When a Scot Ties the Knot – kun kuviteltu sulhanen onkin totta

Kesäkuinen matka Skotlantiin innoitti skottiromanssien pariin. Luettavakseni päätyi aiemmin hyväksi todetun Tessa Daren When a Scot Ties the Knot. Teos on Castles Ever After -sarjan kolmas osa. Kuten romanssisarjoihin kuuluu, lukemista ei millään tapaa häirinnyt, etten ole lukenut sarjan kahta edellistä osaa.

Kirjan lähtöasetelma on niin reikäpäinen, ettei luvassa voisi ollakaan muuta kuin mukaansatempaava romanssi. 1800-luvun alussa monet nuoret naiset odottavat pääsyään seurapiireihin debytantiksi, mutta Madeline Gracechurch ei halua tanssilattioille eikä löytää puolisoa. Välttääkseen seurapiirikauden tämä 16-vuotias nuori nainen päättää keksiä valheen: hän kertoo tavanneensa skottiupseeri Logan MacKenzien, sulhon, joka on nyt valitettavasti sodassa. Madeline käy miehen kanssa vuosia kirjeenvaihtoa – ihan oikeasti kirjeitä lähettäen – ja saa näin viettää aikansa rauhassa ja keskittyä intohimoonsa piirtämiseen.

Ajan kuluessa Madeline tajuaa, ettei voi jatkaa valitsemallaan tiellä. Valheen vuoksi hänelle on jo annettu perinnöksi linnakin, jossa hän voi viettää onnellista elämää sitten, kun hänen upseerinsa kotiutuu sodasta. Unelmaupseerin täytyy siis kuolla ja valheen loppua. Mutta… kun Madeline elää Ylämaalla linnassaan, aivan omassa rauhassaan, sinne yllättäen ilmestyy skottiupseeri Logan MacKenzie, joka on saapunut naimaan morsiamensa.

Sotkuhan siitä tulee. Linnassa asuu myös Madelinen Thea-täti, joka tietenkin luulee Madelinen sulhon kuolleen, koska niin Madeline on kertonut. Lisäksi Loganilla on mukanaan miesjoukko, joka uskoo täysin keksittyyn tarinaan suuresta rakkaudesta. Madeline itse tahtoisi vain keskittyä seuraamaan akvaariossaan eläviä hummereita, joiden hän odottaa parittelevan, kunhan toinen niistä ensin ehtii vaihtaa kuorensa. Kun tämä luonnonihme tapahtuu, Madeline aikoo ikuistaa sen paperille piirtäjäntaidoillaan. Nyt kaiken aikoo kuitenkin sotkea skottimies, jonka kanssa Madelinen oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, ellei hän halua salaisuutensa paljastuvan. Miestä hän ei tietenkään halua – paitsi, että haluaa kuitenkin, toisella tavalla vain, ei puolisoksi. Vietävän puoleensavetävä kun tuo Logan MacKenzie sattuu olemaan.

When a Scot Ties the Knot sisältää paljon kunnon romanssin aineksia: kilpailua siitä, kumpi pääparista on kulloinkin niskan päällä; kuumia kohtauksia, jotka eivät etene liian nopeasti liian pitkälle; väärinymmärryksiä; menneisyyden, joissa on niin hyvin opittu selviämään yksin, ettei tunteille uskalla antaa sijaa, vaikka ne pyrkivät koko ajan pintaan.

Pidin Madelinesta tarinan sankarittarena. Hänellä on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja paniikki ajaa hänet helposti pois tilanteista, joissa on vähänkin enemmän ihmisiä. Logan ei kuitenkaan tätä pelkoa säikähdä vaan osaa olla Madelinen turvana. Madeline ei panikoinnistaan huolimatta ole avuton päähenkilö vaan sillä tavalla aito, ettei yksi vaikeus tee hänestä onnetonta, heikkoa ihmistä. Hän osaa käydä valtapeliä Loganin kanssa ja pitää puolensa. Hänellä on oma intohimonsa, piirtäminen, jossa hän on hyvin lahjakas. Tässä kohtaa tulee kuitenkin eteen vaikeuksia: tarjolla olisi ensyklopedian kuvitus, josta saisi työtä vuosiksi, mutta se uhkaa mennä sivu suun, koska Madeline on juuri avioituva nainen ja oletettavasti aivan muissa asioissa kiinni hetken kuluttua.

Kuumuusasteeltaan teos on kohtuullinen. Seksiä kuvatessa käytetään osin kiertoilmauksia, mutta seksikohtaukset ovat pitkiä ja yksityiskohtaisia. Niinpä kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei seksikohtauksista lainkaan välitä. Henkilökohtaisesti suosikkisankarittareni ei ole kokematon nainen, joka ihmettelee, voiko ihminen tosiaankin saada seksuaalista mielihyvää niin monenlaisista asioista – eikä suosikkisankarini mies, joka ihastelee sankarittaren tiukkuutta. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan onnistu lannistamaan sitä, että tarina on vetävä ja pääparin välinen kanssakäyminen myös on jokseenkin mukaansatempaavaa.

Oman viehättävän lisänsä kirjaan tuo gaelin kieli ja skotlantilainen kulttuuri. Kumpaakaan ei toki ole mukana ylen määrin, mutta lukija voi halutessaan yrittää selvittää, miten mo chridhe (kirjaimellisesti ’sydämeni’) lausutaan (älyttömän vaikeasti) tai millainen juhla on Beltane (kesän alkamisen juhla, jossa tulella on keskeinen rooli – arvatkaa vaan, tekeekö mieli vielä joskus osallistua Edinburghissa järjestettävään Beltane Fire Festivaliin). 

When a Scot Ties the Knotia voi suositella, jos Ylämaan linnat ja romanssit kiinnostavat – sekä sankarit, jotka käyttävät kilttiä. Tessa Darea täytyy ehdottomasti lukea lisää. Turhaan eivät romantiikkavinkkaajat häntä kehu.

Ehkä juuri tuolta jostain löytyy linna, jossa Madeline ja Logan saivat toisensa.

Falling into Bed with a Duke – neitsyen seikkailut seksiklubilla

Minerva Dodger ei ole nainen, johon seurapiirien miehet kiinnittäisivät huomiota – muutoin kuin hänen myötäjäistensä vuoksi. Vaikka Minervan isällä on erittäin vaatimaton tausta eikä aatelisarvoa, hän on onnistunut hankkimaan omaisuuden, joka tekee hänestä jopa Englannin varakkaimman miehen. Minervaa ei kuitenkaan kiinnosta avioituminen sen vuoksi, että mies rakastaa hänen rahojaan. Niinpä hän on jo kuusi seurapiirikautta kokenut, ettei ole oikeasti haluttu. Hän on saanut tarpeekseen: nyt olisi nautinnon aika, sen aika, että häntä halutaan.

Minervan tapa toteuttaa haaveensa ei ole kovin hyväksyttävä, varsinkin kun eletään vuotta 1878: hän päättää lähteä Nightingale-klubille, jossa naiset käyvät anonyymisti hankkimassa seksuaalisia nautintoja. Siellä seksuaalisesti kokematon Minerva näkee naamionsa takaa miehen, jonka kanssa alkaa kissa ja hiiri -leikki. Mies on Asheburyn herttua, jolla puolestaan on periaate, ettei hän tapaa naista kuin yhden kerran. Minervasta hänen mielensä ei kuitenkaan pääse irti, ehkä siksikin, että Minerva ei suostu miehen vaatimaan valokuvaan ennen seksiä, joten mitään seksiäkään ei sitten tule. 

Lorraine Heathin historiallisessa romanssissa Falling Into Bed with a Duke (ensimmäinen osa sarjasta Hellions of Havisham) on ihanan jännitteinen alkuasetelma. Tarina on melkoista soutamista ja huopaamista, mutta siitä huolimatta se pitää otteessaan. Pääparin välillä oleva jännite toimii mainiosti, ja viipyileviä intiimejä kohtauksia annostellaan säästeliäästi.

En tiedä, onko Minervan seikkailu seksiklubilla kovin uskottavaa, ja on perusteltua sanoa, että hänen tunteensakin kuulostavat vähemmän viktoriaanisilta (vaikka en todellakaan väitä, etteivätkö viktoriaanisen ajan naiset olleet halukkaita). Minervan intohimon kaipuuseen on kuitenkin helppo samaistua, joten annetaan anteeksi, että neitsyen karkaaminen seksin perään 1800-luvun Lontoossa kolkuttelee hieman uskottavuuden rajoja. Luonteeltaan Minerva on hyvin tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar: nainen, joka ilmaisee turhan suoraan, mitä ajattelee.

Sankari Ashella on rankka menneisyys, sillä hän on menettänyt vanhempansa. Herttuana hän on naisten keskuudessa haluttu, mutta omaisuutensa hän on hupeloinut. Hänellä ei ole samanlaista lahjaa numeroiden kanssa kuin Minervalla, joka laskee korttipelissäkin suvereenisti, mitä kortteja on mennyt ja mitä jäljellä. Itse asiassa Ashella on isoja vaikeuksia lukujen kanssa – ja siksi myös omaisuutensa kanssa. Mistä päästäänkin siihen, että Ashe on helppo nähdä samanlaisena onnenonkijana kuin kaikki muutkin miehet, jotka ovat Minervan mahtavien myötäjäisten perässä. Kuinka Minerva voisi nähdä hänet toisella tavalla, jos tietäisi hänen huonosta rahatilanteestaan?

Ashen harrastamalla valokuvaamisella on isohko rooli tarinassa. Itse pidin erityisesti siitä, että kun Ashe lopulta vangitsee kuvaan sen, miten näkee Minervan, Minervakin osaa nähdä itsensä uudella tavalla. Olisipa meillä kaikilla mahdollisuus nähdä joskus itsensä jonkun sellaisen silmin, joka näkee meissä vain kauneutta.

Falling Into Bed with a Duke -romaanin perusteella päättelen, ettei Lorraine Heathin maine historiallisen romantiikan taitajana ole turha. Uskonpa tarttuvani jatkossakin hänen kirjoihinsa.

Krinoliinijoulu – ihana paroni, makeisia ja kummittelua

Lovisa on tullut elämänsä taitekohtaan. Työskentely makeispuodissa Ulltunassa saa jäädä taakse, samoin Ruotsi. Lovisa on päättänyt lähteä Amerikkaan, jossa kukaan ei tiedä mitään hänen menneisyydestään. Lähtö on jo lähellä, kun Lovisa törmää läheisessä Mollbergan kartanossa asustavaan paroni Valdemar von Dreveriin. 

Valdemar tuntee olevansa ehkä vielä enemmän loukussa kuin Lovisa. Hän on leski, ja edesmenneen puolison perhe on asettanut hänelle uhkavaatimuksen, joka toteutuu, jos Valdemar jakaa taas elämänsä jonkun naisen kanssa. Valdemar ei todellakaan juokse naisten perässä vaan haluaisi paremminkin erakoitua kartanoonsa. Ikävä kyllä hänet painostetaan järjestämään tanssiaiset. Sinne paroni puolestaan tilaa makeisia puodista, jossa Lovisa työskentee. Pian Lovisa ei enää tiedä, haluaako paeta Ruotsista, eikä Valdemar, tahtooko pysyä erossa naisista. Mutta kumpaakin piinaa menneisyys.

Amanda Hellbergin romanttinen romaani Krinoliinijoulu sijoittuu vuoteen 1870. Se on nimensä mukaisesti joulukertomus, mutta joulu ei vyöry päälle niin kovaa, että kirjan voisi kyllä lukea muunakin aikana, joskin lumen keskellä – ja erityisesti paukkuvia pakkasia kokiessa – se toiminee paremmin. 

Ehdottomasti ihaninta tarinassa on, että se kertoo siitä, kuinka ihanaa on, kun tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, kunhan uskaltaa edetä asioissa suuntaan, johon sydän ohjaa. Sekä Lovisan että Valdemarin taustoja pihdataan loppumetreille saakka – ehkä niistä olisi voinut jo aiemmin paljastaa vähän enemmän – ja ne ovat rankat. Synkistä menneisyyksistä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan halua toisen kaikkoavan viereltään. Mutta kummallakin on kova pelko, ettei toinen voi hyväksyä synkkää menneisyyttä. Niin, aika useinhan ihmiset oikeastikin ovat ankarampia itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan.

Sankaritar Lovisa ontuu toista jalkaansa eikä pidä itseään puoleensavetävänä. Hänellä on kuitenkin sillä lailla hyvä itsetunto, ettei hän nöyristele ketään. Sankari Valdemar on puolestaan riittävän korkeassa asemassa ollakseen ihana romanttisen tarinan sankari mutta mikä vielä parempaa, hän ei pidä itseään liian hienona herrana tarttuakseen myös askareisiin, joita kartanossa on.

Sivuhenkilöistä mieleenpainuvin on Ulrike Mottschalk, joka on tullut paronin kartanoon koristelemaan sitä kukilla tanssiaisia varten. Ulrike on saanut päähänsä, että hän ottaa paronin itselleen - tai paremminkin, että paroni yksinkertaisesti kuuluu hänelle. Ulriken ilmestyessä tarinaan olin sitä mieltä, että tällaista hahmoa ei tarvittaisi lainkaan. Loppua kohden nainen muuttui kuitenkin varsin onnistuneeksi romanttisen tarinan pahattareksi. Siihen nähden Lovisan sivulauseeseen ympätty anteeksianto Ulrikelle tarinan lopussa tuntui kieltämättä turhalta. Sankaritar saa olla hyväsydäminen mutta ei hänen epäuskottavan anteeksiantavainen tarvitse olla.

Hieman yllättäen – takakannessa ei mainittu asiasta – tarinassa on myös yliluonnollinen elementti. Mollbergan kartanossa kummittelee. Kummitustarina istuu luontevasti tarinan kokonaisuuteen eikä vie yöunia.

Krinoliinijoulu venyttää uskottavuuden rajoja melkoisen monta kertaa ilman kummitteluakin. Muun muassa Lovisan ja Valdemarin yhteenotto susien kanssa tuntuu epärealistiselta, samoin se, että Ulrike voisi toteuttaa kaikki uhkauksensa. Mutta suurten tunteiden vellonnassa annoin epäuskottavuuden enimmäkseen anteeksi. Sen sijaan hieman häiritsevää oli se, kuinka Lovisa ja Valdemar päätyivät ensimmäisen kerran intiimiin kanssakäymiseen. Seksuaalista jännitettä ei mielestäni pohjustettu sillä tapaa, että se olisi voinut purkautua yhtäkkiä siten, että Valdemar vain pyysi Lovisan makuukamariinsa, mitä seurasi sivutolkulla seksikohtausta.

Kokonaisuutena Krinoliinijoulu oli kuitenkin viihdyttävää historiallista romantiikkaa. Virkistävää oli se, että tarina sijoittui Ruotsiin. Uskoisinpa, että ensi vuonna joulunaikaani tuo viihdykettä sarjan toinen osa Rubiininpunainen joulu.

The Mistletoe Mistress – jännitettä täynnä oleva historiallinen joulurakkaustarina

Tämänkertaisen joululoman englanninkieliseksi romantiikaksi osui Maddison Michaelsin The Mistletoe Mistress, pienoisromaani, jolla on yhteys kirjailijan Saints & Scoundrels -sarjaan. Kirja onnistui viihdyttämään ja jokseenkin hyvin myös tekemään tarinasta riittävän kokonaisen lyhyestä mitasta huolimatta. Romanttisia pienoisromaaneita kun joskus tuntuu vaivaavan se, että tarina tuntuu liian pelkistetyltä.

Michael Drake, Blackthornin varakreivi joutuu mukaan vetoon, jossa tavoitteena on vietellä ensimmäinen nainen, joka kävelee eräissä tylsissä juhlissa mistelin alta. Mukana vedossa on kaksi hänen ystäväänsä, jotka ovat asiasta innostuneempia kuin Michael, sillä hänen mielestään kohteeksi osunut nainen on vetoon aivan väärä. Michaelilla on kuitenkin syynsä kilpailla naisesta – hän on luvannut tämän kuolleelle veljelle suojelevansa naista.

Sankaritar Holly ei mielestään kuitenkaan tarvitse ketään pitämään hänestä huolta. Hän on itse asiassa huolehtinut ihan itse myös siskoistaan, kun sekä isä että veli Edward ovat kuolleet. Michaelin Holly tuntee jo pitkän ajan takaa, sillä Michael on ollut Edwardin hyvä ystävä. Miehet ovat lähteneet yhdessä Krimin sotaan, mutta vain Michael on palannut takaisin Englantiin.

Holly ja Michael ovat ottaneet aina yhteen kiivaasti. Sama jatkuu nyt. Kumpikin on voimakastahtoinen ja pääparin välillä onkin kisa, kumpi keikauttaa aina olemassa olevan tilanteen omaksi edukseen. Suuria vähemmän äkäisiä tunteita toista kohtaan on, mutta varsinkaan Michael ei myönnä niitä edes itselleen. 

Holly siis kokee, että Michael sotkeutuu asioihin. Hän tahtoisi olla omillaan, koska hänellä on salaisuuksia. Hän sorkkii tallelokeroita ja esittää olevansa leski, vaikka tosiasiassa on täysin koskematon. Tähän on tietenkin pätevät, jalot syynsä. Michael ei ole sen parempi: hän kantaa mukanaan taakkaa Edwardin kuolemasta. Näistä asetelmista tarinassa riittääkin jännitettä. Olennaista on toki jännite pääparin välillä, koska tarina keskittyy tietenkin Hollyn ja Michaelin tunteisiin toisiaan kohtaan.

Michaelissa elää vahva velvollisuudentunto. Hänen ajatuksensa Hollysta ovat ristiriitaiset:

Of course, he didn’t have feelings for Holly Jenk—Carlton. Edward’s younger sister had always been extremely bossy, with decided opinions about right and wrong, and she’d very much considered Michael a bad influence over her brother and had always been lambasting them as young men over their escapades. She’d been a bloody pain. An attractive bloody pain, but a pain, nonetheless.

Veto antaisi Michaelille hyvin mahdollisuuden päästä Hollyn hameen alle – haluja kun on – eikä Michaelin tarvitsisi sitoutua naiseen kummemmin. Michael näkee kuitenkin vedossa mukana olevat ystävänsä hurvittelevina elostelijoina, joilta Hollya on suojeltava. Samaan joukkoon hän taitaa laskea hieman itsensäkin, mutta koska Hollylla ei ole muita suojelijoita, Michaelin pitää pitää itsensäkin erossa naisesta.

Holly pitää Michalia pahimmansortin naistenmiehenä. Sellaiseen ei todellakaan aleta rakastumaan.

He was the sort of man one could all too easily give one’s heart to, and then without meaning to he’d shatter it into pieces when his eyes wandered across to another woman, as rake’s eyes were bound to do. 

Michaelissa on sekin ongelma, että hän on Hollylle aivan liian korkeassa asemassa. Monenlaisia mielen esteitä on siis myös rakkauden tiellä – tai ainakin sille antautumisen tiellä. Mutta muulle kuin rakkaudelle antautuminen alkaa tuntua Hollysta aivan järkevältä, kun miesten veto paljastuu hänelle. Siitä sitten äkkiä asiaan ennen kuin Michael hoksaa, ettei Hollylla oikeasti olekaan kokemusta intiimistä kanssakäymisestä miehen kanssa. Michaelin kanssa voi tehdä sopivan diilin, ja kaikki voisi mennäkin Hollyn suunnitelman mukaan, ellei mies olisi niin velvollisuudentuntoinen.

Kaiken tunnekieputuksen ja keskinäisen valtataistelun jälkeen rakastavaiset tietenkin saavat toisensa. Ja oletettavasti heistä tulee olemaan toisilleen vastusta jatkossakin, mutta riitojen jälkeen odotettavissa on sovintointohimoja.

Messuilua Jyväskylässä ja Tampereella

Helsingin kirjamessujen lisäksi Sydänten salonki -antologian toimitustyö vei minut puhumaan queer-romantiikasta sekä Jyväskylän kirjamessuille että Tampereen kirjafestareille. Jyväskylän kirjamessuilla vedin paneelin queer-romantiikasta. Keskustelemassa kanssani olivat J.S. Meresmaa, Hanna Morre ja Artemis Kelosaari. Paneeli oli hieman erimielinen siitä, voiko ensisilmäyksellä rakastua ja onko sellainen rakastuminen hienoa, mutta hyvässä sovussa keskustelimme kyllä.

Jyväskylä on itselleni melko perustellusti kotikenttä, vaikka nykyään muualla asunkin. Mutta merkillisen vähän aiheutui ylimääräisiä paineita siitä, että yleisössä oli kaksi ihmistä, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni saakka.

Tampereen kirjafestarit olivat vuorossa viikko Jyväskylän messujen jälkeen. Ne järjestettiin Tampere-talossa. Siellä paneelimme keskittyi nimenomaan Sydänten salonkiin kirjana. Mukana olivat lisäkseni Artemis Kelosaari, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Pääsimme juttelemaan mm. siitä, mistä ideat omiin teksteihimme antologiassa syntyivät. Jutunjuurta olisi riittänyt pidempäänkin kuin meille oli keskusteluaikaa suotu.

Osuuskumman ja Vaskikirjojen pöydän luona oli tapahtumassa hyvä meininki. Kanssani kuvassa Maija Nyström ja Erkka Leppänen. 

Messuilla parhaita asioita on ihmisten tapaaminen – silloin voi ajautua tilanteisiin, joissa pitää miettiä, mihin ideoihin lähtee mukaan ja mihin ei. Mutta oikeat projektit tunnistaa kyllä siitä, että ne jäävät kutkuttelemaan mieltä. Haudutellaan ja katsotaan.

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

Audacious – pari vikkelää juonenkäännettä ja vaivaannuttavaa seksiä

21-vuotias Antonia ”Toni” Redvers tietää, mitä haluaa. Tonin rakkaudenkohde on hänen isänsä hyvä ystävä, kaapparikapteeni Lucas Cruz. Mies on paljon häntä vanhempi ja pidempikin, mikä Tonin tapauksessa ei ole lainkaan itsestäänselvää, koska nuori nainen itse on viisi jalkaa, yksitoista tuumaa pitkä. Lucas vierailee Tonin kotona vain puolen vuoden välein, ja nyt, jouluvierailun aikana, Toni on päättänyt toimia rakkautensa eteen.

Minerva Spencerin pienoisromaani Audacious kertoo Antonian ja Lucasin rakkaustarinan. Kokemattomaksi naiseksi Antonia on melkoisen räväkkä: hän hankkiutuu – vuonna 1832! – aivan omatoimisesti rakastamansa miehen majapaikkaan ja jää odottelemaan tämän makuuhuoneeseen. Lucas on yhtä hulluna Antoniaan kuin nainen Lucasiin, mutta on monta syytä, miksi hän ei noin vain voi ottaa Tonia omakseen.

Lucas on elämänsä velkaa Hugh Redversille, Tonin isälle. Hugh on pelastanut hänet ja opettanut hänelle merkittäviä taitoja, esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen. Lucaksen mielestä on petollista rakastua Hugh’n tyttäreen kaiken tämän jälkeen. Lucas tuskailee myös ikäänsä – hänhän voisi olla Tonin isä. Mies tuntuu kärsivän itsetunnon puutteesta. Hän ajattelee, ettei ole unelmarakastettu eikä voisi ikinä kelpuuttaa itsensä kaltaista miestä omalle tyttärelleen, merimiestä, jolla on epämääräinen tausta. Niin, ja nännilävistykset.

Lucas tuo esiin myös hänen ja Tonin erilaiset maailmat: aristokraattiperheen tytär ja merimies eivät sovi toisilleen. Erilaisista taustoista tuleminen on tyypillisiä historiallisen romantiikan kuvioita, mutta koska lukija näkee aluksi Lucasin vain Tonin maailmassa ja mies osaa toimia siellä moitteettomasti, tämä este liitolle tuntuu aika lailla selittelyltä.

Toni on ollut aiemmin kihloissa, mutta sulhanen on ollut täysin kelvoton. Tämä kurja kokemus on tavallaan johtunut Lucasista – Antonia on kihlautunut päästäkseen irti tunteistaan miestä kohtaan. Toni on itsekin nähnyt – kuvitellut –, ettei suhdetta hänen suuren rakkautensa kanssa voi tulla.

Rakkaudentunteet tunnustetaan jo tarinan ensimmäisellä puoliskolla, mikä toimii pienoisromaanissa varsinkin, kun rakkauden tiellä on monia ajatuksissa olevia esteitä, eivätkä tunnustukset oikeastaan poista vaan lisäävät tuskaa. Tonin ja Lucaksen kohtaaminen kahden on täynnä pidäteltyä intohimoa ja epätoivoa, mutta sen kuvausta on venytetty tarpeettomasti. Lyhyemmälläkin olisi tullut selväksi, että ollaan mukamas umpikujassa, mahdottoman edessä.

Toni ja Lucas päätyvät välttelemään toisiaan. Mutta pian he ovat taas yhdessä, ja sitten seuraakin pitkällisesti intiimiä läheisyyttä, joka tällä kertaa tuntui itsestäni jokseenkin vaivaannuttavalta. Tämä voi toki johtua siitä, että tarinoissa pidän vähemmän neitseellisiä naishahmoja kiinnostavampina. Viattomuudessa ei ole mitään vikaa, mutta en ehkä kuulu niihin ihmisiin, jotka viehättyvät siitä, kun nuori sankaritar vapisee kuin haavan lehti sankarin elimen edessä, peloissaan vaikkakin innokkaana. Mainittakoon, että elin on myös kuvailtu tarkasti:

His organ jutted out straight and proud and was every bit as impressive as the rest of him. It was long, thick, and ridged with fascinating veins. The crown was fat and flared, but the shaft was even bigger around in the middle, the girth rather alarming.

Itseäni eivät erityisesti vedä puoleensa romanttiset tarinat, joissa mies on selvästi naista vanhempi. Minerva Spencerin, joka kirjoittaa myös nimellä S.M. LaViolette kirjoja on kuitenkin kehuttu, joten tartuin kirjaan. Pienoisromaanista saa nopeasti käsityksen itselle uuden kirjoittajan tyylistä.

Tässä tarinassa käänteet tapahtuvat nopeasti ja välillä junnataan paikoillaan. Juonielementtejä on olemattoman vähän, mutta rakastavaisten väliseen jankkaamiseen ja seksin kuvaukseen käytetään hirmuinen määrä tilaa. Lisäksi tämän pitäisi olla joulutarina, mutta joulun tunnelma loistaa poissaolollaan. Yksi suukko taidetaan antaa mistelin alla – ja senkin osapuolet ovat jotkut muut kuin tämän tarinan rakastavaiset. 

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, että joutui lyhentämään tarinaa, jotta se aikanaan mahtui antologiaan. Ei voi tietenkään tietää, oliko tarina ennen näitä poistoja parempi. Mieleen kuitenkin tulee, että jäljellä jääneissä kohdissa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Oliko kirjailija lyhentäessään tekstiä leikellyt juonenkäänteitä pois? Pienoisromaanissakin pitäisi lyhyestä mitasta huolimatta olla enemmän käänteitä kuin tässä teoksessa oli.

Audacious oli siis minulle melkoinen pettymys. Olisi vaikea kuvitella, että Minerva Spencer olisi turhaan, vailla ansioita suosittu. Ehkä minun pitää kuitenkin antaa hänelle toinen mahdollisuus jossain kohtaa. On mahdollista, ettei hänen tyylinsä yksinkertaisesti kolahda minuun, mutta toisaalta on myös mahdollista, että tämä lyhyt teos ei edusta hänen tuotantoaan parhaimmillaan.

The Madness of Lord Ian Mackenzie – suositeltavaa kohtuullisen kuumaa historiallista romantiikkaa

Voiko romanttinen sankari olla sosiaalisesti kömpelö tai töksähtelevä? Kyllä voi. Tämän todistaa Jennifer Ashley kirjallaan The Madness of Lord Ian Mackenzie. Teos on melkoisen pitkän Mackenzies-sarjan avausosa.

Harvoin näkee tarinassa yhtä paljon jännitteitä heti alussa kuin The Madness of Lord Ian Mackenzie -teoksessa. Tarinan sankaritar Beth Ackerley on leski, joka on perinyt valtavan omaisuuden. Hän on menossa naimisiin Sir Lyndon Matherin kanssa. Miestä voi hyvällä syyllä kutsua mulkuksi. Hän keräilee posliinia, vaikkei siitä paljon ymmärräkään. Rahasta hän ymmärtää kuitenkin ja on sen vuoksi kosinut Bethiä, ei mistään ylevästä syystä, kuten rakkaudesta. Hän huvituksensa on alistua naisille. Huvitusta varten hänellä on paikka, jossa naisia riittää. Tämän tuntuvat tietävän kaikki, paitsi Beth.

Tarinan sankari Ian Mackenzie ymmärtää posliinista enemmän. Hän ostaa Matherilta Ming-dynastian aikaisen maljakon. Myöhemmin hän tapaa oopperassa Bethin ja tunkee tämän vaatteisiin varoitusviestin, jossa kertoo, ettei Bethin olisi syytä naida Matheria. Samaan syssyyn hän ilmaisee suorasukaisesti, että tahtoo itse viedä Bethin alttarille. Syytään hän ei peittele: hän tahtoo mennä naisen kanssa sänkyyn.

Beth tuntee valtavaa vetoa mieheen muttei aivan ymmärrä tämän ajatuskulkuja eikä myöskään tiedä, kuinka paljon Ianiin voi luottaa. Koko Mackenzien suku tuntuu liittyvän skandaaliin toisensa perään. Niinpä Ianista olisi hyvä pysyä mahdollisimman kaukana. 

Beth jättää Iania kohtaan tuntemistaan epäilyksistä huolimatta Matherin ja lähtee Pariisiin. Ian lähtee tietenkin perään. Miehen perässä on puolestaan etsivä, joka on jo kauan halunnut saada hänet kiinni – ja joka nyt on nähnyt tilaisuutensa, koska Matherin mukaan Ian on syyllinen Lontoossa tapahtuneeseen murhaan. Pariisista seikkaillaan Skotlantiin Mackenzien suvun maille ja takaisin Lontooseen, jossa niin murhatarina kuin rakkauden ongelmat lopulta selviävät.

Beth on leski, ja tästä syystä hän voi olla seksuaalisesti hyvinkin aktiivinen romanttinen sankaritar, vaikka tarinassa eletään vuotta 1881. Itse asiassa juuri Beth ehdottaa Ianille seksisuhdetta. 

“Since you seem to like me a little,” she said, “I wonder whether you would be interested . . . in having a liaison with me.”

The last words came out in a rush, and Ian’s attention snapped to her.

“Have carnal relations, I mean,” Beth continued. “On occasion, when we mutually agree.”

Beth kuitenkin kärsii siitä, ettei voi saada enempää – tai usko voivansa saada, koska me kaikkihan tiedämme, että hän on väärässä. Hän voi saada Ianin omakseen ja lisäksi Ian antaa hänelle myös lihallisissa iloissa jotain, mitä Beth ei ole aiemmin kokenut: ”Under him, she could spread her wings.” 

Beth ei ole aina elänyt vauraudessa, päinvastoin. Hän on ollut työkodissa (surullisenkuuluisa workhouse) hyvin kurjissa olosuhteissa. Paikkaa johtanut pastori on nainut hänet, mutta tämä rakastava aviomies on kuollut hyvin pian. Beth on päätynyt vanhan rouvan palvelukseen ja lopulta perinyt tämän. 

Sankari Ian on selvästi autismin kirjolla, tavattoman hyvämuistinen ja älykäs, mutta toisten ihmisten tunteiden ja viestinnän ymmärtäminen tuottaa hänelle vaikeuksia. Hänen oma viestintänsä on liiankin suoraa, mutta Beth alkaa nopeasti ymmärtää miestä. Millainen nainen sopisikaan Ianille paremmin kuin Beth, joka ei säikähdä hänen pahaa oloaan vaan osaa lukea tilanteita oikein ja näkee, mitä Ian tarvitsee? Ian pitää kuitenkin itseään kykenemättömänä rakkauteen. Hän ei tarjoa Bethille rakkautta eikä odota sitä häneltä. Mutta Beth pystyy opettamaan Ianille myös, mitä rakkaus on.

Ajan tavan mukaan Iania pidetään hulluna. Isä on lähettänyt hänet mielisairaalaan ja veli pelastanut lopulta paikan karmeilta hoidoilta. Totuus laitokseen sulkemisesta on lopulta vielä järkyttävämpi kuin miltä aluksi näyttää. Mackenzien veljesten välillä on kuitenkin vahvat siteet, jotka näyttävät kestävän mitä vain – ja varsinkin Iania ja hänen isoveljeään, Kilmorganin herttua Hartia yhdistää erityinen side, joka saa kummankin suojelemaan toista. Ikävä kyllä Hart kuvittelee Bethin olevan onnenonkija, joka haluaa käyttää Iania hyväksi. Nimenomaan Bethiltä Iania ei tarvitsisi suojella.

The Madness of Lord Ian Mackenzietä voi suositella lukijalle, joka pitää suorasukaisista romanttisista sankareista, joilla on traumaattinen tausta. Ainakin tässä tarinassa Skotlanti-osuus oli sen verran lyhyt, että kilttiin pukeutuvia sankareita rakastavat lukijat viihtyvät ehkä paremmin jonkin toisen romanssin parissa.

Murha-arvoitus saa tarinan loppupuolella melko paljon tilaa. Se luo tarinaan jonkin verran jännitystä ja jännitettä, ja on sinänsä ihan toimiva. Suurin vahvuus kirjassa on kuitenkin pääpari, kuten pitääkin.

Tarinassa vilahtelee Ianin perheenjäseniä, Hart Mackenzien lisäksi mm. veli Mac, joka on eronnut vaimostaan Isabellasta. Sarjan kakkososa kertoo, miten pariskunta päätyy jälleen yhteen. Taiteilija Macin ja itsetietoisen Isabellan tarina herättää kyllä kiinnostusta tämän vetävän avausosan jälkeen. Jo tässä osassa nimittäin käy ilmi, millainen yhteys näiden kahden välillä vallitsee:

The painting showed Isabella sitting on the edge of a tumbled bed. A sheet slid provocatively down her shoulder, baring one prefect breast, and a swirl of hair peeped from the join of her thighs. Isabella was looking away from the painter, her red hair caught in a loose knot at the base of her neck.

Despite the subject—a woman just rising from the bed of her lover—the portrait was in no way lewd or indecorous. The muted colors were elegantly cool, with Isabella’s hair and a sprig of bright yellow roses the only vivid colors.

It was the portrait of a beloved, painted by a man who regarded his wife as his lover. It was also, if Beth was any judge, an amazingly good painting. The light, the shadows, the composition, the colors—so much captured on one small canvas. The painter had signed the corner with a flourish: Mac Mackenzie.

The Devil’s Submission – pienoisromaani eroottista romantiikkaa välipalaksi

Miehiä kohtaan kohdistuu melkoinen määrä vaatimuksia nykyaikana, mutta eipä tilanne ollut paljoakaan parempi parisataa vuotta aikaisemmin – ainakaan romanttisen viihdekirjallisuuden mukaan. Nicola Davidsonin pienoisromaanissa The Devil’s Submission lordi Grayson, lempinimeltään Devil, saa huomata sukupuoleensa kohdistuvat paineet avioiduttuaan Elizansa, maailman ihastuttavimman naisen, kanssa. Grayson on seksuaalisesti alistuva ja nauttii suuresti siitä, että Eliza on innokas eikä ujostele. Mutta nainen on muuttunut häiden jälkeen. Grayson uskoo itsekin, että on heikko ja kerrassaan toivoton tapaus, kuten hänen vanhempansa väittävät.

Eliza voi aivan yhtä huonosti. Hän on yrittänyt olla avioliitossa, kuten hänelle on opetettu, että siinä kuuluu olla: nöyränä. Nyt hän asuu pitkän matkan päässä Lontoosta erillään aviomiehestään ja kuuntelee äitinsä haukkumista siitä, kuinka hän on Englannin kamalin tytär, joka on sössinyt avioliittonsa, ja on liian lihavakin. Avioliittoa ei saa sössiä ainakaan niin rikkaan miehen kanssa kuin lordi Grayson. Raha ratkaisee ja sille Elizan äidillä onkin tarvetta. Niinpä hän pakottaa tyttärensä Lontooseen seurapiirihäihin, joissa tämä tapaa miehensä – Graysonilta kun voi pyytää äidin omien sössimisten korjailuun poskettoman summan rahaa.

Kun Grayson kuulee vaimonsa saapuneen Lontooseen, hän saa saman tien erektion. Ainakaan halun puutteesta ei ole tämän avioliiton onnistuminen kiinni. Niin vaimon kuin miehenkään tunteet eivät tosin ole tasaiset – miten ne voisivatkaan olla, kun ovat niin suuria. Eliza tulee lyöneeksi miestään poskelle, mistä mies on innoissaan ja vaimo kauhuissaan. Pian pariskunta on kuitenkin himokkaaasti toistensa kimpussa.

Mutta eipäs edetä niin nopeasti. Tietenkin tiellä on esteitä ennen kuin todellinen onni voi uudelleen löytyä. Yksi esteistä on Charlotte Lewis, nainen, joka asuu Fallen-seksiklubilla, jota Grayson pitää ystäviensä kanssa. Nainen on läheinen Graysonin kanssa, ja Elizan ajatus on tietenkin, että hän on miehen rakastajatar. Siinäpä sitä sitten onkin ongelmaa ihan tarpeeksi sen lisäksi, että Grayson ei itse tahdo hyväksyä sitä, mikä tuottaa hänelle seksuaalista mielihyvää. 

The Devil’s Submission on eroottista romantiikkaa, jossa seksiä kuvaillaan melko lailla suorasukaisesti ja paljon. Seksuaalinen jännite Elizan ja Graysonin välillä on olemassa alusta asti päällekäyvänä, joten lukija ei pääse jännittämään sen kuumentumista. Tämä lienee genren jonkinlainen haaste, ainakin pienoisromaanin mitassa: ei ole aikaa sytytellä intohimoa hissukseen, kun lukija odottaa kieli pitkällä kuumia kohtaamisia pääparin välillä. Tarinan jälkipuoliskolla tuntuu kuitenkin olevan tarpeeksi jännitettä, kiitos Elizan karmivan äidin.

Jännite pääparin välillä on hyvä, ja tarinan sinänsä tuttu sanoma siitä, että pitää olla oma itsensä voidakseen hyvin, aina tärkeä. Elizalle ei ole vastenmielistä olla määräävä osapuoli. Sen sijaan hän nauttii siitä ja haluaa oppia lisää. Tämä oppimispuoli jääkin mielestäni hieman liian vähälle juuri siitä syystä, ettei tarina ole pidempi. Olisi ollut ihana nähdä enemmän haparointia, joka ei haittaa, enemmän oppimisen oivalluksia.

Toinen puolitiehen jäävä asia on sankarittaren koko. Sinänsä se ei ole tärkeää, mutta mitä ilmeisimmin teoksen on tarkoitus olla kuvaus hieman muodokkaammasta naisesta. Asia jää kuitenkin sille tasolle, että Elizan äiti valittaa tyttärensä lihavuudesta. Eliza selvästi on hyvinkin seksikäs. Vaikka Grayson erityisesti tuntee vetoa häneen dominoivan luonteen vuoksi, olisi useampi kaunis sana Elizan vartalostakin voinut olla paikallaan.

Kirjan seksikohtaukset ovat kivasti kuumottavia. Niissä on myös elementtejä, jotka varmasti jakavat lukijakuntaa. Tästä voi testata, sytyttääkö vai ehkä jotain muuta?

Her husband moaned. ”Please don’t stop.”/”Does your cock hurt? It looks very, very hard. So full of come. What would you give to have me take that in my mouth? To thrust it deep into my wet pussy?”

”Anything.”

Flicking her wrist as Charlotte had taught her in their sessions, Eliza brought the cane down hard on his backside, leaving a red imprint. “Please don’t stop, Lizzie. Anything, Lizzie.”

Grayson jerked, his breathing deliciously ragged. ”Forgive me, Lizzie. I wasn’t thinking. Only feeling. It’s so damned good. I’ve never been harder in my life… ah Christ.”

”You like it there, don’t you? Right on that fleshy curve of your backside. Two lovely red patches,” she mused, admiring her handiwork and crouching down to kiss each mark. He writhed under her touch, but when she gently parted his flesh and licked the puckered opening of his back entrance, he nearly crushed the bedpost with his grip. Well. Charlotte certainly did know everything.

“Fuck,” he swore, roughly. ”I’m going to come, Lizzie. If you do that again, I’ll come all over the quilt.”

”I think not,” she said sternly, glad he couldn’t see her teary smile. “You are not allowed to come. Not until I say so. Understand?”

The Devil’s Submission on toinen osa sarjasta, jossa kerrotaan Fallen-seksiklubista 1800-luvun alun Lontoossa. Minuun se upposi mukavasti, vaikka en ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa.

The Duchess Deal – kuinka löytää morsian omalta kotiovelta

Ashburyn herttua tarvitsee vaimon. Valitettavasti morsian on juossut karkuun. Perillisen saamisesta ei näytä olevan toivoa. Kun epätoivo on suurin, ovelle ilmestyy ompelijatar Emma Gladstone – morsiuspuvussa.

Paljon tehokkaammin ei romanttinen tarina voi alkaa kuin Tessa Daren teos The Duchess Deal. Arvattava seuraus alkutilanteesta on, että herttua ehdottaa Emmalle avioliittoa. Sopimuksen sisältö on, että Emma antaa miehelle perillisen ja saa elää yltäkylläisissä olosuhteissa. Kun sopimuksen lapsentekoehto on täytetty, Emma pääsee asumaan maaseudulle eikä hänen ja herttuan tarvitse olla tekemisissä toistensa kanssa. Kerrassaan mainio tarjous, vaikka herttua onkin ulkomuodoltaan rujo, koska hänen ihossaan on palovammoja, ja vaikka hän on lisäksi aika kettumainen. Emma ei ole erityisen alistuva luonteeltaan, mutta tarttuu kuitenkin avioliittotarjoukseen. Talo maalla voisi nimittäin auttaa häntä pelastamaan erään nuoren naisen hankalasta tilanteesta – toisin sanoen tämä voisi välttää kohtalon, joka on aikanaan kohdannut Emmaa itseään. Lisäksi Emman taloudellinen tilanne saa ilomielin kohentua.

Jännite tarinaan syntyy siitä, että Ash ja Emma ovat molemmat hyvin vahvoja persoonia. Tämän vuoksi parin välillä kipinöi myös seksuaalisesti – ja huumori kukkii, kun sankari ja sankaritar ottavat toisistaan mittaa. Kieltämättä tarinassa on soutamista ja huopaamista, enkä ihan koko ajan ole kärryillä siitä, miksei tarinan ristiriita voi jo ratketa. Välillä erimielisyyksien jatkumiseen ei tunnu olevan muuta syytä kuin se, että kirjan sivumäärä pitää saada jonnekin 300:n paremmalle puolelle. Toisaalta sekä Emmalla että Ashilla on omat heikot kohtansa ja oikeastikin ihmisten epävarmuudet saavat luvattoman helposti uskomaan, ettei mikään hyvä voi olla totta.

Kuten todettua, Ash ei ole kaikin puolin mikään miellyttävä sankari. Moni romanttinen sankari on hankala aluksi, ja sankarin tausta auttaa lukijaa ymmärtämään sopimatontakin käytöstä. Myös Ashin kohdalla on näin. Hän kokee sodassa kärsineen ulkomuotonsa niin kamalaksi, ettei halua Emman näkevän itseään makuuhuoneessa vaan kynttilät on sammutettava. Kaiken taustalla on pelko siitä, ettei kukaan voi päästää hänen kaltaistaan hirviötä henkisesti lähelle. Melko pian paljastuu, että sitä Ash kuitenkin haluaisi. Öykkäröivä käytös on itsesuojelua.

Hauska yksityiskohta tarinassa on, että herttuan palvelusväki haluaa saada parin rakastumaan toisiinsa. Onkin hupaisa kohtaus, kun tavoitteesta tietoinen Emma kertoo asiasta Ashille. Sitten aviopari yhteistuumin toteaa ajatuksen naurettavaksi. Itseäni huvittavat suuresti keskustelut siitä, että ”emmehän me tietenkään rakastu toisiimme”. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Mutta rakkauden ilmestymistä – tai sen huomaamista – ennen tunteet tietenkin tempoilevat joka suuntaan.

Ash on hyvin kiinni ajatuksissa, joita hänellä on itsestään. Hän haluaa jopa vahvistaa niitä kulkemalla öisin Lontoossa ja lietsomalla tarinoita Mayfairin hirviöstä. Emma yrittää taistella Ashin eristäytymistä vastaan ja saa hänet houkuteltua tapaamaan ihmisiä. Kun tarina etenee, Ashin tunteet Emmaa kohtaan saavat hänet uskaltamaan enemmän, koska hän haluaa antaa Emmalle sen, mikä vaimolle kuuluu. Tässä näkyy Ashin velvollisuudentuntoisuus: vaimoa kuuluu kohdella tietyllä tavalla, ja se tunne on Ashissa syvällä jo silloin, kun hän ei vielä ymmärrä rakastuneensa Emmaan. Kun hän on vaarassa haavoittaa itseään rakkaudessa, hän kuitenkin vetäytyy sen ajatuksen taakse, että hänellä oli Emman kanssa vain sopimus avioliitosta, lapsen tuottamisesta – kyllä, mekaanisesti, vaikka Ashilla ei olekaan vaikeuksia tuntea halua vaimoaan kohtaan – ja siinä kaikki.

”I’m entirely composed of flaws”, Ash toteaa. On aika kamalaa, kuinka syvällä miehessä on ajatus siitä, ettei kukaan voi rakastaa häntä, koska hänen ihonsa on palanut. Hän on jopa sitä mieltä, että voisi hoitaa isyytensä pelkän kirjeenvaihdon avulla, koska hänen oma lapsensakin kammoaisi häntä. Emma yrittää puhua hänelle järkeä, mutta se ei tietenkään mene perille hetkessä. Ashin on tehtävä oivallus omasta arvostaan itse. Tämä on toki dramaattista ja tunteet ovat suuria, mutta on todella helppo samaistua siihen, kuinka joku näkee itsensä eri tavalla kuin muut ihmiset näkevät.

Sekä Ashilla että Emmalla on vääriä ajatuksia myös siitä, mitä heillä on annettavaa avioliitossa toisilleen. Ash kuvittelee, ettei hän voi antaa muuta kuin luksusta – toisin sanoen hänen ainoa hyvä puolensa on hänen omastaan mielestään varallisuus. Emma puolestaan ajattelee, että hänellä on vain ompelutaitonsa. Ash ei täysin taida hahmottaa, kuinka tärkeää käsillä tekeminen on Emmalle. Emmalla on oma kamppailunsa sen kanssa, että yhtäkkiä hän onkin herttuatar, jolle niiailevat ne, joiden edessä hän aiemmin polvisteli mittaillessaan ompelijattarena helman pituutta.

Tärkeää romanssissa on tietenkin se, voiko lukija ihastua henkilöhahmoihin romanttisesti. Pakko myöntää, että Ashissa on ainakin pari kohtaa, joihin on helppo ihastua. Hän pitää kirjallisuudesta. Yhdessä kirjan ihastuttavimmista kohtauksista Ash katselee Emmaa, kun tämä lukee kirjaa – ja tuntee halua tätä kohtaan.

Apparently the volume in her hands was sufficiently absorbing that she hadn’t noticed his presence. As he stood in the doorway watching, she tucked a stray wisp of dark hair behind her ear. The she licked her fingertip and turned the page.

His knees buckled. In his mind, he scrambled to piece that half second into a lasting memory. The crook of her slender finger. The red pout of her lips. That fleeting, erotic glimpse of pink.

She did it again.

Ash gripped the doorjamb so hard, his knuckles lost sensation.

He wanted her to read the whole cursed book while he watched.

He wanted the book to have thousand pages. 

Ei voi myöskään sanoa, että miehelle olisi miinusta, jos hän rakastaa Shakespearen näytelmiä. Ash on hulluna niihin. Entäpä sitten Emma? Hän on omapäinen muttei liiaksi. Hän osaa kuunnella Ashia ja ymmärtää tätä. Hänellä on rohkeutta tehdä kuten hänen mielestään pitää ja olla luopumatta asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä. Hän osaa heittäytyä seksiin. Emmalle on aika helppo antaa anteeksi se, että hän velloo aika paljon menneessä, sillä lopulta hän osaa päästään traumastaan irti.

Emman ja Ashin on todellakin pakko päästää traumoistaan ja elämää hankaloittavista ajatuksistaan irti. Kun tarinan mustat hetken alkavat, Emman mielen arkoihin kohtiin isketään niin kovaa, että lukija on yhtä aikaa kauhuissaan naisen kohtalosta ja innoissaan siitä, kuinka taitavasti kirjoittaja osaa tuottaa tuskaa henkilöhahmolleen. Tarinan loppuvaiheissa isketään kovaa jokaiseen Ashin ja Emman heikkoon kohtaan ja päälle kaatuu lisää vaikeuksia siitä, kun Lontoo haluaa saada Mayfairin hirviön kiinni. Onneksi lukija tietää loppuratkaisun olevan onnellinen.

The Duchess Deal on ensimmäinen osa Tessa Daren sarjasta Girl Meets Duke. Lisää herttuoita on siis saatavilla tarvittaessa. Voin hyvinkin jatkaa sarjan lukemista jossain vaiheessa, koska The Duchess Deal oli viihdyttävä, vetävä romanssi, jossa oli myös sopivan kuumottavia seksikohtauksia. Kirja on regency-romanssi, mutta itse kuvailin viime maaliskuussa Mayfairissa viktoriaanisia rakennuksia. Laitetaan niistä yksi kuva tähän. Herttuoita ei osunut juttusille. Ehkä morsiuspuku olisi auttanut.

Mount Street 104 - 113 maaliskuussa 2023

Kunniallinen kurtisaani – voiko rakkaustarina alkaa siitä, että sankarittaren rakastaja testamenttaa naisen veljelleen?

Edward Stone on järjestänyt pikkuveljelleen Gavinille melkoisen yllätyksen. Hän on kuollut isorokkoon ja asettanut ehdon, että Gavin kyllä perii hänen omaisuutensa, mutta ainoastaan, jos hän suostuu ottamaan huolehdittavakseen Edwardin rakastajattaren, neiti Sarah Marchantin. Tällaisesta asetelmasta alkaa Mary Brendanin historiallinen romanttinen teos Kunniallinen kurtisaani.

Sarah ei ole testamentista lainkaan innoissaan. Hän on kyllä kuullut Gavinista, ja hänelle on selvää, millainen moraaliton naissankari tämä on. Toki hänen on pakko myöntää itselleen, että Gavin on veljeään selvästi komeampi. Gavininkin mielestä Sarah on kauneimpia hänen koskaan näkemiään naisia – ja toki hänen itsetuntoaan kolhii se, että nainen torjuu hänet, miehen, joka saa kenet hyvänsä. Gavinia hämmästyttää myös, ettei Sarahin kaltaista naista ole näkynyt seurapiireissä Lontoossa – sinnehän tuollainen kaunotar itseoikeutetusti kuuluisi.

Tilanne herättää Sarahissa monenlaisia tunteita. Hän alkaa miettiä Edwardia ja tuntee tätä kohtaan inhoa. Hän on huolissaan toimeentulostaan – ja tätinsä ja veljensä toimeentulosta, koska elättää salassa myös näitä – mutta myös peloissaan siitä, että jos suostuu Gavinin rakastajattareksi, tämä ei ehkä pidäkään hänestä. Sarahia huolestuttaa epätäydellisyys, joka hänen kehossaan on ja josta hän ei saa puhuttua Gavinille. Ahdistavaa on myös se, että Sarah saa nopeasti toisenkin ehdotuksen tai ehdotusyrityksen, josta ei ole kovin mielissään. Miehille hän on kurtisaani, jota voi kohdella siten.

Kaiken muun ahdistavan lisäksi Gavin tahtoisi Sarahin Lontooseen, mutta nainen ei tahdo sinne. Sarah ei myöskään tahdo aiheuttaa murheita kenellekään toiselle naiselle. Edwardin ja tämän ramman vaimon avioliitto oli jo taantunut joksikin muuksi kuin pyhäksi vihittyjen yhteiseloksi, kun Sarah aloitti suhteensa miehen kanssa. Mutta jos Gavinilla on suhde, Sarah ei tahdo tulla väliin. Ja tokihan Gavinilla on rakastajatar, mutta mies ei pidä tiukkaa sitoutumista naisissa arvossa ja toisaalta hän myös unohtaa koko rakastajattaren, kun näkee Sarahin. Kieltämättä tuntuu hieman siltäkin, että myös kirjoittaja unohtaa rakastajattaren aika ajoin.

Ristiriitoja Sarahin ja Gavinin rakkauden tiellä siis on, kuten pitääkin. Pääpari vaikuttaa riittävän yhteensopimattomalta, jotta jännitteestä ei ole pulaa. Kumpikaan ei pysty kuitenkaan vastustamaan toista, tietenkään. Eihän tässä järjestä ollut kyse. Kirjassa on siis hyvät ainekset romanttiseen tarinaan.

Ongelmana on se, että itse koen Gavinin ajoittain vastenmielisenä. Asia korjaantuu tarinan edetessä, mutta ei voi sanoa, että Gavin olisi missään vaiheessa mies, jonka vetovoima olisi minulle vastustamaton. Ehkä hän on persoonana kuitenkin kohtuullisen mitäänsanomaton. Sarah on puolestaan periaatteen ihminen ja hänellä on kiintoisa tausta, joka selittää kaikki ne asiat, joita Gavin on naisessa ihmetellyt. Ei liene suuri paljastus, että Sarahilla on painavat syynsä vältellä Lontoota ja että hänellä on kyllä siteensä pääkaupungin seurapiireihin. Pääparista voisi mainita vielä sen, että lueskelin pitkästi ennen kuin tajusin alkaa kauhistella, ettei Gavinilla ole minkään sortin titteliä. Mutta jos joku on tästä huolissaan, niin sanotaanko vaikka, että voi olla rauhallisin mielin. Unelmien urhojen tittelithän ovat kirjailijan järjestettävissä.

Kunniallinen kurtisaani alkaa hyvin ja etenee sitten turhan verkkaisesti. Mutta lopussa ladataan mukaan kaikki epätoivoa aiheuttavat väärinkäsitykset ja hankalat tilanteet ja tarina on ahmittava loppuun. Vyörytyksen sivussa kirjailijalta unohtuu teoksen toinen romanssinpoikanen – tai sitten se jäi innokkaalta lukijalta huomaamatta. Puhutaan myös käsittämättömistä rahasummista – miljoonien puntien omaisuuksista – mikä tuntuu hurjalta, kun sen kuuluisan herra Darcynkin tulot olivat ”vain” 10 000 puntaa, ja omaisuus fiksumpien arvioimana 200 000 puntaa, joka nykyrahaksi muutettuna on järjettömän paljon. Onko tämä siis mahdollisuuksien rajoissa vai kirjailijan virhe? Äkisti arvelisin jälkimmäistä.

Lukukokemusta häiritsi ajoittainen lauseenvastikkeita pursuava turhan kiemurainen ilmaisu. Mietin aina, johtuuko se näissä harlekiinikirjoissa nopeasta suomennoksesta vai alkuteoksen kiemurtavasta ilmaisusta. Epäilen jälkimmäistä. Mutta kaikista häiritsevintä oli se, ettei suomentaja ollut paneutunut vieraskielisten nimien taivutukseen niin, että olisi osannut taivuttaa kirjan sankarittaren nimen oikein. Sarahin nimi esiintyy kirjassa lukemattomia kertoja, ja lähinnä perusmuodossaan oikein. Sellaiset muodot kuin Sarah’n, Sarah’lle ja Sarah’aa viilsivät kyllä ainakin minun sieluani joka kerta, kun tulivat vastaan. Kiireessä ei voi kaikkea tarkistaa, mutta jokaisella sivulla esiintyvän nimen kirjoitusasun olisi voinut laittaa kohdilleen.

Skandaalilehdistön hampaissa – media höykyttää romanttista paria viihdekirjassa

Lady Wexinillä ei mene hyvin. Hän on jäänyt leskeksi, koska hänen aviomiehensä on päättänyt päivänsä omatoimisesti, kun miehen karmeat teot ovat paljastuneet lontoolaisille. Nyt lehdistö janoaa kohujuttuja ja vainoaa Lydiaa. Asiaa ei auta, että naisella on edesmenneen miehensä valtavat velat niskassaan, vanhemmat ovat ulkomailla ja Lontoossa asuvan sisaren aviomies on kieltänyt sisarta pysymään erossa Lydiasta.

Lehtimies Samuel Reed The New Observer -lehdestä ahdistelee kirjan alkukohtauksessa Lydiaa niin, että tilanteen huomannut lordi Cavanly, tuttavallisemmin Adrian syöksyy paikalle auttamaan. Lydia nyrjäyttää nilkkansa, ja mies joutuu auttamaan kotiin asti, tarkemmin makuuhuoneeseen. Lydialla ei ole nimittäin enää varaa pitää paljoakaan palveluskuntaa ja sekin vähä, mikä hänellä on, on viettämässä vapaailtaa. Lopulta Adrian auttaa Lydiaa myös unohtamaan murheensa hetkeksi, mistä tosin seuraa lisämurheita, koska Lydia tulee raskaaksi ja uusi skandaali on valmis.

Skandaalilehdistön hampaissa on Diane Gastonin regency-aikaan sijoittuva romanttinen viihdekirja. Alussa pääpari etenee seksiin hämmentävän nopeasti, mutta sitten onkin intiimin kanssakäymisen osalta rauhallisempaa. Jännitteet syntyvät muista asioista.

Alkupuolen jännite syntyy siitä, että edesmennyt aviomies Wexin on kuollut niin vähän aikaa sitten, että Lydialla on vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus synnyttää lapsensa sellaisen ajan kuluessa, että pienokaisesta tulee virallisesti jaarlin perijä. Kukaan ei tähän kuitenkaan usko, ja lehdistö lietsoo arvailuja siitä, kuka Lydian lapsen isä on. Lydia ei myönnä asiaa Adrianillekaan kuin vasta viime tipassa. Ja vaikka Adrian on tunnettu elostelija, hän tietenkin kantaa tässä kohtaa vastuunsa ja taivuttelee Lydian avioliittoon kanssaan.

Velvollisuuden tekeminen ei tietenkään takaa avio-onnea. Kirjan toisen puoliskon pitääkin kasassa jännite siitä, miten Lydia ja Adrian voivat elää onnellisina yhdessä, kun heidän onneaan yritetään hajottaa joka taholta. Adrianin vanhemmat eivät hyväksy poikansa avioitumista Lydian kanssa, ja lehdistö myllyttää epämiellyttäviä juoruja, jotka tunkevat myös avioparin väliin.

Samuel Reed on merkittävä henkilö tarinassa, ja hänellä on aivan oma juonenkaarensa. Hän lyöttäytyy Lydian palvelijan Maryn seuraan ja alkaa heilastella tätä saadakseen tietoja Lydiasta. Pian Mary onkin melkoisen rakastunut Samueliin. Mitä tapahtuu, kun huijaus väistämättä paljastuu? Samuelillakin alkaa nimittäin herätä aitoja tunteita Marya kohtaan, joten hänellä on myös paljon pelissä.

Jostain syystä pidin tästä kirjasta kovasti. Ehkä sekä Lydia että Adrian olivat sopivan omapäisiä: Lydia tahtoi selvitä ilman Adrianin apua ja Adrian pisti vanhempansa järjestykseen, kun nämä eivät tahtoneet kunnioittaa Lydiaa. Asiat ajautuvat dramaattisen ahdistaviksi Lydian kannalta ennen kuin onni loksahtaa kohdilleen. Juorulehdistön osuus tarinassa on myös toimiva. Onneksi Adrian tahtoo kohdata ihmiset vaimonsa kanssa pystypäin, huolimatta siitä, mitä lehdet kirjoittavat. Niin, ja onneksi valheella on kuitenkin melkoisen lyhyet jäljet. 

His Hand-Me-Down Countess – veljeltä perinnöksi jäänyt morsiankin voi olla täydellinen

Stonemeren jaarli Achilles Denton on paitsi tahtomattaan jaarli myös tahtomattaan piakkoin ukkomies. Hänen veljensä on kuollut, jolloin hän on perinyt arvonimen, jota ei haluaisi, ja myös paineen hankkia vaimo ja perillinen. Hän ratkaisee vaimo-ongelman ottamalla vaimokseen Theodora Lawtonin, joka on ollut hänen veljelleen luvattu morsian. Tämän kanssa voi hoitaa velvoitteensa perillisestä.

Stonen maine tiedetään. Hän on skandaalimainen naistenkaataja, yksi ryhmästä, joka kutsuu itseään nimellä The Lustful Lords. Samaisella nimellä on nimetty Sorcha Mowbrayn kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Stonen ja Theon tarina His Hand-Me-Down Countess on.

Tarina sijoittuu Lontooseen 1850- ja1860-lukujen vaihteeseen ja alkaa hyvin tehokkaasti repliikillä ”On your knees.” Saman tien esitelläänkin Stonen ystävien ryhmä – kätevästi kimppakivan parissa. Stone ei kuitenkaan ole aivan niin paha elostelija kuin voisi kuvitella – eikä se tarinaan sopisikaan, sillä teos on eroottista romantiikkaa, jossa rakkaustarinan osuus on tärkeä. Rietastelu loppuu, koska Stone kokee sen epäreiluksi aviovaimoaan kohtaan. Miehellä on siis moraalinen selkäranka paikallaan. Kivutta nautinnoista luopuminen ei kuitenkaan käy. Miten voisi saada elää itseään tyydyttävää seksielämää vaimon kanssa?

Tuore aviovaimo – avioituminen tapahtuu kirjan alkupuolella – Theo on romanttiselle viihteelle tyypillinen aktiivinen naishahmo. Hän on kiinnostunut raha-asioista ja sijoittanut omaisuuttaan. Luonnollisesti häntä kiinnostaa, mitä naisen omaisuudelle tapahtuu avioliitossa.

Achilles on puolestaan traumatisoitunut sodassa Intiassa. Tästä syystä hän näkee painajaisia ja tanssiaisissa äänet ja tungos ahdistavat häntä. Hänen mieltään kiusaa myös se, että hän on seksuaalisesti dominoiva mutta ei koe, että voisi dominoida vaimoaan. Läpsäytettyään Theoa takapuolelle ja tämän säikähdettyä Achilles tulkitsee tilanteen niin, että vaimo ei tulisi ikinä kestämään sitä, mitä aviomies seksuaalisesti on. Achilles tahtoisi Theon kutsuvan itseään nimityksellä ”Master” ja taistelee, ettei tulisi nimittäneeksi Theoa sanalla ”pet”.

Tietenkin Theo ja Achilles sopivat seksuaalisesti yhteen, eivät he muutoin olisi saman kirjan sankari ja sankaritar. Theo on makuuhuoneessa alistuva ja kovin kiinnostunut olemaan puolisolleen mieliksi. Hän ei kuitenkaan ole alistuva muuten, mikä on virkistävää, koska draamaa syntyy, kun sekä mies että vaimo ovat voimakastahtoisia ja äkkipikaisia persoonia. Kuvioon sopii, että Theo käyttäytyy hienolle naiselle sopimattomalla tavalla, mm. ajaa kilpaa vaunuilla Hyde Parkissa ja soluttautuu bordelliin oppiakseen, kuinka vietellä aviomiehensä.

Eroottisena tarinana kirja on nautinnollinen, mikäli kevyet valtaleikit ja satunnainen ryhmäseksin kuvaaminen kiinnostavat. Erityisesti Achilleksen, Theon ja Achilleksen ystävän Cooperin leikkimä Poor pussy -leikki on tavattoman eroottinen. Siinä yksi leikkijöistä esittää kissaa ja toisten pitää kohdata hänet vakavalla naamalla.

She sighed and crawled over to the blond Adonis. As before, she eased between his open thighs and laid her head on his leg. His cock hardened, and again she found herself rubbing her face against a fabric-covered cock – just not her husband’s. In an unexpected turn, she found her thighs grew damp with her desire despite the blush that warmed her cheeks. She closed her eyes, drew a breath, and meowed. The ragged sound that emitted from her throat couldn’t have sounded less like a cat.

Kirjan toisella puoliskolla alkaa Theon ja Achilleksen välillä ilmetä uudenlaisia jännitteitä, mikä onkin tarpeen, koska puolivälissä kirjaa näyttää, että avioelämä on niin auvoisaa, ettei tarinaa ole syytä jatkaa. Nyt tulee väärinkäsityksiä ja salaisuuksia, joita olisi voinut pohjustaa paremmin. Pikku hiljaa mukaan tulee myös juonikuvio, jossa Stone on hengenvaarassa. Näyttäisi nimittäin siltä, että joku yrittää myrkyttää hänet – ja sitten tappaa monella muullakin tavalla.

Hämmentävää on mm. se, kuinka Stonen entinen seksikumppani yhtäkkiä ilmestyy sotkemaan kuvioita. Naiselle olisi voinut antaa tilaa jo aiemmin tarinassa, jolloin kirjan loppupuolella olevat tapahtumat olisivat olleet vielä dramaattisemmat eikä olisi tuntunut, että nainen ilmestyy puskista.

Aivan tarinan loppu on täynnä käänteitä ja dramatiikkaa. Kokonaisuutena His Hand-Me-Down Countess on erittäin viihdyttävää eroottista romantiikkaa. Mikä tarkoittaa sitä, että sarjan muutkin osat on luettava. Ainakin tällä hetkellä ensimmäisen osan saa Amazonilta ilmaiseksi, jos sen lukeminen kiinnostaa.

Kaksintaistelu sanoin – salanimien turvissa on mainiota rakastua

David Lansdale, Treybournen jaarli kirjoittaa Tory-puolueen puolesta lehdissä. Nyt hänen näkemyksensä on lytännyt Scottish Monthly Gazettessa nimimerkki A.J. Goodfellow. Onneksi David tuntee Edinburghista lehdistössä työskentelevän Nathanielin. Niinpä hän lähtee tapaamaan tätä, jotta saisi selville, kuka on mies nimimerkin takana. Tämä on alkuasetelma Terri Brisbinin historiallisessa romanttisessa tarinassa Kaksintaistelu sanoin.

Nathaniel tuntee A.J. Goodfellow’n varsin hyvin. Tämä ole mies lainkaan, vaan Anna Fairchild, verbaalisesti taitava nainen, joka paitsi kirjoittaa kolumneja, myös toimii opettajana ja tukijana nuorille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi vailla aviomiestä. Kuvioon sopii, ettei Annakaan kaipaa aviopuolisoa sotkemaan elämäänsä – eikä varsinkaan Davidin kaltaista miestä, joka ei osaa kohdella naista yhtä arvokkaana ihmisenä kuin miehiä. Mutta tietenkin Annan ja Davidin välille syntyy vetovoima ja vastaansanomaton rakkaus.

Tarina sijoittuu vuoteen 1818. Vaikka historiallista romantiikkaa kirjoitetaan kyllä moneen aikakauteen, tämäkin on regency-ajan tarina. Aikakauden suosiosta genressä voinemme syyttää Jane Austenia, romantiikan suurta klassikkoa, joka julkaisi teoksensa juuri tuolla aikakaudella. Välillä harmittaa, että Austen ei kirjoittanut suurteoksiaan esimerkiksi 1880-luvulla, mutta annetaan hänelle anteeksi syntyminen hieman aiemmin kuin olisi minun mielestäni ollut suotavaa.

Kaksintaistelu sanoin -teoksessa on hauska leikki kahden kiistakumppanin välillä. Kumpikaan osapuoli ei tiedä olevansa tekemisissä kirjallisen vastustajansa kanssa. David esiintyy Edinburghissa salanimellä David Archer, eikä kovinkaan moni tiedä, että Anna on A.J. Goodfellow. Kummallakin on myös salaisuutensa, jonka tietää olevan niin raskauttava, että toinen osapuoli ei voi hyväksyä sitä. Lisäksi Davidin jokseenkin vastenmielinen isä aiheuttaa rakastavaisten suhteelle omat ongelmansa.

Tarina on viihdyttävä, vaikka olisinkin toivonut, että jotkin sen elementit olisi hyödynnetty paremmin. Nyt jännitteelle tärkeitä asioita tipahtelee ajoittain yllätyksellisesti lukijan eteen. Jos lukija saisi tietää niistä aiemmin, tarina saisi otettua niistä myös enemmän irti.

Kaksintaistelu sanoin on puhdasta romantiikkaa, jossa ei hekumoida fyysisillä reaktioilla, joita halujen ja rakkauden kohteen läsnäolo aiheuttaa. Näiden tuntemusten kiertely aiheuttaa joissain kohdin hupaisia ilmaisuja:

Neiti Fairchildin puheet iloista ja haluista aiheuttivat Davidin vartalossa kaikenlaisia tuntemuksia.

 

David nielaisi syvään ja vaihtoi varkain asentoa, sillä hänen vartalonsa innostui kauniista naisesta.

 

Annakin muisti sen, sillä tämän hengitys tiheni, ja Davidin vartalo reagoi siihen luonnollisella tavalla.

Eniten huvitusta aiheutti kuitenkin kohta, jonka merkitys jäi arvoitukseksi:

David kiihottui, ja hänen jännittynyt vartalonsa tuntui sukeltavan housuihin.

Tässä kohdin olisi kiinnostavaa verrata suomennosta alkutekstiin. Ehkä komiikka on syntynyt oletettavasti kiireisessä suomennostyössä – tai sitten ei, vaan kiireisessä kirjoitustyössä.

Kuten todettua, tarina on kuitenkin viihdyttävä ja sopivaa eskapismia nykyajan maailmasta aivan toiseen aikakauteen. Anna on nainen, joka hankkii itse toimeentulonsa ja on valmis tekemään paljon itselleen tärkeiden asioiden eteen. Hän odottaa ihmissuhteeltaan sellaista, mitä ei usko saavansa, eikä siksi edes kaipaa elämänkumppania. Lopulta kuitenkin sekä Anna että David hyväksyvät myös toistensa virheet, eikä se ole edes vaikeaa, koska loppujen lopuksi he näkevät elämän samalla tavoin. Silloin on helppo päästää toinen ihminen lähelle. Epärealistista hömppää ehkä, mutta äärimmäisen romanttista, hitto vie. 

Mariposa – Merten perhonen on merirosvon tyttären ja herttuan rakkaustarina

Sophia Jamesin harlekiinirakkaustarina Mariposa – Merten perhonen kertoo Emerald Sandfordista, joka on saapunut Jamaikalta Lontooseen selvitäkseen rahapulastaan ja pelastaakseen 8-vuotiaan sisarpuolensa, joka on majoitettu luostariin. Eletään vuotta 1822. Emerald uiskentelee seurapiireihin salanimellä Lady Emma Seatonina. Rahapulan ratkaisu on löytää kävelykeppi, jonka sisällä on aarrekartta. Aarre sitten auttaa taloudellisissa ongelmissa.

Kävelykeppi sattuu olemaan Asher Wellinghamilla, jolla on myös Carisbrookin herttuan arvonimi. Kuinkas ollakaan Asher on hyvinkin puoleensavetävä mies. Harmi vaan, että hän on sattunut tappamaan Emeraldin isän, joka oli merirosvo. Eikä aristokraatti tietenkään muutenkaan voisi solmia liittoa merirosvon tyttären kanssa. Emerald ei siis voisi koskaan paljastaa Asherille menneisyyttään eikä sitä, ettei hän ole Emma Seaton laisinkaan.

Alkuasetelma tarinassa on ihan vetävä. Arvoituksia piisaa jatkossakin sopivassa määrin. Emerald on tottunut elämään niin erilaista elämää kuin Lontoon seurapiireissä eletään, että tällaisen sankarittaren tuominen epämukavuusalueelleen on hyvä lähtökohta monenkinlaisille jännitteille. Tarina on nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta muutama asia häiritsee niin paljon, että kokonaisuutena lukukokemus ei aiheuta tarvetta hehkuttaa.

Ensimmäinen ongelma on – mitä ilmeisimmin – kiireessä tehty suomennos. Tekstissä paistaa lävitse alkukieli. Lauseenvastikkeet eivät aina toimi suomeksi ja lisäksi tämä-pronominia käytetään toistuvasti väärin. Mm. näistä seikoista aiheutuu se, ettei teksti ole sulavaa suomea vaan kangertaa. Erityisesti kangersi puvunlainaustilanteessa oleva lause: ”Hän [serkkuni] on suunnilleen sinun kokoisesi ja värisesi.” Siis mitä? Puhujan serkku on samanvärinen kuin Emerald? Auttamatta tulee mieleen, että vertaillaan ihmisten ihonvärejä. On vaikea uskoa, ettei suomentaja osaisi kääntää paremmin kuin tässä teoksessa on tehty, joten kiire lienee todennäköisin selitys kaikelle tälle kankeudelle ja muille kielen ongelmille tekstissä.

Myös joitain omituisia yksityiskohtia on pujahtanut tarinaan. En ole kasvien asiantuntija, mutta tuntuu hieman erikoiselta, että Emerald onnistuu ikkunasta ulos kiivettyään laskeutumaan maantasalle murattia pitkin. Eikös muratti ole kohtuullisen hentoinen kasvi kuitenkin? Lisäksi Emerald on polttanut kätensä pahoin ja pitää siksi aina hansikkaita. Asia selvä. Paitsi että kerrotaan, että hänen kätensä ovat olleet tulessa minuutin. Äkisti kuvittelisi, että kädet olisivat aika lailla entiset sellaisen ajan jälkeen. Emeraldin käsiin ei ole tullut kuitenkaan muuta kuin esteettistä haittaa.

Sitten on vielä ongelma nimeltä Asher. Hänen tapansa rakastella naista on seuraavanlainen: hän koskettaa naista kädellä jalkovälistä ja siinä se lämmittely sitten olikin – heti perään Asher siirtyy yhdyntään. Mutta eipä siinä mitään, mies sentään on huomaavainen ja kauhistuu, kun tajuaa, että Emerald on neitsyt ja häneen sattuu. Sitten Asher hoiteleekin kaiken siten, että toteaa, että juujuu, tiedän, että sattuu – ja kysymättä osaa hetken päästä päätellä, että kipu on lakannut ja hän voi jatkaa. Helposti tulevat orgasmit kuuluvat genreen, joten en jaksa päivitellä sitä, että tietenkin Emerald saa pian orgasmin. Mutta todettakoon, että minä en olisi saanut.

Asher ei tietenkään ole läpimätä romantiikan sankari, mutta tämä – muistaakseni – ainut kirjassa tarkemmin kuvattu seksikohtaus on kaikkea muuta kuin sellainen, että tahtoisin siirtyä Emeraldin tilalle. Se on melkoisen iso puute tarinassa, jonka pitäisi aiheuttaa syviä huokauksia sen vuoksi, kuinka ihana sankari on.

Joka tapauksessa jatkan kioskikirjallisuuteen tutustumista. Parhaimmillaan historiallinen rakkausviihde on varsin viihdyttävää. Tässäkin kirjassa on hyvät puolensa, mutta uskon, ettei tämä kuitenkaan ole genren aatelia.

Forbidden Desire – oikeasti sensuellia erotiikkaa

Emmanuelle de Maupassantin Forbidden Desire on eroottinen pienoisromaani. Pääosissa ovat Lady Maud Finchingfield ja Henry McCaylay, Rancliffen jaarli. Tarina sijoittuu Lontooseen aivan viktoriaanisen ajan lopulle, vuoteen 1898.

Yhteiskunnan odotukset vaivaat pääparia. Rancliffen pitäisi olla kiinnostunut avioitumisesta mutta tietenkään hän ei ole. Sen sijaan hän viettää aikaansa Brockford’silla, klubilla, jossa kävijät pitävät naamioita kasvoillaan ja ohjelmanumerot ovat sellaisia, että se kuulostaakin varsin järkevältä, jos tahtoo säilyttää kasvonsa. Salilla esiintyy salaperäinen ratsupiiskaa osaavasti käyttävä Mademoiselle Noire, jonka lumoihin Rancliffe joutuu. Selvästi alistumisesta nauttiva mies ilmoittautuu vapaaehtoiseksi show’hun, jossa Mademoiselle nöyryyttää häntä miesyleisön edessä. Sen jälkeen Rancliffe ei saa naista mielestään.

Maud on puolestaan saapunut Italiasta Lontooseen. Hän majoittuu isotätinsä, Cavourin leskikreivitär Isabellan luona. Maudiakaan ei avioituminen kiinnosta. Toki Isabella on sitä mieltä, että hyvä nainen menee hukkaan, jos ei saa jälkikasvua – mikä tietenkin vaatii avioliittoa  – mutta Maud tästä vähät välittää. Hän haluaa käyttää aikansa siihen, että tekee elämästään jännittävää. Hän taskuvarastelee ja – tämä ei ole todellinen spoilaus, vaikka paljastetaankin kirjassa varsin myöhään – esiintyy Brockford’s-klubilla Madamoiselle Noirena.

Maud on aika tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar siinä, että hän on sivistynyt sillä tavalla, mitä naiselta ei tuolloin odoteta. Erityisesti häntä kiinnostavat luonnontieteet, joista hän on perillä, vaikkei ole päässyt opiskelemaan niitä samalla tavoin kuin aiheesta kiinnostuneet miehet. Maud kertoo myös menevänsä Darwinin luennoille, joskin minulle jäi epäselväksi, oliko tämä vain peitetarina, kun Maud lähti herrakerholle etsimään eroottisia seikkailujaan. Aikakaudesta nostetaan esille ainakin toinenkin kuuluisuus, kehonrakentaja Sandow, jonka esitystä Maud ja Isabella käyvät katsomassa. Joku voi kokea nämä päälleliimatuksi, mutta minusta on hauska bongata aikakauden todellisia ihmisiä ja ilmiöitä historiallisista tarinoista. Ne elävöittävät tarinaa ja johtavat monesti pieneen tiedonhakuun, jossa oppii aina itsekin jotain.

Kiintoisin tarinan hahmoista taitaa kuitenkin olla Isabella. Hänellä on takanaan mitä ilmeisimmin värikäs menneisyys ja hän rakastaa skandaaleja ja riettauksia niin paljon, että pitää aiheita käsittelevistä lehtijutuista leikekirjaa. Lisäksi hänellä on persialaiskissa, jonka nimi on Satan. Miten paljon voikaan kertoa henkilöhahmosta tällä pienellä lemmikkieläimen nimeämisellä.

Pienoisromaani lupaa olevansa ”darkly sensual”, ja kerrankin tuo kuvaus sensuellista pitää paikkansa. Seksin kuvaus on aistillista ja nautittavaa. Rancliffe joutuu tilanteisiin, joissa on epämukavuusalueellaan. Jännite syntyy odotuksesta ja Mademoisellen tavasta käyttää valtaansa: 

As he entered, he saw her, reposed upon a chaise, still wearing her mask, just as he wore his. Her hair remained pinned, but she’d exchanged her evening gown for a robe of gossamer silk, tied at the front by a single ribbon. Each delicious curve of her body was visible beneath the flimsy material, as lushly ripe as his imagination had furnished through the long hours of his sleeplessness.

When she spoke, it was with her usual taunting tone. ‘I’d begun to think you’d never dare return.’

If only she knew! How he’d thought of her and of what she’d done to him. If he wished revenge, he might have it now. It would take but two paces to grasp her about the neck. He could push her to her knees. Could make her beg for mercy.

Part of him wished to do so – the other wished to bury his face in her hem.

‘You harbour some resentment?’ The smirk on her lips seemed habitual, as if she drew amusement from his turmoil. ‘There should be a reckoning, don’t you think?’

He remained silent, not trusting his voice, trying to calm the rushing of his blood.

Reaching behind her, she brought forth her crop, placing it in Rancliffe’s hands, saying simply. ‘Ten strokes.’

He ran his fingers along its length, tracing the feel of stiffened leather. Since their last meeting, he’d only pictured her using it upon him.

He caught the musk of her skin.

Tentatively, he touched the end of the crop to the diaphanous silk, brushing her nipple.

She rose from the chaise, pulling at the robe’s ribbon so that the fabric fell away, revealing the inner curve of her breasts, the soft flesh of her belly, and a glimpse of auburn fur.

‘I’m waiting,’ she prompted, ‘and I don’t like to wait.’

His cock, growing harder all the while, jerked. He knew he should be angry, that he should rage at her treatment of him. He’d tortured himself with every motion, but he was certain of only one – his desire to obey her.

Joitain asioita jää tarinassa avoimeksi ja loppuratkaisu tuntuu hieman liian helpolta. Palaset voisivat siis loksahdella paremmallakin tavalla kohdilleen. Tarinan rakentamisen osalta en saanut aivan sitä, mitä toivoisin, vaikka tarinassa erotiikalla olisikin keskeinen rooli. En myös nähnyt syytä sille, miksi Mademoiselle Noiren henkilöllisyys pidettiin lukijalta piilossa niin pitkään, koska kuitenkin oli täysin selvää, kuka hän on. Sillä, että lukijalle kerrotaan enemmän, olisi voinut tässä saavuttaa jopa lisäjännitettä.

Teos kuuluu Dangerous Desire -trilogiaan ja on julkaistu aiemmin nimellä The Gentlemen’s Club Noire-sarjassa. Myös tämä sotkee hieman ajatuksia, mutta yhtä kaikki pikkukirja on mukava välipala lukijalle, joka pitää hieman dekadentin puoleen taipuvasta erotiikasta. Sarjan toisessa osassa ollaan Italiassa. Melkoinen houkute sekin jatkaa Maudin ja Radcliffen tarinan lukemista.