Ensiesiintyminen Helsingin kirjamessuilla

Viime perjantain ja lauantain vietin Helsingin messukeskuksella kirjamessuilla. Kirjojen keskellä on tietenkin mukava viettää aikaansa, mutta huippuhetki oli ehdottomasti se, kun pääsin itse esiintymislavalle. Olin vetäjänä paneelissa Queer-romantiikan monet muodot. Muina keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

Paneelissa nostimme kovasti esille Osuuskumman uutta antologiaa Sydänten salonki, johon kaikki lavalla olleet ovat kirjoittaneet novellin. Magdalena Hailla ja minulla on kirjan synnyssä vielä muutenkin sormemme pelissä, koska olemme toimittaneet teoksen. 

Idea tehdä spekulatiivista historiallista queer-romantiikkaa tuli Magdalena Hailta viime vuoden alkupuolella. Syöksyin heti ilmoittamaan kiinnostukseni ruveta teoksen kanssatoimittajaksi. Ja nyt antologia on valmis! Saan hypistellä sen ihanaa kantta – lukea ei enää tarvitse. Olen kyllä lukenut jokaisen novellin niin tarkkaan niin monessa vaiheessa, että tällainen lukemiskieltäytyminen minulle sallittakoon.

Oma novellini antologiassa on nimeltään Leskiherttuatar ja kotiopettajatar. Se sijoittuu 1800-luvun lopulle Lontooseen, jossa asuu ihmisten lisäksi keijuja. Agnes on leskiherttuatar, joka palkkaa Shayleen-nimisen keijun tyttärensä kotiopettajattareksi. Keijut ovat epäilyttäviä ja kotiopettajatar arvoasteikossa selvästi herttuatarta alempana. Mutta kuinkas käykään: Agnes ei voi vastustaa Shayleenia. Agnesilla on kuitenkin vakaa usko siihen, että hänen edesmennyt aviomiehensä Henry ei voisi hyväksyä hänelle uutta rakkautta. Siinäpä sitten pulma. Mutta lupaamme Sydänten salongissa onnellisen lopun, joten pulma ratkeaa kyllä, ei hätää.

Pakko myöntää, että nautin esiintymisestä. Esiintymispäivän aikana oli vain sopivasti täpinähermostusta, ja kun päästiin lavalle, viihdyin tilanteessa oikein hyvin. Yleisöä oli paikalla oikein kivasti, ja Kallio-lava oli kotoisan oloinen ympäristö. Yleisökin taisi tykätä. Me esiintyjät ainakin intoilimme aika täysillä. 

Kävin messuilla katsomassa muutamia esityksiä. Yksi niistä oli keskustelu kokemusasiantuntijoiden käytöstä. Laura Honkasalo haastatteli Emmi Itärantaa ja Sini Helmistä. Erityisen lohduttavaa keskustelussa oli muistutus jälleen kerran siitä, että kirjailija voi kirjoittaa mistä tahansa, kunhan perehtyy asiaan. Kirjailija ei ole velvollinen kertomaan omasta taustastaan eikä esim. tulemaan ulos kaapista ollakseen uskottava henkilö kirjoittamaan seksuaalivähemmistöistä. 

Kävin kuuntelemassa myös Ann-Christin Antellin ja Anu Vähäahon keskustelua historiallisesta romantiikasta. Tämä tuskin yllättää ketään.

Romantiikka oli messujen teema itselleni, ja yllätyksekseni Satu Piispa-Hakala tallensi siihen liittyvän spontaanin lausahdukseni. Eipä ole minusta ennen tällaista tehty: 

Messuostoksiakin tein. No, kaksi näistä on tekijänkappaleita, ja kaksi ostin kirjajulkkareista, joissa juhlistettiin myös Sydänten salonkia, joten teknisesti… en ostanut messuilta kovin paljon. Osa kirjoista oli myös oikeasti halpoja! Tai ainakin yksi. Lukemista tarvitaan aina, vai miten se meni?

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)

Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

Aikamatkustusta ja aaveita jouluksi

Tänä jouluaikana luin viihdykkeeksi peräti kaksi joulunaikaan sijoittuvaa romanttista pienoisromaania, Kelley Armstrongin teoksen Ballgowns & Butterflies ja Kerrigan Byrnen Making Merry -teoksen. Molemmat ovat sidoksissa kirjasarjoihin: Armstrongin kirjassa on samoja henkilöitä ja paikkoja kuin viktoriaanisessa aikamatkustuskirjasarjassa A Stitch in Time. Byrnen tarina on puolestaan osa viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaa A Goode Girls Romance -sarjaa.

Ballgowns & Butterfliesin sankaritar Bronwyn elää nykyajassa tehden historiantutkijan työtä. Työ on vienyt hänet Kanadaan, josta hän on nyt palaamassa Englantiin, koska hänen puolisonsa lordi Thorne omistaa siellä kartanon. Lapsikin on tulossa. Sekin on jo hauskaa, että tapahtumapaikkana on historiaa uhkuva kartano, mutta vielä hauskempaa on, että Bronwynin puoliso William on toiselta vuosisadalta, viktoriaanisesta ajasta. Lukija pääsee siis seuraamaan ihan aitoa Viktorian ajan joulua, ihailemaan koristeita, pujahtamaan tanssiaisiin – reellä tietenkin.

Ballgowns & Butterflies on hyvin romanttinen, vaikka romanttisille kertomuksille onkin tyypillisempää, ettei rakkaustarina ole edennyt avioliittoon ja raskauteen saakka. Joulun taikaa ja hyvää mieltä riittää myös. Lämminhenkisyyteen sopii, ettei seksiä kuvailla erityisemmin. Tässä tarinassa ei ole kyse pidättelemättömästä intohimosta.

Aluksi tuntuu, ettei tarinassa on tarpeeksi jännitettä. Ainut ristiriitaa aiheuttava asia on, että Bronwyn on tavattoman väsynyt matkustamisesta ja tahtoisi vain levätä. Williamilla on ohjelmaa vaikka muille jakaa, eikä Bronwyn saa sanottua hänelle, ettei kaipaisi muuta kuin lepoa. Tämä ei ole toki huono ristiriita joulutarinaan – monethan odottavat juuri lepoa joululta, mutta se tuokin jotain muuta. Bronwynin ja Williamin suhteen hyvyyttä korostaa se, ettei tämä ristiriita räjähdä käsiin vaan kumpikin osaa ajatella myös toisen näkökulmaa.

Myöhemmin tarinaan tulee toinenkin ristiriita, Bronwynin sisäinen. Hän ei tiedä, uskaltaako auttaa 1800-luvulla elävää naista. Bronwyn voisi estää naista joutumasta epätoivottuun avioliittoon tai työhön palkkaamalla tämän lapsenhoitajakseen. Ongelma on se, että Bronwyn pelkää tämän teon muuttavan historiaa. Tässä kohtaa pohditaan jonkin verran tätä aikamatkustustarinoille tyypillistä teemaa ja päädytään jännittävästi siihen, että itse asiassa aikamatkustustarinat ovat vain keksineet kyseisen ongelman. Todellisessa aikamatkustuksessa tätä ei tarvitsekaan miettiä. 

Tarinassa kuvataan ja selitetään paljon viktoriaanisen aikakauden käytäntöjä. Ylenmääräisen selittämisen voi antaa anteeksi, koska Bronwyn on aikakauteen erikoistunut asiantuntija. Silloin on luontevaa pohdiskella aikakautta koko ajan. Jotakuta lukijaa tämä selittely saattaa kuitenkin häiritä.

On vaikea sanoa, minkä verran Ballgowns & Butterflies spoilaa muita sarjan teoksia – jonkin verran vähintäänkin. Armstrongin kirjoitustyyli tuntuu mukavalta, ja mieluusti luen sarjaan kuuluvat romaanitkin. Tämä pienoisromaani pyrkiikin varmasti houkuttelemaan niiden pariin. Kirjasarjassa on muitakin goottilaisia elementtejä kuin kartalo ja sen omituisena pidetty isäntä, aaveet nimittäin. Ballgowns & Butterflies -tarinassakin esiintyy aave, jonka selitys täytyy lukea toisaalta. Teos ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla itsekseen, mutta varsin mukava kevyt joululukeminen se silti oli.

Kerrigan Byrnen pienoisromaani Making Merry on toista maata. Sekin on hyvin viihdyttävä, mutta jouluista tunnelmaa siinä ei jouluaikaan sijoittumisesta huolimatta ole. Seksuaalista jännitettä ja lopulta suorasukaista seksiäkin sen sijaan piisaa.

Tarinan sankaritar on Vanessa Latimer, joka elää hyvin erilaista elämää kuin naiselta viktoriaanisessa Britanniassa odotettaisiin. Hänellä on syynsä siihen, mutta hän ei huutele siitä. Ajatukset avioliitosta ovat kuitenkin vaihtuneet seikkailuihin, ja nyt Vanessa on saapunut Skotlantiin valokuvatakseen Loch Nessin hirviön.

Sää tulee kuitenkin vastaan, lumimyrsky nimittäin. Vanessa saa yöpaikan majatalosta, jossa on vapaana vain huone, jossa sanotaan kummittelevan. Mutta eipä siinä mitään, koska kummittelija on tavattoman komea mies nimeltään Johnathan de Lohr. Hieman epäselvää on, miksi hän kummittelee majatalossa, jossa ei ole koskaan eläessään käynyt. Mutta mikäs siinä kuitenkaan, koska hän on tosi kuuma, eikä Vanessallakaan ole suurempia estoja, koska hän on jo maineensa menettänyt.

Vanessa on kiinnostava hahmo ja olisi hauska lukea hänestä seikkailutarinoita, romantiikkaa toki unohtamatta – ja erotiikkaa, joka Making Merryssä on, kuten todettua, jokseenkin suorasukaista. Tarkemmin seksin kuvaus taiteilee jossain karkean ja runollisen rajamaastossa. Itse ehkä karsisin hieman kaunopuheisuutta tai kielikuvallisuutta, mutta eri ihmiset pitävät toki erilaisesta tavasta kuvata hekumaa:

Licking his thumb, he reached beneath her skirt and found slick places where they joined – his hardness, her softness – and he thrummed the little peak of her pleasure, knowing her climax still lingered there because he’d left at the ideal crest to make it crash upon her once again.

Her mouth fell upon his, open and gasping. And the moment he felt her silken sheath clench around him, drenching his cock with yet another release, he threw open the gates and allowed the storm of his own pleasure to devour him.

It took him with more force than even he expected, locking every muscle into a paroxysm of bliss. His skin caught fire, his veins constricted then released, filling his blood with an inferno of pure, carnal power.

Tarinan sankari on paitsi itsevarma, myös aaveutensa ja halujensa kahlitsema. Aave ei pysty tekemään mitä tahansa, ei myöskään herrasmies. Naisen kunniaa vaaliessaan mies paljastaa myös solvaustaitonsa. Näin luova kielenkäyttö teki ainakin minuun riemullisen vaikutuksen:

”Those bog-faced sons of a whore! Were I myself, I’d wrench his arm from his socket and beat him to death with it, and then I’d decapitate his friend just so I could piss into the empty cavity where his spine used to be.”

Making Merry sopii hyvin luettavaksi talvisena päivänä, vaikkei joulu olisikaan. Juhla-aikaan viitataan hyvin vähän. Tarina on kiusoitteleva ja kuuma eli viihdyttävä. Loppu on kai se pakollinen Happily Ever After, hieman töksähtävä ehkä ja keinotekoinen. Tähän tarinaan olisi omasta mielestäni sopinut paremmin melankolinen loppu, jolloin Vanessa olisi voinut jatkaa seikkailujaan surumielisenä, kuten tähänkin asti. Se ei vain genreen sovi, joten joudumme tyytymään tähän.

Miten kirjoittaa historiallista spefiä?

Jokaisen aloittelevan spefikirjoittajan kannattaa lukea Saara Henrikssonin, Irma Hirsjärven ja Anne Leinosen toimittama kirjoittamisopas Kummallisen kirjoittajat – Opas fiktiivisen maailman luomiseen. Koska teos on erittäin antoisa, en edes yritä esitellä sitä yhdessä blogipostauksessa vaan esittelen kiinnostavia artikkeleita yksi kerrallaan. Itselleni yksi tärkeimmistä oppaan teksteistä on tietenkin Jussi Katajalan artikkeli Historiallisen spefin kirjoittaminen.

Katajala esittelee kolme historiallisen spefin genreä: vaihtoehtohistorian, steampunkin ja aikamatkailun. Vähemmän taustatiedon penkomisesta kiinnostuneille hän suosittelee pseudohistoriallista fantasiaa. Itseäni taustatyön tekeminen ei kuitenkaan pelota vaan kiinnostaa, ja tällä luonteella onkin enemmän tekemistä siinä, että päästää irti liiallisen historiallisen ”totuuden” etsimisestä. Itseäni nimittäin häiritsevät sellaiset typerät asiavirheet, jotka olisi voinut helposti tarkistaa, enkä tietenkään mielelläni jäisi niistä itse kiinni.

Minkä verran taustatiedon penkomista ja historiaan perehtymistä sitten tarvitaan? Katajala ehdottaa yhdeksi mahdolliseksi ajankohdaksi taustoittamisesta kirjoittamiseen siirtymiselle sitä hetkeä, kun kirjoittajalle on selvää, millainen on päähenkilön tavallinen päivä. Sitten kirjoitetaan ja taustoitetaan samaan aikaan lisää. Vieraan aikakauden ihmisen tavallisen päivän kartoittamiseksi täytyykin tietää jo niin paljon asioita, että tuo vinkki kuulostaa varsin järkevältä. Toisaalta itse en yleensä malta olla aloittamatta kirjoittamista, kun jokin kohtaus alkaa puskea mielestä ulos niin, että on pakko alkaa naputtaa sitä näkyviksi sanoiksi. Kohtaus voi olla mistä kohdasta tarinaa tahansa ja saattaa olla, ettei minulla ole aloittamisvaiheessa koko tekstin kokonaisjuonesta kovinkaan tarkkaa käsitystä. Joka tapauksessa historiallisia yksityiskohtia joutuu tarkistamaan koko ajan. Minä vuonna tietty maalaus päätyi tiettyyn taidemuseoon? Millaisilla välineillä kampaukset kiinnitettiin 1800-luvulla? Kuinka vanha sana on kapseli? Minä vuonna suihkulähteet tulivat Trafalgar Squarelle? Mikä oli paikkaa X lähinnä oleva Tube-asema tiettynä vuonna? Miltä strykniini näyttää ja miltä näyttää sellaisen henkilön kuolema, joka saa sitä elimistöönsä?

Artikkeli antaa hyviä vinkkejä siitä, mistä taustatietoja kannattaa kaivella. Katajala melkein suosittelee englanninkielistä Wikipediaa aloituskohteeksi, mutta kertoo, minne edetä sen jälkeen. Suomen historiaverkko Agricola on hyödyllinen kaikille, joiden tekstit vaativat taustatietoa Suomen historiasta. BBC History -sivustolta kannattaa etsiä britti- ja muuta historiaa, vaikkei sivuja enää päivitetäkään. Katajala muistuttaa myös historiadokumenteista, joita voi katsoa verkostakin mielin määrin, sekä oikeista historiallisista lähteistä, esim. sanomalehdistä. Hän kehottaa lukemaan lisäksi kaunokirjallisuutta, joka sijoittuu siihen aikakauteen, josta kirjoittaa, kunhan muistaa pitää fiktion ja historian todellisuuden erillään. No, yleensä asioiden kaiveleminen johtaa yhdeltä lähteeltä toisen luo, joten kun alkuun pääsee, ei varmasti ole ongelmia löytää tietoa. Tosin joskus jonkin tiedon löytäminen vie hetken – muistan, että ainakin minulta vaati hieman vaivaa kaivaa esiin, milloin Lontoon maanalaista alettiin nimittää Tubeksi. On kuitenkin myönnettävä, että nykyään tiedon löytäminen on Internetin ansiosta käytännössä aina helppoa, ainakin verrattuna aikaan, jolloin tietoa ei ollut saatavilla sähköisessä muodossa lainkaan.

Yksi artikkelin parhaita anteja on pitkä kysymysluettelo, joka antaa karkeat raamit sille, mitä kaikkea pitää selvittää, jos luo maailmaa historialliselle spefitarinalle. Katajalan kysymyslista käsittää mm. yhteiskunnan, teknologisen tason, asumisen ja ajanvietteet. Oman steampunk-maailmani luominen on vielä pahasti kesken, mutta käytän tätä kysymyslistaa apuna, jotta tulen selvittäneeksi mahdollisiman monipuolisesti oikeaa viktoriaanista aikakautta. Muokkailen samalla sopivasti historiaa ja maailman teknologiaa ynnä muita asioita uusiksi. Se on haastavaa mutta hauskaa.

Minusta on myös hauskaa ottaa tarinoihini jollain lailla mukaan todellisen historian henkilöitä. Katajalan artikkeli antaa tähänkin vinkkejä. Siinä ehdotetaan mm. että tarinan voi sijoittaa sellaisiin vuosiin, jolloin tunnettu historian henkilö kyllä eli mutta ei jättänyt tekemisistään mitään dokumentteja. Siten voi keksiä jotain uutta ja kertoa asioita, joita ei ole kerrottu jo tuhanteen kertaan. Esimerkiksi Julius Caesarin murhastahan saattaa olla vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa. Itse olen myös hyödyntänyt novellissani olemassa ollutta henkilöä – tarkemmin hänen sieluaan – joitakin vuosikymmeniä henkilön kuoleman jälkeen. Useimpien historianhenkilöiden kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole kovin paljoa faktatietoa saatavilla, joten mielikuvituksella on rajattomat mahdollisuudet kehitellä, mitä vain huvittaa.

Artikkeli antaa vinkkejä myös siihen, miten tekstiin saadaan syntymään realistinen vaikutelma aikakaudesta. Katajalan mukaan kannattaa kuvata kaikkien aistien havaintoja, viitata ajankohdan tapahtumiin sekä valita oikein asioiden ja esineiden nimitykset. Joidenkin kaupunkien nimet eivät ole vuodesta ja vuosisadasta toiseen olleet samat, joten on myös tärkeä käyttää vaikkapa nykyisestä Pietarista sitä nimeä, millä kaupunkia nimitettiin sinä ajankohtana, josta kirjoittaa. Sopivan sanaston löytäminen on kaikkinensa haastavaa, mutta toisaalta kielen pitäisi kiehtoa kirjoittajia, joten sanojen pyörittelyn ja etsiskelyn voisi olettaa useimmista kirjoittajista olevan mukavaa puuhaa.

Lopuksi vielä kolme tärkeää ohjetta, jotka kannattaa muistaa:

1) Ihmiset eri aikakausina ajattelevat eri tavoilla. Nykyihmisen pitää antaa olla nykyajassa, ja menneisyyden ihmisen pitää ajatella menneisyyden ihmisen tavoin – sen aikakauden tavoin, missä hän elää. (Tämä onkin se taustatyön haastavin osuus: ymmärtää, miten joku toinen jonakin toisena aikakautena ajatteli ja millaista variaatiota tuon aikakauden ihmisten ajattelussa oli.)

2) Kliseet eri aikakausista kannattaa heittää romukoppaan. (Erityisesti minua ilahdutti, kun Katajala mainitsi, etteivät viktoriaanisen ajan ihmiset pyörtyneet nähdessään paljaan nilkan. Kerrassaan ihastuttavaa oli lukea, että kuningatar Viktoria keräili alastomien miesten kuvia.)

3) Vaikka taustatiedon kerääminen on tärkeää ja mukavaa, mikään ei ole tärkeämpää kuin hyvä tarina. Lukija pitää säästää liialliselta ja turhalta infodumpilta. – Siispä: eläköön hyvä tarina!

Beth Daniels: Writing Steampunk – perusopas steampunkin kirjoittajalle

Ainakin aloittelevalle steampunkin kirjoittajalle on paljon iloa Beth Danielsin oppaasta Writing Steampunk ja sen toisesta, uudistetusta painoksesta Geared up! Writing Steampunk. Uudistettu painos on tosiaan sen verran paljon uudistettu ja erilainen, että lämpimästi suosittelen aiheesta kiinnostuneelle molempien painosten lukemista. Itse ainakin inspiroiduin kovasti teoksia lukiessani, sisälläni alkoi oikein pursuta ideoita siitä, mitä kaikkea haluaisin omiin tarinoihini.

Daniels esittelee steampunkin genrenä, ohjeistaa steampunk-maailman ja sen olioiden luomiseen, tarjoilee historiallisia faktoja viktoriaanisesta ja edvardiaanisesta aikakaudesta ja antaa tietenkin myös lukuvinkkejä siitä, mitä klassikoita ja uudempia teoksia steampunkin kirjoittajan kannattaisi lukea. Hän esittelee myös sitä, millainen voisi olla steampunk-seikkailu, steampunk-mysteeri, steampunk-romanssi tai vaikkapa steampunk-dystopia, jotta oppaan lukija voi löytää steampunkin maailmasta itselleen sopivimman alagenren.

Danielsin mukaan steampunk on fantasian alalaji, tarkemmin vaihtoehtohistoriaa, joka hyödyntää usein varhaisten science fiction -kirjailijoiden, kuten Jules Vernen ja H.G. Wellsin tapaa lähestyä asioita. Steampunkiin voidaan helposti yhdistää myös melkein mitä tahansa elementtejä: romantiikkaa, mysteereitä, kauhua, seikkailua… Jos tästä ei vielä saa kiinni, mitä kaikkea tarinaansa voisi laittaa, Daniels esittelee steampunk-tarinoiden mahdollisia henkilöhahmoja keksijöistä teollisuuspohattoihin, Royal Societyn jäsenistä katulapsiin ja haudanryöstäjistä paranormaaleihin olentoihin.

Erityisen tärkeänä Daniels näkee sen, että tarinassa on hirviö, ja siksi hän esittääkin runsaasti vinkkejä, jotka auttavat hirviön luomisessa, oli tavoitteena sitten mekaaninen, biologinen tai taikavoimin luotu olio, palvelijan roolissa oleva tai vaikka koko maailman hallitsija. Yhtä lailla Daniels ohjaa steampunk-koneiden luomiseen.

Koska steampunkissa on aineksia todellisesta historiasta, sen tunteminen on olennaisen tärkeää. Daniels esittelee lyhyesti 1800-luvun historiallisia tapahtumia ja teknistä kehitystä ja antaa hyviä vinkkejä taustatyön tekemiseen. Historian tutkiminen on tietenkin yhtä aikaa työlästä ja mielenkiintoista. Toisaalta taustatyön tekemiseen voisi upota ikuisiksi ajoiksi, toisaalta ei haluaisi muuta kuin kirjoittaa ja taas kirjoittaa tarinoitaan. Onneksi sekä taustatyön tekeminen että kirjoittaminen ovat periaatteessa mukavaa hommaa, vaikka kaikessa toki epätoivon hetkensä onkin.

Asioiden taustoittamisessa pääsee jonkinlaiseen alkuun jo tämän kirjoittamisoppaan lukemalla, sillä Writing Steampunk antaa peruskatsauksen viktoriaaniseen aikaan. Siitä oppii mm. seuraavat mielenkiintoiset asiat:
- stetoskooppi keksittiin 1810-luvulla
- ensimmäinen kauneusleikkaus tehtiin 1814
- tulitikut keksittiin 1827
- hypnoosi keksittiin 1840-luvulla
- Hollannin armeijan kirurgi keksi kipsauksen 1850-luvulla ja samalla vuosikymmenellä Alppien läpi saattoi matkustaa junalla
- jääkone keksittiin 1860-luvulla, samoin liikennevalot
- säilykepurkit keksittiin 1880-luvulla, samoin WC-paperi, Coca-Cola ja piilolinssit

Yksityiskohtien luettelo saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minua tämä kaikki jotenkin inspiroi. Moni asia on keksitty aiemmin kuin olen kuvitellut. Ja jokaisesta pienestä – tai aika merkittäviähän moni näistäkin on – keksinnöstä voi syntyä tarinan idea. Tällaiset yksittäiset asiat ovat minusta paljon kiinnostavampia kuin esimerkiksi suuret poliittiset muutokset.

Writing Steampunk tarjoaa tosiaan jo itsessään paljon kovinkin yksityiskohtaista tietoa, sillä Daniels esittelee mm. eri maiden kolikoita 1800-luvulta sekä käytössä olleita aseita. Lukija saa siis perustiedot esimerkiksi Derringeristä ja Samuel Coltilta nimensä saaneista aseista, kuten myös erilaisista kivääreistä. Tämän lisäksi kirjassa on tietenkin luettelo teoksista, joista voi opiskella lisää 1800-luvulla kehitellyistä aseista. Hilpeämpiäkin asioita esitellään, nimittäin aikakauden huveja ja vapaa-ajan harrastuksia, tosin osa niistä on vastenmielisiä (esim. kukkotappelut ja hirttäjäiset).

Osittain voisi jopa väittää, että Danielsin kirja tarjoaa liiankin tarkkaa informaatiota: ensimmäisessä versiossa on pitkällinen luettelo siitä, milloin mikäkin teatteri on auennut Lontoossa ja muuallakin, toinen, uudistettu painos puolestaan luettelee pitkäjänteisesti, milloin mikäkin silta Thamesin yli on rakennettu. En ole aivan varma, olisiko näitä asioita tarvinnut esitellä kirjoittajaoppaassa, sillä se, joka tietoja tarvitsee, voi helposti tarkistaa ne vaikkapa Wikipediasta. Sinänsä tarkat tiedot ovat useinkin tarpeellisia. Vaikka voinkin tarinassani muuttaa Lontoon siltojen rakentamisen historiaa, on mielestäni noloa, jos pistän ilman mitään selitystä henkilöni kävelemään Tower Bridgeä pitkin vaikkapa 1860-luvulla, kun silta avattiin käyttöön vasta vuonna 1894.

Niin, taustatyö on tärkeää, mutta koska steampunk ei ole kuitenkaan sama asia kuin historiallinen fiktio, yksi mielenkiintoinen asia sen, kuten muunkin historiallisen spefin kirjoittamisessa on historian mankeloiminen, isompien tai pienempien muutosten tekeminen, kun vaihtoehtohistoriallista maailmaa verrataan todelliseen historiaan. Siihenkin Danielsin teos antaa ohjeita: muutetaan jokin palanen historiassa ja sitten katsotaan, miten se vaikuttaa, mikä muuttuu. Mitäs jos kuningatar Victorian puoliso ei olisikaan ollut Albert? Entäpä jos jokin tieteen keksintö olisi tehty aiemmin kuin tehtiin, tai myöhemmin? Mitä olisi seurannut?

Jos historia, spekulatiivinen fiktio ja kirjoittaminen kiinnostavat edes pienessä määrin, suosittelen Writing Steampunkin lukemista. Pian saatat olla kehittelemässä tarinaa, jossa höyrykoneet ja kellokoneistot saavat yhtä jos toista toimimaan, kuolleista ihmisistä omituisiin kulkuvälineisiin.