Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1800-luvun Suomi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1800-luvun Suomi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. elokuuta 2021

Kirjoittaja tutkii tuomiokirkkoa

Olen aina rakastanut vanhoja kirkkoja, ja eräässä tekeillä olevassa tekstissäni yksi kohtaus sijoittuukin Kuopion tuomiokirkkoon, joka vihittiin käyttöön 1816. Kesäaikaan kirkot ovat yleensä talvea paremmin auki muulloinkin kuin kirkonmenojen aikaan. Niinpä jokin aika sitten hipsin kotikaupungin tuomiokirkkoon kuvaamaan paikkoja kirjoittamisen taustatutkimuksen nimissä. Olen kyllä aiemminkin rakennuksessa käynyt, mutta muistia on hyvä virkistää aika ajoin.

Olen yleensä huono menemään jutustelemaan oppaalle, vaikka sellainen kirkossa paikalla olisikin. Nyt opas huomasi nähtävästi, että viivähdin paikalla keskimääräistä turistia hieman kauemmin. Hän tuli kysymään, oliko mieleeni herännyt mitään kysyttävää. Uskaltauduin mainitsemaan, että tarkastelen paikkoja kirjallisten intressien vuoksi, ja kuinka ollakaan, opaskin kertoi kirjoittavansa, joten löysimme yhteisymmärryksen oitis.

 

Juttelimme kirkosta yhtä jos toista. Ensiksikin tuomiokirkko on rakennettu väärään suuntaan. Alttarin pitäisi olla toisessa päässä kirkkoa, mutta koska tori – ja kaupungin keskusta – oli aikanaan eri suunnassa, oli luonteva rakentaa kirkon sisäänkäynti ja siten myös alttari näin päin kuin ne nyt ovat. Nykyisin kirkon pääsisäänkäynniltä aukeaa näkymä Snellmaninpuistoon, jonka paikalla tori ennenaikaan oli.

Kun kirkko rakennettiin, sinne mahtui enemmän ihmisiä kuin koko Kuopiossa oli asukkaita. Tästä syystä kaikki paikalliset eivät olleet rakennusurakasta kovinkaan innoissaan. Kirkossa on tilaa 1200 hengelle, mutta Kuopion asukasluku 1800-luvun alkupuolella oli ehkä 800.

Alun perin kirkon ulkoseinä oli valkoiseksi rapattu. Sitten rappaus kului ja seinässä olevat tummat kivet paljastuivat. Lopulta kukaan ei muistanut, että seinän pitäisi olla kokovalkea, tai jos muistettiinkin, päätettiin, että se jätetään kirjavaksi. Ulkoasun osalta opin myös seinissä olevista raudoista. Ne liittyvät kirkon rakentamistekniikkaan, joka on samanlainen kuin keskiaikaisissa linnoissa käytetty. Rautojen avulla saatiin vedettyä kivet ja niiden välissä oleva laastikerros tiiviiksi seinäksi.

Kirkko on sähköistetty jo 1890-luvulla. Upea kattokruunukin on silloin joutunut luopumaan aidoista kynttilöistään. Alttaritaulu on Berndt Abraham Godenhjelmin maalaus 1800-luvulta. 

 

tiistai 10. elokuuta 2021

Ruiskumestarin talo – sympaattinen vilkaisu 1800-luvun Helsinkiin

1800-luvun kotimuseot ovat mainio tapa päästä aikakauden fiilikseen. Siksipä Helsingin-matkalla piti pistäytyä Kruununhaassa Ruiskumestarin talossa, joka on vähintäänkin 200 vuotta vanha rakennus. Tarkka rakennusvuosi on hämärän peitossa. Museona talo kuvaa sitä, miten pikkuvirkamiehet asuivat ja elivät 1860–1870-luvuilla.

Talon nimen taustalla on ruiskumestari Alexander Wickholm, jonka omistukseen talo siirtyi vuonna 1859. Hän eli vuoteen 1896 saakka. Koko tuota aikaa hän ei kuitenkaan elänyt talossa, vaan toimiessaan raatihuoneen vahtimestarina (vuodet 1863–1870) hän asui siellä. Ruiskumestarin talossa asui silloin vuokralaisia. Huoneita vuokrattiin myös yksittäin, ja talo olikin parhaimmillaan melkoisen täynnä elämää.

Ruiskumestarin talo on pieni kotimuseo, mutta siellä on paljon mielenkiintoista esineistöä. Itse asiassa tavaraa on niin paljon, että ennen museoon menoa olisi kannattanut lueskella esitelehtinen lävitse.

Talon keittiössä on alkuperäinen hella. Sieltä löytyy myös – tietenkin – kahvinvalmistamiseen liittyviä tarvikkeita: kuparinen kahvipannu ja kahviprännäri. Kahvipavut piti nimittäin paitsi jauhaa kotona, myös paahtaa. Jännittävä yksityiskohta on silitysrauta, jonka sisälle voitiin laittaa kuumia hiiliä silitysajan pidentämiseksi.


Keittiönpöydältä löytyy mm. Venäjällä 1800-luvun lopulla valmistettu samovaari. Kahvimylly on komea myös. Kynttilänjalkojen edessä pienellä sinisellä alustalla on kynttiläsakset, joilla lyhennettiin kynttilän sydäntä tarvittaessa.


Nyt kotona opaslehtistä lukiessani harmittelen, etten osannut katsoa keittiössä olevaa kärpäspulloa, jota käytettiin häiritsevien kärpästen pyydystämiseen. Lyhyt googlaus paljastaa kuitenkin, että sellainen löytyy myös Kuopion korttelimuseosta, joka on aika paljon minua lähempänä kuin Ruiskumestarin talo. Sinne siis.

Keittiökamarissa on alkuperäisessä asussa oleva uuni, jossa on jännittävä kolo (ylempi musta luukku). Museo-opas kuvasi sitä entisajan mikroksi. Koloon saattoi laittaa esim. vaatteita tai astian lämpenemään. Kolo ei tosin ollut kovin syvä, joten se lienee tarkoitettu hyvin pikkuruisille asioille. Uunin vierustalla seinällä on avainkaappi. Sen ovessa on hieno kirjontatyö. Lampetti on peltiä.

Salissa on biedermeirkalusto 1830-luvulta. Sohvan ja tuolien materiaali on mahonkiviilutettu puu. Sohvatyynyistä toinen on koristeltu ristipistokirjonnalla ja lasihelmillä. Toisessa on puolestaan petit point -kirjontaa. Saliin sai kurkistaa ovelta, joten yksityiskohtia ei voinut tiirata aivan vierestä. Messinkinen kynttiläkruunu, josta roikkuu kristalleja, on valmistettu 1860-luvulla.

Salin nurkassa on pieni ompelupöytä. Se on 1850-luvulta. Ompelutarvikkeet sai laitettua talteen pöydän kannen alla olevaan lokerikkoon. Pöydällä on opaalilasinen öljylamppu.

Salissa on myös biedermeierpelipöytä 1800-luvun alkupuolelta. Aikakaudella pelattiin mm. dominoa ja Cuccu-peliä. Pöydällä oleva kynttilänjalka on hopeaa.


Pihakamarissa on ihastuttava sinertävä tapetti. Oma silmäni iskee aina kirjoituslipastoihin – haaveilen, että itselläkin olisi joskus sellainen. Kamarin kirjoituslipasto on valmistettu 1800-luvun alussa. Lipasto on mahonginväristä puleerattua mäntyä. Pöytäpeilin tyylisuunta on uusrokokoo. Kynttilänjalan materiaali kuulostaa jännittävältä: elohopealasi.

Jos 1800-luvun elämä yhtään kiinnostaa, Ruiskumestarin talo on hyvä vierailukohde. Museoon on vapaa pääsy, joten avartava vierailu ei maksa muuta kuin hieman vaivaa hakeutua Kruununhakaan jollain Helsingin-reissulla. Helsingissä asuville se on toki vielä helpompaa kuin muualta tuleville vierailijoille. 

torstai 22. heinäkuuta 2021

Salonkielämää – nuori mies ja keski-ikäisiä naisia 1800-luvun Kuopiossa

Suomi on pieni maa. Sen näkee mm. siinä, että jo 1800-luvun lopulla, kun kulkeminen paikasta toiseen oli hankalampaa, kulttuuriväki tunsi toisensa, ja vaikka helposti tulisi ajatelleeksi, että se pyöri pitkälti jossain muualla, aikamoinen liuta luovia ihmisiä vietti aikaansa Kuopiossa Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin kirjallisissa salongeissa. Näitä käsittelee Tarja Lappalaisen kirja Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa. Lappalainen on tehnyt pro gradunsa aiheesta ja näyttäisi tällä hetkellä olevan väitöskirjatutkija samasta aiheesta.

Kirjalliset salongit olivat ajan seurapiiri-ilmiö. Venäjältä kotoisin oleva Elisabeth Järnefelt oli avioitunut suomalaisen Aleksander Järnefeltin kanssa hieman ennen kuin täytti 19 vuotta. Hän päätyi perustamaan oman salonkinsa, kun hänen ystävänsä Elise Heintzie vinkkasi, että se olisi keino hallita aikuistuvia poikia, jotka olivat liian kiinnostuneita punssinjuonnista ja epäilyttävistä aatteista. 

No, Elisabeth todellakin pani salongin pystyyn, nautiskeli itse alkoholia nuorten miesten kanssa ja keskusteli kirjallisuudesta. Elisabeth Järnefelt oli avarakatseinen, yläluokkaisuudestaan huolimatta hän ei piitannut muotoseikoista, ja hänen salonkiinsa saivat tulla myös talonpoikaisylioppilaat. Oman pojan Arvidin ystävä Johannes Brofeldtkin tuli. Paremmin hänet tunnetaan nimellä Juhani Aho.

Itseäni Lappalaisen kirjassa kiinnostikin eniten nuoren Juhani Ahon suhde salonkeja pitäneisiin keski-ikäisiin naisiin. Elisabeth Järnefelt oli Ahoa 22 vuotta vanhempi, Minna Canth 17 vuotta vanhempi. Teoksen mukaan Järnefelt oli hyvin mustasukkainen Ahosta, myös Canthille. Melkoinen kolmiodraama, ei voi muuta sanoa, vaikkei Canthilla ja Aholla nähtävästi seksisuhdetta ollutkaan. Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhteen kirja sen sijaan kuvaa kuumaksi intohimosuhteeksi, johon liittyi mm. intiimejä kirjeitä, jotka Elisabeth toivoi Juhanin polttavan. Ainakin osa kirjeistä on kuitenkin säilynyt. Puolisonsa kanssa Elisabeth ei sen sijaan ollut lasten synnyttyä läheisissä väleissä. Itse asiassa välit olivat sen verran jäätävät, että Elisabeth ei laittanut aikanaan nimeään edes Aleksanderin kuolinilmoitukseen.

Järnefeltin salonki ei ollut pelkkä kirjallisuuskeskustelujen foorumi. Keskustelunaiheita oli monenmoisia: salongissa puhuttiin mm. liberalismista, sosialismista, naiskysymyksestä, kirkosta ja kieliasioista. Salonki siirtyi Helsingistä Kuopioon, kun Aleksander Järnefeltistä tuli vuonna 1884 alueen kuvernööri. Niinpä kaupungissa oli kaksi merkittävää kirjallista salonkia, kun Canth jo piti siellä omaansa.

Minna Canth oli Lappalaisen kirjan mukaan ihan yleisesti innostunut älykkäiden miesten seurasta, mutta hänellekin Juhani Aholla oli erityinen merkitys. Ehkä se johtui siitä, että Ahon kirjallinen lahjakkuus oli ilmiselvää. On helppoa ymmärtää, että tällainen taito sai kirjallisesta ilmaisusta ymmärtävät naiset vaikuttumaan. 

Kyseessä ei kuitenkaan ollut selkeä vastakkainasettelu, sillä Minna Canth oli itse asiassa varsin mielissään, kun kuuli Elisabeth Järnefeltin saapuvan Kuopioon. Kuopiossa Canthia pidettiin villiinnyttäjänä ja sekin, että hän piti kauppaa, oli monille liian radikaalia. Elisabeth ymmärsi kuitenkin asioita ja toi eloa kaupunkiin. Myöskin Elisabeth oli yksinäinen susi savolaiskaupungissa. Canth oli se, jonka kanssa hän koki henkistä yhteenkuuluvuutta.

Elisabeth Järnefelt eli Kuopiossa prameassa kuvernöörin virka-asunnossa, jossa oli 12 huonetta. Minna Canth sen sijaan asui tuloihinsa verrattuna vaatimattomasti. Canthilla oli kuitenkin suomen-, ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta sisältävä laaja kirjasto, joka inspiroi Juhani Ahoa. Canth kannusti Ahoa kirjoittamaan, ja Aho puolestaan kirjoitti lehtiteksteihinsä aiheista, joita Canth piti tärkeinä. Ystävyyssuhde vaikuttaa olleen syvä.

Elisabeth Järnefelt puolestaan pakeni Canthin kotiin Kanttilaan avioliittonsa ahdistavuutta, mutta ei sekään ollut vähäinen syy, että Juhani Aho vietti aikaansa Kanttilassa. Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin ystävyys oli kuitenkin henkisestä yhteenkuuluvuudesta huolimatta Salonkielämää-kirjan mukaan kaikkea muuta kuin ristiriidaton. Elisabethilla oli tapana suomia Canthia tämän selän takana. Naiset olivat luonteeltaan hyvin erilaisia: Canth innostui asioista herkästi, mutta oli myös joustamaton ja ryöpsähtelevä luonne, hyökkääväkin. Elisabeth Järnefelt oli puolestaan hillitty ainakin ulospäin, ja toisinaan hän myös vaipui melankoliaan.

Canthin räiskyvää luonnetta kuvaa hyvin eräs hänen kirjeeseen kirjoittamansa lausahdus: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! Tyhmät saavat kernaasti kuolla.” Se liittyy Suomalaisen teatterin perustajaan ja johtajaan Kaarlo Bergbomiin, joka toimi Canthin ateljeekriitikkona. Kirjan mukaan Canth oli niin rakastunut mieheen, että uskoi tämän näkemyksiä sokeasti. Ehkä hieman yllättävääkin on, kuinka naisasiaa vahvasti ajanut Minna Canth oli niin kovin ainakin kahden miehen – Ahon ja Bergbomin – lumoissa.

Ahon kanssa sukset menivät ristiin kuitenkin siveellisyyskysymyksessä. Canthhan oli sitä mieltä, että miesten pitäisi elää seksitöntä elämää ennen avioitumista, koska naistenkin piti. Canth tuntui elävän jonkinlaisessa kuplassa, koska meni pois tolaltaan kuultuaan ihan kunnon miehilläkin olleen suhteita naisiin ennen papin amenta. Ahon pakinoitua lehdessä siveellisyysaiheeseen liittyen Canth katkaisi lopulta välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. 

Aho iski aika kovaa takaisin: hän kirjoitti lehtijutun, jossa pilkkasi Canthia ja antoi ymmärtää, että tämä oli halunnut Ahoa seksuaalisesti. Canth uskoi, että Elisabeth oli kaiken takana: hän sai Juhanin kääntymään Canthia vastaan. Minna Canth ja Juhani Aho saivat lopulta sovittua välinsä. Ahon ja Elisabethin intiimisuhde kesti kirjan mukaan vuodesta 1881 vuoteen 1890.

Salonkielämää-kirja on erittäin mielenkiintoinen kuvaus 1800-luvun loppupuolen kirjallisista piireistä Suomessa ja erityisesti Kuopiossa. Se kuvaa myös hyvin sitä, kuinka radikaali hahmo Minna Canth aikanaan oli. Teos kuvaa jonkin verran aikakauden lehtimiesmaailmaa ja taistelua suomen kielen puolesta, sekä erilaisia ryhmittymiä, joita syntyi opiskelijoiden keskuudessa, lyhyesti ajan kulttuurielämän liikehdintää. Mutta itse suorastaan ahmin tuota intohimodraamaa, josta kirjassa kerrottiin. 

Tämän teoksen inspiroimana luin myös Ahon pienoisromaanin Yksin, ja muistin jälleen, miten taitava kirjoittaja Juhani Aho oli. Ehkä sellainen taito hieman vaatiikin suuria, riepottelevia, levottomia tunteita. Canthiakin olen lukenut liian vähän. Lukulistalla ovat kärjessä Hanna ja Agnes. Ainakin toisen niistä pariin olisi tarkoitus päästä lähiaikoina.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää – Minna Canth tyttärensä Ellin silmin

Vuosi 2019 oli Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta Canthin syntymästä) ja silloin julkaistiin yksi jos toinenkin tähän klassikkokirjailijaan liittyvä kirja. Raili Mikkasen nuortenromaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää kuvaa tapahtumia kymmenisen vuoden ajalta alkaen siitä, kun Canth muutti Jyväskylästä Kuopioon. Minäkertojaksi ja tavallaan teoksen päähenkilöksi on valittu Canthin tytär Elli, joka on tarinan alkaessa 12-vuotias.

Miksi Elliä ei voi suoraan sanoa tarinan päähenkilöksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että Minna Canthin hahmo hallitsee tarinaa. Äiti-Canth on vahvempi persoona ja vaikuttaa Ellin elämään voimakkaasti, vaikkei voikaan sanoa, että hän sanelisi tämän elämänvalinnat – paremminkin äiti kannustaa Elliä olemaan oma itsensä. Elli on kuitenkin persoonana paljon äitiään laimeampi, mistä kertoo jo se, ettei hän kapinoi kovin kummoisesti ärsyttävissäkään tilanteissa eikä hänen rakastumisensakaan kipinöi samalla tavoin kuin Minna Canthin, jonka Elli kuulee nimittäneen nuoruudenrakkauttaan Enkelisaatanaksi.

Ellin näkökulma on joka tapauksessa hyvä valinta. Koko Canthin perhe elää Kuopiossa toisten tarkkojen katseiden alla, koska perheenpäänä toimiva leskirouva ei arastele sanoa epäsovinnaisia mielipiteitään ääneen. Elli ja hänen sisarensa saavat kuulla kadulla lyseolaispoikien huutoa sen jälkeen, kun Minna on ehdottanut, että hänen tyttärensä kuuluisi myös tulla lyseoon opiskelemaan – siis kouluun, jossa ei ollut ainuttakaan tyttöoppilasta. Ellin mielessä on vähän väliä ajatus, että äidin tekemisistä saa jälleen kuulla.

Minna Canthin uran merkittäviä käänteitä on ujutettu kirjaan harvinaisen sujuvasti. Canth kokee, että hänen on otettava kantaa ympärillään näkemiinsä epäkohtiin eikä hän voi enää kirjoittaa vain naurettavaksi tarkoitettuja näytelmiä. Kirjassa tulevat eläviksi uran takaiskut, kuten Kovan onnen lapsia -näytelmän (1888) esitysten loppuminen yhteen kertaan Suomalaisessa teatterissa. Myös välirikko Juhani Ahon kanssa ja kolmiodraama tämän nuoren mieskirjailijan ja kahden ilmeisen vahvatahtoisen Ahoa selvästi vanhemman naisen, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin välillä tulevat kirjassa esille. Näihin ei kuitenkaan nuortenkirjassa paneuduta kovin syvällisesti.

Minna Canth tosiaan kuvataan naiseksi, joka teki mitä halusi, sanoivat kaupunkilaiset mitä tahansa. Tällainen hän mitä ilmeisimmin on ollutkin. Toisaalta Canthissa oli epävarmuutta ja tuskaisia tunteita, joita kaikilla luovilla ihmisillä taitaa olla. Kaikkinensa kirjasta välittyy hänestä hyvin elävä ja sitä kautta uskottava kuva.

Nuoren ihmisen elämä 1800-luvun loppupuolella sisältää koulu- ja ihastumishuolia aivan kuin nuoren elämä nykyäänkin - tai vaikkapa minun nuoruudessani 1980-luvulla. Elli elää kuitenkin ympäristössä, jossa kuulee varsin paljon uusia ajatuksia, joita monet vielä paheksuvat. Sellainen ei voi olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihmiseksi kasvaa, vaikka on myös taakka, että joutuu miettimään, milloin saa jälleen kuulla ikäviä kommentteja äidin tekemisistä tai sanomisista. Ellin kotona kokoontuu ajatuksia esittelemässä ja vaihtamassa niin Oras-seura, joka koostuu nuorista, kuin suuri joukko suomalaisia kulttuurin suurnimiä Akseli Gallenista ja Pekka Halosesta lähtien. Oikeastaan on mielenkiintoista, ettei tunnu haittaavan, vaikka nämä kiinnostavat henkilöt jäävät pakostakin sivuhahmoiksi.

Entäpä millaisena teoksessa näyttäytyy 1800-luvun loppupuolen Kuopio ja elämä tuona aikana ylipäätään? Minna Canth pitää puotiaan, puotiapulaiset hääräävät kaupassa. Kaupungissa on ainakin jokunen katu mukulakivetty, mutta Ellin kodin Kanttilan ikkunasta näkyy hiekkapolkuja. Ehkä ne ovat Kirkkopuistossa, joka on nykyään nimeltään Snellmaninpuisto. Kaupungissa on kauppaopisto ja Kuopion kylpylä sekä Savolan kirjakauppa. Köyhempää väkeä asuu Harjulan vaivaistalossa. Lignell & Piispanen myy menestyksellä alkoholia. Rautatiekin valmistuu, ja kaupunkiin saadaan puhelin, ihmiset viestivät toisilleen sähkeillä. Mikkanen on tehnyt taustatyönsä huolella, ja Kuopio näyttäytyy paikkana, joka on kohtuullisen eloisa, vaikka kirjan henkilöt pieniä piirejä hieman valittelevatkin.

Kirjan nimi Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää on eräs Minna Canthin kuuluisimpia sanontoja. Ellikin alkaa enemmän elää kirjan lopussa, kun suuntaa intohimonsa johdattamana Saksaan opiskelemaan luonnonlääketiedettä. Kirjan lopussa olevassa Lukijalle-osassa kerrotaan, että Euroopassa matkatessaan Elli nähtävästi myös rakastui palavasti. Tämän kirjan tarina ei kuitenkaan esitä tulkintaa siitä, miksi tuo rakkaus ei johtanut avioliittoon. Se olisi eri teoksen aihe. Tosin, vaikka intohimo ei koskaan tunnu tavanomaiselta, saattaisi se tarina olla lopulta vähemmän mielenkiintoinen kuin tämä nyt kerrottu. On hienoa elää avaraa ajattelua kestävässä kodissa mutta tuskaista elää toisen ihmisen varjossa. Yhtä kaikki – näiden yhdistelmästä syntyy kiintoisa elämäntarina ja hyvä romaaninaihe.

lauantai 28. joulukuuta 2019

1800-lukua Kansallismuseossa

Kulttuuriviikonloppuni Helsingissä sisälsi paitsi Helene Schjerfbeckin näyttelyn, myös tutustumisen Kansallismuseoon ja erityisesti sen 1800-lukua esittelevään osastoon. Vuosisataa ei esitellä museossa kovin laajasti, mutta paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia näyttelyesineistä kuitenkin löytää.

Aitoja 1800-luvun pukuja on aina mielenkiintoista nähdä, vaikkeivät ne olisikaan aivan niiltä vuosikymmeniltä, jotka kiinnostavat itseä eniten. Kansallismuseossa on esillä kaksi asua, joita on käytetty valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1863: hovineuvoksetar Hanna Brummerin asu ja kreivi, kamariherra Carl Alexander Armfeltin takki. Valtavassa hameessa on krinoliini eli vanteikko, joita valmistettiin teräksestä ja rottingista. Luojan kiitos ne eivät ole muodissa enää sinä aikakautena, josta itse enimmäkseen kirjoitan. Tosin on helppo ymmärtää, ettei turnyyrikaan ollut varmasti kovin käytännöllinen eikä sekään kaikkien mielestä ole erityisen tyylikäs.


Suomessa alettiin käyttää markkaa maksuvälineenä vuonna 1860. Kansallismuseossa voi tarkastella lähietäisyydeltä 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon markkoja niin seteli- kuin kolikkomuodossa.






1800-luvun huonekaluja on Kansallismuseossa koottu kokonaisuudeksi nimeltä ”Romantiikan ajan koti”. Museossa kerrotaan, että tuolloin tapeteissa oli kukkaornamentteja, jotka tehtiin sablonia käyttäen. Myös matoissa oli kukkakuvioita, ja ne oli tehty ryijytekniikalla tai ristipistokirjontana. Ikkunaverhot olivat tylliä, musliinia tai pitsiä, ja vaaleat värit verhoissa alkoivat yleistyä. Huonekasveina tyypillisiä olivat pelargonia, palsami, myrtti ja turkinpippuri, joita kasvattiin ikkunalaudalla.

Museossa esillä olevista huonekaluista komeimpia on leposohva eli kanapee, joka on tyyliltään uusrokokoota ja valmistettu pähkinäpuusta. Tyypillisiä aikakauden kalustemateriaaleja olivat mahonki, koivu sekä juuri pähkinäpuu. Leposohvalla oleva sohvatyyny on 1800-luvun puolivälistä ja koristeltu ristipistoilla, jotka on tehty villa- ja silkkilangoilla. Nukke on puolestaan Raahesta noin vuodelta 1850. Se pää on valkoista posliinia ja vartalo ja raajat on valmistettu kankaasta.


Maalauksia alkoi ilmestyä virkamiesten, porvareiden ja kartanoiden seinille 1850-luvulla tai sen jälkeen. Tuolloin tuli tavaksi maalauttaa muotokuvia perheenjäsenistä. Kuvassa oleva kirjoituslipasto on vuodelta 1842, ja se on päällystetty pyramidimahongilla eli vaneroitu – jälkimmäinen ilmaus kuulostaa aika paljon rahvaanomaisemmalta. Edessä olevalla pöydällä voi tarkka katsoja nähdä kynttiläsakset. Ne ovat englantilaista tinaa.


Näytteillä on myös myöhäisempiretyylinen peili ja peilipöytä. Ne on valmistettu mahongista. Pöytäkello on samaa tyyliä. Sen materiaalit ovat puolestaan alabasteri, puu ja helmiäinen. Tinakynttilänjalat ovat 1800-luvun puolivälistä. Nurkassa voi nähdä piippuhyllyn, jossa on kaksi merenvahapiippua, yksi posliinipiippu ja kaksi tupakkapurkkia. Piipuista ainakin kahdessa on puuvarsi ja koristelut ovat luvalla sanoen hieman erikoiset: posliinipiipussa, joka kuvataan tarkemmin saksalaiseksi ylioppilaspiipuksi, on piipunpesässä Bismarckin kuva. Tupakkapurkkien materiaaleina ovat pelti ja nahka.


Merenvahapiiput ovat kieltämättä aika komeita esineitä. Niiden varsi on noin metrin pituinen ja taipuisa. Koppa on merenvahaa ja kopan kansi hopeaa. Esimerkkinä lyhempivartisesta piipusta Kansallismuseossa on vitriinissä esillä merenvahapiippu, jonka varsi on kirsikkapuuta. Piippu on peräisin Topeliuksen kokoelmasta - lieneekö satusetä itse sitä tuprutellut?


Lukeminen ja musisointi olivat 1800-luvulla yleisiä ajanvietteitä. Jos rahaa oli hiemankin enemmän, perheeseen hankittiin klaveeri. Säätyläisperheissä alettiin 1700-luvun loppupuolella tarttua muuhunkin kuin hartauskirjallisuuteen. Ihmiset lukivat matkakertomuksia, elämäkertoja, romaaneja ja runoja sen verran innokkaasti, että esimerkiksi Topelius katsoi siitä olevan haittaa eikä hyötyä – niin järjettömältä kuin tuollainen lausunto tuollaisen miehen suusta kuulostaakin.

Itselleni yllättävää oli se, että museossa kerrottiin kirjakauppojen olleen yleisiä jo 1800-luvun puolivälissä. Julkisia kirjastoja ei kuitenkaan ollut montaa, ja siksi ihmiset lainasivat kirjoja innokkaasti toisiltaan. Näyttelyssä on esillä mm. Byronin ja Victor Hugon tuotantoa sekä ranskalaisia muotilehtiä 1800-luvun puolivälin paikkeilta.

Sisustuksen ulkonäköä muutti merkittävästi myös se, että perheen edustustilassa huonekalut sijoitettiin keskemmälle huonetta asetelmaksi, joka mahdollisti viihtyisän seurustelun. Sohvapöytä oli aikakauden uutuus. Kansallismuseossakin on esillä viehättävä kokonaisuus, jossa on vaneroitu eli pähkinäpuulla päällystetty sohva sekä neljä pikkutuolia. Sohvatyynyt ovat 1800-luvun puolivälistä, ja niissä on villa- ja silkkilangoilla tehty gobeliinipistokirjonta. Matto on ryijykudontaa ja valmistettu noin vuonna 1850. Pöydän päällä on filet- eli verkkopitsiä oleva liina sekä koristekupu, jonka sisällä on tekokukkia posliinimaljakossa.


Jos nyt ihan pakko olisi, voisin kuvitella lukevani Byronia tuossa sohvalla. Kunhan ei tarvitse siinä krinoliinihameessa kekkuloida.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Hyvää joulua!

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta blogini lukijoille! 


Kuvassa on Kuopion kaupungintalo, joka on 1880-luvulta. Kuusi lienee uudempi. Historiasta kiinnostuneet löytävät mielenkiintoista tietoa kaupungintalosta täältä.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Kohtaloita vaikeimpina nälkävuosina

Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti Suomessa olleesta nälänhädästä. Tarina sijoittuu vuosiiin 1867 ja 1868. Sen keskiössä on köyhä perhe, jonka äiti Marja lähtee lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska ruokaa ei enää ole. Perheen isä Juhani jätetään kotiin kuolemaan, koska hänen voimansa eivät riitä kerjuumatkaan.

Tämän lohduttoman tarinan rinnalla kuvataan Helsingissä asuvia hyväosaisempia. Lars Renqvist työskentelee senaattorille. Hänellä on vaimo, mutta parilla ei ole lapsia, vaikka niitä olisi toivottukin. Larsin veli Teo on puolestaan poikamieslääkäri, joka hakee elämäänsä iloa maksullisena naisena toimivalta Cecilialta, josta hän taitaa välittää enemmän kuin hänen yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan miehen tai ylipäätään kenenkään olisi yleisen mielipiteen mukaan sopivaa välittää. Myös senaattoria seurataan tarinassa. Hän kokee tuskaa siitä, että päätöksiä pitäisi tehdä ja niiden pitäisi olla oikeita.

Mutta kuka on onnellisin? Prologi luo kuvan perheestä, jossa isä Juhani kalastaa tyttärensä kanssa ja suojelee vaimoaan Marjaa ja lapsiaan käärmeeltä. Mies ja nainen tuntevat halua toisiaan kohtaan. Mitä kukaan voisi enempää edes tahtoa, vaikka kalansaaliina on kaksi laihaa haukea, ja läheisyydenkin muoto pitää valita niin, ettei köyhyyteen synny lisää suita ruokittavaksi? Rakastava perhe hajoaa, kun olosuhteet kotona olemiseen muuttuvat mahdottomiksi.

Kerjäläisenä oleminen ei ole sen helpompaa. Ihmisistä löytyy auttamishalua, mutta vähästä ei aina riitä kuin lapsille, jos heillekään. Moni pitää huolta vain omasta tarpeestaan, ja Marja joutuu kokemaan, että näihin tarpeisiin kuuluvat myös muut kuin se, että pitäisi vähän ruuan itsellään ja ajaisi kerjäläiset matkoihinsa. Auttamishalun lisäksi ihmisissä on yhtä paljon raadollisuutta, eikä oikeudenmukaisuudelle ole tilaa, mahdollisuutta tai halua. Ja kun kärsivän nälkä on päässyt liian pahaksi, ruokakaan ei enää auta, koska elimistö ei pysty ottamaan sitä vastaan.

Pietari näyttäytyy Marjan silmissä paikkana, jossa nälkää ei voi olla. Sinne hän pyrkii, mutta ei liene kovin suuri spoilaus, ettei hän pääse lapsineen perille. Tällaisessa tarinassa ei voi olla onnellista loppua. Tarinan loppu voi kuitenkin olla lohdullinen, ja sellainen se onkin. Vaikka helsinkiläinen rikkaampi väki ei koe nälkävuosia samoin kuin Juhanin ja Marjan perhe, senkin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Itse pidän siitä, että ajankohdan synkkyttää ei kaunistella. On helppo kuvitella, että ihmiset ovat valmiita mihin tahansa kokiessaan nälkää – ja varsinkin lastensa kohdatessa nälkää. Toisaalta on yhtä helppoa uskoa siihen, että monet meistä tahtovat auttaa hädässä olevia ja tekevät sen niin hyvin kuin kykenevät.

Wikipedian mukaan vuoden 1868 alku oli nälkävuosien rankin aika. Tuona vuonna kuoli Suomessa kokonaisuudessaan 137 700 ihmistä. Nälän lisäksi kuolemaa aiheuttivat taudit. Nälkävuosi-romaanissakin kulkutauti vie koulutetumpiakin. Kirja ei kuitenkaan ole, kuten jo sanottua, pelkkää surkeudessa rypemistä, vaikka se raadollinen onkin. Maailmassa on pahoinakin aikoina paljon hyvää.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Minna Canth Kuopion korttelimuseossa

Tänä vuonna on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä. Koska Minna Canth eli merkittävän osan elämästään Kuopiossa ja hänen hautansakin on kaupungissa, myös Kuopion korttelimuseo muisti Canthia nimikkonäyttelyllä, joka päättyi 3.11. Näyttelyssä oli esillä Canthin hyvinkin henkilökohtaisia esineitä. Vaikka näyttelyesineitten määrä ei ollut suuri, kiinnostavuutta niissä kyllä oli.

Näyttelyssä oli mm. Minna Canthin vihkisormus sekä rintakoru. Vihkisormukseen on kaiverrettu teksti Ferdinand & Minna 17.9.1865. Rintakorusta puolestaan kerrottiin, että se on ollut Canthin käytössä ainakin 1890-luvulla ja että sitä on käytetty paitsi rinta- myös kauluskoruna. Kauniin korun siniset osat ovat lasia.


Näyttelyssä oli myös Minna Canthille kuulunut pieni pöytä sekä punakantinen valokuva-albumi ja matka-arkku, jonka tausta on mielenkiintoinen. Matka-arkun arvellaan kuuluneen Vendela eli Wenny Canthille, joka oli Minna Canthin pojan Jussi Canthin vaimo. Esine on kuitenkin ollut myös Kuopion Yhteisteatterin eli nykyisen kaupunginteatterin käytössä – säilytyspaikkana, rekvisiittana vai molempina, sitä näyttely ei kertonut.


Canthin elämän esineistöstä oli näytteillä myös perheelle kuuluneita shakkinappuloita sekä varsin järeä pöytäliina, joka muistutti ennemminkin mattoa.


Näyttelyn ehkä kiinnostavin esine oli kuitenkin Puijolla ollut vieraskirja, johon Canth kirjoitti polemiikkia aiheuttaneen ajatuksensa suomalaisista. Maamme luontoa Canth piti kauniina mutta tuli samassa yhteydessä esittäneeksi epäilyksensä siitä, mihin kansastamme on.


Korttelimuseossa on myös pysyvästi Canthilta jääneitä tavaroita. Minnan salongissa on mm. sohvaryhmä, jolla lienee istunut yksi jos toinenkin 1800-luvun suomalainen merkkihenkilö.


Samassa korttelimuseon huoneessa on myös pienempiä Canthille kuuluneita tavaroita lipaston laatikossa. Oman mielenkiintoni herätti keltainen lasiesine, joka museon esineluettelon mukaan on mustepullo. No, mikäpäs muukaan.


Kuopion korttelimuseota voi suositella lämpimästi, vaikka Canth-näyttely nyt onkin ohitse. On hienoa kierrellä eri aikakausien rakennuksissa ja kodeissa, joissa voi todellakin astua hetkeksi toiseen aikakauteen.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lokakuista Kuopiota

Kirjoitusopas innosti minua tarkkailemaan sääilmiöitä. Syksyn muuttuminen rapaisemmaksi, harmaammaksi ja mädäntyneeksi liittyy romaaniprojektiini. Tarina sijoittuu syksyyn ja olen nyt kirjoittanut säätunnelmiani ja havaintojani ylös. Lisäksi olen ottanut valokuvia, enimmäkseen tosin syksyn kauneimmista väreistä.




Maassa olevia lehtiä ikuistin Sankaripuistossa, jossa on hautoja 1800-luvulta. Hautausmaalla on tarinassa merkittävä rooli, joten on hyvä, ettei unohdu, miltä pihlajanlehtien peittämä maa näyttää.


Tämä puu vaatii vielä tunnistusta. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen.



Otin valokuvia myös Isolla hautausmaalla, jonne on haudattu kuopiolaisia suuruuksia. Tämä hauta on Raninien sukuhaudasta.


Järnefeltit on haudattu riviin aivan hautausmaan sisäänkäynnin tuntumaan.


Ehkä hautausmaan suurimman nimen Minna Canthin ja hänen tyttärensä Ellin haudalla oli jo hieman parasta väriään menettäneitä vaahteranlehtiä.



Entäpä ne sääajatelmat, joita olen kirjoitellut. Kaikki eivät sovi suoraan 1800-luvulle sijoittuvaan tarinaan, mutta varmasti niistä hyötyä on. Tässäpä muutama:

Sade tuli lempeänä, laskeutui varovasti kasvoille koko pehmeydessään kuin lohduttaakseen.

Syksyn lehdet ovat muuttuneet rapsakoiksi, kuin yön tuleva pakkanen olisi tarrautumassa niihin.

Aamuun kadonnut sade pisaroi maahan tippuneilla vaahteranlehdillä.

Mätänevät lehdet liiskaantuivat jalkojen alle. Niiden päälle oli tarttunut hiekkaa, joka pureutui lehtien kuolevaan lihaan.

Märät lehdet hajosivat jalkojen alla kuin hitaasti mätänevä avioliitto.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Joulu 1800-luvulla

Näin loppiaisena oli vielä sopiva aika käydä Kuopion korttelimuseossa tutustumassa sen joulunäyttelyyn. Sopivaa se oli siksikin, että näyttely oli auki viimeistä päivää. Museon näyttelytiloihin, joissa esitellään asumista ja muuta eloa eri vuosikymmenillä, oli lisätty jouluelementtejä ja tietoa joulunvietosta. Itseäni kiinnosti erityisesti 1800-luvun loppupuolen joulunvietto, koska omat tarinani sijoittuvat tuohon aikakauteen. Koskaan ei voi tietää, milloin on joulutarinan aika.

Mitä sitten opin 1800-luvun jouluperinteistä? Porvariskoteihin hankittiin korkealla olevaan kattoon asti ulottuva kuusi, jonka piti näkyä ikkunan kautta myös muille kuin perheenjäsenille. Kuusen latvakoristeena saattoi olla tähti nykyiseen tapaan, mutta myös enkelikoristetta käytettiin latvassa. Esimerkiksi omenat, rinkelit, piparkakut ja ruusukkeet olivat tyypillisiä kuusenkoristeita. Kuuseen laitettiin myös nauha, jossa oli lause Raamatusta.


Omena oli joulun hedelmä, ja talven keskelle saatiin jouluomenat ulkomailta. Jouluna herkuteltiin myös kuivatuilla hedelmillä, pähkinöillä, manteleilla ja makeisilla, joista yksi suosikki olivat marmeladit.

1800-luvun loppupuolella joitain suomalaisia koteja koristettiin jouluisin jo hyasinteilla ja punaisilla tulppaaneilla. Sen sijaan nykyisin suosittua joulutähteä ei silloin vielä tunnettu.

Nykyisin pröystäillään ja kilpaillaan joululahjoilla. 1800-luvulla edes varakkaat ihmiset eivät antaneet toisilleen rahallisesti arvokkaita lahjoja. Lahja saattoi olla vaikkapa koristenauha tai kynänpyyhin, ja siihen oli liitetty runo, jonka lahjan antaja oli sepittänyt.

Joulukorttiperinne on peräisin 1800-luvun Englannista, jossa tiedetään painetun joulukortti vuonna 1843. Suomalaiset säätyläisperheet innostuivat joulukorttien lähettelystä 1870–1880-luvuilla.

Jouluna syötiin Suomessa perinteisesti joulupuuroa, lipeäkalaa ja joululeipää. Tapa syödä riisipuuroa on 1800-luvulta. Aiemmin puuro oli yleensä ohrapuuroa. Kinkku saatiin joulupöytiimme suunnilleen 1800-luvun puolivälissä. Myös lanttu- ja perunalaatikko ovat ruokia, jotka otettiin joulupöytiimme 1800-luvulla.