydettiin kääntämään Curt Cobainin elämäkerta. Siitä työstä Mäkelä sai vähemmän ylistävää palautetta, ja hän itsekin pitää käännöstä huonona. Mäkelän puheesta jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että kaikesta tästä huolimatta tämä käännös on toki merkkipaalu hänen urallaan.

Kun Mäkelä oli töissä Like-kustantamossa, elämä oli kaikkinensa hänellä sen verran paremmin hallinnassa, että alkoi olla aika viimein todella kirjoittaa romaani. Suunnitelman tekeminen auttoi sitä, että teksti virtasi. Samoihin aikoihin osui eräs Mäkelän kerronnallisen mielen avannut lukukokemus.

Kustantamossa töissä oleminen oli selvä etu, kun halusi saada tekstinsä julki. Ei Mäkelän esikoisromaania toki lukematta hyväksytty, mutta hän ohitti valtavat käsikirjoituskasat, kun tyrkkäsi käsikirjoituksensa suoraan käteen oikealle ihmiselle. Esikoisen merkitys oli Mäkelän mukaan pään auki saaminen: kirja ei kerännyt ylistävää kritiikkiä. Tärkeää oli kuitenkin, että kirjoittaja oli keksinyt tavan kirjoittaa tekstinsä valmiiksi asti.

Mäkelä onkin julkaissut esikoisensa jälkeen useita romaaneja, ja käännöksiäkin on syntynyt suuri määrä. Hän alkaa vähitellen tuntea, että hänellä on alalla vaadittavaa lahjakkuutta. Jollain lailla lohdullista oli kuulla, että kokeneenkin kirjailijan työhön kuuluu epävarmuus osaamisesta. Mäkelä miettii mm. lähes olematonta kirjoittajakoulutustaan tai sitä, ettei ole lukenut kovinkaan monia klassikoita. Niinpä hänelle tulee välillä ajatus siitä, onko hän oikea kirjailija tai kääntäjä. Eniten hän pitääkin itseään kirjallisen alan sekatyömiehenä. Hieman kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että alalla olevilla ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja. Niin, vaikka monissa asioissa muodollinen koulutus on hyvä asia, voi asioita oppia hyvinkin monella tavalla.

Mäkelälle tärkeitä ovat tunnustukset, jotka kertovat siitä, että hän osaa työnsä. Tämä on helppo ymmärtää. Kirjailijaliiton jäseneksi pääseminen kertoo varmasti siitä, että muut kirjailijat ottavat vakavasti, ja Finlandia-ehdokkuus on myös merkki tosissaan otettavasta kirjailijuudesta – joskin kumpikin näistä voi puuttua hyvinkin taitavalta kirjoittajalta, jos niikseen tulee, mutta toki noista saavutuksista pitää iloita.

Toisaalta kirjoittamisprosessin keskellä Mäkelästä saattaa jälleen tuntua, että lahjakkuus ailahtelee, mikäli sitä on olemassakaan. Hänen päänsä yrittää työstää materiaalia, saada siitä jotain aikaiseksi, ja kirjailija tuntee itsensä aloittelijaksi, joka ei osaa sitä, mitä on tekemässä. Joskus optimismikin on onneksi pinnassa.

Puheenvuoronsa lopuksi Mäkelä muistutti, että kirjallisuutta tehdään lukijoille. Yhteenvetona lahjakkuuskysymykseen hän totesi, että lahjakkuutta mytologisoidaan liikaa. Siitä siis kirjoittamaan. Ja kun saat jotain aikaan, älä jätä sitä pöytälaatikkoon. Tekstejä tehdään, jotta joku lukisi ne.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Humiseva harju - kirja minua varten vaiko ei?

Joskus käy niin, että taideteos, jonka pitäisi kolahtaa, ei teekään vaikutusta. Itselleni kävi niin Emily Brontën Humisevan harjun kanssa. Mitä enemmän vellotaan tunteissa ja mitä brittiläisempiä ollaan, sitä enemmän minun sydämeni pitäisi väpättää, mutta… no, en lumoutunut.

Koska olen jääräpää ja kärsivällisyyteni yltää ajoittain pitkälle, päätin, että kirjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Niinpä menin ehdottamaan teosta kirjaston klassikoita käsittelevään lukupiiriin ja kuinka ollakaan, toiveeni toteutui.

Tartuin kirjaan uudelleen. Lyhyesti sanottuna lukukokemus oli ajoittain ärsyttävä, ajoittain kiehtova, ja lopulta myönsin, että kai minä pidän tästä, kunhan en vaadi tämän olevan muuta kuin mitä se on. Jonkin verran nautiskelin myös vellovista tunteista.

Lukupiirissä nousivat esille seikat, jotka vaikeuttavat teoksen lukemista. Ensiksikin Humiseva harju ei ole teos, joka vastaa siitä yleisesti ihmisillä olevia mielikuvia. Ainakin minun mielikuvissani tarinan keskeiset henkilöt Catherine ja Heathcliff olivat maailmankirjallisuuden suuria rakastavaisia, joiden puolella tietenkin pitäisi olla. Kukaan ei kertonut, että kyseessä on niin syvältä ahterista oleva pakkomielteisyys, ettei sitä voi kukaan ihailla. Molemmat päähenkilöt ovat myös sen verran vastenmielisiä, että saisivat kohdattaessa vain pelkäämään tai raivostumaan. Heathcliff on kostonhimoinen, väkivaltainen, alistava mies, jota en voisi millään tapaa kuvitella rakkauteni kohteeksi. Catherine on lähinnä kiukutteleva kakara. Taloudenhoitaja rouva Dean toteaakin hänelle aivan aiheesta:

"Sääli", minä huomautin, "että sinulle on niin vaikea olla mieliksi. Niin paljon ystäviä ja niin vähän huolia, mutta siltikään et ole tyytyväinen!"

Toinen hankaloittava seikka ovat henkilöiden väliset suhteet. Humiseva harjussa ja Rastaslaaksossa, taloissa, joissa tarina tapahtuu, asuu ihmisiä, jotka ovat toisiinsa sukulaisuussuhteissa. Näissä suhteissa on vaikea pysyä perässä, koska ne ovat sekavia ihan itsessäänkin ja koska ihmiset on nimetty niin, että se sekoittaa lukijan päätä. Catherinen tytär on Catherine, joskin häntä kutsutaan Cathyksi. Catherine saa avioliittoon mennessään sukunimekseen Linton, joka on tietenkin myös hänen miehensä sisaren Isabellan sukunimi. Kun Heathcliff kaikkien kiusaksi houkuttelee Isabellan avioon kanssaan, hän antaa syntyvälle pojalleen etunimeksi Linton. Kaksi Catherinea ja Lintoneita pitkin poikin ei auttanut ainakaan minua seuraamaan tarinaa. Suosittelen lukemisen tueksi sukupuuta.

Kolmas kinkkinen puoli kirjassa on sen ehkä ainutlaatuinen kerrontarakenne. Tarinan kertoja on herra Lockwood, joka saapuu vuokralaiseksi Rastaslaaksoon. Ei siinä mitään, mutta varsinaisen tarinan kertoo taloudenhoitaja Ellen Dean herra Lockwoodille – Lockwood vain aluksi ja lopuksi vierailee Humisevassa harjussa. Ainakin yhden kerran kerrontaan tulee vielä kolmas taso, kun taloudenhoitaja kertoo, mitä hänelle on kerrottu. Siinä kohtaa lukija alkaakin olla jo hieman sekaisin.

Mutta näistä vaikeuksista pääsee yli. Kun Lockwood saapuu Humisevaan harjuun ja joutuu jäämään sinne salaperäiseen, ehkä kummituksen asuttamaan huoneeseen yöksi, kun joku raapii ikkunalautaa kuin riivattu tahtoisi sisään, ollaan goottilaisen tunnelman ytimessä. On arvoitus, on tarina, joka alkaa aueta, tarina, joka vähitellen kerii itsensä auki, joka selittää ihmisten kireät välit, joka näyttää, miten kosto voi kietoa ihmisen pauloihinsa, miten rakkaus ei tee aina rakastavaisista kauniita ja hyviä.

On pakko myöntää, ettei tämä rakkausosa oikein auennut itselleni. En tunnista rakkautta Catherinen ja Heathcliffin välillä, sillä minusta se on jotain sellaista sairasta takertumista, jota ei voi nimittää rakkaudeksi. Mutta ehkä tuntemukseni johtuvat vain Heathcliffin reaktioista siihen, ettei hän voinut oikeasti saada Catherinea puolisokseen alhaisemman syntyperänsä vuoksi. Kun Catherine ilmoitti, ettei voisi koskaan mennä naimisiin ottopoika Heathcliffin kanssa, tämä lähti huoneesta niin, ettei kuullut, kuinka Catherine heti perään tunnusti, että todellisuudessa rakasti Heathcliffiä. Äkkipikaistuksissa tehty lähtö piti Heathcliffin poissa kolme vuotta, joiden jälkeen hän palasi rikastuneena ja komistuneena. Ei erityisen uskottavaa mutta mitäs pienistä.

Tämäkin reaktio olisi varsinaisesti riittänyt, mutta ei puhettakaan, että rakastavaiset olisivat Heathcliffin palattua saaneet toisensa. Sen sijaan puolivälissä kirjaa Catherine pannaan multiin ja Heathcliff alkaa järjestelmällisesti kostaa kokemaansa vääryyttä suunnilleen kaikille. Viimeistään siinä vaiheessa tulee ikävä herra Darcya. Mikä ihmeen romanttinen sankari tämä on?

Ja ne suuret tunteet… Minulla ei noin lähtökohtaisesti ole vaikeuksia lähteä mukaan riutuviin, huokaileviin ja huohottaviin tunnekuvauksiin. Tällä kertaa nauroin kuitenkin kerran ääneen sitä, kuinka syvällä tunteiden suossa kirjassa rämmitään. Mutta mikäs siinä? Lähtökohtaisesti myös kannatan sitä, että jos jotain tehdään, tehdään se täysillä.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Emily Brontë on tarinaansa hionut. Jollain lailla tuntuu, että nykypäivänä hän saisi sapiskaa monestakin valinnastaan. Toisaalta Brontëlle ei tehdä oikeutta, jos hänen teoksestaan ei muisteta muu kuin Catherinen ja Heathcliffin suhteen tarina. Vaikka se onkin hyvin pitkälti lähtökohtana kaikelle, mitä tarinassa tapahtuu, painopiste ei voi olla ainoastaan siinä itsessään vaan sen on oltava yhtä lailla sen seurauksissa, tapahtumissa Catherinen kuoleman jälkeen. Puolivälissä kirjaa Heathcliff omatoimisesti kiroaakin Catherinen muiston vainoamaan itseään:

"Hän valehteli loppuun asti! Missä hän on? Ei hän siellä ole - ei taivaassa - ei kadotuksessa - missä hän on? Sinä sanoit, ettet välitä minun kärsimyksistäni! Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä tapoin sinut - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä! Hyvä Jumala! Tätä ei voi sanoin kuvata! En minä voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!"

Ehkä Humiseva harju on kuitenkin kirja minulle. Se sai minussa aikaan paljon ajatuksia ja vaikka osa niistä oli ärtymystä, se sai aikaan aitoja tunteita. Catherinen ja Heathcliffin tunteetkin ovat tuttuja, vaikkeivät ne jokaisen kohdalla onneksi kasva tuollaisiin mittasuhteisiin.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kirjoittaisinko häiritseviä tarinoita? Toki...

Rayne Hall on kirjoittanut liudan lyhyitä, paljon konkreettisia vinkkejä antavia kirjoitusoppaita. Olen lukenut muutaman niistä aiemmin, ja nyt vuorossa oli Writing Dark Stories: How to Write Horror and Other Disturbing Short Stories. Aiheeltaan tämä sopii minulle kuin nenä päähän, koska synkät tarinat ovat lähimpänä sydäntäni, jos kirjoittamisesta puhutaan.

Hallin kirjoitusopas koostuu lyhyistä luvuista, jotka mm. esittelevät erilaisia synkkiä genrejä, sitä, mistä tarinoihin saa aineksia, millaisia tyypillisiä juonia tämänkaltaisissa tarinoissa on, ja lopuksi sitä, miten tekstejään voi saada julki. Osassa luvuista perehdytään hyvinkin spesifeihin aiheisiin, kuten uskonnolliseen kauhuun tai siihen, miten säätä kannattaa tai ei kannata käyttää tarinoissa.

Ymmärrettävästi oppaassa kehotetaan löytämään aiheet läheltä: omista peloista. Erityisesti voisi miettiä vinkkiä, että käyttäisi tarinassa jotain itselle pelon väreitä aiheuttavaa mutta toisista harmitonta asiaa. Näitähän löytyy, kun pelkään vähän kaikkea… Jokaisella on varmasti jokin asia, joka tuntuu karmivalta, vaikkei kovin moni muu kiinnitä siihen mitään huomiota – vaikkakin uskon, että tällaisista tuntemuksista ääneen puhuminen aiheuttaa yleensä se, että joku muukin tunnustaa pitävänsä samaa asiaa hieman häiritsevänä.

Myös lapsuuden pelottavia tilanteita kannattaisi muistella ja miettiä, millaisia tarinoita niistä syntyisi. Hallin mukaan niistä voi löytää inspiraatiota, jos tahtoo kirjoittaa paranormaalia kauhua. Itse voisin tarttua myös ihmisten ärsyttäviin käytöstapoihin ja asenteisiin, joita Hall ehdottaa aiheeksi kauhutarinoille. Viimemmäksi on ärsyttänyt mm. ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys.

Mielenkiintoinen ehdotus on, että kannattaisi valita tekstille otsikko ennen kuin aloittaa kirjoittamisen. Hall kehottaa jopa laatimaan pitkän listan otsikoita, joista voi valita sopivan, kun tekee mieli kirjoittaa. Tätä voisi kokeilla, vaikka se aluksi tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta. Omat tarinani ovat syntyneet aika lailla toisessa järjestyksessä: novellin nimi on yritetty tuskaisesti löytää sitten, kun suunnilleen kaikki muu on tehty.

Hallin tarkemmin esittelemistä synkkien tarinoiden lajeista minua kiinnosti eniten luku kummitustarinoista. Hall muistuttaa, että kummitustarinoissa on aina kaksi tarinankaarta: kummituksen oma traaginen tarina ja sen ihmisen tarina, joka törmää kummitukseen. Tämän vuoksi on tärkeätä käsitellä kummankin tarinan päähenkilön päämääriä. Hall ehdottaa, että tarinaan saa syvyyttä, jos näiden kahden tarinassa on jotain samaa, esimerkiksi ihminen uhkaa sortua samaan virheeseen kuin kummitus omassa elämässään tai jos molemmilla on samanlainen salaisuus, joka aiheuttaa syyllisyyttä.

Esitellessään erilaisia synkän fiktion genrejä Hall mainitsee myös eroottisen kauhun. Sitä tekisi mieli kokeilla, koska erotiikka ja kauhu ovat sydäntäni lähellä olevia kirjallisuudenlajeja. Eroottisessa kauhussa Hall kertoo olevan olennaista, että se yrittää samanaikaisesti saada lukijan tuntemaan sekä pelkoa että halua. Hänen mukaansa eroottisesssa kauhussa henkilöitä ajaa halu, joka saa heidät riskeeraamaan asioita ja rikkomaan moraalisia rajojaan. Tällainen halu voi toki olla muutakin kuin seksuaalista halua: jos henkilöhahmolla – toki myös tosielämän ihmisellä – on jokin mielen täyttävä päämäärä, se voi ajaa hänet tekemään oikeastaan mitä tahansa.

Hall neuvoo tietenkin myös, miten tarinaan saadaan jännitettä (tension) ja jännitystä (suspense). Näiden ero on Hallin mukaan se, että jännitteen vuoksi lukija välittää välittää siitä, mitä henkilöhahmoille tapahtuu, kun taas jännitys panee lukijan lukemaan eteenpäin, koska hän haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä keskeistä on päähenkilön päämäärä ja syyt, miksi hän siihen pyrkii sekä se, mitä hän voi menettää.

Konkreettisena keinona jännityksen lisääntymiseksi voi kokeilla esimerkiksi aikarajoitusta: päähenkilön on päästävä päämääräänsä ennen kuin käytettävissä oleva aika loppuu. Aikarajoitusta vastaan taistelevan päähenkilön tielle laitetaan tietenkin esteitä, jotta hänen päämäärään pääsemisensä alkaa vaikuttaa lähinnä mahdottomalta.

Myös odottamisella voidaan lisätä lukijan jännitystä ja piinaa. Kun päähenkilö odottaa jotain, Hall suosittelee kuvailun käyttöä, esimerkiksi taustalla kuuluvien sinänsä merkityksettömien äänien kuvailua. Mielenkiintoinen ja ehkä konkreettisin ohje on laittaa ovi päähenkilön ja vaaran väliin. Sitten voi luoda tuota odotuksen tunnelmaa samalla tavalla kuvailulla ja toki kuvailla myös, millainen ääni ovesta lähtee, kun se viimein avataan.

Toki Hall kertoo myös, miten lukija saadaan pelkäämään. Hän kertoo, miten siinä voi käyttää hyväksi pimeyttä, ääniä, lämpötilan muutoksia (kylmyyttä) ja muista eristettyä sijaintia. Esimerkiksi valonlähde ja -laatu luovat tunnelman helposti sellaiseksi kuin kirjoittaja tahtoo. Pelon aiheuttamien fyysisten tuntemusten kuvaaminen on tehokas tapa luoda lukijaan pelkoa. Hall muistuttaa myös, ettei tarinan hirviötä pidä leväyttää kerralla näkyville. Ensin voi näyttää käsiä tai kynsiä tai vaikkapa antaa kuulla hirviön äänen.

Hall ei unohda myöskään niitä, jotka haluavat kirjoittaa kauhun verisempiä muotoja. Inhojen yksityiskohtien kohdalla hän antaa neuvon keskittyä pariin yksityiskohtaan, joista kannattaa kuvata värejä, tekstuuria ja hajuja. Erityisesti hajuja Hall suosittelee, sillä ne vaikuttavat tehokkaasti ihmisen alitajuntaan. Graafiset karmeuksien kuvaukset on syytä pitää lyhyinä. Hyvä vinkki on myös kontrastin luominen hurmeisten ja vaarattomien asioiden välille. Tekstissä voi asettaa vierekkäin jotain karmivaa ja jotain kaunista, kuten verisen ruumiin ja vaaleanpunaisen viltin.

Tietyllä tavalla samaa konstia voi käyttää miljöönkuvauksessa. Hall kehottaa kuvaamaan miljööstä harmittomia yksityiskohtia, joissa on kuitenkin vihjaus johonkin vaaralliseen tai karmivaan. Tällaisia voivat olla yksinkertaisesti esimerkiksi mätänevät lehdet jalkakäytävällä. Miljöön itsensä valitsemiseen kirja antaa myös vinkkejä: sopivia miljöitä synkille tarinoille ovat niin oudot paikat (dinosaurusmuseo) kuin paikat, jotka mielikuvissamme ovat turvallisia (koulun leikkikenttä). Myös eristyksissä olevat paikat sopivat hyvin tällaisiin tarinoihin.

Opas antaa hyviä neuvoja siihen, miten voi tarkkailla ympäristöään saadakseen aineksia tuleviin tarinoihin. Sopivaan miljööseen osuessaan – kaikkihan me olemme välillä paikoissa, joissa kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä – kannattaa keräillä mielikuvat talteen. Hall on aivan oikeassa siinä, ettei siihen ole luottamista, että muistikuvat säilyvät oikeanlaisina ja elävinä. Mieleen jää vain yleinen vaikutelma, ja kirjoittaja tarvitsee pikku yksityiskohtia. Muistikirjaan voi Hallin mukaan kirjoitella missä vain, junamatkalla ja odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle. Sään kanssa Hall kehottaa samaan: tekemään muistiinpanoja erilaisista säätiloista, jotta lauseita on valmiina, kun niitä tarvitaan. Itse olen nyt hieman kokeillut tätä, koska minulla on kesken tarina, joka sijoittuu syksyyn kotikaupunkiini.

Itse tarinan rakentamisesta Hall neuvoo niin aloitus- kuin lopetustapojakin. Miellyttävää kaikissa ohjeissa on, että ne ovat hyvin konkreettisia ja niitä on helppo noudattaa, jos tahtoo kokeilla, miten ne toimivat. Hyvää kaikissa Hallin kirjoitusoppaissa on lisäksi runsas esimerkkien määrä sekä jokaisen luvun lopussa olevat tehtävät, joiden avulla voi harjoitella juuri lukemaansa teoriaa.

Teos sisältää myös Hallin omia novelleja esimerkiksi siitä, miten hän on käyttänyt esittelemiään tekniikoita. Tämä on periaatteessa ihan hyvä lisä, joskin novellit vievät lyhestä teoksesta melkoisen tilan. Toisaalta kokonainen teksti kertoo aina enemmän kuin lyhyt katkelma. Harmillista on kuitenkin se, että yksi novelleista on selvästikin ollut esimerkkinä toisessakin Hallin kirjoitusoppaassa, jonka olen lukenut – niin tutulta se kuulosti.

Rayne Hall toistaa hieman itseään, mikä ei sinänsä ole moite, mutta osa kirjasta oli tällä kertaa minulle jo tuttua asiaa, jopa itsestäänselvältä tuntuvaa. Sen sijaan jos ei ole lukenut paljoa tämän kirjoittajan tai muita kirjoittajaoppaita aiemmin, Writing Dark Stories on hyvä, nopealukuinen aloitusopas. Ja antoihan se minullekin useita miettimisen arvoisia vinkkejä.