Hallin kirjoitusopas koostuu lyhyistä luvuista, jotka mm. esittelevät erilaisia synkkiä genrejä, sitä, mistä tarinoihin saa aineksia, millaisia tyypillisiä juonia tämänkaltaisissa tarinoissa on, ja lopuksi sitä, miten tekstejään voi saada julki. Osassa luvuista perehdytään hyvinkin spesifeihin aiheisiin, kuten uskonnolliseen kauhuun tai siihen, miten säätä kannattaa tai ei kannata käyttää tarinoissa.
Ymmärrettävästi oppaassa kehotetaan löytämään aiheet läheltä: omista peloista. Erityisesti voisi miettiä vinkkiä, että käyttäisi tarinassa jotain itselle pelon väreitä aiheuttavaa mutta toisista harmitonta asiaa. Näitähän löytyy, kun pelkään vähän kaikkea… Jokaisella on varmasti jokin asia, joka tuntuu karmivalta, vaikkei kovin moni muu kiinnitä siihen mitään huomiota – vaikkakin uskon, että tällaisista tuntemuksista ääneen puhuminen aiheuttaa yleensä se, että joku muukin tunnustaa pitävänsä samaa asiaa hieman häiritsevänä.
Myös lapsuuden pelottavia tilanteita kannattaisi muistella ja miettiä, millaisia tarinoita niistä syntyisi. Hallin mukaan niistä voi löytää inspiraatiota, jos tahtoo kirjoittaa paranormaalia kauhua. Itse voisin tarttua myös ihmisten ärsyttäviin käytöstapoihin ja asenteisiin, joita Hall ehdottaa aiheeksi kauhutarinoille. Viimemmäksi on ärsyttänyt mm. ihmisten välinpitämättömyys ja itsekkyys.
Mielenkiintoinen ehdotus on, että kannattaisi valita tekstille otsikko ennen kuin aloittaa kirjoittamisen. Hall kehottaa jopa laatimaan pitkän listan otsikoita, joista voi valita sopivan, kun tekee mieli kirjoittaa. Tätä voisi kokeilla, vaikka se aluksi tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta. Omat tarinani ovat syntyneet aika lailla toisessa järjestyksessä: novellin nimi on yritetty tuskaisesti löytää sitten, kun suunnilleen kaikki muu on tehty.
Hallin tarkemmin esittelemistä synkkien tarinoiden lajeista minua kiinnosti eniten luku kummitustarinoista. Hall muistuttaa, että kummitustarinoissa on aina kaksi tarinankaarta: kummituksen oma traaginen tarina ja sen ihmisen tarina, joka törmää kummitukseen. Tämän vuoksi on tärkeätä käsitellä kummankin tarinan päähenkilön päämääriä. Hall ehdottaa, että tarinaan saa syvyyttä, jos näiden kahden tarinassa on jotain samaa, esimerkiksi ihminen uhkaa sortua samaan virheeseen kuin kummitus omassa elämässään tai jos molemmilla on samanlainen salaisuus, joka aiheuttaa syyllisyyttä.
Esitellessään erilaisia synkän fiktion genrejä Hall mainitsee myös eroottisen kauhun. Sitä tekisi mieli kokeilla, koska erotiikka ja kauhu ovat sydäntäni lähellä olevia kirjallisuudenlajeja. Eroottisessa kauhussa Hall kertoo olevan olennaista, että se yrittää samanaikaisesti saada lukijan tuntemaan sekä pelkoa että halua. Hänen mukaansa eroottisesssa kauhussa henkilöitä ajaa halu, joka saa heidät riskeeraamaan asioita ja rikkomaan moraalisia rajojaan. Tällainen halu voi toki olla muutakin kuin seksuaalista halua: jos henkilöhahmolla – toki myös tosielämän ihmisellä – on jokin mielen täyttävä päämäärä, se voi ajaa hänet tekemään oikeastaan mitä tahansa.
Hall neuvoo tietenkin myös, miten tarinaan saadaan jännitettä (tension) ja jännitystä (suspense). Näiden ero on Hallin mukaan se, että jännitteen vuoksi lukija välittää välittää siitä, mitä henkilöhahmoille tapahtuu, kun taas jännitys panee lukijan lukemaan eteenpäin, koska hän haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä keskeistä on päähenkilön päämäärä ja syyt, miksi hän siihen pyrkii sekä se, mitä hän voi menettää.
Konkreettisena keinona jännityksen lisääntymiseksi voi kokeilla esimerkiksi aikarajoitusta: päähenkilön on päästävä päämääräänsä ennen kuin käytettävissä oleva aika loppuu. Aikarajoitusta vastaan taistelevan päähenkilön tielle laitetaan tietenkin esteitä, jotta hänen päämäärään pääsemisensä alkaa vaikuttaa lähinnä mahdottomalta.
Myös odottamisella voidaan lisätä lukijan jännitystä ja piinaa. Kun päähenkilö odottaa jotain, Hall suosittelee kuvailun käyttöä, esimerkiksi taustalla kuuluvien sinänsä merkityksettömien äänien kuvailua. Mielenkiintoinen ja ehkä konkreettisin ohje on laittaa ovi päähenkilön ja vaaran väliin. Sitten voi luoda tuota odotuksen tunnelmaa samalla tavalla kuvailulla ja toki kuvailla myös, millainen ääni ovesta lähtee, kun se viimein avataan.
Toki Hall kertoo myös, miten lukija saadaan pelkäämään. Hän kertoo, miten siinä voi käyttää hyväksi pimeyttä, ääniä, lämpötilan muutoksia (kylmyyttä) ja muista eristettyä sijaintia. Esimerkiksi valonlähde ja -laatu luovat tunnelman helposti sellaiseksi kuin kirjoittaja tahtoo. Pelon aiheuttamien fyysisten tuntemusten kuvaaminen on tehokas tapa luoda lukijaan pelkoa. Hall muistuttaa myös, ettei tarinan hirviötä pidä leväyttää kerralla näkyville. Ensin voi näyttää käsiä tai kynsiä tai vaikkapa antaa kuulla hirviön äänen.
Hall ei unohda myöskään niitä, jotka haluavat kirjoittaa kauhun verisempiä muotoja. Inhojen yksityiskohtien kohdalla hän antaa neuvon keskittyä pariin yksityiskohtaan, joista kannattaa kuvata värejä, tekstuuria ja hajuja. Erityisesti hajuja Hall suosittelee, sillä ne vaikuttavat tehokkaasti ihmisen alitajuntaan. Graafiset karmeuksien kuvaukset on syytä pitää lyhyinä. Hyvä vinkki on myös kontrastin luominen hurmeisten ja vaarattomien asioiden välille. Tekstissä voi asettaa vierekkäin jotain karmivaa ja jotain kaunista, kuten verisen ruumiin ja vaaleanpunaisen viltin.
Tietyllä tavalla samaa konstia voi käyttää miljöönkuvauksessa. Hall kehottaa kuvaamaan miljööstä harmittomia yksityiskohtia, joissa on kuitenkin vihjaus johonkin vaaralliseen tai karmivaan. Tällaisia voivat olla yksinkertaisesti esimerkiksi mätänevät lehdet jalkakäytävällä. Miljöön itsensä valitsemiseen kirja antaa myös vinkkejä: sopivia miljöitä synkille tarinoille ovat niin oudot paikat (dinosaurusmuseo) kuin paikat, jotka mielikuvissamme ovat turvallisia (koulun leikkikenttä). Myös eristyksissä olevat paikat sopivat hyvin tällaisiin tarinoihin.
Opas antaa hyviä neuvoja siihen, miten voi tarkkailla ympäristöään saadakseen aineksia tuleviin tarinoihin. Sopivaan miljööseen osuessaan – kaikkihan me olemme välillä paikoissa, joissa kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä – kannattaa keräillä mielikuvat talteen. Hall on aivan oikeassa siinä, ettei siihen ole luottamista, että muistikuvat säilyvät oikeanlaisina ja elävinä. Mieleen jää vain yleinen vaikutelma, ja kirjoittaja tarvitsee pikku yksityiskohtia. Muistikirjaan voi Hallin mukaan kirjoitella missä vain, junamatkalla ja odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle. Sään kanssa Hall kehottaa samaan: tekemään muistiinpanoja erilaisista säätiloista, jotta lauseita on valmiina, kun niitä tarvitaan. Itse olen nyt hieman kokeillut tätä, koska minulla on kesken tarina, joka sijoittuu syksyyn kotikaupunkiini.
Itse tarinan rakentamisesta Hall neuvoo niin aloitus- kuin lopetustapojakin. Miellyttävää kaikissa ohjeissa on, että ne ovat hyvin konkreettisia ja niitä on helppo noudattaa, jos tahtoo kokeilla, miten ne toimivat. Hyvää kaikissa Hallin kirjoitusoppaissa on lisäksi runsas esimerkkien määrä sekä jokaisen luvun lopussa olevat tehtävät, joiden avulla voi harjoitella juuri lukemaansa teoriaa.
Teos sisältää myös Hallin omia novelleja esimerkiksi siitä, miten hän on käyttänyt esittelemiään tekniikoita. Tämä on periaatteessa ihan hyvä lisä, joskin novellit vievät lyhestä teoksesta melkoisen tilan. Toisaalta kokonainen teksti kertoo aina enemmän kuin lyhyt katkelma. Harmillista on kuitenkin se, että yksi novelleista on selvästikin ollut esimerkkinä toisessakin Hallin kirjoitusoppaassa, jonka olen lukenut – niin tutulta se kuulosti.
Rayne Hall toistaa hieman itseään, mikä ei sinänsä ole moite, mutta osa kirjasta oli tällä kertaa minulle jo tuttua asiaa, jopa itsestäänselvältä tuntuvaa. Sen sijaan jos ei ole lukenut paljoa tämän kirjoittajan tai muita kirjoittajaoppaita aiemmin, Writing Dark Stories on hyvä, nopealukuinen aloitusopas. Ja antoihan se minullekin useita miettimisen arvoisia vinkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti