Learn from the Best

Aina kun on mahdollista kuulla osaavien kirjoittajien puhuvan kirjoittamisesta, on syytä kuunnella. Niinpä asetin eilen takapuoleni penkkiin Jyväskylän kaupunginkirjastolla ja valmistauduin imemään kaikki mahdolliset vinkit itseeni, kun Juuli Niemi, Salla Simukka ja Juha-Pekka Koskinen kertoivat kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Kirjailijat esiintyivät Vanhan Kirjan Talven yhteydessä järjestetyssä lasten- ja nuortenkirjallisuustapahtumassa Olipa kerran…

 

Juuli Niemi (kuva: Otava)

Juuli Niemi oli tullut ilmeisesti lyhyellä varoitusajalla paikkaamaan sairastapauksen vuoksi pois jäänyttä Tittamari Marttista. Häntä haastatteli Salla Simukka. Sitten Juha-Pekka Koskinen istahti mikrofonin taakse ja kertoi omasta kirjoittamisestaan. Tätä seurasi kirjailija Katri Alatalon vetämä paneeli, jossa olivat mukana kaikki kolme aiemminkin äänessä ollutta ja jonka aiheena oli ”satu – fantasia – taru – totuus”. Ihan pienten asioiden äärellä ei siis paneelissa oltu. Lopuksi vielä Juuli Niemi haastatteli Salla Simukkaa, joka kertoi tarkemmin teostensa satuvaikutteista.

Otanta on tässä niin pieni, ettei varmaan voi tehdä mitään yleistyksiä miesten ja naisten eroista, mutta oli aika hauska yksityiskohta, että Niemi ja Simukka olivat lapsesta asti haaveilleet kirjailijuudesta, kun taas Koskinen kertoi, että oli kyllä kirjoittanut, mutta kirjoittaminen ei ollut ollut hänelle mikään erityinen juttu vielä teini-iässäkään, vaikka hän osallistui kirjoituskilpailuihinkin. Opiskeluaikana Koskisen elämässä tapahtui pari asiaa, jotka sysäsivät häntä kirjailijanuralle. Ensiksikin hän luki kirjan, joka oli niin tavattoman huono, että hän ei voinut olla ajattelematta, että osaisi itse kirjoittaa paremmin. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää ja kysyä, mikä kirja se oli, ja nyt tuo asia tietenkin hieman vaivaa... Toiseksi Koskinen osallistui novellikilpailuihin, ja novellien työstäminen avasi kirjoittamista, vaikka oli hän intoutunut kirjoittamaan romaaninkin. Myös sillä oli vaikutusta kirjailijan uraan, että Koskinen huomasi ihmisten maksavan hänen teksteistään. Tämä tie ei kuulosta yhtä romanttiselta kuin haaveileminen kirjailijan urasta lapsuudesta saakka, mutta se osoittaa, että samaan päämäärään voi päästä eri teitä – myös käytännöllisempi lähestymistapa on mahdollinen. Tosiasia tietysti on, että ei Simukasta ja Niemestäkään tullut kirjailijoita pelkästään haaveilemalla vaan töitä tekemällä – kirjoittamalla ja myös opiskelemalla kirjoittamista – aivan kuten Koskisestakin.

Salla Simukka (kuva: Hanna Poropudas)

Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka erilaisia työskentelytapoja kirjailijoilla saattaa olla. Olen lukenut Koskiselta Rasputin-romaanin, mutten todellakaan tiennyt, kuinka paljon kirjoja hän on julkaissut ja kuinka monipuolisesti hän kirjoittaa: tuotanto ulottuu historiallisista romaaneista dekkareihin ja lasten- ja nuortenkirjoihin. Konemaisen tehokkaalta kuulostavan Koskisen työskentelyssä oli mielenkiintoisinta suunnittelu, joka tapahtui käytännössä kirjailijan päässä. Yleisö sai nähdä suunnittelukirjasen sivun, jossa oli tekeillä olevan nuortenkirjan suunnitelma – siis koko kirjan suunnitelma oli mitaltaan yksi sivu. Todella taloudellista! Niemi sen sijaan kertoi kirjaprojektistaan, jota oli kypsytelty ilmeisesti hyvinkin pitkään ja laajasti muistiinpanoissa, vaikka alkusykäys teokselle tulikin selkeänä yhden kävelyretken aikana. Tuossa projektissa syntyi sitten muuten teos Et kävele yksin, joka voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon. Jokaisen pitää siis vain löytää oma tapansa työskennellä. Koska itse piiperrän ja rönsyilen, ihailen jotenkin tavattomasti tuota Koskisen tapaa toimia: laitetaan ylös se, mikä on olennaista ja se riittää.

Kiinnostavaa oli myös, että samaan aikaan tuon nuortenromaanin ideakypsyttelyn aikaan Niemi kirjoitti ikään kuin keveämpänä, jopa vähän salaisena projektina runoja, joista syntyi lopulta teos Tuhat tytärtä. Simukka ja Niemi puhuivatkin innokkaasti tällaisten salaprojektien puolesta, Simukka sanoi jopa kannattavansa tekstipolyamoriaa, jossa kirjoittajalla on ikään kuin vakipuoliso, projekti, joka on päätyö, josta ulkopuolisetkin tietävät, ja sitten on salarakas, teksti, jonka kanssa voi viettää aikaa, kun olo vakipuolison kanssa tökkii. Koskisen kirjoitustyyli on suoraviivaisempi: hän kirjoittaa yhden teoksen alusta loppuun tiiviissä tahdissa ja tekee vain pakollisia, kustantamon vaatimia editointeja toisille teksteille samaan aikaan.

Juha-Pekka Koskinen (kuva:Pertti Nisonen)

Koska Koskinen kirjoittaa niin monenlaisia kirjoja, oli antoisaa kuulla hänen ajatuksiaan siitä, miten eri kirjallisuudenlajien kirjoittamiset eroavat. Koskinen myönsi, että mielikuvituksen luomien asioiden ja todellisten tapahtumien yhdistäminen historiallisia romaaneja kirjoittaessa on raskasta. Romaanin kirjoittamista hän yleensä ottaenkin piti rasittavana, sillä taustatyön tekemiseen menee vuosi, ja itse fyysinen kirjoittaminenkin ottaa aikansa – tosin pari–kolme kuukautta, minkä Koskinen mainitsi tuoksi ajaksi, ei varmasti monen mielestä ole kovin kummoinen aika, kun puhutaan romaanin kirjoittamisesta. Toisaalta kirjailija kertoi, että esimerkiksi Lumottu lelutehdas -kirjojen kirjoittaminen on siinä mielessä hirveän hauskaa, ettei mikään rajoita kirjoittamista. Oli helppo ymmärtää ”vapaan” mielikuvituksen riemu, kun kuuli, kuinka tarkkoja lukijat Koskisen mukaan ovat vaikkapa juuri historiallisista faktoista: joku saattaa ruveta vänkäämään esimerkiksi siitä, satoiko jonain tiettynä päivänä 1940-luvulla lunta jossain tietyssä paikassa.

Tapahtuma oli kovin antoisa. Oli hauska kuulla myös paneelin pohdiskeluja sadun olemuksesta ja siitä, mihin satuja tarvitaan. Koin suurta yhteisymmärrystä Salla Simukan kanssa, kun hän kertoi, että jossain vaiheessa H.C. Andersenin Pieni merenneito oli hänelle erityisen merkityksellinen satu erityisesti siksi, että se päättyy surullisesti. Minulle se on aina ollut kaikista tärkein satu – oletettavasti juuri tuosta samasta syystä.

Vielä loppuun voisin koota tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät ajatukset, jotka jäivät kuulemastani mieleen:
1) On fiksumpaa kirjoittaa sisältö, ei muoto edellä. Kun on sanottavaa, se löytää muotonsa (runo, novelli, aikuistenromaani, nuortenromaani...).
2) On tärkeää uskaltaa näyttää kirjoittamaansa muille.
3) Ideoita on ympärillä koko ajan, pitää vain miettiä näkemäänsä ”mitä tästäkin saisi?” -asenteella. (Salla Simukka antoi tästä myös mainion esimerkin: Hänen haastattelunsa aikana kirjaston valot välähtivät pari kertaa kuin olisi valomerkin aika. Tästä pienestä välikohtauksesta Simukka kehitteli idean, joka päättyi siihen, että kirjaston kirjojen sisällöt olisivat muuttuneet ulkopuolisten voimien vaikutuksesta. Hurmaavaa!)
4) Älä suhtaudu ennakkoluuloisesti mihinkään tekstilajiin – joskus itselle vieras tekstilaji voi avata kirjoittamista yllättävällä tavalla. (Niin runot tekivät Juuli Niemelle, vaikka hän suhtautui niihin ensin nihkeästi.)
5) Kova työ alkaa vasta siitä, kun ensimmäinen versio kirjasta on kirjoitettu.