Mikkeli Pride ja syksyn ensimmäinen kirjailijaesiintyminen

Tälle syksylle on tiedossa joitakin kirjailijaesiintymisiä ja viime lauantaina oli niistä ensimmäinen. Olin juttelemassa Sydänten salongin tiimoilta paneelissa, jonka otsakkeena oli ”Queer saapuu Saimaalle”. Paneeli oli osa Mikkeli Priden ohjelmaa, ja kanssani keskustelemassa olivat Artemis Kelosaari sekä Satu Piispa-Hakala. 

Mikkelin pääkirjastolle meitä kuulemaan saapui ihan mukavankokoinen porukka ihmisiä. 

Meille oli varattu kokonainen tunti aikaa jutustella queer-kirjallisuudesta. Ehdimmekin mukavasti miettiä muun muassa, millaista historiaa sillä on, onko queer-hahmoja vaikeampi kirjoittaa pienemmille paikkakunnille kuin isoimpiin kaupunkeihin ja onko jokaisessa tarinassa oltava vähintään yksi sateenkaarihahmo, jotta kiintiö tulee täytetyksi. Koska kaikki panelistit olivat spekulatiivista fiktiota julkaisevan Osuuskumma-kustannuksen jäseniä, puhuimme myös siitä, mitä spefi antaa queerkirjallisuudelle, ja onko etäännyttämisestä jotain hyötyä. 

Ohjelmavelvollisuuksien lisäksi sain nähdä Mikkeliä ja sen ympäristöä muutoinkin. Kiitos siitä Anne Leinoselle! Kenkäverossa kukkaset olivat melkein kesätunnelmissa vielä (ja jotkuthan väittävät, että elokuu kuuluu kesään). 

Brahelinnan raunioilla sain fiilistellä satojen vuosien takaisen elämän jäänteitä. 

Niin, ja Pride-ohjelmaakin tuli hieman katsottua. Puistojuhlassa esiintyi tanssiryhmä Afrodisiac, jonka show’ssa oli sanotaanko vaikka viettelevä asenne. Varsin kelvollisen mittainen esitys sisälsi myös kimaran musiikkiartisteja, joiden valinta Pride-esitykseen ei välttämättä yllättänyt. Näyttävä, nautittava show!

Kaiken kaikkiaan päivä muistutti minua kirjoittajana taas myös siitä, kuinka tärkeää on puhua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kasvotusten ihmisten kanssa. Se luo toivoa ja antaa uskoa siihen, että on tekemässä ihan oikeita asioita, vaikka tekeminen onkin hidasta ja pää voi osua välillä seinään. Yleensä sitä nysvää yksikseen ja vaikka olisi ihan hyvä itseluottamus, välillä voi miettiä kummallisia ajatuksia. Ja tietenkin päivä muistutti myös siitä, että kirjallisuudella on merkitystä monellakin tapaa. Meillä pitää olla saatavilla niin monenlaista kirjallisuutta, että jokainen voi löytää sieltä oman tarinansa.

Messuilua Jyväskylässä ja Tampereella

Helsingin kirjamessujen lisäksi Sydänten salonki -antologian toimitustyö vei minut puhumaan queer-romantiikasta sekä Jyväskylän kirjamessuille että Tampereen kirjafestareille. Jyväskylän kirjamessuilla vedin paneelin queer-romantiikasta. Keskustelemassa kanssani olivat J.S. Meresmaa, Hanna Morre ja Artemis Kelosaari. Paneeli oli hieman erimielinen siitä, voiko ensisilmäyksellä rakastua ja onko sellainen rakastuminen hienoa, mutta hyvässä sovussa keskustelimme kyllä.

Jyväskylä on itselleni melko perustellusti kotikenttä, vaikka nykyään muualla asunkin. Mutta merkillisen vähän aiheutui ylimääräisiä paineita siitä, että yleisössä oli kaksi ihmistä, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni saakka.

Tampereen kirjafestarit olivat vuorossa viikko Jyväskylän messujen jälkeen. Ne järjestettiin Tampere-talossa. Siellä paneelimme keskittyi nimenomaan Sydänten salonkiin kirjana. Mukana olivat lisäkseni Artemis Kelosaari, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa. Pääsimme juttelemaan mm. siitä, mistä ideat omiin teksteihimme antologiassa syntyivät. Jutunjuurta olisi riittänyt pidempäänkin kuin meille oli keskusteluaikaa suotu.

Osuuskumman ja Vaskikirjojen pöydän luona oli tapahtumassa hyvä meininki. Kanssani kuvassa Maija Nyström ja Erkka Leppänen. 

Messuilla parhaita asioita on ihmisten tapaaminen – silloin voi ajautua tilanteisiin, joissa pitää miettiä, mihin ideoihin lähtee mukaan ja mihin ei. Mutta oikeat projektit tunnistaa kyllä siitä, että ne jäävät kutkuttelemaan mieltä. Haudutellaan ja katsotaan.

Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

KauhuConissa 2023

Kevään parhaita tapahtumia on aina KauhuCon. Minun on käytännössä pakko mennä tapahtumaan, koska olen ollut siellä ensimmäisestä kerrasta saakka jokaikinen kerta. Tänä vuonna keskityin ensisijaisesti hengaamaan ja auttamaan silloin, jos joku oli avun tarpeessa. Tämä johti siihen, että päädyin vetäjäksi Maaseutu kauhun näyttämönä -paneeliin, kun alkuperäinen vetäjä Hanna Morre joutui peruuttamaan tulonsa.

Paneelissa keskustelivat Magdalena Hai, Jussi Katajala ja Samuli Antila. Kävi ilmi, että maaseutu inspiroi loputtomasti erilaisiin tarinoihin. Jäimme odottelemaan mm. maaseudun vyörymistä kaupunkiin ja leikkuupuimureiden ilmestymistä kerrostalojen parvekkeille. Maaseutua ei voi kuin vihata ja rakastaa. Mistäpä sitä parempaa kauhua syntyisi?

Osuuskummalla oli tietenkin conissa myyntipöytä. Tässä pöydän takana Maija.

Juuri ilmestynyt uusi Praedor-antologia piti kuvata KauhuConin tapahtumapaikalla eli Rikhardinkadun kirjastossa. Sain nimittäin conissa tekijänkappaleeni. Miekka ja magia eivät varsinaisesti ole mukavuusaluettani, mutta haastoin itseni kirjoittamaan tekstin, kun uusia Praedor-novelleja haettiin. Pääsin mukaan antologiaan, ja myönnettäköön, että olen tästä melkoisen ylpeä. Novellini Korvakoru kertoo, miltä kosto maistuu. Tämä on tämän vuoden ensimmäinen julkaisuni. Lisää on luvassa.

Ensimmäinen kustannustoimittamani teos sekä uusi novelli

Kuten kaikki kirjoittavat ja muuten tekstien parissa toimivat ihmiset tietävät, välillä näyttää ulospäin, ettei tapahdu mitään, vaikka töitä tehdään kovasti ja sitten yhtäkkiä näyttääkin tapahtuvan paljon. Omalla kohdallani viimeksi kuluneen reilun vuoden aikana tehty työ tuli näkyväksi vähän aikaa sitten. Ensimmäinen kustannustoimittamani teos, J.S. Meresmaan novellikokoelma Akanvirta ilmestyi, samoin Osuuskumman historiallisia kauhunovelleja sisältävä antologia Hämärän periltä, jossa on mukana novellini Saat sydämeni kokonaan.

Siellä ne ovat molemmat Osuuskumman myyntipöydässä
Tampere Steampunk Festivalilla: Akanvirta ja Hämärän periltä. <3

Hyppäsin kustannustoimittajaksi kylmiltään, kun siihen tuli Osuuskummassa mahdollisuus. Kirjailija etsi toimittajaa ja kertoi, että tehtävä sopisi sellaisellekin, joka haluaa kustannustoimittamista oppia. Totta vieköön opin paljon! Nyt olen kertaalleen nähnyt, miten novelleista tulee oikea kirja: miten tekstit muokkautuvat (muutkin kuin omani), miten novellit saavat järjestyksensä, miten takakansitekstit syntyvät… Olen ihan kamalan ylpeä, että olen saanut olla mukana Akanvirran tekemisessä. Mainostan kirjaa kaikille, jotka pitävät tyttöjen ja naisten tarinoista, suurista tunteista, kauhusta ja siitä, kuinka sanat herättävät miljöön henkiin.

Hämärän periltä -antologian tekstihaku oli auki juuri kun liityin Osuuskummaan tai avattiin samoilla hetkillä. Melkeinpä mikään ei olisi voinut olla minulle osuvampaa kuin se, että haluttiin tekstejä, joissa yhdistyvät historia ja kauhu, suuret rakkauteni. Romantiikkaa tai erotiikkaa ei pyydetty, mutta koska niitä ei kielletty kirjoittamasta, tuli tarinastani tietenkin ihmissuhdekauhua. Keskiössä on tämä nuorimies 1800-luvun lopulla:

Juhani Aho vuonna 1886
(kuva: Wikimedia Commons)

Kumma kirjoitusopas – ideoita, ohjeita, kokemuksia ja kannustusta

Hyviä, kannustavia kirjoitusoppaita ei ole koskaan liikaa. Osuuskumman julkaisema, Maria Carolen, Nadja Sokuran ja Kari Välimäen toimittama Kumma kirjoitusopas on suunnattu erityisesti spekulatiivisen fiktion kirjoittajille, mutta kehottaisin lämpimästi ihan minkä tahansa lajin proosan kirjoittajaa tarttumaan oppaaseen. Se antaa hyvän kokonaiskuvan kirjoitusprosessista ja muistuttaa tärkeistä asioista, kuten siitä, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoittaa ja siitä, että kirjoittajan on pidettävä itsestään huolta, koska muutoin kirjoittamisesta ei oikein tule mitään. Itse olen ollut mukana oppaan teossa sen verran, että laadin Taru Kumara-Moision kirjoittamaan editointiartikkeliin harjoituksen.

Teoksen avaa Vesa Sisätön artikkeli siitä, mitä spekulatiivinen fiktio on. Siinä valottuu, kuinka monenlaista kirjallisuutta käsite pitää sisällään ja toisaalta myös se, että tekstin genren määritteleminen on paitsi vaikeaa myös tarpeellista. Tämän jälkeen päästäänkin jo itse kirjoittamisaiheisiin: Minna Roinisen artikkeli avaa ideointia ja taustatyön tekemistä ja Magdalena Hai puhuu omassa artikkelissaan lyhytproosan kirjoittamisen puolesta.

Sekä Roinisella että Hailla on hyvin kannustava ote. Ideoita kannattaa kerätä, niitä kannattaa ruokkia – olivat ne hyviä tai huonoja. Jokainen voi löytää oman tapansa päästää irti turhasta kritiikistä, kun etsii ideoita. Kun luovuuttaan käyttää, antaa sille mahdollisuuden kukoistaa. Jokaisella kirjoittajalla on haasteensa ja lyhyttä proosaa työstäessään niihin pääsee nopeasti käsiksi, jolloin voi oppia, miten toimia niiden kanssa.

Kirjoittajan on niin Roinisen kuin Hainkin mielestä uskallettava kohdata se, mikä on hankalaa. Roinisen mukaan kirjoittaja pystyy välittämään tunteita lukijalle vain, jos ”on itse valmis menemään niitä kohti – olivatpa ne sitten vaikka hieman noloja tai muuten epämukavuutta herättäviä”. Hai puolestaan kirjoittaa: ”Kirjoittaminen on ydinolemukseltaan heittäytymistä uuteen ja pelkoa kohti, niin hankalalta kuin se tuntuukin.”

Oppaan toisessa osassa ”Työkaluja” annetaan aluksi lisäeväitä tekstin suunnitteluun. Carita Forsgren neuvoo, kuinka spefimaailmasta saadaan monipuolinen, ja Maria Carole opastaa moniulotteisen henkilöhahmon luomiseen. Molemmat artikkelit ovat hyvä peruskatsaus aiheeseen, eikä voi olettaakaan, että näitä(kään) aiheita voisi yhdessä artikkelissa käsitellä tyhjentävästi. Ohessa tulee ohjeita myös kirjoittamiseen. Forsgren muistuttaa zoomaustekniikasta: miljöö herää eloon, kun sen yksityiskohtia nostetaan esille eri aisteja käyttäen. Keskeisten henkilöiden kannalta epäolennaisten taustojen kuvaaminen sen sijaan syö lukijan mielenkiintoa.

Taustalla on kuitenkin merkitystä myös henkilöhahmon luomisessa: henkilöhistoria tekee hahmosta moniulotteisen. Carolen mukaan hahmolla pitää olla myös heikkous, jonka kanssa hän joutuu konkreettisesti ongelmiin tarinan aikana tavoitellessaan jotain tärkeää. Yksiulotteisuuden voi välttää, kun ei koskaan kirjoita esimerkiksi jonkin tietyn ammatin edustajaa tai tietyn seksuaalivähemmistön edustajaa, vaan aina kokonaista ihmistä, jota ei koskaan määritä vain yksi ominaisuus.

Tarinan kokonaisrakenteen suunnitteluun ohjaa Mia Myllymäen artikkeli. Aiheesta on helppo löytää lukemista englanniksi, mutta jos tahtoo kätevänkokoisen ohjeistuksen suomen kielellä, tässä se nyt on. Myllymäki selvittää ymmärrettävästi, miten henkilöhahmo muuttuu ongelmaan reagoivasta tyypistä toimijaksi, joka ottaa vastuun siitä, että asiat hoituvat – tai sitten eivät hoidu, jos henkilöhahmo ei pääse tavoitteeseensa.

Kumma kirjoitusopas antaa paljon ohjeita myös itse kirjoittamiseen: Solina Riekkola ohjeistaa dialogin tekemisessä, Reetta Vuokko-Syrjänen kerrontaratkaisuissa ja Mia Myllymäki toisessa artikkelissaan kirjoittamisessa siten, että sekä henkilöhahmolla että lukijalla on vahvat tunteet. Riekkola neuvoo, kuinka dialogissa vähemmän on enemmän, kuinka dialogi näyttää vaihtuvat voimasuhteet ja kuinka puhutaan jostain, mikä ei nouse dialogissa pintaan. Kerronta-artikkelista saa välineitä kertojan valintaan ja tyylin rakentamiseen oikeiden sanojen valinnasta lähtien. Myös teeman rakentamista temaattisen motiivin avulla sivutaan.

Myllymäen artikkeli tunteista herättää paljon ajatuksia. Olen itsekin sitä mieltä, että taiteen tehtävä on saada aikaan tunteita vastaanottajassa. Mutta miten henkilöhahmojen tunteet, kirjoittajan tunteet ja tarinan lukijan tunteet kietoutuvat yhteen? Siihen paneutuu Myllymäen artikkeli. Henkilöhahmon tunteet ovat tärkeitä siksi, että hyvässä tarinassa jokin henkilökohtainen ajaa päähenkilöä eteenpäin. Ulkopuolelta ei voi koskaan saada yhtä vahvaa motiivia toimia. Lukijalla on oma elämänsä ja omat tunteensa. Hänen lukiessa kokemansa tunteet pohjautuvat niihin, ja tunteet ovatkin jotain aivan muuta kuin ne, mitä henkilöhahmo tarinassaan kokee – ja varmasti aivan erilaisia, kuin kirjoittaja kirjoittaessaan kokee tai kuvittelee lukijalle aiheuttavansa. Tämä on tavallaan itsestäänselvää, mutta en ole sitä koskaan aivan näin tullut ajatelleeksi.

Oman artikkelinsa saa erotiikan kirjoittaminen. Anni Kuu Nupposen artikkeli on ymmärrettävästi lyhyehkö katsaus aiheeseen, mutta on ansio nostaa aihe esille. Melko monissa tarinoissa henkilöhahmoilla on seksuaalista kanssakäymistä, ja sen kirjoittaminen saattaa olla erityisen haastavaa, jos siihen ei ole tottunut. Nupponen muistuttaa, että eroottisen kohtauksen ei ole tarkoitus olla siinä mielessä sen kummempi kuin minkään muunkaanlaisen kohtauksen, että myös seksikohtaus on tärkeä joko henkilöhahmon esittämisen tai juonen kannalta. Nupposen mukaan erotiikan kirjoittaminen on myös samanlaista kuin mikä tahansa muukin kirjoittaminen: se voi olla hauskaa mutta myös tylsistyttävää. Artikkelissa on pikku vinkkejä, jotka auttavat, jos tahtoo aloittaa erotiikan kirjoittamisen. Tarjolla on myös useampi pikkuharjoitus, joilla voi kokeilla rajojaan tai lähteä liikkeelle varovasti. Erityisen hauska on harjoitus, jossa kehotetaan tekemään eroottinen kuvaus esim. veroilmoituksen teosta. Näin isoa haastetta en ole vielä uskaltanut itse ottaa.

Taru Kumara-Moision artikkeli antaa ajatuksia tekstin editointiin. Tuttujen ”Kill your darlings” ynnä muiden ohjeiden ohessa hän kehottaa mm. kiinnittämään editointivaiheessa huomiota toistuviin merkityksellisiin asioihin, symbolisesti rinnastuviin tasoihin ja käänteisiin vastinpareihin. Niiden avulla tarinaan voi rakentaa peiliasetelmia ja kaikuja, jotka vahvistavat kokonaisuuden ydinsanomaa. Spefisteille monesti ongelmallisen infodumppauksen hän neuvoo väistämään siten, että sirottelee maailmasta merkkejä sopiviin paikkoihin. Omaa ääntä ei Kumara-Moision mukaan tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa eikä siitä tarvitse olla huolissaan: kun käsittelee itselleen tärkeitä teemoja, kirjoittajan oma ääni syntyy itsestään.

Oppaan kolmas ja viimeinen osa antaa eväitä kirjoittajaelämään. Saara Henriksson avaa erilaisia mahdollisuuksia saada spefitekstinsä julki. Anni Kuu Nupponen kertoo toisessa artikkelissaan, miten novelliantologian toimittaminen pidetään hanskassa. J.S. Meresmaa kirjoittaa siitä, miten kirjoittaja pitää aivonsa – ja kroppansa – vireänä luovaa työtä varten, miten kirjoittaja löytää aikaa kirjoittamiselle ja saa itsensä aloittamaan. Rutiinit ja hyvät elämäntavat tekevät hyvää taiteilijaelämälle.

Viimeisessä osiossa ovat myös Katri Alatalon ja Tarja Sipiläisen artikkelit, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia kuvauksia omista kirjoitushetkistä. Alatalo tarkastelee omaa kirjoitusprosessiaan ja sen yllätyksiä, Sipiläinen poimii ajatuksia kaikesta kirjoittajaelämään liittyvästä, mm. katoavista ideoista, vitkuttelusta ja kateudesta muita kirjoittajia kohtaan. Vaikka Sipiläinen lähestyykin aiheitaan humoristisemmin, molempien teksteistä välittyy se tunteiden moninaisuus, joka kirjoittamiseen kuuluu. Epäonnistumiset, tuskailut ja muut ikävät tunteet kuuluvat kokeneidenkin kirjoittajien elämään, mutta yhtä lailla kirjoittamiseen liittyy iloa ja se maksaa vaivan. Nämä kokemusartikkelit kuvaavat hyvin sitä, ettei kirjoittaminen koskaan muutu jatkuvaksi riemuvoitoksi, eikä sen pidäkään. Kirjoittajan elämään kuuluu aina epävarmuutta, ylä- ja alamäkiä, ja niistä lukeminen on oikeastaan kannustavaa. Eteenpäin kannattaa taapertaa, koska kompastumiset ovat normaaleja. Vaikken toivokaan kenellekään epäonnistumisia, ainakin itseäni tämä ajatus auttaa – ainakin jonkin verran – kestämään tilanteita, joissa en ole onnistunut haluamallani tavalla. Epäonnistuminen tässä hetkessä ei tarkoita, ettei mikään koskaan eikä ikinä onnistuisi.

Mikään kirjoittamisopas ei voi olla kaiken kattava. Kuten alussa totesin, Kumma kirjoitusopas on hyvä perusopas muidenkin tekstien kuin spekulatiivisten genrejen kirjoittajille. Sen voinen sanoa, vaikka olen itse ollut pieneltä osin mukana sen tekemisessä. Oikeastaan muuta en jäänyt kaipaamaan kuin lisää lisälukuvinkkejä ja kokonaan teemaan keskittyvää artikkelia. Kirjoitusoppailta aina toivomiani harjoituksia tässä oppaassa on mielin määrin.

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)

Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

Höyrypunkkia Tampereella

Viime viikolla Tampereen Finlaysonin alue muuttui steampunk-maailmaksi, kun siellä järjestettiin Suomen ensimmäinen steampunk-festivaali Tampere Steampunk Festival. Mainiompaa paikkaa tällaisen tapahtuman järjestämiseen maastamme tuskin löytyy, sillä alueella on mm. Työväenmuseo Werstaan yhteydessä Höyrykonemuseo, jossa on valtava Finlaysonin käytössä ollut höyrykone. Kaivonkansista ja portaikoista lähtien ympäristö henkii sopivaa tunnelmaa.

Tapahtumassa oli monitaiteellista ohjelmaa. Oli mahdollisuus nähdä muun muassa taikashow ja lavarunoutta, katsastaa, kuinka improvisaatioteatteri taisteli teekupposten äärellä tai osallistua henkivalokuvaseanssiin. Tarjolla oli lisäksi opaskierroksia, Tampere liekeissä -historialuento ja musiikkia. Katsastin Steam Engine -orkesterin keikan, jossa oli mukana tulishow ilman tulta. Finlaysonin alueella tulen käyttäminen on kielletty, mutta tälläkin tapaa toteutettuna esitys oli näyttävä.

Festivaaleilla oli tietenkin myös myyntikojuja, joista saattoi ostaa mm. kirjallisuutta. Itse olin muutaman tunnin myymässä Osuuskumman myyntipöydässä. Uusimpana teoksena myynnissä oli tapahtumassa julkistettu Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologia, johon on koottu Osuuskumman kirjoittajien steampunk-novelleja lähes kymmenen vuoden ajalta.

Kirjallisuusohjelmana festivaaleilla oli myös Steampunk – ennen ja nyt! -paneelikeskustelu, jota olin vetämässä. Panelisteina olivat Suomen ensimmäinen steampunk-kirjailija Magdalena Hai, festivaalin järjestäneen Steampunk Tampere ry:n puheenjohtaja, kirjailija J.S. Meresmaa sekä kirjailija Mia Myllymäki, joka on ollut toimittamassa esimerkiksi Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologiaa.

Asiantunteva paneeli käsitteli muun muassa sitä, mikä yhteys steampunkin suosiolla 2010-luvun vaihteessa on taloudelliseen lamaan, mitkä steampunkin kliseet voitaisiin heittää romukoppaan (korsetit!) ja mitä steampunkilta voisi toivoa tulevaisuudessa. Magdalena Hai sanoi toivonsa rokokoopunkia. Tämä ihastuttava ajatus jäi mieleeni pyörimään. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan…

Koska tiesin, että panelistit ovat pukeutuneet upeasti, hankin myös itselleni pitkään haaveilemani rooliasun. Jo oli aikakin omistaa verkkosukat ja korsetti. Cocktailhattukurssilla aikanaan tekemäni päähine pysyi onneksi pinnikiinnityksessään juuri ja juuri paneelikeskustelun loppuun. Ensi vuodeksi pitänee hankkia kunnon lentäjänlasit tai sitten silinterihattu.

Tapahtumassa oli esillä myös monenmoista upeaa steampunk-taidetta. Valokuvanäyttelyssä on esimerkiksi Simo Järvisen kuva Miss Holly Phoenixista.

Maya Hahdon teos The Cat oli niin ihana, että ostin siitä printin itselleni.

Seppämestari-muotoilija Kirsi Vahteran taideteokset olivat kerrassaan lumoavia. Stevie on rakennettu raudasta, messingistä ja alumiinista, ja se on lonkeroineen kuin hirviö vieraasta maailmasta, aito lonkero-steampunk-teos.

Tappajarobotti XV-807 on uhkaavampi ilmestys, sillä sen ulokkeissa on kynsiä, koukkuja ja muuta vaarallista.

Pisces-niminen kalateos otti puolestaan kantaa siihen, mitä merten syvyyksissä voi syntyä, kun ihminen tunkee sinne jätteitään. Hampaat olivat vaikuttavat.

Lopuksi vielä pari hauskaa yksityiskohtaa Finlaysonin alueelta. Jos et tiedä, missä päämääräsi on, etsi sitä Väinö Linnan aukiolta.

Markku Salon ruostumattomasta teräksestä ja lasista tehtyä Kihokki-taideteosta voi ihailla samassa paikassa.

Onneksi Tampere Steampunk Festival järjestetään ensi vuonnakin. Tapahtuma sai hienosti näkyvyyttä valtakunnallisessakin mediassa, joten ehkäpä vielä useampi löytää paikalle seuraavalla kerralla.

Kesäretki Kymi Libriin

Tämän vuoden kevään lopulla sain liittyä Osuuskumma-kustannuksen jäseneksi. On innostavaa päästä toimintaan mukaan, ja siksi tein myös sunnuntaisen kesäretken Myllykoskella järjestettävään Kymi Libri -kirjallisuustapahtumaan istuakseni pari tuntia Osuuskumman myyntipöydän takana. 

Olen tavannut tiivistää taloustaitoni seuraavasti: en ole talousihminen, en raha- enkä kotitalous. Nyt lienee kuitenkin hyväksi perehtyä hieman markkinointiin ja myyntiin, ainakin pienesti käytännössä. Onneksi Kymi Librissä minua oli opastamassa Osuuskumman myynti- ja markkinointijohtaja Tarja Sipiläinen, jonka kanssa on helppo jutella mistä vaan, myös aiheista, joiden kohdalla tuntee itsensä hieman tyhmäksi. 

Kummallinen fiktio tuntui varmasti monesta tapahtumakävijästä mahdottoman kummalliselta, mutta se ei menoa haitannut. Kymi Libri osoittautui erittäin sympaattiseksi kirjallisuustapahtumaksi, jossa ihmisillä on aikaa jutella leppoisasti ja letut maistuvat auringonpaisteessa. Eikä tapahtumaympäristöä voi hehkuttaa liikaa. Päänäyttämön seiniä nimittäin peittävät kirjat, joita saa ottaa mukaansa, kun sopivia löytää. Kirjahamstereiden aarreaitta - mikäli pääsee ulos menettämättä järkeään. 

Erityiskiitos kuskiksi lupautuneelle ystävälle matkaseurasta! Mikäs sen parempaa kuin istua maantiellä jutellen kirjoittamisesta, matkalla kirjallisuustapahtumaan ja takaisin.