Päivä Worldconissa, osa 2

Worldconini jatkui paneelilla, jonka otsikko oli Built Upon the Shoulders of Giants. Sinne eivät sitten mahtuneetkaan kaikki halukkaat paikalle, mutta onneksi osasin mennä ajoissa jonottamaan. Paneelin aihepiiri vaikutti kiintoisalta: minkälainen kuvitteellinen maailma erottuu edukseen kaikkien spefistien luomien kuvitteellisten maailmojen joukosta? Aihe kiinnosti kovastikin, sillä oman spefimaailmani luominen on valtavasti kesken. Sitten tulin huomanneeksi, että kuinkas ollakaan, yksi paneelin keskustelijoista sattui luomaan ehkä tällä hetkellä suosituimman fantasiamaailman, jossa lohikäärmeet ovat palanneet ja taistellaan rautavaltaistuimesta. Ei siinä sitten auttanut muu kuin tehdä päätös, että menee sen verran ajoissa jonottamaan, että jollain lailla on mahdollisuus päästä saliin sisälle. No, myönnettäköön, että ei se Martinin näkeminen ja kuuleminen nyt minua varsinaisesti haitannutkaan, jonkinasteisena faninakin kun itseäni pidän. Paneelin muut osallistujat olivat Jon Oliver, joka johti keskustelua, Alex Acks ja Jeffrey A. Carver.

Mutta millainen paneelin sisältö sitten oli? Antoiko se käyttökelpoisia vinkkejä maailmanrakennukseen? Itse asiassa paneelia kuunnellessa tuntui siltä, että se oli unohtanut varsinaisen näkökulmansa aiheeseen. Aivan fiksuja keskusteltiin silti. Martin puhui samasta asiasta, joka mainittiin jo aiemmin Worldconissa kuuntelemassani paneelissa: henkilöt tulevat ennen maailmaa. Myös Oliver totesi, että asioiden kertominen henkilöhahmojen kautta, henkilöhahmot edellä, saa hänet lukijana pysymään mukana myös maailmassa, josta tarina kertoo. Tähän liittyen Acks muistutti, että henkilöhahmot ovat yhteydessä maailmaan ja käyvät sen kanssa vuoropuhelua. Jos henkilöhahmoista ei välitä, ei lue eteenpäin. Onkin siis hyvä muistaa, että vaikka maailmanluominen on varmasti tärkeää, vielä tärkeämpää on todellakin saada lukija kiinnostumaan henkilöistä, jotka maailmassa asuvat.

Keskusteluaiheena oli myös fiktiivisen maailman taikuusjärjestelmän luominen. Martinia tällainen tuntui ärsyttävän, sillä hän sanoi suoraan vastustavansa sitä. Hänestä taikuuden pitää yksinkertaisesti olla vaarallista. No, voimme jokainen arvioida, kuinka hyvin hän on onnistunut tätä vaarallisuutta omassa tuotannossaan toteuttamaan. Taikuuden käsittely johti keskusteluun fysiikan lakien taipumisesta. Paneeli keskusteli sitä, että tiedekin muuttuu koko ajan. Martin oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että science fiction -kirjoittajat ovat ottaneet genrensä science-osuuden liian vakavasti. Se voi toki olla totta, mutta ymmärrän senkin mieltymyksen, että kuvitteellinen maailma halutaan jollain lailla pohjata siihen, mikä luonnontieteen käsitysten mukaan on mahdollista. Itse en ole kovin syvällä luonnontieteellisessä ajattelussa, mutta samalla tavalla en esimerkiksi halua joustaa kaikista historiallisista tosiseikoista, kun kirjoitan jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa, jossa tosin on mukana aika paljon muitakin spefielementtejä.

Yleisössä oli joku muukin huomannut, ettei paneeli oikeastaan keskustellut siitä, mistä sen odotettiin keskustelevan. Siksipä yleisökysymyksenä esitettiin, mikä tekee fiktiivisestä maailmasta sellaisen, että se eroaa muista fiktiivisistä maailmoista. Valitettavasti vastaukset olivat minusta aika ympäripyöreitä. Oliver totesi, ettei maailma saa olla liian monimukainen eikä liian yksinkertainen. Martin puolestaan kehotti tekemään maailmasta omansa, vaikka sen taustalla olisikin elementtejä olemassaolleista yhteiskunnista. Esimerkkinä oli Hadrianuksen valli, joka on tietenkin tunnistettavissa Tulen ja jään laulu -romaanisarjan muurista, joka on kuitenkin omanlaisensa.

Kaikesta asianviereisyydestä huolimatta maailmanrakennuspaneeli oli aivan mielenkiintoinen. Sen jälkeen minulla olikin hyvää aikaa harhailla vielä hieman ja päätyä lopulta kuuntelemaan suomenkielistä paneelia Paranormaali suomifantsu, jossa keskustelijoina olivat puheenjohtaja Matti Järvinen sekä kirjailijat Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Elina Rouhiainen ja Anna Hallava. Paneeli keskusteli mm. siitä, miten panelistien kirjojen henkilöhahmoista on rakennettu rosoisia, ei-kiiltokuvamaisia. Sekä Rouhiainen että Hallava kertoivat, että heidän ensimmäisten kirjojensa päähenkilöt tulivat heille kuin annettuina, kokonaisina, valmiina. Hallavan kohdalla se oli luonnollista, koska hänen henkilöhahmonsa Ofelia on parodia hänestä itsestään teini-iässä. Pitkäkangas puolestaan kertoi, että hänen ärsyyntymistä paljon aiheuttanut henkilöhahmonsa Inka Kuura-trilogiasta on kirjoitettu aluksi pitkälti fiilispohjalta. Pitkäkangas oppii tuntemaan henkilöhahmonsa kirjoitusprosessin edetessä.

Koska paneelin aiheena oli paranormaali romantiikka, esiin nostettiin kysymys siitä, miten rakkautta voi käsitellä niin, ettei se tunnu lukijoista banaalilta. Siihen Rouhiainen totesi, että kun lähtee liikkeelle henkilöhahmoista ja heidän tunteistaan, välttää banaaliuden, sillä heille heidän kokemansa rakkaus ei ole banaalia. Helminen puolestaan vastasi kysymykseen todellisen romantikon tavoin: rakkaus on maagista, ja siitä tulee banaalia ainoastaan, jos siitä kirjoittaa realistisesti.

Paranormaalin romantiikan jälkeen oli toisen tärkeän tapaamishetken vuoro. Olen mukana Stk:n kirjoittajaringissä, ja rinkimme viidestä jäsenestä neljä kokoontui messukeskuksen Fazerin kahvilassa keskustellakseen hetken kirjoittamisesta. Oli hauska saada kasvot sille rinkiläiselle, jota en aiemmin ollut tavannut ja nähdä vanhoja tuttuja. Worldconin saldo oli lopulta liuta miellyttäviä muistoja ja 11 kirjaa. Syksyn pimeinä tunteina ei sitten ainakaan ensimmäisenä iltana lukeminen lopu.

Päivä Worldconissa, osa 1

Arvoin jonkin verran, lähdenkö käymään Helsingissä sunnuntaina päättyneessä Worldconissa, mutta onneksi ihminen, jonka mielipiteeseen luotan, tokaisi, että mene vain jos on mahdollisuus. No, mahdollisuus oli, ja niinpä nousin viime lauantaina junaan uudessa kotikaupungissani Vaasassa aamulla kello 5.54 ja palasin kotiin seuraavana yönä kello 2.25 takanani hieno päivä hienojen ihmisten seurassa. Niin, ja näin myös George R.R. Martinin, vaikka tarkoitukseni ei ollutkaan änkeä itseäni varta vasten miestä katsomaan.

Olin etukäteen kuullut, että Worldconissa oli kovasti ruuhkaa ja että ihmiset käyttivät puolet ajastaan siihen, että jonottivat haluamiinsa paneeleihin ja muihin ohjelmanumeroihin. Tästä syystä ajattelin, että käytän aikani lähinnä hengaamiseen ja kirjojen osteluun. Mutta kuinka ollakaan, huomasin tunkevani itseäni kuuntelemaan ohjelmaa melkein heti ovesta sisään päästyäni. Ehkä se oli ihan viisastakin, maksoihan päivälippu 50 euroa.

Ensiksi olin kuuntelemassa paneelia nimeltä My First Novel – How to get Started. Se sopi itselleni kuin nenä päähän, sillä tarkoitukseni on todellakin aloittaa romaanin työstäminen (määrätietoisempi suunnittelu ensiksi ja sitten kirjoittaminen) heti, kun pääsen irti tällä hetkellä vielä hieman kiireellisemmästä novelliprojektista. Paneelin puheenjohtajana toimi Elizabeth Bear ja panelisteina olivat Mary Robinette Kowal, Erika Vik, Walter John Williams ja Karen Lord. Keskustelu oli varsin kiinnostava, ja se vahvisti tietenkin sitä ajatusta, että jokaisella on omat tapansa kirjoittaa ja motivoida itseään. Onkin aivan hyvä muistaa, että monenlainen tapa toimia voi olla hyvä.

Williams muistutti, että suunnittelu auttaa kirjoittaa, mutta lopulta jokaisen, joka aikoo kirjoittaa, on vain istuttava alas ja kirjoitettava. Vik kuvasi inspiraation odottamista hauskimmalla tavalla, jonka olen koskaan kuullut: Inspiraatio on kuin mies, joka ei koskaan saavu treffeille tai jos saapuu, hän tulee niin myöhässä, että odottajan on kuitenkin ennen sitä keksittävä jotain muuta tekemistä. Toisaalta, kun inspiraatio viimein saapuu, se on kuin se maailman ihanin mies, jonka edessä voi todeta vain: ”Oh my God!” Niin, ja sehän tiedetään, ettei sellainenkaan olotila välttämättä vie oikeaan suuntaan…

Koska kirjoittaminen voi – kuten paneelikin totesi – olla helppoa ja ihanaa, myös tuskastuttavaa ja saada lopulta kyllästymään omaan tarinaan kuoliaaksi, keskusteltiin siitä, miten ongelmatilanteissa pääsee eteenpäin. Lord piti erityisen tärkeänä sitä, että tarina kertoo hyvästä henkilöhahmosta, jonka tarina on vahva. Henkilöhahmojen merkitystä onkin vaikea sivuuttaa. Ihmisinä me kiinnostumme ihmisistä – tai muista inhimillisenkaltaisista olennoista – ja heidän tunteistaan ja kokemuksistaan. Itse en esimerkiksi usko, että tarinan maailma, oli se sitten miten mielenkiintoinen tahansa, voisi koskaan olla yhtä kiinnostava kuin mielenkiintoisesti rakennettu henkilöhahmo. Kowal kertoi masennuskokemuksistaan. Hänellä oli vaikeuksia hahmottaa, johtuiko kirjoittamisen takkuaminen masennuksesta vai tekstissä itsessään olevasta ongelmasta. Omalla kohdallaan hän oli huomannut erilaisten sanalaskurien toimivan, kun piti saada tekstiä aikaiseksi, ja hän mainitsikin 4 the Words -pelin, jossa kirjoittaja taistelee kirjoittamiensa sanojen määrällä erilaisia hirviöitä vastaan. Kuulostaa varsin sopivalta spefistille. Kowal piti myös omien aivojen ulkopuolella olevaa pakotetta erittäin hyödyllisenä asiana, kun jokin teksti pitää saada valmiiksi. Vik puolestaan muistutti, että kun kirjoittaminen on sellaisessa vaiheessa, ettei niskaan vielä hengitä kustantamon deadline, kannattaa asettaa itselleen aikarajoja, jotka eivät ole turhan tiukkoja ja nauttia kirjoittamisesta. Williams muistutti tukiryhmien hyödyllisyydestä. Niiden merkitystä voi tuskin kukaan kirjoittaja kiistääkään.

Omasta näkökulmastani varsin mielenkiintoinen kysymys oli, miten kirjoittamisen painetta voi sietää käydessään kokopäivätyössä. Tähänkin paneelissa tuli monenlaisia ratkaisuja lähtien siitä, että kirjoittaa pari tuntia illassa, siihen, että käyttää lounastuntinsa työssä romaanin väkertämiseen. Kowal esitti varsin käyttökelpoisen idean: tehdessään tylsiä kotitöitä, kuten tiskatessaan, kirjoittaja voi miettiä tekstiään, sitä, mikä on viisainta, mitä hänen henkilöhahmonsa voisi seuraavaksi tehdä, ja kun kotitöistä on päästy, voi kirjoittaminen alkaa. Kowal teki myös hyvän huomion siitä, että aamulla ihminen on vapaampi muista elämänsä narratiiveista, joten silloin aivoilla on paremmat olosuhteet työskennellä vaikkapa romaanikäsikirjoituksen eteen. Tämä on varmasti totta, mutta ikävä kyllä itselläni ei ole useinkaan aamuisin mahdollisuutta istua työstämään tekstiä, ellen halua herätä luontaiselle rytmilleni luonnottoman aikaisin. Vinkki on kuitenkin varsin käyttökelpoinen viikonloppuja ajatellen.

Tämän antoisan ohjelmanumeron jälkeen olikin hyvä suunnata tapaamaan jyväskyläläisiä spefikirjoittajia ja syömään hieman kananuijia. Kävin seuraamassa vielä kahta muuta paneelia, mutta niistä kerron enemmän seuraavassa postauksessa. Silloin selviää sekin, miten ihmeessä päädyin kaikesta ennakkovälinpitämättömyydestäni huolimatta jonottamaan sitä, että saisin kuulla, mitä George R.R. Martinilla on sanottavaa.