Näytetään tekstit, joissa on tunniste Conit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Conit. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. heinäkuuta 2023

Finncon 2023 – kaksi paneelia ja kirjoituspaja

Itselleni pakolliseksi kesätapahtumaksi muotoutunut Finncon järjestettiin tänä vuonna Tampereella kaksi viikkoa sitten. Odotin sitä kieli pitkällä, koska Finnconissa näkee paljon tuttuja, joita tapaa harvoin. Tänä vuonna olin mukana myös ohjelmassa tavallista enemmän, koska vedin kaksi paneelia ja olin ohjaamassa kirjoituspajaa kaksi tuntia.

Ensimmäinen paneeli oli nimeltään Aikamatkustuksen mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) Venla Lintunen, Matti Järvinen, Jussi Katajala, Sanna Tolmunen ja minä. Lintunen ja Järvinen ovat toimittaneet Vuosiviisari-antologian, joka on täynnä aikamatkustustarinoita. Sen julkaisi Finnconissa Järvisen Nysalor-kustannus. Katajalalta sekä Solmuselta on antologiassa novelli, kuten myös itseltäni. 

Keskustelemassa aikamatkustuksesta. Kuva: Maija Nyström

Aikamatkustusnovellissani Perintökello matkustetaan ajassa niin lyhyt matka, etten ensin tajunnut koko tekstiä aikamatkustustekstiksi. Onneksi lopulta välähti ja tarjosin novellia antologiaan. Oli mukavaa, että jo kauan sitten kirjoitettu teksti löysi paikkansa. Tarina sijoittuu 1970-luvun vaihtoehtoiseen Lontooseen. Päähenkilö Shirley toivoo tapaavansa elämänsä miehen, mutta ei ymmärrä, että on tavannut hänet jo. Novellissa käydään myös Sex Pistolsin keikalla – mikäs sen romanttisempaa.

Toiseen paneelin tuputtauduin vetäjäksi, kun kevään Kauhuconissa tulin puhuneeksi Shimo Suntilan kanssa vanhenemisesta. Suntila kertoi, että Finnconiin oli suunnitteilla paneeli, jossa viisikymppiset puhuvat viisaita. Paneelista puuttui kuitenkin joku, joka ottaisi vetovastuun. Koska olen itsekin varsin laadukasta vuoden 1973 ikäluokkaa, ei tarvinnut kauaa miettiä, voisinko ottaa tällaisen tehtävän. Paneelissa olivat mukana (kuvassa vasemmalta oikealle) minä, Shimo Suntila, Tiina Hautala, Marko Hautala ja Anne Leinonen. Nostimme Pommac-maljat, esittelimme jokainen yhden kirjan, joka oli tehnyt vaikutuksen lapsena tai nuorena ja kerroimme juttuja vuosien varrelta. Merkillepantavaa oli, että vaikka paneelissa oli kepeä tunnelma, myös vakavaa asiaa tuli puhuttua. Tähän ikään mennessä tekemään innostuneet ihmiset olivat huomanneet, kuinka tärkeää on rajoittaa tekemisen määrää, jotta on voimia sille, mitä rakastaa.

Katsokaa nyt, kuinka kivaa on olla viisikymppinen. Kuva: Tiina Raevaara

Paneelien lisäksi vedin Maija Nyströmin kanssa eroottisen spefin kirjoituspajaa. Olimme aliarvioineet kiinnostuksen pajaa kohtaan, ja heti sen alkaessa paljastui, että emme pystyisi antamaan paperisia materiaaleja mukaan kaikille osallistujille. Onneksi pdf-muoto on keksitty, ja sähköposti. Pajassa oli 18 vuoden ikäraja. Erityiskiitokset pitää antaa vänkärille, joka oli ryhmätyötilan ovella tarkastamassa paperit jokaiselta pajaan tulijalta täysin ulkonäköön katsomatta. Kirjoituspaja herätti kiinnostusta myös sillä tavalla, että jo kahdesta paikkaa ehdotettiin sen tai vastaavan pajan tai kurssin järjestämistä uudelleen. Ehkä tähän palataan siis vielä.

Kävin itse seuraamassa mm. esitelmän siitä, mitä Kalevalasta pitäisi tietää, ja paneelin siitä, mitä lohikäärmeet voivat ja mitä eivät voi olla. Finnconin ohjelma oli todella monipuolinen, eikä ollut mitään mahdollisuutta osallistua kaikkeen, mikä olisi kiinnostunut.

Ostosten osalta olin kovin maltillinen. Mukaan tarttui uusin Portti sekä Kuiskaus pimeässä -lehti. T. Gorgonius kävi lahjoittamassa minulle teoksensa Nuori kissa. Koska tämä lahjoitus tapahtui kirjoituspajan yhteydessä, epäilen kirjan sisältävän varsin sopimatonta sisältöä. Omilla rahoilla hankin puolestani Ilkka Auerin Kalmankuun, Anne Leinosen kirjoitusoppaan Sinä kirjoitat romaanin, uuden suomennoksen Liisan seikkailuista Ihmemaassa ja Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian viimeisen osan Kalma.


Lisäksi ostin laukun, jossa voin kannella kirjoja ympäriinsä. Tämä on rock ja söötti yhtä aikaa. 


Ensi vuonna Finncon on Jyväskylässä. Sitä odotellessa voikin kehitellä sinne mitä ihmeellisimpiä ohjelmanumeroita…

maanantai 24. huhtikuuta 2023

KauhuConissa 2023

Kevään parhaita tapahtumia on aina KauhuCon. Minun on käytännössä pakko mennä tapahtumaan, koska olen ollut siellä ensimmäisestä kerrasta saakka jokaikinen kerta. Tänä vuonna keskityin ensisijaisesti hengaamaan ja auttamaan silloin, jos joku oli avun tarpeessa. Tämä johti siihen, että päädyin vetäjäksi Maaseutu kauhun näyttämönä -paneeliin, kun alkuperäinen vetäjä Hanna Morre joutui peruuttamaan tulonsa.

Paneelissa keskustelivat Magdalena Hai, Jussi Katajala ja Samuli Antila. Kävi ilmi, että maaseutu inspiroi loputtomasti erilaisiin tarinoihin. Jäimme odottelemaan mm. maaseudun vyörymistä kaupunkiin ja leikkuupuimureiden ilmestymistä kerrostalojen parvekkeille. Maaseutua ei voi kuin vihata ja rakastaa. Mistäpä sitä parempaa kauhua syntyisi?

Osuuskummalla oli tietenkin conissa myyntipöytä. Tässä pöydän takana Maija.

Juuri ilmestynyt uusi Praedor-antologia piti kuvata KauhuConin tapahtumapaikalla eli Rikhardinkadun kirjastossa. Sain nimittäin conissa tekijänkappaleeni. Miekka ja magia eivät varsinaisesti ole mukavuusaluettani, mutta haastoin itseni kirjoittamaan tekstin, kun uusia Praedor-novelleja haettiin. Pääsin mukaan antologiaan, ja myönnettäköön, että olen tästä melkoisen ylpeä. Novellini Korvakoru kertoo, miltä kosto maistuu. Tämä on tämän vuoden ensimmäinen julkaisuni. Lisää on luvassa.

perjantai 15. heinäkuuta 2022

Finnconissa Espoossa, osa 2

Muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviksi ohjelmiksi valikoin tämän vuoden Finnconissa Anne Leinosen esityksen televisiosarjojen taivaista ja helveteistä, paneelin suomalaisen mytologian käytöstä spefissä sekä paneelin, jossa pohdittiin, pilaako kauhun lukeminen nuoret.

Aloitetaan raamatullisesta aiheesta, vaikka esitelmän pitänyt Anne Leinonen totesikin, ettei hänen kohteenaan olevissa sarjoissa (Supernatural, Lucifer ja Preacher) ole kyse uskonnosta, vaan sarjat käyttävät uskonnosta tuttuja elementtejä vain välineinä tarinankerronnalleen. Taivaan ja Helvetin välillä oleva vahva vastakkainasettelu koukuttaa kätevästi katsojan. Käsitellyistä sarjoista olen katsonut ainoastaan Supernaturalia, ja siitäkin on ehkä noin puolet kausista katsomatta. Leinosen esitys tosin innostaa palaamaan sarjan pariin jossain kohtaa ja katsomaan mahdollisuuksien mukaan myös Luciferia ja Preacheria.

Oli mielenkiintoista kuulla analyysia sarjojen taivaista, helveteistä, jumalista ja näiden suhteista ihmisiin tai luotuihin. Sarjoille yhteistä on se, että Jumala on lähtenyt pois. Supernaturalissa tämä on johtanut siihen, että Taivas on heitteillä ja byrokraatit mellastavat. Helvetissäkin käydään jatkuvaa valtataistelua. Jumala on pettynyt, kun tarinan päähenkilöt, hänen lemmikkinsä Sam ja Dean tekevät mitä lystäävät. Luciferissa Luoja ei ole oikeastaan Helvetin vihollinen, vaan hän on vain jättänyt taakseen tyhjiön, jota yritetään täyttää. Jumala tahtoo eläkkeelle. Helvetissä vallitsee kaaos, koska paikalla ei ole johtajaa. Preacherin Jumala on puolestaan itsekeskeinen. Hän on kyllästynyt ihmiskuntaan ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Aikansa hän viettää kuuntelemalla jatsia ja ajamalla Harrikalla.

Leinosen mukaan Taivas ja Helvetti kuvataan aina hyvin samalla tavalla. Hän miettikin, voisiko kuvauksissa yleiselle byrokratialle ja kiduttamiselle olla vaihtoehtoja. Entä voisiko maailmanloppu olla jotain muuta kuin apokalyptinen? Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Voiko Taivas tai Helvetti olla millainen tahansa ja pysyä Taivaana tai Helvettinä? Voiko Taivas olla epämiellyttävä paikka? Entä voisiko Helvetissä viihtyä? Ainakin se on totta, että fiktiossa kaikki se, mihin ihmisen mielikuvitus riittää, on mahdollista.

Suomalaisesta mytologiasta spefissä olivat Mia Myllymäen johdolla keskustelemassa Anniina Mikama (teos Myrrys), Anne Martin (Kallioon maalattu laulu), Anna Malinen (Hämärikkö) ja Katri Kauppinen (Laakson linnut, Aavan laulut). Oli mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat olivat innoittaneet kirjoittamaan juuri sellaiset tarinat kuin nämä kirjailijat ovat kirjoittaneet. Anne Martin kertoi miettineensä Astuvansalmen kalliomaalauksilla, miksi muiden kuvien joukossa on kädenjälki. Tarinan idea lähti sen inspiroimana liikkeelle. Anna Malinen puolestaan oli tutustunut folkloristiikan opinnoissaan pakkasen loitsuihin ja sitä kautta kiinnostunut kylmyydestä kansanperinteessä. Myös Hämärikkö-teos sai inspiraatiota tästä. Katri Kauppinen kertoi, että vainajien palvonta ja kuolleet ovat pitkään kiinnostaneet häntä. Kummitukset ovat pelottavia, mutta toisaalta kaikki vainajat eivät palaa pelottelemaan kummituksina. Joululaulu Varpunen jouluaamuna avasi Kauppiselle ajatuksen siitä, että vainajat voivat palata, ja myös hänen romaaninsa hahmoilla on eläinhenget.

Kirjailijat arvelivat, että mytologiat kiinnostavat ihmisiä, koska nämä haluavat palata juurilleen. Luontoyhteys on ihmiselle tärkeä eikä koskematonta luontoa ole paljoakaan jäljellä. Anniina Mikama kertoi yrittäneensä herättää Myrryksessä korpimaat henkiin. Hän arveli, että hälyisäksi muuttunut maailma saa myös ihmisen kaipaamaan aikaan, jolloin oli yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa. Luontoyhteys mytologiassa on todellakin paljon selvempi kuin nykyihmisen elämässä. Mikama olikin sitä mieltä, että voisimme ottaa opiksi aiemmin eläneiden ihmisten suhteesta luontoon. Luontoa kunnioitettiin ja sieltä otettiin vain se, mikä tarvittiin. Luonnon kanssa piti elää sopusoinnussa eikä tuhota sitä.

Paneeli keskusteli myös suomalaisen ja muiden mytologioiden suhteesta toisiinsa. Kuten tiedetään, monissa mytologioissa on samankaltaisia elementtejä. Esimerkiksi kalevalaisen mytologian Suuri Tammi on yhdenlainen maailmanpuu ja ukkosen- ja seppäjumalia löytyy monesta paikasta. Paneelissa harmiteltiin, ettei Suomesta löydy lohikäärmeitä, mutta yleisöstä todettiin, että kokkolinnulla on yhteyksiä sellaisiin. Tähän täytyy perehtyä lisää. Eri mytologioiden sekoittamisesta samaan tarinaan kirjailijat olivat sitä mieltä, että kirjoittamisessa on vapaus toimia siten kuin haluaa, kunhan toimii kunnioittavasti. Se kuitenkin vaihteli, halusivatko he itse pitäytyä yhdessä mytologiassa vai sekoittaa aineksia.

Viimeinen seuraamani puheohjelma oli saanut innoituksensa Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa kauhisteltiin sitä, että kouluissa luetutetaan nuorille kauhukirjallisuutta. Pilaako kauhu nuoret? -paneelissa olivat mukana äidinkielen opettaja Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös ja kirjailija Magdalena Hai.

Paneeli lähti liikkeelle opetussuunnitelman lukemisesta, jota aiheestakin pahoiteltiin. Opsin lukemiselle oli kuitenkin vankat perusteet: teksti sanoo, että nuorille pitäisi tarjota monipuolista lukemista, joka innostaa heitä, ja kauhuhan sopii tähän kuin nenä päähän. Nuoruus on epävarmuuden aikaa – tosin usein aikuisuuskin on – ja aikaa, jolloin etsitään itseä. Panelistien mielestä kauhu on juuri näiden syiden vuoksi hyvää luettavaa nuorelle ihmiselle. Hai kertoi olleensa esiteinistä asti kauhufani. Hänellä itsellään genre toimi teini-iän epävarmuuden käsittelyyn, ja siksi hän tahtoo antaa nyt jotain samanlaista uusille sukupolville.

Paneeli keskusteli kauhun asemasta halveksittuna kirjallisuutena. Lönnberg huomautti, että Topeliukselta ja Waltarilta muistetaan vain muut teokset, vaikka hekin kirjoittivat kauhua. Hai sanoi, että kauhua on kuvattu ”kököistä kököimmäksi” kirjallisuudeksi, mutta onneksi status on sittemmin noussut.

Kauhun etuna pidettiin sitä, että se antaa mahdollisuuden käsitellä pelkoa turvallisesti. Göös kertoi, että itse asiassa dystopiat ovat muuttuneet ei-halutuksi kirjallisuudeksi osalle lukijoista. Maailman tulevaisuus on nyt niin epävarma, että kirjallisuuden parissa halutaan kokea toisenlaisia näkymiä. Kauhua lukemalla voi sen sijaan reflektoida oman elämän asioita.

Vaikka panelistit olivat sitä mieltä, että visuaaliset kauhutarinat traumatisoivat helpommin ja kirjallisuudessa lukija ottaa vastaan vain sen, minkä mieli pystyy käsittelemään, Hai kertoi kuitenkin miettivänsä tarkkaan kirjoittamansa vaikutusta ja muuttavansa tekstiä, jos arvelee siinä piilevän trauman mahdollisuuden. Onkin myös totta, että vaikka monenlaisille teksteille on tarvetta, kaikki nuorillekaan kirjoitetut tekstit eivät ole kaikkia nuoria varten. Muidenkin genrejen kuin kauhun kohdalla myös lukijan on mietittävä, mitä valitsee.

Olli Lönnberg päätti paneelin toteamukseen, että jo 2000 vuoden ajalta on kirjallista materiaalia siitä, että nuoriso on pilalla. Emme siis voi pilata nuoriamme antamalla heidän lukea kauhua. Nuorista huolissaan oleminen lienee jokseenkin pakollista. Kai se on osa sitä, että kuuluu siihen aikuissukupolveen, joka yrittää kasvattaa nuoria, jotka kuitenkin tekevät maailmasta omanlaisensa – kuten aina ennenkin. Joskus joidenkuiden aikuisten päivittely osuu kyllä mielestäni vikaan, ja näin käy, jos jaksaa kauhistella kauhukirjallisuutta. Herää myös vahva epäilys, ettei kauhistelija itse asiassa tunne genreä ja sen moninaisuutta. Ehkä tässä tapauksessa tietämättömyys lisää tuskaa.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Finnconissa Espoossa, osa 1

Edellinen live-Finncon oli vuonna 2019, joten riemu oli melkoisen rajaton, kun fandom sai jälleen kokoontua yhteen kasvotusten. Finncon järjestettiin ensimmäistä kertaa Espoossa, tarkemmin Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksessa. Hienointa Finnconissa on ihmisten tapaaminen, mutta kävin myös kuuntelemassa ohjelmaa, jonka antia esitän tiivistetysti kahdessa postauksessa.

Finncon alkoi tänäkin vuonna kirjoittajaperjantailla. Kävin kuuntelemassa ohjelman, jossa Anne Leinonen ja Helena Waris puhuivat äänikirjojen kirjoittamisesta. Lienee parasta huomauttaa, etten ole päässyt itse edes äänikirjojen kuunteluun asti, mutta oli jännittävää kuulla, mitä pitää ottaa huomioon, kun teos kirjoitetaan suoraan äänikirjaksi. Sekä Leinonen että Waris ovat kirjoittaneet äänikirjoja sarjamuodossa. Leinonen kertoi teoksestaan Kymmenen käskyä maailmanloppuun ja Waris teoksestaan Saari, joka on nyt luettavissa myös painettuna kirjana.

Keskustelua kuunnellessa selvisi, että jaksollisen äänikirjasarjan kirjoittaminen poikkeaa hyvinkin paljon paperilla julkaistun romaanin kirjoittamisesta. On ajateltava draaman kaaren kannalta sekä jokaista jaksoa erikseen että pitkää tarinaa, jonka kaikki jaksot yhdessä muodostavat. On muistutettava lukijaa siitä, mitä edellisessä jaksossa tapahtui. On alleviivattava kuuntelijalle, milloin aika tai paikka vaihtuu, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä käyttää ilmaisua ”seuraavana aamuna”. Wariksen mukaan kirjoittaja joutuu taluttamaan kuuntelijaa mukana. Tosin esille tuli myös se, että kokenut lukija pystyy kyllä seuraamaan hyvinkin monimutkaista tekstiä myös luettuna – eikä toden totta kaikki se kirjallisuus, joka ilmestyy sekä painettuna että äänikirjaksi luettuna ole kovinkaan yksinkertaista.

Äänikirjat ovat hyvin suosittuja, mutta sarjamuotoisina niistä ollaan Wariksen mukaan luopumassa. Äänikirjamaailma onkin sen verran uusi näin suurelle yleisölle tuotettuna, että se varmasti elää paljon muutoinkin. Leinonen kertoi, ettei kovin paljoa ole esimerkiksi hyödynnetty useampia lukijoita, joilla voisi helpottaa tarinan seuraamista, jos näkökulmahenkilöitä on useampi kuin yksi. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu.

Mia Myllymäki ja Carita Forsgren puhuivat omassa ohjelmanumerossaan spekulatiivisen fiktion maailmanrakennuksesta. Kolme asiaa korostui: loogisuus, todellisen maailman tunteminen ja ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Spefin maailmat ovat usein yksityiskohdiltaan hyvin rikkaita. Erityisesti Forsgren korosti sitä, että maailmanrakennus on hänen tarinoissaan toiminut parhaiten silloin, kun se on lähtenyt liikkeelle yhdestä keskeisestä elementistä: henkilöstä, troopista, keksinnöstä, ilmiöstä.

Spefissä maailma on tärkeä, eikä sitä voi unohtaa edes silloin, kun se ei ole tarinan keskiössä. Maailma, jossa tarinan henkilöt elävät, vaikuttaa kuitenkin heihin koko ajan. Siksi Myllymäen ja Forsgrenin mukaan onkin hyvä keskittyä tarinan yhteiskuntaan. Sen suunnittelu tekee hahmojen tekemisistä loogisia eikä lukijalle tule oloa, etteivät hahmot käyttäydy luontevasti. Yhteiskunnan toimintatavoista saa myös juonielementtejä tarinaan.

Kirjoittaja ei voi unohtaa myöskään todellista maailmaa. Myllymäki korosti tuntumaa siihen, miten ihmiset toimivat toistensa kanssa. Forsgren puolestaan painotti, että todellinen kokemus on avain spefin tekemiseen elävämmäksi. Hänen mukaansa se, että on oikeasti kokenut asioita, on aivan eri kuin jos olisi nähnyt niitä tieteissarjoista. Spefikirjoittajankin pitää siis olla kiinni tässä todellisuudessa ja havainnoida sitä vahvasti ja monipuolisesti.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)
Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 - Marko Hautala ja novellien kirjoittaminen

Marko Hautala on itseoikeutetusti ollut KauhuConissa puhujana ennenkin. Tänä vuonna hän kertoi alkuvuodesta ilmestyneestä novellikokoelmastaan Kuolleiden valssi.

Puhuessaan ensimmäisessä KauhuConissa vuonna 2017 Hautala kertoi, ettei kauhua arvosteta kuin hieman enemmän kuin pornoa. Nyt hänellä oli iloisia uutisia: kauhukulttuuri on saamassa tilaa Suomessa. Sanotaan, että novellit eivät myy, eikä kauhu, mutta silti Hautalan teos on päässyt Prismaan myyntiin. Toistan: Prismaan. Tässä maailmassa on vielä toivoa.

Olen itsekin tässä kokoillut novellikokoelmaa – genre tosin on, no, kauhun alapuolella – joten oli mielenkiintoista kuulla Hautalan ajatuksia siitä, miten kokoelma saadaan kasaan. Hautala kertoi, että hänen mielestään kokoelma rakennetaan niin, että jokaisesta novellista siirtyy jotain tekstiin, joka tulee sen perässä. Kun on päästy loppuun, viimeinen novelli palauttaa ajatuksen jollain tapaa novellikokoelman ensimmäiseen novelliin. Tämä johtava ajatus aiheutti sen, että Hautalan novellikokoelma ilmestyi aika paljon myöhemmin kuin sen alun perin piti. Vaikea sanoa, millaisen vastaanoton se olisi saanut toisenlaisena, mutta odotus, että palat loksahtavat kohdilleen, näyttäisi kannattaneen: kokoelma on saanut kehuja Helsingin Sanomia myöten.

Romaanin ja novellin kirjoittaminen eroavat Hautalan mukaan siten, että romaania tehdessä kirjailija lyö alussa lukkoon asioita ja sitten vain antaa mennä. Novellin luominen on vaikeampaa. Hautala tuntui kokevan, ettei osaa kuvailla luomisprosessiaan. Hän kehottikin kuuntelemaan Erkka Mykkäsen podcastista jakson, jossa Mykkänen kuvailee haastattelee häntä ja sanoittaa hänen tapaansa kirjoittaa.

Hautala kertoi muutaman kokoelmansa novellin synnystä tarkemmin. Maanalainen Niili -novelli sai innoituksensa Hautalan omasta Egyptin-matkasta, jolla hän sai nähdä hämmentäviä yleisöltä kiellettyjä muumioita, joiden autenttisuus jäi ikuisuuksiksi hämärän peittoon. Taustalla vaikuttivat toki myös kaikki muumioiden kohtaamiset aiemmin: pelottava 3 etsivää ja kuiskaava muumio -kirja, Iron Maidenin Egypti-kuvasto ja Hammerin vanhat muumioelokuvat.

Shirley Jackson Award -ehdokkaan, novellin Varpaat taustalla vaikutti puolestaan teos nimeltä The Mind in the Cave, joka käsittelee luolamaalausten abstrakteja muotoja. Kirja antoi Hautalalle novellissa esiintyvän idean siitä, että luolastojen viimeiseen luolaan on vaikea päästä ja että siellä on hienoimpia maalauksia. Novellin kaiken karmeuden Hautala lienee lisännyt itse. Joskin aika monista olisi valmiiksikin karmeaa joutua maan alla olevan luolaston perille, jonne pääsee vain pimeyden ja ahtauden lävitse.

Yhden kokoelman novelleista idea on lähtöisin kuvataiteesta, John Martinin maalauksesta The Day of His Wrath. Inspiraatio maalaukseen on tullut Hautalaakin inspiroivasta Ilmestyskirjasta. Raamatullinen on toki maalauksen nimikin.

Hyvässä tarinassa pitää Hautalan mielestä olla aitoja, maagisia hetkiä. Niistä leviää tarinan rakenteen päälle taikapölyä ja syntyy tarinan lumous. Tämä elementti tarinoissa ei ole tekniikkaa, ja Hautala sanoikin, ettei sitä voi opettaa. Ilman sitä tarinasta kuitenkin puuttuu jotain, vaikka se olisi kirjoitettu periaatteessa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Hautalan mukaan kauhun viehätys ja tärkeys on siinä, että ihmisen pitää altistaa itsensä ajatuksille, jotka ahdistavat. Altistumisen kautta ihminen vahvistuu. Aika monien pitäisikin minusta tulla KauhuConiin katsomaan, millaisia ihmisiä kauhun harrastajat ovat. Ahdistaville ajatuksille altistuminen ei ole tehnyt heistä aggressiivisia vaan jokseenkin leppoisia. Tuntuu todella hassulta, että jotkut vieläkin katsovat kauhun harrastamista kieroon.

torstai 7. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 – Lauri Lattu ja hirmuiset merihirviöt

Hirviöt ovat kauhun olennaisinta ainesta, ja siksipä Lauri Latun esitelmä merihirviöistä sopi KauhuConin ohjelmaan mainiosti. Itse en ole erityisen perehtynyt merihirviöihin – lähinnä Iku-Turso on tuttu. Merenneidot ovat sen sijaan lapsesta asti kiehtoneet minua, ja esitelmä muistuttikin siitä, että niissäkin on oma kauhupuolensa. Toisaalta kun mietin ikisuosikkiani Pieni merenneito -satua, siinäkin on selviä kauhuaineksia, vaikka ensin mieleeni tulee melankolia.

Latun mukaan meri itsessään edustaa toiseutta ja vierautta parhaimmillaan ja vie alitajunnan ja kaaoksen äärelle. Tämä yhdistää sen jo sinänsä hirviöihin, koska hirviötkin ovat toisia ja vieraita. Merihirviössä yhdistyy siis kaksi asiaa, jotka ovat pelottavia, koska vieraus usein pelottaa ihmisiä.

Merihirviöitä on monenmoisia. Merenväkeen kuuluvat merenneidot, tritonit ja H.P. Lovecraftin syväläiset. Merenneidot ovat alun perin vietteleviä ja vaarallisia syöjättäriä, mutta ne muuttuivat hitaasti jumalattariksi, joiden kuvia kiinnitettiin lopulta laivojen keuloihin. Vaikutteet liikkuivat. Kun eurooppalaiset laivat purjehtivat Afrikkaan, keulakuvamerenneidot yhdistyivät afrikkalaisiin uskomuksiin ja syntyi Mami Watan kultti.

Muun muassa Kolumbus uskoi nähneensä merenneitoja. Hänen näkemyksensä oli, etteivät nämä olennot olleet ulkoisesti niin hurmaavia kuin hänelle oli kerrottu.  1700-luvulla esitettiin näkemys, että ihmiset ovat merenneitojen jälkeläisiä. Tämän mukaan merenneidot – kuten myös Lovecraftin syväläiset – pystyivät lisääntymään ihmisten kanssa. Ranskassa eräs kuningashuone uskoi jopa olevansa sukua Melusine-merenneidolle. 1800-luvulla merenneidoilla käytiin myös kauppaa. Niitä rakennettiin puusta ja ihmishiuksista ja myytiin.

Yksi minulle aivan uusi ajatus Latun esityksessä oli se, että aikoinaan uskottiin meressä olevan ihan kaikkea, mitä maallakin. Lattu näyttikin mm. kuvan merimunkista. Tosin hän pohti, kuinka tosissaan merimunkkeihin ja piispoihin uskottiin. On mahdollista, että ne olivat uskonkiistoihin liittyvää propagandaa.

Meressä asustaa myös isoja möllyköitä, kuten Kraken. Tämä olio ei kuitenkaan aina ole ollut ihmisille kolossaalikalmari. Krakenin alkuperänä on skandinaavisten saagojen Hafgufa. 1600-luvulla eläneelle Francesco Negrille Kraken oli litteä kala. Erik Pontoppiden nosti seuraavalla vuosisadalla Krakenin ja merikäärmeet – kuvaannollisesti – pinnalle. Mustekalayhteys esiintyi ensimmäisen kerran Pierre Denys de Montfortilla (1766–1820). Myös Herman Melvillen Moby Dick -teoksessa on tämä tulkinta.

Kaikista hurjinta on, että kolossaalikalmari ei ole mikään taruolento. On nähty mustekalaolentoja, joiden pituus on 7–10 metriä plus lonkerot. Laji on määritelty elinvoimaiseksi, ja siellä meren syvyyksissä se oleskelee. Alkujaan tällainen olio oli kryptidi – siis olento, josta ei tiedetty, onko se aivan totta vai ei. Kuuluisimpia kryptideitä on Loch Nessin hirviö.

Kryptidityypeistä yleisimpiä ovat merikäärmeet. Mm. Glouchesterin merikäärme ja Con rit ovat tunnettuja merikäärmeitä. Olaus Magnus oli 1500-luvulla sitä mieltä, että merikäärmeitä oli erityisesti Norjanmeren alueella.

Latun mukaan merihirviöt ovat symbolisoineet sitä, että meri on vaarallinen ja tuntematon. Meressä on riittämiin ihmeitä, ja siellä kaikki kasvaa isoksi. Meren pelottavuus on kuitenkin vähentynyt, kun ihminen on oppinut lisää maailmasta. Siksi merihirviötarinoita ei ole samalla tavalla kuin ennen. Mutta kuten Lattu osoitti, meren olennot ovat tarinoille ehtymätöntä ainesta. Esityksen lopussa näkemämme kuvat hypermustasta kalasta, joka imee valoa, ja loisolennosta, joka menee kalan suuhun, syö sen kielen ja asettuu kielen paikalle, todistivat sen. Ja nämä olennot ovat totisinta totta. 

tiistai 5. huhtikuuta 2022

KauhuCon 2022 – Tiina Raevaaran kunniavierasesitelmä

KauhuCon järjestettiin jälleen – viimeinkin parin vuoden koronan aiheuttaman tauon vuoksi. Tapahtuman kunniavieraana oli kirjailija Tiina Raevaara, joka arvioi, että hänen luentonsa ei ehkä kiinnosta ketään muuta kuin häntä itseään. Hän oli kuitenkin päättänyt valita aiheekseen kauhun antaman kuvan tieteentekijöistä, ja täytyy kyllä sanoa, että minua ainakin luento kiinnosti kovasti. Otsikkona oli ”On vaarallista tietää liikaa: kauhun kuva tieteestä ja tutkijoista”.

Ei ole kovin yllättävää, että Raevaaran aihe oli tällainen, sillä hän on väitellyt tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Raevaaran mukaan kauhukirjallisuuden ja -elokuvien avulla voi nähdä, miten tiede on historian kuluessa kehittynyt. Varsinkin biologian, lääketieteen ja tekniikan kehitys näkyy kauhussa, ja kauhuelokuvat näyttävätkin niitä pelkoja, joita tekniikan ja tieteen kehitys on kunakin aikana aiheuttanut.

Keskeinen tieteeseen liittyvä kauhutarinoiden esittelemä pelko on sen pelkääminen, että ihminen saa tietää jotain sellaista, jonka tietäminen ei kuulu hänelle. Tämä teema näkyy – ei tosin ehkä kauhuna mutta muutoin – jo tarinassa Aatamista ja Eevasta sekä hedelmästä, jonka syöminen antoi aterioitsijalle ihmislajilta kiellettyä tietoa. Kauhussa inhimillinen uteliaisuus on vaarallista. Jason Calauto puhuu jopa sellaisesta kauhun lajista kuin knowledge horror, jolle Raevaara ehdotti nimeä tietämyskauhu. Siinä kauhun lähde on nimenomaan se, että ihminen hankkii tietoa, jota hänen ei kuuluisi hankkia.

1900-luvun alussa saksalainen kauhuelokuva käsitteli keinotekoista ihmistä elokuvissa Metropolis ja Golem. Samaan aikaan tieteessä tapahtui mm. molekyylibiologian lähtölaukaus. Kylmän sodan aikana puolestaan tehtiin paljon amerikkalaisia invaasioelokuvia, kuten Se toisesta maailmasta. Kommunismin ja esimerkiksi atomipommin pelko muuntuivat tarinoissa maapallon ulkopuolelta tulevan uhan muotoon. 1970- ja 1980-luvuilla ruumiskauhu oli suosittua. Sitä edustivat mm. elokuvat Brood – vihan jälkeläiset, Shivers – Kylmät väreet ja Kärpänen. Samaan aikaan tieteessä onnistuttiin keinohedelmöityksessä ja sikiödiagnostiikka ja genetiikka kehittyivät, kuten myös elinsiirrot. Pelkoa aiheuttivat hi-virus ja säteily.

Eipä siis ihme, että tiede on Raevaaran mukaan pohjaton aarrearkku, josta kirjailija löytää esimerkiksi henkilöitä, jotka tahtovat selvittää erilaisia asioita ja näiden henkilöiden koekaniineja. Itse olen luonnontieteilijöille tässä kohtaa hieman kateellinenkin. En ainakaan itse ole löytänyt omalta alaltani suomen kielen sinänsä jännittävästä maailmasta yhtä jännittäviä kauhutarinanaiheita kuin mitä luonnontieteilijät ammentavat omilta mukavuusalueiltaan.

Raevaara esitteli myös tutkijoiden arkkityyppejä kirjallisuudessa. Tutkija voi olla paha alkemisti, idealistinen sankari, hölmö virtuoosi, tunteeton tutkija, joka kykenee uhraamaan toisia ihmisiä, seikkailijatutkija, joita esiintyy esimerkiksi Jules Vernen tarinoissa, hullu tiedemies tai avuton tutkija. Kauhussa tutkimus riistäytyy tutkijalta käsistä, koska hän on liian utelias ja tavoittelee juuri sitä tietoa, jota ei saisi tavoitella. Tutkija tahtoo esimerkiksi jatkaa elämää keinotekoisesti tai sekoittaa eläinlajeja luonnottomasti. Tunnettuja karmean kohtalon kokevia tiedemiehiä esiintyy mm. Tohtori Jekyllissä ja herra Hydessä, Frankensteinissa ja Silmät ilman kasvoja -elokuvassa.

Kauhun syntyaikana – ainakin jos puhumme siitä, mitä pidämme nykyään kauhuna – 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ja sen jälkeen näkee myös paljon merkittäviä kehitysaskelia tieteessä ja tekniikassa. Kirurgia kehittyi. Rokottaminen, polttomoottori ja sähkövalo keksittiin. Charles Darwin kehitteli evoluutioteoriansa, mikä johti siihen, että tajuttiin ihmisenkin olevan vain yksi eläinlaji. Tosin ihmisen ja eläimen välille tehtiin sitten ero sillä, että ihmisellä oli tietoisuus, jota eläimellä ei ollut. Solubiologia kehittyi merkittävästi. Kromosomit löydettiin 1888. Aikakaudella oli makaaberit puolensa, sillä anatomian tutkimusta varten kaivettiin ruumiita haudoista. Tekniikan kehittyessä myös sotateknologia kehittyi. Siirtomaavalta toi mukanaan mieletöntä tappamista. Raevaaran mukaan aikaa voidaankin pitää skitsofreenisena aikakautena, jolloin tieteen edistys ja entistä tehokkaampi julmuus olivat molemmat läsnä.

Kauhu muistuttaa tietenkin omalla tavallaan tieteen vaaroista. Kuten todettua, se tuo esiin, mikä ihmisiä minäkin aikakautena arveluttaa tieteen kehityksessä. Toisaalta kauhu voi Raevaaran mukaan myös ennustaa tulevaisuutta, luoda sitä. Tiede on kokeillut monia asioita, joita fiktio on esittänyt ennen sitä.

Esityksen lopuksi Raevaara esitteli omaa tuotantoaan. Siinä tiede näkyy selvimmin uusimmissa teoksissa Kaksoiskierre ja Polaaripyörre ja pian ilmestyvässä teoksessa Sielujen syöveri. Kaksoiskierre käsittelee khimeerien tekoa. Tieteessä tehdään näitä olioita, joissa yhdistetään kahden eri lajin perimä, mutta asiasta ei kummemmin puhuta. Raevaara antoi tieteestä hyvinkin negatiivisen kuvan. Kaikenlaista kokeillaan ja halutaan tietää, miten se onnistuu, eikä etiikkaa aina pysähdytä pohtimaan, vaan halutaan vain tietää, mihin kaikkeen tiede voi pystyä. Kuulostaa pelottavan paljon herra Frankensteinilta.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Puhutaan erotiikan kirjoittamisesta – virtuaali-Finnconin ohjelmaa

Tämän vuoden Finncon on hieman pienimuotoisempi verrattuna Finnconeihin, joihin olemme tottuneet. Tapahtuma toteutetaan virtuaalisena yksi ohjelmanumero kerrallaan ja laajemmin ohjelmaa suunnitellaan ensi vuodelle. Itse olen keskittynyt yhteen ohjelmanumeroon, joten pienimuotoisempaa on minullakin kieltämättä ollut.

Perjantaina kuuntelin tarkasti Solina Riekkolan ja Anni Kuu Nupposen keskustelun siitä, mitä on spekulatiivisen erotiikan kirjoittaminen. Arvelin ohjelman sisältävän paljon asiaa tänä vuonna julkaistusta Kiima-antologiasta, jossa kummaltakin esiintyjältä on novelli, mutta keskustelu koskikin vielä enemmän erotiikan kirjoittamista yleensä – ei siis edes spekulatiivisesta näkökulmasta.

Ensiksi Riekkola ja Nupponen pohtivat sitä, missä menee erotiikan ja pornon raja. Riekkolan mielestä kysymys on sinänsä tärkeä, vaikka aina ei ole niinkään tärkeää, missä raja menee. Hänen mukaansa romanttisessa kirjallisuudessa kuitenkin käsitellään tyypillisesti ihmissuhteen syntymistä. Tämä ihmissuhde voi myöhemmin olla eroottinen, mutta romanttinen tarina ei keskity seksiaktin kuvaamiseen. Porno sen sijaan keskittyy nimenomaan siihen. Erotiikka jää Riekkolan mukaan johonkin romantiikan ja pornon väliin. Siinä aktin kuvaaminen on tärkeää, mutta tekstissä on mukana paljon muutakin, mm. se, miten seksiin on päädytty. Lisäksi erotiikassa tekstin viettelevyys on olennaista, sillä kaikki kirjallisuuden seksiaktitkaan eivät ole lainkaan kiihottavia.

Myös Nupponen oli sitä mieltä, että erotiikassa on tärkeää myös se, mitä on aktin ympärillä, ja hän muistutti myös siitä, että teksti voi olla eroottinen ilman aktiakin. Määritelmää, jonka mukaan porno on suorasukaisesti sanottuna runkkumatskua ja erotiikka kutkuttelee, Nupponen ei pitänyt siinä mielessä onnistuneena, että eri ihmisiä kutkuttavat aivan eri asiat. Se on kyllä varsin totta, mutta ehkä voisi sanoa, ettei teksti ole eroottista, jos se ei kutkuttele kenenkään eroottista tunnetta.

Tunne ja tunnelma onkin erotiikassa tärkeää. Riekkola totesi, että porno on mekaanisempaa, kun taas erotiikassa painottuu tunnelma. Hänen mukaansa puhtaasti pornografista kirjallisuutta onkin vähän, koska kirjallisessa muodossa pornografia ei toimi yhtä hyvin kuin kuvallisessa.

Miksi Riekkola ja Nupponen tahtovat sitten kirjoittaa erotiikkaa? Nupponen haluaa, että maailmassa olisi enemmän hyvää eroottista luettavaa. Hänellä on siis erotiikan kirjoittamisessa taiteellinen pyrkimys. Lisäksi hän kertoi, että erotiikassa kiehtoo sen syvä inhimillisyys. Hän haluaa myös tuoda esille sukupuolien kirjoa ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta. Tabujen rikkominen ja asioiden normalisoiminen ovat hänen päämääriään.

Riekkolan syyt erotiikan kirjoittamiseen ovat pitkälti samoja. Häntä kiinnostaa se, että hyvin usein seksi kuvataan täydellisenä: täydelliset kehot harrastavat täydellistä seksiä. Riekkola itse tahtoo kirjoittaa epätäydellistä erotiikkaa, jossa seksi on hauskaa ja epätäydellistä ja on aivan ookoo, että se on niin. Toisin sanoen Riekkola tahtoo kirjoittaa kiihottavia tarinoita siitä, mitä todellisten ihmisten – tai vaikkapa kentaurien – todellinen seksi voisi olla. Tällainen erotiikan kuvaus todellakin normalisoi muidenkin kuin "virheettömien" ihmisten seksuaalisuutta ja on siksikin tarpeellista. Lisäksi täydellisyys on usein aika yhdentekevää.

Ohjelmanumeron kiinnostavinta antia oli keskustelu erotiikan kirjoittamisessa käytettävästä sanastosta. Miten voi löytää sopivan kuvailun tason ja sanaston? Nupposen mukaan erotiikan kirjoittamisessa joutuu miettimään sanastoa ehkä enemmänkin kuin muuten kirjoittaessaan. Osa sanoista voi olla jollain tapaa häpeällisiä ja osa huvittavia.

Riekkolan mukaan erotiikkaa voi kirjoittaa eri tyyleillä siinä missä muunkinlaista kirjallisuutta. Valittu sanasto voi tuoda tekstiin komediallisuutta tai kuvastaa esim. valtasuhteita henkilöiden välillä. Sanoilla penis, kalu, kyrpä ja meisseli tekstiin tulee aivan erilainen sävy. Hauska yksityiskohta sanaston valinnasta oli Artemis Kelosaarelta lainattu ajatus, että jos muut sanat eivät tunnu sopivilta, käytä latinaa. Itse en edes tiedä, ovatko sanat penis ja vagina niin kliinisiä, kuin millaisina niistä ohjelmanumerossa puhuttiin. 

Nupponen muistutti, että sanastoa on hyvä miettiä siinäkin mielessä, että väärän sanan käyttö voi rikkoa tunnelman. Jos kirjoittaja käyttää vaikkapa sanoja nahkapatukka tai samettiluola, se ei välttämättä saavuta lukijassa haluttua tunnetta. Väärästä sanavalinnasta voi tulla sellainenkin olo, että kirjoittaja häpeilee asiaansa. Nupposen mukaan pitää kuitenkin aina kirjoittaa mehukkaita sanoja käyttäen ja täyteläisesti.

Nupponen sanoi, että erotiikan kirjoittamiseen liittyy oikeastikin usein häpeää sekä ajatus siitä, kertooko teksti jotain kirjoittajan omasta seksielämästä. Hänen mukaansa voi kertoa tai olla kertomatta. Eikä kaikkien seksikohtausten tarvitse kiihottaa lukijaa. Niiden tarkoitus tarinassa voi olla jokin aivan muu, kuten valta-asetelman näyttäminen tai henkilöiden suhteen vieminen miellyttävään tai epämiellyttävään suuntaan.

Eroottisiakin kohtauksia on Nupposen mukaan luettava henkilöhahmoista käsin. Jos ei ymmärrä, miksi eroottinen kohtaus on sellainen kuin on, on tärkeä ymmärtää, että tarinan henkilöhahmot pitävät siitä, mitä ovat tekemässä. Tässä kohtaa tulee mieleen jälleen, kuinka mielenkiintoista olisi kirjoittaa henkilöstä, joka pitää aivan eri asioista kuin minä pidän ja joka toimii aivan eri tavalla kuin minä. Haastavuusaste lisääntyy siinä myös huomattavasti, ainakin minun mielestäni, mutta haasteitahan kirjoittaja kaipaa.

Riekkola sanoi, että hänen mielestään kaikki tarinat ovat henkilökohtaisia tai jos eivät ole, ne ovat huonoja. Tähän ajatukseen minun on helppo yhtyä. Tarina kertoo vähintäänkin kirjoittajansa kiinnostuksen kohteista. Tämä onkin Riekkolan mukaan tärkeää myös erotiikkaa lukiessa. Erotiikka palvelee tarinaa eikä kerro välttämättä kirjoittajasta yhtään mitään, paitsi siinä mielessä, että erotiikan kuvaus on kirjoittajan väline tuoda esille jokin häntä kiinnostava asia.

Riekkola kertoi myös omalta osaltaan erotiikan kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Hän on joutunut miettimään, haluaako häpeilemättömän erotiikan olevan osa omaa kirjoittajakuvaansa. Lopulta hän päätyi siihen, että se saisi olla. Hänen mielestään häpeää ei erotiikkaa kirjoittaessa pääse kuitenkaan pakoon. Ehkä erotiikan kirjoittaminen onkin hyvä Häpeäminen ei kannata – harjoitus.

Erotiikka onkin mielenkiintoinen kirjallisuudenlaji siinäkin mielessä, että yhä meidänkin yhteiskunnassamme sen kirjoittaminen voi Nupposen mukaan leimata, vaikka olemmekin menossa parempaan suuntaan. Riekkola muistutti kuitenkin, että erotiikkaan on aina kuulunut se, että kielletty ja outo on kiihottavaa ja kiinnostavaa. Spefierotiikka on siis vielä siksikin kiinnostavaa, että se ei noudattele tosimaailman tabuja ja sääntöjä.

Entäpäs millainen on Riekkolan ja Nupposen mielestä huono eroottinen kohtaus – ja hyvä? Nupposen mukaan huonossa eroottisessa kohtauksessa on tarkoitus kutkuttaa ja kiihottaa, mutta lopputulos on lattea ja vaivaantunut. Eri asia on tietenkin, jos yritetään kuvata vaikkapa vaivaantumisen tunnetta. Myöskään päälleliimattu erotiikka ei toimi.

Riekkola muistutti vielä uudelleen siitä, että eri ihmisille eri asiat ovat kutkuttavia, mutta että hyvän erotiikan pitäisi perustua johonkin todelliseen havaintoon. Hänelle tällainen havainto on ollut esimerkiksi se, että useinkaan seksi oikeiden ihmisten välillä ei ole täydellistä.

Nupposen mukaan huono eroottinen kohtaus on yksinkertaisesti tylsä. Tähän Riekkola lisäsi, että jos kohtaus on tylsä, se ei ole eroottinen. Nämä kaksi sulkevat toisensa pois. Nupponen totesi, että tylsyys syntyy siitä, ettei kohtausta ole kirjoitettu mehukkaasti vaan mekaanisesti tai että kirjoittanut on mennyt sanojen taakse piiloon eikä pääse asian ytimeen.

Riekkola muistutti myös, että seksistä kirjoittaessaan pitää olla tosissaan, ei saa kainostella vaan pitää reilusti olla henkilöidensä puolella. Riekkola antoikin hyvän vinkin: jos on ajateltavissa, että lukija olisi onnellisempi, jos saisi kuvitella eroottisen kohtaamisen päässään, kohtausta ei pidä kirjoittaa. 

Lopuksi muutama Riekkolan ja Nupposen antama lukuvinkki niille, jotka haluavat sukeltaa spekulatiivisen erotiikan tai ihan vain erotiikan pariin. Näitä voi etsiskellä kirjastosta. Minulla taitaa olla hyllyssä muut paitsi Decamerone. Siitä en ole ihan varma.

Anaïs Nin: Pikkulinnut
Boccaccio: Decamerone
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit
Artemis Kelosaari: Omenatarha
Kiima-antologia

perjantai 25. lokakuuta 2019

Katri Alatalo Lokaconissa

Etukäteen odotin Lokaconin ohjelmasta eniten ohjelmanumeroa ”Puolieläviä ja kuolemattomia”, jossa Oskari Rantalan oli tarkoitus haastatella Katri Alataloa ja Karoliina Heinolaa heidän kirjojensa kuolemattomista henkilöhahmoista. Valitettavasti Karoliina Heinola ei ollutkaan päässyt saapumaan paikalle, mutta oli mielenkiintoista kuulla, mitä Alatalo kertoi tuoreimman kirjansa Ikuisesti, siskoni maailmasta ja päähenkilöstä.

Ensimmäiseksi Rantala kuitenkin kysyi Alatalolta kirjan kauhuelementeistä, jotka ovat Rantalan mukaan vahvoja. Alatalo myönsi, että kauhu on kirjassa läsnä. Kun hän yrittää kirjoittaa fantasiaa, mukaan eksyy kauhua, vaikkei sitä erikseen olisi suunnitelmassa. Näinpä uudessakin kirjassa on Alatalon mukaan jopa slatterpunk-kauhuvivahde.

Rantalan mukaan Ikuisesti, siskoni käsittelee kuolemattomuuden reunaehtoja. Häntä kiinnostikin, miksi kuolemattomuus on Alatalon mielestä mielenkiintoinen teema. Alatalo pohti vastauksessaan sitä, että ihmiset tahtovat pitää elämästä kiinni ja kulttuurimme myös ihannoi nuoruutta. Siksi spefistille on antoisa aihe pohtia kysymyksiä siitä, mitä jos olisi mahdollista elää pidempään, mitä siitä seuraisi ja olisiko pidempi elämä järkevää lainkaan tai mukavaa. Nämä olivat lähtökohtana Ikuisesti, siskoni -kirjalle. Alatalo halusi myös kirjoittaa aiheesta, joka on ikiaikainen, ja tässä hänellä oli sellainen.

Kuolemattomuudesta on kirjoitettu kaunokirjallisuudessa aina, mutta Alatalon mukaan sitä itsessään ei kuitenkaan ole sinänsä käsitelty tai varsinkaan problematisoitu. Monille kirjoittajille on riittänyt, että tarinassa on kuolematon hahmo, esimerkiksi vampyyri. Alatalo otti siis melkoisen haasteen vastaan: hän halusi käsitellä kuolemattomuutta syvällisemmin. Aihe toi eteen monenlaisia ongelmia. Ensiksikin oli vaikeampi päättää, mistä tarina pitäisi aloittaa. Entä mihin se loppuisi? Palautekeskusteluissa Alatalo huomasi törmäävänsä aina samaan kysymykseen: eikö tämä hahmo tosiaan kuole?


Rantalaa kiinnosti myös, onko kuolemattomuuden tavoittelu epäilyttävää, jos ikuista elämää kaipaa antagonistinen hahmo. Alatalo sanoi kuitenkin ymmärtävänsä pahistaan, sillä harva haluaa kuolemaa, eikä kuolemattomuuden tavoittelussa sen vuoksi ole mitään epäilyttävää.

Kirjoittajalle mielenkiintoista on aina kuulla, miten tarinat ovat syntynyt. Alatalo kertoi, että Ikuisesti, siskoni sai alkunsa hyvin pelivaikutteisesta alkukuvasta, jossa oli nuori nainen kaksi miekkaa selässään. Nainen oli lumimyrskyssä tai vastaavassa säänalassa nummilla.

Kun Alatalo alkoi työstää ideaa, kävi selväksi, että kelttiläinen maailma istui tarinaan hyvin – tai tarina siihen. Taustatyönä Alatalo luki sekä Skotlannin että – ehkä hieman yllättäen – Japanin historiaa. Hän otti asiaan perehtymisen niin tosissaan, että matkusti Skotlantiin varta vasten. Hän ei kuitenkaan koe olevansa mikään Skotlannin historian asiantuntija ja onkin kirjoittaja, jota alkaa tarina jossain kohtaa vetää niin kovaa, että haluaa tehdä vain omaa juttuaan ja ottaa taustatyöstä löytämänsä asiat mukaan kevyesti, itselleen sopivasti.

Mielenkiintoista oli kuulla myös, miten Ikuisesti, siskoni -romaaniin syntyi kaksi aikatasoa – aluksi kirja nimittäin kulki yhdessä ajassa. Kustannustoimittajan kanssakin työskenneltiin pitkään tällaisen yksinkertaisemman version kanssa. Tarina tuntui kuitenkin tarvitsevan jotain lisää, ja lopulta Alatalo kirjoitti siihen ikään kuin jatko-osan, jonka upotti aiemmin kirjoittamansa tarinan väleihin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, koska kuolemattoman henkilön kohdalla yksi koko ajan samanlaisena pysyvä maailma ei riittänyt. Tämä toi kuolemattomuuden käsittelyyn myös yksinäisyyden tunteen, kun kaikki ympärillä muuttuu eikä kukaan muista asioita, jotka kirjan päähenkilö muistaa.

Lopuksi Rantala tiedusteli, mitä Alatalolta voidaan odotella seuraavaksi. Kirjailija kertoi, että hänen ideansa syntyvät niin, että siihen, mitä on tehnyt, tulee totaalinen kyllästyminen ja syntyy halu tehdä jotain aivan muuta. Niinpä Alatalo ei nyt tahdo kirjoittaa korkeafantasiaa epämääräiseen menneisyysmaailmaan vaan työstää urbaanifantasiaa 2020-luvun Eurooppaan. Hän on huomannut, että seuraava kirja on vastaisku edelliselle. Lukija voi toki jäädä kaipaamaan lisää tarinoita samaan maailmaan, mutta on kunnioitettavaa, että kirjailija tahtoo kirjoittaa erilaisista aiheista ja maailmoista. Alataloa ei ainakaan voi syyttää paikalleen jähmettymisestä.

torstai 24. lokakuuta 2019

J. Pekka Mäkelä Lokaconissa

Lokaconin tämänvuotisena kunniavieraana oli J. Pekka Mäkelä, joka ei olekaan ihan turha kirjailija, sillä hänen teoksensa Hunan on yltänyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi asti. Puheenvuorossaa Mäkelä kertoi kirjallisesta lahjakkuudesta, joka usein käsitetään myyttisenä kykynä.

Mäkelä sanoi, että häntä on aina pidetty kirjallisena lahjakkuutena. Syy tähän on ollut se, että hänen vanhempansa työskentelivät kirjallisella alalla. Lapsuudenkoti oli kaikin tavoin kirjallinen, kotikirjasto pursusi kirjoja – arvostelukappaleitakin oli niin paljon, että Mäkelä piti normaalina kirjan ominaisuutena sitä, että siinä oli merkintä ”arvostelukappale”. Koko perheellä oli myös huono tapa lukea ruokapöydässä.

Mäkelälle oli siis hyvin normaalia jo lapsesta asti ajatella, että ihmiset käyttävät aikansa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Niinpä hänkin päätyi jo suunnilleen seitsemänvuotiaana kirjoittamaan kavereidensa kanssa tarinoita, ja koska hän sivisti itseään lukemalla, tarinoita tuli myöhemmin mm. Dumas’n hengessä. Vanhemmat kannustivat kovasti, mutta rakentava kritiikki jäi – ymmärrettävästi – puuttumaan. Harvemminhan vanhemmat alkavat lastensa töistä osoitella, mitä niissä olisi hiottavaa, niin tarpeellista kuin kritiikki olisikin.


Tieteiskirjallisuuskin oli osa Mäkelän elämää jo nuoresta. Seitsemänvuotiaana hän katsoi kuulentoa, vaikka olisi oikeasti ollut nukkuma-aika, ja myös suomennettu klassinen science fiction tuli tutuksi varhaisessa iässä.

Kirjoittamisessa hyödyllistä teknistä taitoa Mäkelä opiskeli konekirjoituskurssilla. Siellä hän kertoo olleensa laiska, vaikka halusikin konekirjoitustaidon oppia. Muutoinkin Mäkelä kertoi olleensa haaveilija, joka piti paljon ääntä siitä, mistä haaveili – jopa niin paljon, että tyttöystävä huomautti, ettei hän paljoakaan muuta tehnyt haaveensa eteen kuin puhui. Mäkelä ajatteleekin, että hänellä oli tuolloin päähänpinttymä siitä, että hänellä on lahjoja, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut tarvittavaa maanista pakkomielteisyyttä tekemistä kohtaan, ja sitä kautta häneltä puuttuikin kaikki.

Oli mielenkiintoista kuulla, miten pitkissä prosesseissa Mäkelän kirjojen tarinat ovat syntyneet. Kirjailija pyöritti parikymmentä vuotta mielessään ideoita. Monia nyykähtäneitä alkuja syntyi. Sitten sattuma, onni tai jokin sellainen tunkeutui mukaan. Mäkelä joutui melkein itsestään mukaan kustantamotoimintaan, kun hänen ystävänsä perustivat kustantamon. Osakkaana ja hallituksessa toimiessa kustantamotoiminta tuli varmasti tutuksi, vaikka Mäkelä kertookin olleensa melkoisen tehoton toimija.

Lopulta Mäkelä päätyi toimittajaksikin, vaikka juuri se ura oli ehdottomasti kiellettyjen valintojen listalla. Erinäiset kirjoitustyöt saivat jatkoa Rumbaan kirjoitetuista lehtijutuista, ja lopulta Mäkelää pyydettiin kääntämään Curt Cobainin elämäkerta. Siitä työstä Mäkelä sai vähemmän ylistävää palautetta, ja hän itsekin pitää käännöstä huonona. Mäkelän puheesta jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että kaikesta tästä huolimatta tämä käännös on toki merkkipaalu hänen urallaan.

Kun Mäkelä oli töissä Like-kustantamossa, elämä oli kaikkinensa hänellä sen verran paremmin hallinnassa, että alkoi olla aika viimein todella kirjoittaa romaani. Suunnitelman tekeminen auttoi sitä, että teksti virtasi. Samoihin aikoihin osui eräs Mäkelän kerronnallisen mielen avannut lukukokemus.

Kustantamossa töissä oleminen oli selvä etu, kun halusi saada tekstinsä julki. Ei Mäkelän esikoisromaania toki lukematta hyväksytty, mutta hän ohitti valtavat käsikirjoituskasat, kun tyrkkäsi käsikirjoituksensa suoraan käteen oikealle ihmiselle. Esikoisen merkitys oli Mäkelän mukaan pään auki saaminen: kirja ei kerännyt ylistävää kritiikkiä. Tärkeää oli kuitenkin, että kirjoittaja oli keksinyt tavan kirjoittaa tekstinsä valmiiksi asti.

Mäkelä onkin julkaissut esikoisensa jälkeen useita romaaneja, ja käännöksiäkin on syntynyt suuri määrä. Hän alkaa vähitellen tuntea, että hänellä on alalla vaadittavaa lahjakkuutta. Jollain lailla lohdullista oli kuulla, että kokeneenkin kirjailijan työhön kuuluu epävarmuus osaamisesta. Mäkelä miettii mm. lähes olematonta kirjoittajakoulutustaan tai sitä, ettei ole lukenut kovinkaan monia klassikoita. Niinpä hänelle tulee välillä ajatus siitä, onko hän oikea kirjailija tai kääntäjä. Eniten hän pitääkin itseään kirjallisen alan sekatyömiehenä. Hieman kuitenkin lohduttaa tieto siitä, että alalla olevilla ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja. Niin, vaikka monissa asioissa muodollinen koulutus on hyvä asia, voi asioita oppia hyvinkin monella tavalla.

Mäkelälle tärkeitä ovat tunnustukset, jotka kertovat siitä, että hän osaa työnsä. Tämä on helppo ymmärtää. Kirjailijaliiton jäseneksi pääseminen kertoo varmasti siitä, että muut kirjailijat ottavat vakavasti, ja Finlandia-ehdokkuus on myös merkki tosissaan otettavasta kirjailijuudesta – joskin kumpikin näistä voi puuttua hyvinkin taitavalta kirjoittajalta, jos niikseen tulee, mutta toki noista saavutuksista pitää iloita.

Toisaalta kirjoittamisprosessin keskellä Mäkelästä saattaa jälleen tuntua, että lahjakkuus ailahtelee, mikäli sitä on olemassakaan. Hänen päänsä yrittää työstää materiaalia, saada siitä jotain aikaiseksi, ja kirjailija tuntee itsensä aloittelijaksi, joka ei osaa sitä, mitä on tekemässä. Joskus optimismikin on onneksi pinnassa.

Puheenvuoronsa lopuksi Mäkelä muistutti, että kirjallisuutta tehdään lukijoille. Yhteenvetona lahjakkuuskysymykseen hän totesi, että lahjakkuutta mytologisoidaan liikaa. Siitä siis kirjoittamaan. Ja kun saat jotain aikaan, älä jätä sitä pöytälaatikkoon. Tekstejä tehdään, jotta joku lukisi ne.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Finncon 2019, osa 3

Kuten olen jo monesti kertonutkin, kauhu on minulle läheinen genre. Myös historia on suuri rakkauteni. Siksipä Finnconissakin ohjelmaani valikoitui empimättä paneeli, joka käsitteli vanhaa suomalaista kauhua. Paneelin keskustelijoina olivat Matti Järvinen, Juri Nummelin ja Artemis Kelosaari, joka toimi puheenjohtajana. Järvinen ja Nummelin ovat molemmat toimittaneet antologioita, jotka sisältävät vanhaa suomalaista kauhua.

Ensiksi paneeli pohdiskeli, miksi klassikot ovat myös kauhukirjallisuutta. Järvisen mukaan Zacharias Topeliuksen kiinnostuksenkohteisiin kuului kauhu ja hän kirjoitti kauhutekstejä sanomalehtiin, tosin anonyymisti. Järvinen sanoi, että on todennäköistä, etteivät vanhat kirjailijat oikeastaan kokeneet kirjoittavansa kauhua, vaan kauhupiirteitä tuli teksteihin sattumalta mukaan. Nummelin muistutti aikakausien eroista siinä, että nykyään lasketaan kauhun lajityyppiin tiettyjä asioita, mutta aiemmin ajatustavat olivat erilaiset.

Vanha suomalainen kauhu ei ollut erillään kansainvälisistä trendeistä. Nummelinin mukaan 1800-luvun Suomessa luettiin ja tunnettiin paljon ruotsiksi julkaistuja kauhutarinoita. Ruotsi toki oli monen Suomessa asuvan 1800-luvun kirjailijan äidinkielikin. Järvisen mukaan gotiikka oli kansainvälisesti vahva trendi ja siinä tyypillisesti esiintyviä asioita, kuten sukusalaisuuksia, kummituksia ja hulluutta voi löytää jonkin verran myös suomalaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta. Erona kansainväliseen kauhuun oli kuitenkin se, ettei suomalaisessa kauhussa ollut yliluonnollisia elementtejä. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (1851) tai Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) loivat kauhunsa muilla keinoin.

Nummelin muistutti, että vanhaa suomalaista kauhua kirjoitti moni naiskirjailija, jonka kirjallisuushistoria on halunnut unohtaa. Järvinen puolestaan kertoi, että ajalle tyypillinen tapa julkaista kaunokirjallisuutta olivat sanomalehtien jatkokertomukset. Nykyihminen on tottunut ajattelemaan, että vain painetut kirjat ovat oikeaa kirjallisuutta, ja siksi kirjallisuudentutkimuskin on keskittynyt tähän.


Koska suomalaisessa kauhussa oli kansainvälisesti suosittuja elementtejä, seuraavaksi kiinnostavaa oli tietenkin se, mikä siinä oli nimenomaan suomalaista. Järvinen kertoi, että suomalaisesta kauhusta on löytynyt vain vähän perinteisiä anglosaksisia kauhuhirviöitä, kuten vampyyreja ja ihmissusia. Sen sijaan Suomessa on kirjoitettu piruista ja kummituksista ja erityisesti Samuli Paulaharju hyödynsi kansanperinnettä.

Nummelin mainitsi Aleksis Kiven Kalvean immen tarinan, joka on hänen mukaansa täysveristä kauhua ja kuulostaa kansantarinalta, vaikka mitä ilmeisimmin onkin Kiven itsensä keksimä tarina. Toisesta kauhuelementtejä sisältävästä tarinastaan Vuoripeikot Kivi sen sijaan itse on kertonut, että muualla Euroopassa kerrotaan paljon samankaltaisia tarinoita. Järvinen muistuttikin, että kauhulle on tyypillistä se, että sen alkuperä himmentyy, kun tarinat liikkuvat paikasta toiseen.

Järvisen mukaan suomalaisesta kauhusta on vaikea löytää yhdistäviä piirteitä. Jotkin tarinat käsittelevät porvariston pahuutta ja on myös esimerkiksi kostotarinoita. Jälkimmäisistä esimerkkinä Järvinen mainitsi tarinan, jossa sisällissodassa punaisella puolella ollut silvottiin kuoliaaksi. Myöhemmin hän palasi kummittelemaan ja kostamaan. Tällaisen valkoiset pahana esittävän tarinan takana olivat Järvisen mukaan työväenliikkeen ideologiset päämäärät. Nummelin huomautti, että sisällissotaa on toisaalta käsitelty kauhukirjallisuudessa yllättävän vähän. Tämä on varsin hyvä huomio, sillä kyllä siitä varmasti saisi ammennettua kauhuun vähintään yhtä paljon tarinoita kuin muihinkin kirjallisuudenlajeihin.

Paneeli keskusteli myös entisaikojen suhtautumisesta kauhuun. Nummelin ei ollut löytänyt viitteitä siihen, että kauhua olisi julkisesti tuomittu. Joskus tosin sanottiin, ettei kauhunovellikokoelmia pitäisi hankkia yleisiin kirjastoihin. Järvinen totesi, ettei kauhukirjallisuutta edes nimitetty kauhukirjallisuudeksi. Joka tapauksessa kauhu on upotettu jonnekin halveksunnan pohjamutiin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun alun jälkeen – ja onneksi nyt jo nostettu sieltä.

Nummelin intoutui kehumaan 1920-lukua kovalaatuiseksi ajaksi suomalaisen kauhun historiassa. Silloin Mika Waltari kirjoitti Kuolleen silmät -kauhunovellikokoelmansa ja Aino Kallaksen Sudenmorsian ilmestyi. Myös tuon ajan runoudessa oli paljon kauhuaineksia. Niitä käyttivät mm. Uuno Kailas ja Katri Vala, ja niiden vastaanotto kritiikeissä oli myönteinen. Järvisen mukaan näitä ei luettu kauhurunoina, mutta Nummelin kuittasi, että Kailasta kuitenkin verrattiin Edgar Allan Poehun. Järvinen totesi tähän, ettei suuri yleisö välttämättä kuitenkaan yhdistänyt näiden kirjailijoiden tuotantoa kauhuun, mutta Nummelin oli sitä mieltä, että kritiikki kyllä suhtautui teksteihin kauhurunoutena, mutta nykyaika on unohtanut niistä tämän lajityyppiominaisuuden.

Kauhu joutui suosiosta paitsioon, kuten jo todettua. Miten tämä sitten tapahtui? Nummelinin mielestä on vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtui. Joka tapauksessa yhteiskunnallinen realismi oli alkanut korostua kirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen. Järvinen ei ollut paitsioon joutumisesta sinänsä samaa mieltä, koska hänestä kauhu on aina ollut paitsiossa vähintäänkin siinä mielessä, että sitä on julkaistu vähemmän kuin muuta kirjallisuutta. Nummelin muistutti kuitenkin uudestaan 1920-luvun kirjailijoista, jotka olivat aivan muuta kuin marginaalia – ja arvostettuja. Hänen mielestään kustannuskulttuurissa täytyi toisen maailmansodan jälkeen tapahtua muutos, koska myös scifi ja fantasia katosivat Suomessa julkaistavan kirjallisuuden kentältä.

Paneeli keskusteli vielä siitä, miten kauhu on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut aseman, jossa se saa kirjojen markkinoinnissakin olla aivan oma itsensä. Nummelin totesi heti, ettei genrekirjallisuuden lukija oikeastaan saa tästä kustantajien ajatuksesta kiinni. Järvinen sanoi, että kauhukirjallisuutta – Dean Koontzia ja Stephen Kingiä – on käännetty pitkin matkaa, mutta nykyisessä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousussa pienkustantamoilla on ollut iso rooli.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.


Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Finncon 2019, osa 1

Finncon oli jälleen (5. - 7.7.), tällä kertaa Jyväskylässä, jonka voisi sanoa olevan minulle jokseenkin tuttu kaupunki. Tällä kertaa en kuitenkaan osallistunut tapahtumaan paikallisena, koska tieni on johtanut muualle, mutta tuttuja oli järjestävässäkin tahossa runsaasti. Itse koinkin, että tämä Finncon mennään sosiaalinen puoli edellä ja käytetään aikaa siihen, että jutellaan niiden tuttujen kanssa, jotka asuvat kauempana ja joita en näe niin usein. Muutamaan ohjelmanumeroonkin osallistuin silti, ja niistä postailen tässä hissukseen. Tahti saattaisi olla kovempikin, ellei flunssa olisi iskenyt varsin innokkaaasti heti kotiin päästyäni.

Finnconissa on perinteisesti paljon ohjelmaa, josta kirjoittaja inspiroituu tai saa ihan konkreettisia keinoja ja vinkkejä luomistyöhönsä. Tänä vuonna perjantain ohjelma oli oikein nimetty kirjoittajaperjantaiksi, ja silloin kävin katsastamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitin, johon oli niin paljon tunkua, että sen ohjelma jouduttiin laittamaan lennossa uusiksi. Tiettävästi tilaisuudessa muodostui uusia tuttavuuksia niin pitkälle, että jossain päin Suomea saattaa alkaa ainakin yksi uusi kirjoittajaryhmäkin.

Kirjoittajaryhmiä esiteltiin tarkemmin sunnuntaina, jolloin Pirja Hyyryläinen kertoi jyväskyläisen La Ciska -ryhmän toiminnasta ja muutkin halukkaat saivat kertoa, millaisissa kirjoittajaporukoissa ovat mukana. La Ciska on minulle tuttu ja rakas, mutta en enää kykene olemaan siinä kuin etäjäsenenä. Sen sijaan katsoin aiheelliseksi toisen kuopiolaisen kirjoittajan kanssa toitottaa omasta toiminnastamme, johon mielellämme otamme mukaan muita fantasiaa, scifiä, kauhua tai muuta spekulatiivista fiktiota ymmärtäviä ihmisiä. Mikäli joku Kuopiosta tai lähettyviltä on tällaisesta kiinnostunut, lisätietoja voi kysyä minulta suoraan sähköpostissa edith.arkko@gmail.com. Harrastamme sekä spekulatiivista kirjoittamista että lukemista, ja mukaan saa tulla, vaikkei olisi kovin aktiivinen kummassakaan, kunhan jonkinlainen puhetaito löytyy (ei suuria retorisia vaatimuksia).

Toisten kirjoittajien kanssa keskustelu tuo inspraatiota ja kannustusta, pienetkin kurssit ja luennot konkreettisia keinoja parantaa omaa kirjoittamista. Molempia tarvitaan, joten osallistuin Finnconissa Solina Riekkolan pitämään kahden tunnin pajaan, jonka otsikko oli Alatekstin kirjoittaminen – Mistä puhumme, kun puhumme leivänpaahtimesta?

Alatekstistä käytetään yleisemmin nimitystä subteksti, mutta kaikki kunnia tietenkin suomenkieliselle nimitykselle. Alatekstillä tarkoitetaan niitä tekstin merkityksiä, jotka eivät ole pinnassa vaan sen alla. Tyypillisesti alatekstiä esiintyy esimerkiksi, kun joku on sarkastinen tai vihjailee seksuaalisesti.

Itselleni alatekstin käsite oli ennestään tuttu, mutta se aukeni lisää erityisesti, kun Riekkola sanoi alatekstin olevan sitä, mitä dialogissa todella tapahtuu henkilöiden välillä emotionaalisesti. Koska omissa teksteissäni ei ole oikeastaan koskaan kyse mistään muusta kuin henkilöiden välisistä suhteista ja koska rakastan sitä, etteivät tarinan henkilöt oikeastaan sano sitä, mitä tarkoittavat, alateksti on ymmärrettävästi minulle merkittävä asia.

Paitsi henkilöiden suhteissa, alateksti on olennainen myös koko teoksen kontekstissa, esimerkiksi spekulatiivisissa maailmoissa. Spefissä maailmoissa on merkityksiä, jotka ymmärtääkseen on tunnettava maailma: esimerkiksi sinisen kiven luovuttaminen voi tarkoittaa melkein mitä tahansa sodan julistuksesta rakkaudentunnustukseen – asian merkityksen ymmärtäminen juuri tietyssä kontekstissa on alatekstin ymmärtämistä.

Täsmennetyksi tuli myös dialogin ja keskustelun ero, joka on hyvä muistaa kirjoittaessa. Dialogi on tavoitteellinen ja siinä on jokin käänne, aivan kuten koko kohtauksessakin, jossa dialogi käydään. Draamallinen dialogi on olemassa aina jotain tarkoitusta varten: se voi esimerkiksi viedä juonta eteenpäin tai syventää henkilöhahmoja. On hyvä muistaa myös, että dialogissa jokaisella puhujalla on päämäärä, johon hän pyrkii. Keskustelu voi sen sijaan olla aivan päämäärätöntä. Hankalan kohtauksen kirjoittaminen aukeaa varmasti takuistaan tämä ajatus mielessä: mihin henkilöt pyrkivät?

Mikseivät ihmiset sitten niin todellisessa elämässä kuin fiktiivisissä dialogeissakaan puhu aina suoraan? Yksi syy on se, että sosiaaliset normit rajoittavat tapaamme puhua. On totta, että harva esittää esimerkiksi ajatuksiaan uudesta tuttavuudesta kovin suoraan, olivat ne kuinka positiivisia tahansa. Riekkola kuitenkin muistutti, että spefissä tabut ja puhumisen normit voisivat olla aivan jotain muuta kuin tässä maailmassa, jossa me elämme. Kieltämättä olisi mielenkiintoista lukea tarina maailmasta, jossa voisi sanoa asioita, joita me emme voi sanoa, ja jossa pitäisi vaieta asioista, joista me voimme puhua.

Alateksti näkyy myös toiminnassa. Tarinan henkilö voi tuoda esiin alitajuisesti jotain itsestään. Jos murhatarinan rikos on tehty kuristamalla viulunkielellä ja joku tarinan henkilöistä hipelöi viulunkieltä, kun häntä kuulustellaan, alateksti luo kiristyvää tunnelmaa. Yhtä lailla kuvaus, metaforat, vertaukset, muistumat ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ovat paikkoja, joissa alateksti ilmenee.

Alateksti on sidoksissa myös kohtauksessa mukana olevien henkilöiden välisiin valtapositioihin. Jos kohtaus toimii hyvin, siinä vaihtuu ainakin kerran se, kuka on niskan päällä ja kuka alistetussa suhteessa toiseen nähden.

Entä milloin alateksti epäonnistuu? Erityisesti spefissä on infodumppauksen vaara eli kirjoittaja ei jätä tulkinnan varaa lukijalle vaan selittää kaiken valmiiksi auki. Tällöin alateksti katoaa tyystin. Myös suoraa tunnepuhetta käytettäessä alateksti häviää. Suoraa tunnepuhetta olisi esimerkiksi repliikki: ”Voisin rakastaa sinua, jos et olisi murhannut äitiäni.” Ei siinä paljoa pääteltävää todellakaan jää, sillä pinnan alla ei ole enää mitään. Alatekstin kohdalla on kuitenkin muistettava, että kuten todellisetkin ihmiset, tarinan henkilötkään eivät välttämättä aina tiedosta, mitkä heidän perimmäiset motiivinsa ovat. Kirjoittajan pitää kuitenkin olla niistä perillä.

Liiallisen informaation lisäksi on tietenkin ongelmallista, jos informaatiota annetaan liian vähän. Jos lukija ei saa aineksia tulkintaansa varten, hän hämmentyy ja turhautuu. Kaikkea ei saa pitää siis koko aikaa pinnan alla, joskus on sanottava jotain suoraankin. Tehokeinona voi käyttää sitä, että dialogin viimeisessä repliikissä tulee napautus, jossa henkilö todella sanoo, mitä tarkoittaa.

Alatekstiä voi syntyä monella tavalla. Osa siitä syntyy maailmanrakennuksessa, jos tarina sijoittuu spekulatiiviseen maailmaan. Alateksti voi syntyä myös editoinnin seurauksena. Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä tietoisesti niin, että kirjoittavat ensin henkilöt puhumaan suoraan ja editointivaiheessa luovat alatekstin poistamalla selityksiä ja piilottamalla henkilöiden intentioita. Tämä keino voi luullakseni auttaa myös silloin, kun kirjoittaminen tökkii: ainahan voi kirjoittaa ensin kökkötekstin, jossa henkilöt puhuvat vaikkapa suoraa tunnepuhetta.

Tärkeää on muistaa, että kirjoittajalla ja tekstin henkilöllä ei ole samat tavoitteet. Kirjoittajan onkin hyvä tekstiä tuottaessaan miettiä, selittääkö henkilöhahmo jonkin asian siksi, koska kirjoittaja tahtoo hänen niin tekevän vai koska se on hänelle itselleen luontevaa. Jos kuuntelee henkilöhahmoa, ei tule ehkä niin helposti selittäneeksi turhia.

Alatekstipajassa tehtiin myös pari harjoitusta. Ensin tarkasteltiin kahta dialogia ja pohdittiin, mistä niissä todella oli kyse. Paljastui, että ilman laajempaa kontekstia dialogien merkitys saattoi olla todella moninainen. Kirjoitusharjoituksena kirjoitimme ensin kohtauksen, jossa keskeisenä osana piti olla jonkin esineen toimintatapa. Ohjeena oli kirjoittaa infodumppia ja selittää liikaa. Sen jälkeen kirjoitimme saman kohtauksen uudestaan niin, että mukana oli alatekstiä.

Itselläni kirjoitusharjoitus hieman tökkäsi, koska ensimmäisestä osasta tuli melkoisen mekaaninen selitys, jossa henkilöillä ei ollut mitään suhdetta keskenään – siis muuta kuin että toinen neuvoi toista käyttämään laitetta. Jos olisin tajunnut heittää mukaan suoraa tunnepuhetta, kirjoittaminen olisi voinut olla varsin hauskaa, koska sellaista tulee harvemmin kirjoitettua. Toisessa osassa harjoitusta iskin sitten henkilöille asenteen toisiaan kohtaan – toinen tahtoi toisen mutta toinen ei tahtonut vaan oli torjuva – ja siitä tuli vaivaannuttava keskustelu leivänpaahtimen äärellä, tai ainakin sellaisen alku.

Alatekstin paja oli antoisa, ja se osoitti jälleen kerran, että pienikin annos kirjoittamisen teoriaa silloin tällöin tekee terää. Nyt vain siirtämään tätä käytäntöön.