Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja – feelgoodia Skotlannista

Jenny Colgan on suosittu skotlantilainen feelgood-kirjailija. Kuinkas ollakaan, kun olin kesäkuussa lentokentällä odottelemassa koneen lähtöä, lentokentän kirjakaupan hyllystä löytyi Colganin romaani Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Se oli pakko napata mukaan, koska olin juuri lähdössä Skotlantiin ja siellä myös Loch Nessin rannoille, jonne romaanin tarina sijoittuu. 

Zoella on 4-vuotias lapsi Hari, joka ei ole alkanut puhumaan, ja onneton rahatilanne, joka ei meinaa hyvää missään, eikä varsinkaan Lontoossa, Zoen kotikaupungissa. Niinpä Zoe tarttuu tilaisuuteen lähteä tekemään yhtä aikaa kahta työtä Skotlannin Ylämaalle, juurikin sinne Loch Nessin maisemiin. Ensimmäinen työ on auttaa pakettiautossa kirjakauppaa pitävää Ninaa, koska tämä on raskaana ja työn hoitaminen yksin alkaa olla hankalaa. Toinen tehtävä on pitää huolta hulppeassa talossa asuvan Ramsayn mahdottomista lapsista, perinteinen au pair -homma siis. Ramsay on omiin oloihinsa vetäytyvä mies, jonka vaimo on lähtenyt lätkimään tai mitä kaikkia kauheita huhuja asiasta sitten liikkuukaan. 

Pian Zoe saa huomata, että on pitämässä kirjakauppaa yksikseen. Nina nimittäin määrätään vuodelepoon. Vastuu kasvaa, ja Zoen on pähkättävä, mitä tehdä kanta-asiakkaille, joiden kirjatoiveet ymmärtää vain Nina, ja toisaalta turistien toiveille Loch Nessin hirviötä käsittelevistä kirjoista. Niinpä Zoe on kahdessa vaativassa, ellei toivottomassa työssä kaukana kenestäkään läheisestä lukuun ottamatta pientä poikaansa. 

Odotin teoksen olevan rakkausromaani ja olin kovin hämmentynyt sekä myös ärsyyntynyt, kun kirja vain eteni ja eteni, eikä Ramsay tehnyt muuta kuin kävi pikaisesti kääntymässä sen sivuilla. Tässä kohtaa pettymyksentunteeni liittyi todennäköisesti vääränlaisiin ennakko-odotuksiin. Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja ei ole tarina, jossa rakkauskertomus on keskiössä. Sellainen kyllä kehittyy – tämä ei ole spoileri vaan itsestäänselvyys – mutta ei tyydyttävällä tavalla rakkausjuoneen uppoutumista toivovalle lukijalle. 

Zoen tarina haroo itse asiassa todella moneen suuntaan. On hitaasti etenevä rakastuminen Ramsayyn, on ongelmat Ramsayn lasten kanssa (mm. vakavia mielenterveysvaikeuksia), on ongelmat Harin isän kanssa sekä tietenkin kirjakaupan pitoon liittyvät haasteet sekä Skotlantiin sopeutuminen Lontoon täysin erilaisen elinympäristön jälkeen. Nämä kaikki asiat kulkevat rinnakkain, eikä mikään niistä nouse selkeästi kantavaksi juoneksi. Tämä saattaa häiritä lukemista. 

Itse häiriinnyin eniten kuitenkin kerronnallisista seikoista – sen lisäksi, ettei romanssi ollut kaipaamassani asemassa. Colganin kerronta hyppii ajoittain epäloogisesti päästä toiseen. Joskus mennään pariksi lauseeksi aivan tarpeettomasti jonkun sivuhahmon ajatuksiin. Kerran kirjailija alkaa jopa selittää omia ajatuksiaan tyyliin ”minä kirjan kirjoittajana ajattelen näin”. Varsinkin kun tätä kommentointia käytetään vain kerran, se todellakin rikkoo lukijan uppoutumisen tarinaan. Mielestäni kustannustoimittajan olisi ehdottomasti pitänyt poimia tällaiset elementit kirjasta pois. 

Kustannustoimituksen puutteellisuus/kiireisyys/huolimattomuus näkyy teoksessa muutoinkin. On todella kömpelöä, kun ensin mainitaan, että sään vuoksi helikopterit eivät voi lentää, sitten mainitaan niiden lentelevän ja sitten todetaan, että ne pääsivätkin lentämään. Tai kun erään henkilöhahmon yllätysilmestyminen väärällä hetkellä spoilataan kertomalla saapumisesta etukäteen. 

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kepeästi etenevä ja vaivaton luettava. Sen voi ottaa hyvällä mielellä matkalukemiseksi Skotlantiin tai sitä voi lueskella, jos haluaa mielessään sinne matkustaa. Ehkä seuraava Jenny Colganin kirja on myös minulle erilainen lukuelämys, kun ennakko-odotukseni eivät ole vääränlaiset.

Loch Ness kesäkuussa 2024. Lumoavan kaunista on.

Vieraisilla Hertta Kustannuksen toimistolla

Vietin pari päivää talvilomastani Helsingissä. Silloin tarjoutui loistava tilaisuus vierailla Hertta Kustannuksen toimistolla Oksasenkadulla. Toimisto on oivallinen paikka ostaa tämän pienen, hyvin sympaattisen kustantamon kirjoja – ovessa oleva lappu kehottikin ihmisiä tulemaan rohkeasti sisään. Minulla oli kuitenkin vierailullani myös muu tarkoitus: oli kiva päästä katsomaan, millaisessa paikassa työstetään esikoisteokseni ne osat, joita en itse työstä läppärini äärellä.

Hertta Kustannus tosiaan julkaisee nuorille suunnatun selkokirjani Aurora/Eino kesäkuussa. Kirjan nimi voi vaikuttaa erikoiselta, mutta kirja on kääntökirja, jonka lukemisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Auroran ja Einon tarina on romanttinen tarina kahdesta ysiluokkalaisesta, mutta on siinä paljon muutakin: huolta päihteitä käyttävästä äidistä ja jänniä hetkiä jääkiekkokaukalossa ja sen ulkopuolella. Jos laiskottaa, voi lukea vain toisen nuoren tarinan, mutta jos lukee toisenkin, saa asioihin uuden näkökulman. 

Elän siis jännittäviä aikoja. Kirja on tällä hetkellä selkokielen tarkastuksessa, jotta sille saadaan selkotunnus. Laadin kirjaan myös tehtäväpaketin, jota voi käyttää kouluopetuksessa. Sen ideointi olisi hyvä saada vähitellen käyntiin, vaikka olen työssäni moniakin tehtäväpaketteja yläkoululaisille laatinut. 

Hertan toimistolla vierähti tovi jos toinenkin, kun juttelin kustantamon Riinan ja Tuijan kanssa omasta kirjastani ja kirjallisuudesta yleensä. Vinhan kirjakaupalta ostettu samppanjanmakuinen tee oli mahtavan maittavaa, samoin Taidehallilta peräisin oleva lakritsi. 

Tajusin, etten ole esitellyt blogissani vielä Aurora/Einon etukansia, joita kääntökirjassa on tietenkin kaksi. Nämä on tehnyt Karin Niemi, joka tavoitti Auroran ja Einon olemukset niin hyvin, että ehkäpä hänellä on jokin taikakeino, jolla hän on tunkeutunut minun päähäni.

Erotiikkaa ystävänpäiväksi

Minne pakenisit, jos ystävänpäiväsuunnitelmat menisivät päin peppua ja odotettavissa olisi jaetun romantiikan sijaan yksinään kärvistelyä? Itse suosittelen Imatraa. Ota huone linnamaisesta Valtionhotellista, etkä voi koskaan tietää, mitä näiden ovien takana tapahtuu.

Itse kävin Imatralla jo joulukuussa, koska tarvitsin hieman tukea mielikuvitukselleni. Valitsin nimittäin Valtionhotellin eroottisen tarinani tapahtumapaikaksi. Yksinäinen ystävänpäivä -novelli kertoo nimensä mukaisesti ystävänpäivästä. Päähenkilöt ovat Emilia ja Ilari, jotka kohtasivat jo aiemmin Luokkakokous-novellissani.

Yksinäinen ystävänpäivä ilmestyy – ystävänpäivänä. Sen voi kuunnella, kun klikkaa alla olevaa kuvaa.

Omaan Imatran-matkaani sisältyi ehkä vähemmän miehiä kuin Emilian vierailuun paikkakunnalla, mutta reissu oli silti antoisa. Joulukuussa hotellissa oli rauhallista ja sain fiilistellä tunnelmia ilman häiriöitä, kirjoitella muistiinpanoja ja ottaa valokuvia. Imatran Valtionhotelli on näkemisen arvoinen myös ilman novelliprojekteja. Se on komea rakennus, joka on joka puolelta hauskasti erinäköinen. Yksityiskohdissa riittää ihastelua.

Vaikka aivan aina ei ole mahdollisuutta mennä paikan päälle katsomaan, millainen oman tarinan miljöö oikeasti on, tällaiset vierailut ovat erittäin kannatettavia. Tällä kertaa huomasin, että minulla oli aivan erilainen mielikuva näköalatasanteesta, jolta Imatrankoskea voi ihailla. Jouduin tunkemaan henkilöni paljon pienempään tilaan kuin mihin olin heidät alun perin kirjoittanut. Kun padon sulkuportit avataan, koski vyöryy uomaansa tässä näkyvän sillan alta.

Nyt uoma oli kuivahko, luminenkin. Jotenkin se kertoi kuitenkin hallitsemattomasta luonnonvoimasta, joka olisi kiva nähdä vapaanakin.

Koski on voimakas ja vastaanpanematon kuin orgasmi, ainakin Emilian kokemuksen mukaan:

Olin ollut orgasmin partaalla jo pitkään. Silti se jysähti kehooni kuin yllättäen vapaaksi päässyt koski. Se vyöryi lävitseni kuohuvana vesimassana ja hyökyi aaltoineen jokaiseen soluuni.

Oli hauska kirjoittaa pitkästä aikaa erotiikkaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitin uuden tarinan jo tutuista henkilöistä. Hauska kokemus sekin. Nyt sitten vain jännittämään, kuuluuko tästä mitään palautetta.

Höyrypunkkia Tampereella

Viime viikolla Tampereen Finlaysonin alue muuttui steampunk-maailmaksi, kun siellä järjestettiin Suomen ensimmäinen steampunk-festivaali Tampere Steampunk Festival. Mainiompaa paikkaa tällaisen tapahtuman järjestämiseen maastamme tuskin löytyy, sillä alueella on mm. Työväenmuseo Werstaan yhteydessä Höyrykonemuseo, jossa on valtava Finlaysonin käytössä ollut höyrykone. Kaivonkansista ja portaikoista lähtien ympäristö henkii sopivaa tunnelmaa.

Tapahtumassa oli monitaiteellista ohjelmaa. Oli mahdollisuus nähdä muun muassa taikashow ja lavarunoutta, katsastaa, kuinka improvisaatioteatteri taisteli teekupposten äärellä tai osallistua henkivalokuvaseanssiin. Tarjolla oli lisäksi opaskierroksia, Tampere liekeissä -historialuento ja musiikkia. Katsastin Steam Engine -orkesterin keikan, jossa oli mukana tulishow ilman tulta. Finlaysonin alueella tulen käyttäminen on kielletty, mutta tälläkin tapaa toteutettuna esitys oli näyttävä.

Festivaaleilla oli tietenkin myös myyntikojuja, joista saattoi ostaa mm. kirjallisuutta. Itse olin muutaman tunnin myymässä Osuuskumman myyntipöydässä. Uusimpana teoksena myynnissä oli tapahtumassa julkistettu Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologia, johon on koottu Osuuskumman kirjoittajien steampunk-novelleja lähes kymmenen vuoden ajalta.

Kirjallisuusohjelmana festivaaleilla oli myös Steampunk – ennen ja nyt! -paneelikeskustelu, jota olin vetämässä. Panelisteina olivat Suomen ensimmäinen steampunk-kirjailija Magdalena Hai, festivaalin järjestäneen Steampunk Tampere ry:n puheenjohtaja, kirjailija J.S. Meresmaa sekä kirjailija Mia Myllymäki, joka on ollut toimittamassa esimerkiksi Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologiaa.

Asiantunteva paneeli käsitteli muun muassa sitä, mikä yhteys steampunkin suosiolla 2010-luvun vaihteessa on taloudelliseen lamaan, mitkä steampunkin kliseet voitaisiin heittää romukoppaan (korsetit!) ja mitä steampunkilta voisi toivoa tulevaisuudessa. Magdalena Hai sanoi toivonsa rokokoopunkia. Tämä ihastuttava ajatus jäi mieleeni pyörimään. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan…

Koska tiesin, että panelistit ovat pukeutuneet upeasti, hankin myös itselleni pitkään haaveilemani rooliasun. Jo oli aikakin omistaa verkkosukat ja korsetti. Cocktailhattukurssilla aikanaan tekemäni päähine pysyi onneksi pinnikiinnityksessään juuri ja juuri paneelikeskustelun loppuun. Ensi vuodeksi pitänee hankkia kunnon lentäjänlasit tai sitten silinterihattu.

Tapahtumassa oli esillä myös monenmoista upeaa steampunk-taidetta. Valokuvanäyttelyssä on esimerkiksi Simo Järvisen kuva Miss Holly Phoenixista.

Maya Hahdon teos The Cat oli niin ihana, että ostin siitä printin itselleni.

Seppämestari-muotoilija Kirsi Vahteran taideteokset olivat kerrassaan lumoavia. Stevie on rakennettu raudasta, messingistä ja alumiinista, ja se on lonkeroineen kuin hirviö vieraasta maailmasta, aito lonkero-steampunk-teos.

Tappajarobotti XV-807 on uhkaavampi ilmestys, sillä sen ulokkeissa on kynsiä, koukkuja ja muuta vaarallista.

Pisces-niminen kalateos otti puolestaan kantaa siihen, mitä merten syvyyksissä voi syntyä, kun ihminen tunkee sinne jätteitään. Hampaat olivat vaikuttavat.

Lopuksi vielä pari hauskaa yksityiskohtaa Finlaysonin alueelta. Jos et tiedä, missä päämääräsi on, etsi sitä Väinö Linnan aukiolta.

Markku Salon ruostumattomasta teräksestä ja lasista tehtyä Kihokki-taideteosta voi ihailla samassa paikassa.

Onneksi Tampere Steampunk Festival järjestetään ensi vuonnakin. Tapahtuma sai hienosti näkyvyyttä valtakunnallisessakin mediassa, joten ehkäpä vielä useampi löytää paikalle seuraavalla kerralla.

Vierailulla Tampereen Werstas-museossa

Jokin aika sitten piipahdin Tampereella ja kävin kolmatta kertaa katsomassa Työväenmuseo Werstaalla näytillä olevaa höyrykonetta, joka on antanut voimaa Finnlaysonin tehtaalle. Kone otettiin käyttöön vuonna 1900, ja sen luona pääsee ihan oikeasti tunnelmaan yli sata vuotta sitten, koska valtavaa voimanlähdettä ei ole siirretty alkuperäiseltä paikalta minnekään.

Höyrykonetta pääsee katsomaan ilmaiseksi, ja paikka on lumoava - ainakin minusta. Suosittelen!

Lontoon-tuliaiset

Olen hyvä ostamaan itselleni tuliaisia. Kierrellessäni Lontoon 1800-luvun paikoissa oli erittäin vaikea olla törmäämättä kirjallisuuteen, joka kertoo tästä minua niin kovasti kiinnostavasta aikakaudesta. Tätä kirjallisuutta oli aivan mahdottoman vaikea olla ostamatta. Painon puolesta matkalaukkuun olisi mahtunut enemmän. Tilan puolesta ei. Onneksi nämä mahtuivat.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: V & A sekä taidetta

Ihan parasta on se, kun on lueskelee taustoja jotain tekstiä varten ja katselee kuvia ja kuvittelee asioita, ja sitten – tadaa – museossa yllättäen törmääkin niihin esineisiin tai muihin, joista on lueskellut. Victoria & Albert Museum (V & A) on ihana paikka katsastaa ties minkälaista tavaraa eri aikakausilta. Ei olisi pitänyt kauheasti yllättyä, kun törmäsin siellä 1800-luvun hääpukuun ja – suruasuun ja suruesineisiin.

Näytteillä oli myös viktoriaanisen pöydän kattaukseen tarvittavia esineitä, mm. tällainen teline, johon on kätevä kasata näyttävä kukka-asetelma päivällispöytää varten. Muistan tällaisistakin lukeneeni.

Museossa oli myös näytteillä William Morrisin kuuluisia tapetteja. Ohessa oli todella mielenkiintoinen video siitä, miten tapetit painettiin. Melkoista touhua, enkä yhtään hämmästele, että niille tuolla tavalla on hintaakin kertynyt mitä luultavimmin melkoisesti.

Kävin myös jonkin verran tiiraamassa taidetta Lontoon-matkallani. National Portrait Gallerysta löytyi tietenkin kuningatar Victorian muotokuva, maalauksena ja rintakuvaveistoksena.

Samassa galleriassa on myös Thomas Jones Barkerin maalaus The Secret of England’s Greatness (Queen Victoria presenting a Bible in the Audience Chamber at Windsor). Nykyihmisen silmään se on nimeään myöten lähinnä käsittämätön.

En tietenkään voinut olla käymättä myös National Galleryssa, joka on suosikkitaidemuseoistani. Sieltä saatte tällä kertaa nähdä Claude Monet’n maalauksen The Gare St-Lazare vuodelta 1877. Vaikka maalaus ei kuvaa Lontoota, aikakautensa kuvana se on mitä mainioin.

Lopuksi elämänohje: kaikki menee hyvin, kunhan vain muistaa katsoa oikeaan suuntaan.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: London Transport Museum

Suurkaupungissa liikenne on aina oma juttunsa. Samoin kun kirjoittaa suurkaupungista, on parasta tietää, miten siellä pääsee paikasta toiseen. Lontoon osalta liikkumiseen eri aikakausina voi tutustua helposti London Transport Museumissa, joka sijaitsee Covent Gardenissa. Pääsylippu museoon on kohtuullisen kallis, mutta sillä saa käydä toisenkin kerran, itse asiassa kokonaisen vuoden ajan. Jos ei ramppaa Lontoossa usein, yhdellä kerrallakin ehtii kyllä katsella lipun hinnan edestä, mutta aikaa kannattaa varata riittävästi.

Itse tiirasin tarkemmin 1800-luvun ajoneuvoja, tietenkin. Siinä sitä sitten jo riittikin, ja kaksikerrosbussit ynnä muut jäivät lähinnä vilkaisulle, kun vastaan tuli jaksaminen ja sulkemisaika. Mutta siis, jos tahdot nähdä hevosbussin vuodelta 1829, tämä on paikka sinua varten.

Ihmetyttää, kauanko näitä ajoneuvoja on puunattu ennen museoon näytteille asettamista. Lähes kaikki näytteillä oleva oli niin viimeisen päälle kiiltävää, että ajoneuvon ikää alkaa melkein epäillä. No niin, hevosbussi, tai siis omnibus. Tällainen vaunu kyyditsi kerrallaan jopa 22 matkustajaa, ja sitä vetämään tarvittiin kolme hevosta.

Hevosbussin kuljettajalla oli tietenkin virkamerkki, ja jos oli tarpeeksi pitkään saman yhtiön palveluksessa, sai palkintomitalin. Tämä mitali on annettu 20 vuoden palveluksesta.

Ja tietenkin matkustajat tarvitsivat lipun.

Tämä tässä on puolestaan Stephensonin hevosraitiovaunu vuodelta 1882. Se on valmistettu New Yorkissa ja roudattu aikanaan Lontooseen, ja on varsin metka laite, sillä hevosen voi siirtää ajoneuvon päästä toiseen ihan tuosta vaan.

Hevosista puheen ollen Lontoossa oli vuonna 1900 julkisen liikenteen hommissa 50 000 hevosta. Kakkaraisia kertyi joka päivä enemmän kuin 1000 tonnin edestä. Viihtyisää varmaan.

Onneksi oli maanalainen jo vuodesta 1863. Kukaan ei pysty ikinä selittämään minulle, millä ihmeen ilveellä kukaan pystyi matkustamaan höyryjunalla maan alla. Mutta ei se mitään, en ymmärrä muitakaan asioita tässä maailmassa. Joka tapauksessa London Transport Museumissa voi ihastella vanhaa metrojunaa.

London Transport Museumia voi suositella ainakin lapsille ja lapsenmielisille. Ja tietenkin niille, jotka tahtovat tietää, millaisia kulkuvälineitä muinoin oli - jotta voisivat laittaa lohikäärmeensä vetämään niitä.

Tutustumassa 1800-luvun Lontooseen: Carlyle’s House

Kun pääsee kirjallisten kotimuseoiden makuun, ei pysty lopettamaan. Siksi vierailin vielä toisessakin asunnossa, jossa tapahtui merkittäviä asioita 1800-luvulla, nimittäin Chelseassa Thomas ja Jane Carlylen kotona. Tunnustan, että sivistyksessäni oli ennen tätä aukko, enkä tiennyt, kuka Thomas Carlyle (1795–1881) oli. Nyt tiedän. Hän oli brittien oma Elias Lönnrot, Minna Canth ja Volter Kilpi samassa paketissa. Toisin sanoen hän kehitti englannin kielen sanastoa, piti kulttuurikotia ja kirjoitti jotain, mitä kukaan ei jaksa lukea (kirjan Ranskan vallankumouksesta).

Kuvasin ilmeisesti Dickensin kotia niin innokkaasti, että Carlylen kotona ei tullut räpsyteltyä kameraa yhtä paljon. Ostin kyllä kirjasen, jossa on kuvia asunnosta. Muutama kuva on kuitenkin tässäkin jaettavaksi. Tämän pyöreän pöydän ääressä oli hyvä istuskella ja imeä itseensä viktoriaanisen kodin tunnelmaa.

Ja portaat… jostain syystä pidän näistä portaista, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin käytännölliset.

Yksityiskohdista esittelen tällä kertaa lamppuja. Nyt pitäisi vaan oikeasti ymmärtää, miten nämä toimivat.

Thomas ja Jane Carlylen kotiin kuului myös aivan ihastuttava puutarha.

Puoliksi syksy, puoliksi kesä…

Niin, ja tropiikki. Papukaija!

Luotettavasta lähteestä olen tarkastanut, että kyseessä on kauluskaija. Laji ei asusta Euroopassa päinkään, mutta ainakin Wikipedian mukaan sitä saattaa nähdä kaupungeissa, koska osa ihmisten lemmikkikaijoista on ottanut häkeistään hatkat ja perustanut karanneiden kaijojen yhdyskunnan.

Kukkasetkin yrittivät vielä jossain määrin kukoistaa pikku puutarhassa. Laitetaan näytteeksi yksi tosi kaunis.

Seuraavalla kerralla… no lisää 1800-luvun Lontoota.