Valikoidut palat Luonnontieteellisestä museosta

Saattaa olla, että talviloman vierailuni Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä oli elämäni ensimmäinen. Mutta nyt on käyty sielläkin. Sain myös syödä museon kahvilassa herkullisen hernekeittolounaan pannukakkuineen.

Minua kiinnostaa tieteenteko muinaisina aikoina, erityisesti 1800-luvulla. Ammoniitit tuovat mieleen Ammonite-elokuvan, jossa Kate Winsletin esittämä Mary Anning etsi niitä 1840-luvun Englannissa. Tässä ammoniitissa näkyvät kasvusaumat, jotka muodostavat todella kauniin kuvion.

Museossa oli esillä näytteitä, joita on aikojen saatossa kerätty. Nämä merihevoset on otettu talteen Välimereltä vuonna 1870. Toivottavasti tällaisia näytteitä ei enää kerätä, vaikka pakko myöntää, että katselin näitä aika lumoutuneena. Siinä ne ovat olleet purkissa 1800-luvulta saakka.

Monia muitakin purkkeja museossa oli. Kovinkaan monen sisältöä en tunnistanut, mutta kiehtovia ne olivat silti.

Museossa oli toki myös monia täytettyjä eläimiä. Mielenkiintoisimpia niistä oli satiinilavastaja, lintu, joka pyrkii tekemään lisääntymiskumppaniinsa vaikutuksen keräilemällä sopivia sinisiä esineitä, esimerkiksi sinistä muoviroskaa.

Haminaan eksynyt ja surullisen kohtalon kokenut mursu löytyy nyt Luonnontieteellisestä museosta täytettynä. Valokuvasta on mahdotonta hahmottaa, kuinka iso eläin on kyseessä.

Toinen valtava ja surumielinen eläin on stellerinmerilehmä, joka on nyt vetänyt erityisen tehokkaasti yleisöä Luonnontieteelliseen museoon, koska se on keskeisessä osassa Iida Turpeisen kehutussa romaanissa Elolliset. Surkeaa stellerinmerilehmän tarinassa on, että eläin kuoli sukupuuttoon alle 30 vuotta sen jälkeen, kun sen oli tajuttu olevan olemassa. Helsingin museon luuranko on todellinen erikoisuus, koska se on toinen niistä kahdesta säilyneestä luurangosta, jotka ovat peräisin yhdestä, luonnollisesti kuolleesta eläimestä, ainakin Wikipedian mukaan.

Pieni katsaus taidematkaan Helsingissä

Helsingin-reissulla nautin Museokorttini mahdollisuuksista eli hankin itselleni taidekokemuksia. Kiasmassa kävin katsomassa Simon Fujiwaran näyttelyn, joka teki vaikutuksen monipuolisuudellaan, mielenkiintoisilla tekniikoillaan ja humoristisella otteellaan.

Fujiwaran teoksissa seikkailee Who The Bær -niminen karhu, joka pohdiskelee identiteettiä. Tässä selvästi Andy Warholiin viittaavassa teoksessa karhu uppoaa väistämättä identiteettikeittopurkkeihin. Mielenkiintoista tässä on myös se, että tämä ei ole maalaus, vaikka äkisti voisi niin luulla. Teos on tehty hiilellä sekä väripapereista leikattuna kollaasina silkkipainovedokselle. Sen nimi on Who’s Identity Soup Cans? (Deep Dipper). Teos on vuodelta 2022. 

Näyttelyssä oli kokonainen sali, joka esitteli Fujiwaran oman kuppasairauden inspiroimaa taidetta. Se oli varsin mielenkiintoinen kannanotto siihen, ettei sukupuolitauteihin tarvitsisi suhtautua sillä häpeilevällä tavalla, miten niihin on ollut tapana suhtautua. Tämä suurikokoinen maalaus on nimeltään Why do I have Syphilis? A History (2023). Siinä Fujiwara esittää historiankulun, joka on saanut kupan kulkemaan maailmankolkasta toiseen.

Helsingin taidemuseo HAMissa kävin myös. Siellä oli useampia näyttelyitä. Katja Tukiaiselta oli esillä teokset Bambi Forever (2007) ja Pieni nainen I (myös 2007). Tukiaisen teosten vaaleanpunaisuus on aina houkuttelevaa. Bambia on myös vaikea vastustaa, mutta tässä teoksessa se on lisäksi jotenkin häiritsevä, kuin kaksi päällekkäistä bambinpäätä olisi suuntautunut eri suuntiin.

Aivan toisenlaista värimaailmaa edusti Heikki Marilan teos Kukat XXIII (2009). Tykkäsin kovasti teoksen dramaattisuudesta.

HAMissa käydessä pitää aina katsastaa Tove Janssonin frescot. Tässä on yksityiskohta Juhlat kaupungissa -frescosta (1947). Teoshan on kuuluisa siitä, että siihen Jansson maalasi näkyvälle paikalle itsensä (tupakka kädessä) ja rakastettunsa Vivica Bandlerin (tanssimassa).

HAMissa oli myös vaikuttava Haegue Yangin näyttely. Taiteilijan tärkeä materiaali teoksissa olivat kulkuset. Niillä oli peitetty mm. Kahvat-nimisessä moniaistillisessa installaatiossa (2019) olevia veistoksia, joita aika ajoin liikutellaan kulkusia kilistäen.

Scififaneja ilahduttaa näyttelyssä luultavasti eniten teos nimeltä Soiva toteemirobotti (2023). Myös tämä hauska teos oli verhottu kulkusilla.

Impressionismia Ateneumissa

Ateneumin taidemuseossa on tällä hetkellä esillä näyttely Väriä & valoa – impressionismin perintö. Näyttelyssä on impressionistista ja uusimpressionistista taidetta. Teokset ovat vuosilta 1860–1916, ja niitä voi ihastella helmikuun 25. päivään saakka 2024. Suosittelen!

Itselleni impressionismi on hyvinkin mieluista. Näyttely antoi suuntauksesta hyvin monipuolisen kuvan ja sivisti kovasti. Ateneumissa on esillä sekä ulkomaista että kotimaista impressionismia.

Aloitetaan suuntauksen ehkä suurimmalla nimellä. Tässä Claude Monet’n Jäiden lähtö Seinestä (1880). Pisteet siitä, että taiteilija loi autenttisen vaikutelman työskentelemällä pakkasessa. 

Suunnilleen samalta ajalta on Cammille Pissarron Maisema taiteilijan paletilla (n. 1878–1880). Siinä on tosiaankin erikoista se, että maalaus on tehty paletille ja nähtävästi vain muutamalla värillä. 

Alfred William Finch oli Suomeen muuttanut britti, jonka tausta oli kuitenkin Belgiassa. Finch tunnetaan mm. pointillismia edustavista teoksistaan. Hänen teoksensa Auringonlaskun maisema (1892) on tyypillistä uusimpressionismia. Kuva muodostuu täplistä, joissa väriä ei ole sekoitettu. Hedelmäpuutarha La Louvièrestä (1890) oli toinen kiehtova Finchin maalaus näyttelyssä. Siinäkin kuva muodostuu pienistä piipertävistä pisteistä. 

Paul Signacin Antibes (ajoittamaton) on kuin pointillismia isoilla pilkuilla. Siveltimenvedot ovat nelilömäisiä. Vaikutelma on kieltämättä voimakas.

Suomalaistaiteilijoilta Pekka Halosen tuotannosta oli esillä useita minulle mieluisia teoksia. Tässä Kevättalvea (1913) ja Syysmaisema (1915).

Tämäkin Halosen maalaus on tavallaan luontoaihe: Tomaatteja (1913). 

Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa (1911) on kuin suuri hämäys, sillä maalauksesta joutuu etsimään ihmiset, jotka siinä ovat. Värimaailma on raikas ja ihanan vaahtokarkkinen.

Magnus Enckellin teoksiin ihastuin viimeistään Tampereen taidemuseon näyttelyssä pari vuotta sitten. Jo silloin ihastelin tätä Tyra Hasselblattin muotokuvaa (1910). 

Verner Thomen Borelyn puistossa -maalauksessa (1909) on paitsi hieno valo, myös selvästi tilanne, joka herättelee miettimään, mistä on kyse. Nainen istuu penkillä ja mies vaunuissa. Vaunut odottavat, mutta nainen on selin, aivan kuin ei haluaisi ottaa mitään kontaktia. Mistä on siis kysymys? Tarinan aihe, selvästikin.

Yksi hilpeimpiä teoksia näyttelyssä oli Yrjö Ollilan Rantamäntyjä (1912). Maalauksen nimi tuo mieleen luontokuvan ja onhan tässä luontokappaleitakin, nimittäin kaksi miestä tyytyväisinä nakuilemassa aivan kuin olisivat taiteilijan kiusaksi siihen jääneet, kun hän halusi maalata mäntyjä.

Maurice Denisin Odysseus ja Kalypso (1905) on myös jollain tapaa hämmentävä teos. Odysseus mietiskelee ja Kalypso pitää viettelevänä seuraa. Sää on jokseenkin täydellinen, ja sateenkaarikin on ilmestynyt taivaalle. Jostain syystä Odysseus on jättänyt vaatteensa jonnekin. Mutta toisaalta Kalypsokin selvästi harkitsee vaatetuksen vähentämistä tai vähintäänkin sulojensa paljastamista siitä huolimatta, ettei Odysseus näytä kovin kiinnostuneelta vaan jopa torjuu kädellään. Ikävän päällekäyvä nainen.

Überhund – mahtavaa koirataidetta!

Nyt kaikki koiraihmiset ja ei-koiraihmisetkin taidenäyttelyyn, sillä Jyväskylän taidemuseossa on monipuolinen, mahtava näyttely, joka esittelee koiria taiteessa. Näyttely on avoinna 1. lokakuuta saakka, ja sen nimi on Überhund – taiteen kiehtovat koirat. Nähtävillä on taidetta prekolumbiaaniselta ajalta nykypäivään.

Voisiko joku vastustaa vaikkapa tätä Colimasta, Meksikosta peräisin olevaa veistosta. Tällä koirulilla on ikää vähintään 1500 vuotta, mutta innokas irvistys pitää.

1800-luvun koirataide vaikuttaa varsin uudelta prekolumbiaaniseen aikaan verrattuna. Robert Ekmanin Koirien vapautus (1860) kuvaa outoa seinäänkirjoitustilannetta, jota koirat seuraavat – tietenkin, koska kirjoitus koskee heitä. Teos herättää kysymyksen, mistä tässä on tarkalleen kyse. Ehkä koirat vapautetaan pahantahtoiselta omistajalta. 

1800-luvulla lemmikkikoirat lisääntyivät aatelisperheissä, ja jotkut niistä saivat istua myös muotokuvamalleina. Tästä voikin tarkastella, muistuttivatko koirat ja omistajat toisiaan jo menneisyydessä. John Erik Lindhin maalaamassa Ulla Möllersvärdin muotokuvassa koira vaikuttaa siltä kuin tahtoisi karkuun. Möllersvärd oli Venäjän keisarinnan hovineiti. Tämän aseman hän sai, koska keisari Aleksanteri I ihastui häneen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa vuonna 1809. Niin, kuinkas muutenkaan hän olisi voinut hovineidiksi päätyä… 

Catharina (Cajsa) Wahllundin muotokuvan maalaajaa ei tiedetä. Erityisesti ylioppilaat pitivät mamselli Wahllundista, jonka rakennuttamassa ravintolassa Helsingin Seurapuistossa he lauloivat hänelle hänen syntymäpäivänään. Wahllundin nimi on nykyisin näkyvillä puiston nimessä Kaisaniemen puisto. Wahllundin koira näyttää hieman surumieliseltä.

Elin Danielson-Gambogin maalaus Walborg Jacobsson-Eager (1890) olikin minulle tuttu jo ennestään, mutta tämän ihastuttavan maalauksen näkee mieluusti ihan kuinka monta kertaa tahansa. Maalauksen nimi oli maalausvuoden näyttelyssä Kaksi ystävää, mikä tuntuisi varsin osuvalta. Noin 10-vuotias tyttö ja koira katsovat toisiaan. Takana virtaa Aurajoki.

Huonekaluarkkitehti Runar Engblomin muotokuva (1945) on – kuten tyylistä näkyy – Tove Janssonin maalaama. Tämä koira vaikuttaa hieman aavemaiselta, joten ihan ensimmäiseksi en menisi silittämään.

Näyttelyssä oli myös monia suosikkinykytaiteilijoitani, mm. Kim Simonsson. Hänen keramiikkaveistoksensa Überhund (2002) on antanut nimensä koko näyttelylle. Tästäpä saisi aavekoiran johonkin tarinaan, niin creepyn kiehtova veistos on. 

Mutta jos kauheuksista puhutaan, Stiina Saariston keramiikkaveistos Tyttö ja koira (2011) on varmasti näyttelyn karmivin: toiselta puolelta viaton ja kaunis, toiselta puolelta sisukset näyttävä. 

Hilpeämpää taidetta edustaa Jyri-Pekka Juntusen hitsattu veistos Ylpeys ja ennakkoluulo (2008). Kaikki Austeninsa tuntevat voivat tehdä tulkintansa. 

Näyttelyssä on myös valokuvia. Maija Astikaisen koiravalokuvat sarjasta One-Dog Policy (2013) ovat hyvin sympaattisia muotokuvia kohteistaan.

Samuli Heimonen on yksi nykysuosikeistani. Hänen maalauksensa Matriarkka (2019) on myös vaikuttava muotokuva, jonka nimi kertoo kaiken.

Myös Emma Ainalan taiteesta olen vaikuttunut jo aeimmin. Ainalan maalaus Not Like Other Dogs (2020) on tyypillinen taiteilijan teos: karkkivärinen mutta häiritsevä. Olettaisin teoksen nimen viittaavan koiraan, joka istuu tuolilla teoksen oikeassa reunassa. Katse on kovin hämmästelevä. 

Tiitus Petäjäniemen Koira ja mystinen kone (2021) on sympaattinen teos, jota kuvattiin näyttelytekstissä seuraavasti: ”Koirassa on erikoinen ominaisuus. Vaikka se on aika-ajoin raskas, tuhoaa pentuna kaiken ja vaatii työtä, tuo se iloa ja rakkautta ympärilleen. Teos kuvittelee hetkeä, jossa koira veivaa mystistä konetta, joka saa tämän aikaan.”

Lopuksi vielä vessavinkki: Jyväskylän taidemuseossa käydessä kannattaa ehdottomasti muistaa, että käy helpottamassa oloaan näyttelysalien yhteydessä olevassa toilettitilassa. Huone on pysyvä taideteos, jossa voi tulla houkutus istuskella hieman pidempäänkin, ainakin jos pitää vihreästä väristä ja saatavilla olevasta kirjallisuudesta eikä säiky vahtivaa siivekästä.

Taide-elämyksiä Finncon-matkalla: Torsten Wasastjernan satujen ja fantasian maailma

Finncon-matkan huipentuma oli ehdottomasti Villa Gyllenbergissä nähty Torsten Wasastjernan näyttely, jonka otsikkona oli Satujen ja fantasian maailma. Luin Helsingin Sanomien jutun näyttelystä, ja tiesin heti, että minun on päästävä sinne. Taide lumosi minut kuitenkin vielä voimakkaammin kuin odotin.

Wasastjerna syntyi 1863 ja kuoli 1924. Hän oli siis Suomen taiteen kultakauden tekijöitä, mutta hänen nimensä ei valitettavasti ole yhtä tunnettu kuin joidenkin aikalaistensa. Se on harmi, sillä Wasastjernan taide on hengästyttävää ja monipuolista. Tässä näyttelyssä oli esillä ainakin grafiikkaa, valokuvia, maalauksia, veistos ja keramiikkaa.

Villa Gyllenbergin verkkosivuilla kerrotaan: ”Jotkut näyttelyn maalauksista, piirustuksista ja grafiikanlehdistä eivät ole olleet esillä yli sataan vuoteen ja osa on nyt ensimmäistä kertaa yleisön nähtävillä.” Kuinka tällaista taidetta saatetaan jemmailla tuollaisia aikoja niin, ettei kukaan saa nähdä sitä? Vai istuvatko teosten yksityiset omistajat niiden edessä niin tiiviisti, etteivät ne jouda näytille? Osa teoksista on puolestaan museoiden kokoelmista, mikä panee miettimään, mitä kaikkea Ateneumissakin pölyttyy, koska kaikkea mielenkiintoista ei koskaan saada näytteille.

Sigurd Wettenhovi-Aspa: Torsten Wasastjernan muotokuva, post mortem. Ajoittamaton.

Perhosilla oli selvästi tärkeä rooli Wasastjernan taiteessa, mistä olin hyvin iloinen. Varsinkin apolloperhosen – ja taisi mukana olla myös pikkuapollo – esiintyminen ilahdutti minua. Pikkuapollolla on oma hyvin tärkeä roolinsa eräässä työstämässäni tekstissä.

Vuodelta 1880 olevat guassiperhoset olivat niin eläviä, että voisivat lähteä vitriinissään lentoon. Tällainen oli siis Wasastjernan taiteellinen taso 17-vuotiaana.

1900-luvulta olevat keraamiset pullotkin olivat saaneet koristeekseen perhosia.

Pääasiallisesti 1890-luvulta peräisin olevissa valokuvissa oli apolloperhosen lisäksi mm. hämähäkinseitti, jonka herkkyys näkyi hyvin paikan päällä, mutta on tässä kuvassa vaikea havaita. Seitti on alhaalla vasemmalla olevassa kuvassa.

Keskeiseen osaan apolloperhonen oli päässyt myös maalauksessa Sadun prinsessa (1896). Teokseen todella liittyy Wasastjernan kirjoittama satu, joka on hyvin surumielinen. Kun sadun prinsessa kasvaa, hänet vie lopulta tietämisen prinssi, ja koko metsän tontut kuolevat suruun. Maalaus kuvaa kuitenkin aikaa, kun prinsessa elää metsässä tontut seuranaan. Keskellä olevaa valoa on mahdotonta vangita valokuvaan - se ei näkemäni perusteella ole onnistunut ammattikuvaajiltakaan.

Wasastjernan veistostaidetta edusti Katoavaisuus (1896). Siinä oli samaa epätoivoa kuin valtavassa kankaassa, jota ei ollut saatu asetettua pystyasentoon ja johon oli maalattu teos Varisevia lehtiä (1897). Naishahmot esittävät allegorisesti syksyn muuttumista talveksi. Kuvassa ei ole teos kokonaan. Huomiota herättää valkopartainen, seppelepäinen äijä, joka kyykkii puskissa tuikea ilme kasvoillaan. Ehkä vuodenaikojen vaihtuminen ei miellytä häntä. Näyttelystä ostamani Erkki Anttosen kirjoittama kirja (samanniminen kuin näyttely) kertoo, että hahmo voisi olla metsän hengen henkilöitymä. Vanha mies voisi olla kirjan mukaan myös mukana edustamassa vuoden kulkua ja edustaa syksyn aikaa, joka ei voi mitään sille, että talvi tulee.

Näyttelyssä olleista muotokuvista otetaan esimerkiksi Selim Osvald Wasastjernan muotokuva (1889). Malli oli taiteilijan setä ja rahoittaja. Hänet on kuvattu lääkärin ja tutkijan työpöydän ääressä, ja kuvassa näkyykin paljon maalausajankohdan lääkärin työvälineistöä.

Osa teoksista näytti aikaansa edellä olevan taiteilijan. Maalaus Leikkaus (1889) on melkoisen impressionistinen.

Fantasia (1890) puolestaan on vielä kauempana realistisesta esitystavasta. Tässä on jotain tavattoman kiehtovaa. Minun silmiini usvasta ilmestyy keiju, joka näyttäytyy heinikossa makaavalle alastomalle miehelle. Voitte tehdä omat tulkintanne, mutta minulle kuva on niin selvä, että en usko omassa tulkinnassani olevan mitään vaikutteita siitä, että katselen mielelläni tauluja, joissa on alastomia miehiä.

Ajan tavan mukaan tosissaan taiteelle elävät löysivät itsensä jossain kohtaa elämäänsä Pariisista. Wasastjerna maalasi siellä mm. teoksen Place de la Concorde (1890). Tällaisia katselemalla todella pääsee matkaamaan menneisiin aikoihin.

Näyttelyssä oli myös vaikuttavia enkelimaalauksia. Enkeli haudalla -maalauksessa  on surumielinen mutta lohdullinen tunnelma. Taustalla on auringonlaskun voimakas väri ja maailma näyttää niin kauniilta, että tuntuu, että siinä vallitsee rauha. Maalaus on 1890-luvun lopulta.

Samankaltainen auringonlasku on myös teoksessa Kun luonto nukkuu, henki valvoo (1892, 1896–1899). Nämä enkelit näyttävät olevan valmiita puolustamaan luontoa keinolla millä hyvänsä. Tunnelmaa synkistävät maalaukseen lentäneet lepakot.

Lopuksi päästäänkin todella taivaallisiin sotajoukkoihin. Enkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena (1900–1906) on mykistävä teos niin kooltaan kuin ilmaisultaankin.  Enkeli loistaa valoa katkottuaan päitä kirkasväriseltä lohikäärmeeltä, jonka siivistä katsovat riikinkukonsulkien silmäkuviot. Etualalla kiemurtaa jono pieniä ihmisiä. Uskon, että valokuvakin kertoo, että tätä on vaikea selittää.

Ystävälliseksi neuvoksi todettakoon, ettei tätä näyttelyä kannata jättää väliin. Pian nämä teokset piilotetaan taas Ateneumin pölyisiin varastoihin ja yksityisiin salaisiin paikkoihin, emmekä saa nähdä niitä enää koskaan. Nyyh!