Taidetta Helsingin-reissulla: Gothic Modern ja Pauline Curnier Jardin

Heti kun näin, että Ateneumiin on tulossa Gothic Modern -näyttely, tiesin, että se oli pakollinen taidekokemus. Sopiva hetki näyttelyn katsastamiseen oli syysloman teatterimatkalla. 

Gothic Modern esittelee modernia taidetta suhteessa keskiajan ja pohjoisen renessanssin taiteeseen. Näyttelyn teokset ovat 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Tuo aikakausi on ehkä suurin suosikkini kuvataiteen historiassa. Myös näyttelyssä hyvin edustetut synkät teemat kiehtovat minua. Ateneumin nettisivut esittävät kuin varoituslaatikossa, että teoksista löytyy kuolemaa, väkivaltaa, seksuaalisuutta, alastomuutta sekä uskontoa. Itselleni tällainen sisältö on kuin kutsuhuuto lähteä näyttelyyn. Monet näistä teemoista ovat aina kiinnostaneet minua, ehkä siksi, etteivät ne ole yksioikoisia ja niillä on myös jonkinlainen tabuluonne. 

Näyttelyssä oli monien suosikkitaiteilijoideni teoksia ja jopa kaikkien aikojen suosikkiteoksiani. Samat teokset ovat yleensä ottaenkin kovin rakastettuja Suomessa. Yksi niistä on Hugo Simbergin tavattoman pieni mutta liikuttava vesiväri- ja guassityö Kuoleman puutarha (1896). 

Edvard Munch on myös taiteilija, jonka teokset pysäyttävät minut usein. Gothic Modern -näyttelyssä oli useita Munchin teoksia, jotka kestävät tarkastelua pidemmänkin ajan. Puupiirros Kärsimyksen kukka (1906–1914) huokuu tuskaa. 

Munchin värilitografia ja väripuupiirros Vampyyri II (n. 1902) on myös tunnelmaltaan vaikuttava. Vampyyrin olemus on jopa rauhoittava. Uhri on alistunut olotilaansa. Synkässä taustassa verta imevä vampyyri tuntuu väreissään kuin tuovan uhrilleen lämpöä. 

Niin ikään Munchin teos, öljyvärimaalaus Silmästä silmään (1899–1900) vangitsee katsojan. Isokokoisessa maalauksessa kalpea, musta-asuinen hahmo näyttää epätoivoiselta, punahiuksinen hahmo sen sijaan kaihoisalta. Hahmojen takana olevassa puussa oleva kolo (?) kiinnittää myös huomion. Niin, ja taustalla oleva talo. Maalaus voisi olla vaikka minkälaisen tarinan aihe. 

Aivan erilaisissa tunnelmissa ollaan Munchin öljyvärimaalauksessa Golgata (1900). Siinä huomio kiinnittyy ristiinnaulitsemista katsomaan tulleen kansan kasvoihin. Erityisesti kylmäävät kolmantena vasemmalla olevat kasvot, joilla on irvokas hymy. 

Näyttelyn uskonnollisia aiheita edusti myös Lovis Corinthin öljyvärimaalaus Ristiltäotto (1895). Sen äärellä kuulin ohi menneen lapsen ihmettelevän aikuiselle ääneen: ”Mitä tuolle on käynyt?” Kulttuurinen lukutaito oli vielä kehittymässä, mikä oli ymmärrettävää, koska lapsi oli pieni. Kysymys oli hyvä muistutus siitä, että me aikuiset katsomme tällaisiakin kuvia aika neutraalisti, aivan kuin aiheessa ei olisi mitään erikoista ja kauhistuttavaa. Harvemmin pysähdymme miettimään, mistä kuvassa oikeasti on kyse – enkä nyt tarkoita kristillistä sanomaa vaan sitä, mitä kuva konkreettisesti esittää. Varsinkin jos rakastaa vanhoja kirkkoja – kuten minä – on vaikea pysyä laskuissa, paljonko näitä ristiinnaulittuja on tullut nähtyä. 

Marianne Stokes oli syntyjään itävaltalainen mutta vaikutti miehensä kotimaassa Englannissa ja nousi merkittäväksi viktoriaaniseksi taiteilijaksi. Stokesin öljyväriteos Kuolema ja neito (1908) esittelee tavallaan perinteisen mutta kuitenkin jollain tapaa uudenlaisen kuolemahahmon, joka istuu nuoren naisen vuoteella. Omassa mielessäni asetelma vertautuu kummallisella tavalla tilanteeseen, jossa enkeli Gabriel saapuu kertomaan Marialle Jeesuksen syntymästä. 

Vincent van Goghin pieni öljyvärimaalaus Tupakoiva luuranko (1886) jäi mieleen jo aikanaan, kun vierailin Van Gogh -museossa Amsterdamissa. Teos on samalla irvokas ja täynnä mustaa huumoria. 

Tietenkin myös Akseli Gallen-Kallelan taide oli edustettuna näyttelyssä. Vaikuttava Ad Astra oli saanut seurakseen Lemminkäisen, joka näytti vielä kuolleemmalta kuin tutummassa versiossa samasta aiheesta. Ellen väärin muista, nämä maalaukset olivat aikanaan kuuluneet konkreettisesti samaan teokseen. Jossain vaiheessa ne oli sitten sahattu erilleen. Olin nähtävästi sen verran vaikuttunut niistä, etten muistanut ottaa valokuvaa esittelytekstistä. 

Ateneumin lisäksi ehdin Helsingin-reissulla käydä Kiasmassa. Siellä tutustuin ainoastaan Pauline Curnier Jardinin näyttelyyn, koska muut näyttelyt olin jo jollain tapaa nähnyt. Ranskalaistaiteilijan näyttely olikin elämys. Tässä lemmentunnelissa esitetään elokuvaa Qu’un sang impur / Bled Out (2019), jossa himokkaat naiset joutuvat vankilan koppeihin, missä he sitten kärvistelevät halujensa vallassa vartijan tirkistellessä. 

Lunakino-teos (2022) liittyy puolestaan berliiniläisiin naisiin toisen maailmansodan aikana. Siinä on luuppielokuva, joka tosin on hyvin yksinkertainen: se kuvaa valuvaa verta. Lunakino on vaikuttava kummasta suunnasta tahansa. 

Curnier Jardinin näyttely on osittain visuaalista karkkia, mutta teosten elokuvaosuudet ovat kyllä aikuisten materiaalia. Näyttelyssä kehotetaan lasten kanssa saapuvia aikuisia lukemaan kuvaukset teoksista ja arvioimaan, mitä antaa lasten nähdä ja mitä ei. Teoskuvauksissa puhutaan sian teurastamisesta, tekoverestä ja masturboinnista. Hieman hämmästyneenä katselin, kun pienetkin lapset tuotiin näiden teosten äärelle. Epäilen, että aikuiset eivät olleet edes vilkaisseet teoskuvauksia. Lukutaidossa ja -halussa on tosiaan kehittämisen varaa täysi-ikäisilläkin. Ja ehkä myös nykytaiteen tuntemuksessa: Kiasmassa kun vastaan saattaa tulla aivan mitä tahansa. Itse pitäisin aika selvänä, että näyttelyiden sopivuus lapsille on syytä tarkistaa.

Romancing the Beat – miten rakentaa romanttisen tarinan kaari

Gwen Hayesin kirjoitusopas Romancing the Beat esittelee monivaiheisen rakenteen, jolla kirjoittaja voi rakentaa romanttisen tarinan kaaren. Hayes jakaa kaavansa neljään osaan: alkuasetelma, rakastuminen, rakkaudesta vetäytyminen ja rakkaudesta taisteleminen. Jokaisessa näistä osista tapahtuu useita tarinan kannalta tärkeitä asioita. Rakenne jakautuukin yhteensä 20 palaseen, joista osa voi tosin tapahtua esimerkiksi samassa luvussa. Hayes kutsuu näitä palasia nimellä story beat tai lyhyemmin beat. 

Romancing the Beat on hyvin nopeasti luettu kirjoitusopas, jonka esittelemän kaavan etu on mielestäni juuri sen monivaiheisuus. Uskoisin, että helpottaa romanssin rakentamista, jos kirjoittaja miettii, miten saada tarinaan riittävästi epävarmuutta ja vaihtelua ennen kuin rakastavaiset saavat toisensa. Hayes korostaakin, että rakennetta voi käyttää hyväksi kirjoittamisen kaikissa vaiheissa – tarinaa ei tarvitse suunnitella alun perin sen avulla vaan sitä voi käyttää esimerkiksi editoinnissa niin, että tarkistaa, ovatko kaikki romanttisen tarinan vaatimat elementit mukana. 

Rakenteen lisäksi opas antaa perustietoja romantiikasta muutoinkin. Hayes näkee romanttisen tarinan suurimpien pelkojen kohtaamisena, tarinankaarena, jossa rakkaus lopulta voittaa kaiken. Tarinan henkilöhahmojen sydämissä on aukko, joka täyttyy tarinan päättyessä, koska henkilöt ovat valmiita rakkauteen. Sitä ennen heidän heittäytymistään siihen estää jokin pelko. Pelko johtaa siihen, että he valitsevat elää ilman rakkautta. Tämä valinta saa heidät vajoamaan pohjamutiin, eikä sieltä pääse ylös kuin muuttumalla ja jopa uhraamalla jotain. Palkintona on kuitenkin rakkaus. 

Pidin oppaan tiiviistä esitystavasta. Itse luin kirjan juuri nyt, koska haluan saada kesken olevaan käsikirjoitukseen keskiosan, joka näyttäisi puuttuvan. Pikainen analyysi näyttäisi, ettei koko keskiosa ehkä puutukaan. Toivon kuitenkin, että oppaan rakenteen ja käsikirjoitukseni tarkempi vertailu auttaa täyttämään käsikirjoituksen keskiosaa. Voisin kuvitella, että joku voisi lukea tämän ensimmäisenäkin romantiikankirjoitusoppaana ja päästä kirjoittamisessa ihan mainiosti alkuun. 

Uskon kuitenkin, että moni kokisi Romancing the Beatin liian pelkistetyksi ainoaksi oppaaksi. Lukiessani kaipasin esimerkkejä eri tarinapalasista. Rakenne-esittelyn loppuun päästyäni eteen levähtikin esimerkki, jossa Hayes purkaa palasiin yhtä laajaa novelliaan. Itse olisin ehkä pitänyt parempana, että pitkin matkaa olisi annettu enemmän esimerkkejä siitä, miten eri palaset toteutuvat muutamassa esimerkkiromaanissa. Itselleni on monesti vaikea hahmottaa tätä, joten esimerkit olisivat avuksi. 

Romancing the Beat on kepeä luettava paitsi mitaltaan, myös tyyliltään. Itseäni vitsaileva tyyli häiritsi alussa, mutta ehkä se kepenee loppua kohti, koska en häiriintynyt siitä enää myöhemmin. Sen sijaan jokaiseen tarinan vaiheeseen yhdistetyt 1980-luvun musiikkikappalelistat tuntuivat tarpeettomilta. No, tiedä sitten, voihan niitä joku käyttää kirjoittaessaan tarinansa eri vaiheita. Jollekulle biisit voivat myös avata sitä, mistä missäkin tarinan vaiheessa on kyse. Ehkä niitäkin voi kokeilla joskus, kun kirjoittaminen on ihan jumissa.

Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja – feelgoodia Skotlannista

Jenny Colgan on suosittu skotlantilainen feelgood-kirjailija. Kuinkas ollakaan, kun olin kesäkuussa lentokentällä odottelemassa koneen lähtöä, lentokentän kirjakaupan hyllystä löytyi Colganin romaani Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Se oli pakko napata mukaan, koska olin juuri lähdössä Skotlantiin ja siellä myös Loch Nessin rannoille, jonne romaanin tarina sijoittuu. 

Zoella on 4-vuotias lapsi Hari, joka ei ole alkanut puhumaan, ja onneton rahatilanne, joka ei meinaa hyvää missään, eikä varsinkaan Lontoossa, Zoen kotikaupungissa. Niinpä Zoe tarttuu tilaisuuteen lähteä tekemään yhtä aikaa kahta työtä Skotlannin Ylämaalle, juurikin sinne Loch Nessin maisemiin. Ensimmäinen työ on auttaa pakettiautossa kirjakauppaa pitävää Ninaa, koska tämä on raskaana ja työn hoitaminen yksin alkaa olla hankalaa. Toinen tehtävä on pitää huolta hulppeassa talossa asuvan Ramsayn mahdottomista lapsista, perinteinen au pair -homma siis. Ramsay on omiin oloihinsa vetäytyvä mies, jonka vaimo on lähtenyt lätkimään tai mitä kaikkia kauheita huhuja asiasta sitten liikkuukaan. 

Pian Zoe saa huomata, että on pitämässä kirjakauppaa yksikseen. Nina nimittäin määrätään vuodelepoon. Vastuu kasvaa, ja Zoen on pähkättävä, mitä tehdä kanta-asiakkaille, joiden kirjatoiveet ymmärtää vain Nina, ja toisaalta turistien toiveille Loch Nessin hirviötä käsittelevistä kirjoista. Niinpä Zoe on kahdessa vaativassa, ellei toivottomassa työssä kaukana kenestäkään läheisestä lukuun ottamatta pientä poikaansa. 

Odotin teoksen olevan rakkausromaani ja olin kovin hämmentynyt sekä myös ärsyyntynyt, kun kirja vain eteni ja eteni, eikä Ramsay tehnyt muuta kuin kävi pikaisesti kääntymässä sen sivuilla. Tässä kohtaa pettymyksentunteeni liittyi todennäköisesti vääränlaisiin ennakko-odotuksiin. Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja ei ole tarina, jossa rakkauskertomus on keskiössä. Sellainen kyllä kehittyy – tämä ei ole spoileri vaan itsestäänselvyys – mutta ei tyydyttävällä tavalla rakkausjuoneen uppoutumista toivovalle lukijalle. 

Zoen tarina haroo itse asiassa todella moneen suuntaan. On hitaasti etenevä rakastuminen Ramsayyn, on ongelmat Ramsayn lasten kanssa (mm. vakavia mielenterveysvaikeuksia), on ongelmat Harin isän kanssa sekä tietenkin kirjakaupan pitoon liittyvät haasteet sekä Skotlantiin sopeutuminen Lontoon täysin erilaisen elinympäristön jälkeen. Nämä kaikki asiat kulkevat rinnakkain, eikä mikään niistä nouse selkeästi kantavaksi juoneksi. Tämä saattaa häiritä lukemista. 

Itse häiriinnyin eniten kuitenkin kerronnallisista seikoista – sen lisäksi, ettei romanssi ollut kaipaamassani asemassa. Colganin kerronta hyppii ajoittain epäloogisesti päästä toiseen. Joskus mennään pariksi lauseeksi aivan tarpeettomasti jonkun sivuhahmon ajatuksiin. Kerran kirjailija alkaa jopa selittää omia ajatuksiaan tyyliin ”minä kirjan kirjoittajana ajattelen näin”. Varsinkin kun tätä kommentointia käytetään vain kerran, se todellakin rikkoo lukijan uppoutumisen tarinaan. Mielestäni kustannustoimittajan olisi ehdottomasti pitänyt poimia tällaiset elementit kirjasta pois. 

Kustannustoimituksen puutteellisuus/kiireisyys/huolimattomuus näkyy teoksessa muutoinkin. On todella kömpelöä, kun ensin mainitaan, että sään vuoksi helikopterit eivät voi lentää, sitten mainitaan niiden lentelevän ja sitten todetaan, että ne pääsivätkin lentämään. Tai kun erään henkilöhahmon yllätysilmestyminen väärällä hetkellä spoilataan kertomalla saapumisesta etukäteen. 

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kepeästi etenevä ja vaivaton luettava. Sen voi ottaa hyvällä mielellä matkalukemiseksi Skotlantiin tai sitä voi lueskella, jos haluaa mielessään sinne matkustaa. Ehkä seuraava Jenny Colganin kirja on myös minulle erilainen lukuelämys, kun ennakko-odotukseni eivät ole vääränlaiset.

Loch Ness kesäkuussa 2024. Lumoavan kaunista on.

Mikkeli Pride ja syksyn ensimmäinen kirjailijaesiintyminen

Tälle syksylle on tiedossa joitakin kirjailijaesiintymisiä ja viime lauantaina oli niistä ensimmäinen. Olin juttelemassa Sydänten salongin tiimoilta paneelissa, jonka otsakkeena oli ”Queer saapuu Saimaalle”. Paneeli oli osa Mikkeli Priden ohjelmaa, ja kanssani keskustelemassa olivat Artemis Kelosaari sekä Satu Piispa-Hakala. 

Mikkelin pääkirjastolle meitä kuulemaan saapui ihan mukavankokoinen porukka ihmisiä. 

Meille oli varattu kokonainen tunti aikaa jutustella queer-kirjallisuudesta. Ehdimmekin mukavasti miettiä muun muassa, millaista historiaa sillä on, onko queer-hahmoja vaikeampi kirjoittaa pienemmille paikkakunnille kuin isoimpiin kaupunkeihin ja onko jokaisessa tarinassa oltava vähintään yksi sateenkaarihahmo, jotta kiintiö tulee täytetyksi. Koska kaikki panelistit olivat spekulatiivista fiktiota julkaisevan Osuuskumma-kustannuksen jäseniä, puhuimme myös siitä, mitä spefi antaa queerkirjallisuudelle, ja onko etäännyttämisestä jotain hyötyä. 

Ohjelmavelvollisuuksien lisäksi sain nähdä Mikkeliä ja sen ympäristöä muutoinkin. Kiitos siitä Anne Leinoselle! Kenkäverossa kukkaset olivat melkein kesätunnelmissa vielä (ja jotkuthan väittävät, että elokuu kuuluu kesään). 

Brahelinnan raunioilla sain fiilistellä satojen vuosien takaisen elämän jäänteitä. 

Niin, ja Pride-ohjelmaakin tuli hieman katsottua. Puistojuhlassa esiintyi tanssiryhmä Afrodisiac, jonka show’ssa oli sanotaanko vaikka viettelevä asenne. Varsin kelvollisen mittainen esitys sisälsi myös kimaran musiikkiartisteja, joiden valinta Pride-esitykseen ei välttämättä yllättänyt. Näyttävä, nautittava show!

Kaiken kaikkiaan päivä muistutti minua kirjoittajana taas myös siitä, kuinka tärkeää on puhua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kasvotusten ihmisten kanssa. Se luo toivoa ja antaa uskoa siihen, että on tekemässä ihan oikeita asioita, vaikka tekeminen onkin hidasta ja pää voi osua välillä seinään. Yleensä sitä nysvää yksikseen ja vaikka olisi ihan hyvä itseluottamus, välillä voi miettiä kummallisia ajatuksia. Ja tietenkin päivä muistutti myös siitä, että kirjallisuudella on merkitystä monellakin tapaa. Meillä pitää olla saatavilla niin monenlaista kirjallisuutta, että jokainen voi löytää sieltä oman tarinansa.

When a Scot Ties the Knot – kun kuviteltu sulhanen onkin totta

Kesäkuinen matka Skotlantiin innoitti skottiromanssien pariin. Luettavakseni päätyi aiemmin hyväksi todetun Tessa Daren When a Scot Ties the Knot. Teos on Castles Ever After -sarjan kolmas osa. Kuten romanssisarjoihin kuuluu, lukemista ei millään tapaa häirinnyt, etten ole lukenut sarjan kahta edellistä osaa.

Kirjan lähtöasetelma on niin reikäpäinen, ettei luvassa voisi ollakaan muuta kuin mukaansatempaava romanssi. 1800-luvun alussa monet nuoret naiset odottavat pääsyään seurapiireihin debytantiksi, mutta Madeline Gracechurch ei halua tanssilattioille eikä löytää puolisoa. Välttääkseen seurapiirikauden tämä 16-vuotias nuori nainen päättää keksiä valheen: hän kertoo tavanneensa skottiupseeri Logan MacKenzien, sulhon, joka on nyt valitettavasti sodassa. Madeline käy miehen kanssa vuosia kirjeenvaihtoa – ihan oikeasti kirjeitä lähettäen – ja saa näin viettää aikansa rauhassa ja keskittyä intohimoonsa piirtämiseen.

Ajan kuluessa Madeline tajuaa, ettei voi jatkaa valitsemallaan tiellä. Valheen vuoksi hänelle on jo annettu perinnöksi linnakin, jossa hän voi viettää onnellista elämää sitten, kun hänen upseerinsa kotiutuu sodasta. Unelmaupseerin täytyy siis kuolla ja valheen loppua. Mutta… kun Madeline elää Ylämaalla linnassaan, aivan omassa rauhassaan, sinne yllättäen ilmestyy skottiupseeri Logan MacKenzie, joka on saapunut naimaan morsiamensa.

Sotkuhan siitä tulee. Linnassa asuu myös Madelinen Thea-täti, joka tietenkin luulee Madelinen sulhon kuolleen, koska niin Madeline on kertonut. Lisäksi Loganilla on mukanaan miesjoukko, joka uskoo täysin keksittyyn tarinaan suuresta rakkaudesta. Madeline itse tahtoisi vain keskittyä seuraamaan akvaariossaan eläviä hummereita, joiden hän odottaa parittelevan, kunhan toinen niistä ensin ehtii vaihtaa kuorensa. Kun tämä luonnonihme tapahtuu, Madeline aikoo ikuistaa sen paperille piirtäjäntaidoillaan. Nyt kaiken aikoo kuitenkin sotkea skottimies, jonka kanssa Madelinen oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, ellei hän halua salaisuutensa paljastuvan. Miestä hän ei tietenkään halua – paitsi, että haluaa kuitenkin, toisella tavalla vain, ei puolisoksi. Vietävän puoleensavetävä kun tuo Logan MacKenzie sattuu olemaan.

When a Scot Ties the Knot sisältää paljon kunnon romanssin aineksia: kilpailua siitä, kumpi pääparista on kulloinkin niskan päällä; kuumia kohtauksia, jotka eivät etene liian nopeasti liian pitkälle; väärinymmärryksiä; menneisyyden, joissa on niin hyvin opittu selviämään yksin, ettei tunteille uskalla antaa sijaa, vaikka ne pyrkivät koko ajan pintaan.

Pidin Madelinesta tarinan sankarittarena. Hänellä on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja paniikki ajaa hänet helposti pois tilanteista, joissa on vähänkin enemmän ihmisiä. Logan ei kuitenkaan tätä pelkoa säikähdä vaan osaa olla Madelinen turvana. Madeline ei panikoinnistaan huolimatta ole avuton päähenkilö vaan sillä tavalla aito, ettei yksi vaikeus tee hänestä onnetonta, heikkoa ihmistä. Hän osaa käydä valtapeliä Loganin kanssa ja pitää puolensa. Hänellä on oma intohimonsa, piirtäminen, jossa hän on hyvin lahjakas. Tässä kohtaa tulee kuitenkin eteen vaikeuksia: tarjolla olisi ensyklopedian kuvitus, josta saisi työtä vuosiksi, mutta se uhkaa mennä sivu suun, koska Madeline on juuri avioituva nainen ja oletettavasti aivan muissa asioissa kiinni hetken kuluttua.

Kuumuusasteeltaan teos on kohtuullinen. Seksiä kuvatessa käytetään osin kiertoilmauksia, mutta seksikohtaukset ovat pitkiä ja yksityiskohtaisia. Niinpä kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei seksikohtauksista lainkaan välitä. Henkilökohtaisesti suosikkisankarittareni ei ole kokematon nainen, joka ihmettelee, voiko ihminen tosiaankin saada seksuaalista mielihyvää niin monenlaisista asioista – eikä suosikkisankarini mies, joka ihastelee sankarittaren tiukkuutta. Nämä yksityiskohdat eivät kuitenkaan onnistu lannistamaan sitä, että tarina on vetävä ja pääparin välinen kanssakäyminen myös on jokseenkin mukaansatempaavaa.

Oman viehättävän lisänsä kirjaan tuo gaelin kieli ja skotlantilainen kulttuuri. Kumpaakaan ei toki ole mukana ylen määrin, mutta lukija voi halutessaan yrittää selvittää, miten mo chridhe (kirjaimellisesti ’sydämeni’) lausutaan (älyttömän vaikeasti) tai millainen juhla on Beltane (kesän alkamisen juhla, jossa tulella on keskeinen rooli – arvatkaa vaan, tekeekö mieli vielä joskus osallistua Edinburghissa järjestettävään Beltane Fire Festivaliin). 

When a Scot Ties the Knotia voi suositella, jos Ylämaan linnat ja romanssit kiinnostavat – sekä sankarit, jotka käyttävät kilttiä. Tessa Darea täytyy ehdottomasti lukea lisää. Turhaan eivät romantiikkavinkkaajat häntä kehu.

Ehkä juuri tuolta jostain löytyy linna, jossa Madeline ja Logan saivat toisensa.

Suuri juhlapäivä: Aurora/Einon julkkarit!

Viime lauantaina vietettiin esikoiskirjani Aurora/Einon julkkareita Kulttuuriareena 44:ssä, Kuopiossa. Päivä vaikutti ensin tuskaisen hikiseltä, mutta sitten tuli vettä ja ukkonenkin jyrähti ja saimme lämpötilaltaan aika ideaalisen juhlasään.

Tykkään rennoista juhlista, joissa ei tarvitse kauheasti miettiä, miten pukeutuu. Kirjan julkaiseminen on kuitenkin ollut unelmani niin kauan, että päätin tällä kertaa panostaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin kampauttamassa itseni ja sain ihanan kukkakampauksen. Mekkokin on tätä juhlaa varten hankittu. 

Aurora/Einon kustantaneen Hertta Kustannuksen Riina Behl ja Tuija Lappalainen saapuivat Kuopioon Helsingistä. Koko kirjaprojektin ajan on ollut ihanaa, että he ovat olleet hirmuisen innostuneita Aurorasta ja Einosta.

Ohjelman määrä juhlissa oli yritetty pitää hallittuna. Työkaverini Liisa haastatteli minua kirjasta, enkä todellakaan arvannut, mitä oli tulossa. Ensimmäinen kysymys haastoi minut tosissaan. Jouduin kertomaan, mikä eläin olen kirjoittajana. Auts! Lopulta vastasin sylikoira ja sitten kahvilakoira. Ei kyllä hajuakaan, miten sellaiset eläimet kirjoittavat, mutta itse kirjoitan kyllä paljon kahviloissa. Nyt kun mietin, en tiedä, mikä idea se sylikoira oli… 

Haastattelu ei helpottunut jatkossakaan. Jouduin vastaamaan perinteisiin äidinkielentuntitehtäviin kirjastani. Sen siitä saa, kun pyytää haastattelijaksi kollegansa. Koska koulussa oppilas joutuu todistamaan, että on lukenut käsittelyssä olevan kirjan, minä jouduin todistamaan, että olin kirjoittanut oman kirjani. Minun piti mm. valita kirjasta sitaatti, joka kuvasi sen teemaa hyvin. Lopuksi sain arvosanaksi kasin. Itse olisin ollut tiukempi: ehdotin seiska puolta. 

Haastattelun lisäksi ohjelmanumerona oli Kahoot-visa, jonka kysymykset liittyivät suoraan tai mutkan kautta Aurora/Einoon. Visa osoittautui haastavaksi. Jääkiekkokysymykset veivät työkaverini Minnan visan voittoon. 

Tarjoiluja oli riittävästi: Jyväskylästä Caffitellan voileipäkakkuja, Kuopiosta Ramin konditorian makeita kakkuja sekä Hanna Partasen kalakukkoleipomon piirakoita itse tekemäni munavoin kera, Skotlannista tuomiani shortbreadeja sekä äitini leipomia pipareita, joita oli kuulemma jo kastejuhlassani, karkkia (lätkäliigoja tietenkin ja lapsuuden kettukarkkeja ja Fazerin parhaita), sipsejä ja suolakalakeksejä, nekin lapsuuden nostalgian vuoksi.

Kulttuuriareena 44:stä lähdimme osan juhlijoista kanssa kahvila- ja baarikierrokselle, jolta viimein päädyin kotiin noin klo 3.30 aamuyöstä. Silloinhan aurinko jo nousikin. Snellmaninpuistossa otettiin kuvia ja Pannuhuone Gust. Raninilla joskus jo aika myöhään mocktailvalikoima kolmen sitkeimmän juhlijan voimin. Siihen mennessä olikin mennyt jo muutama drinkki oikein mahdollisimman monenlaista: gin & tonic, viskiä ja viiniä sekä jokin kesädrinkki.

Päivä oli aivan ihana! Kiitos kaikille, jotka olivat apuna ja juhlimassa! Tästä jäi ihanat muistot ja ehkä uskallan järjestää juhlia toisenkin kerran, jos tapahtuu asioita, joita varten niitä tarvitaan.

Aurora/Eino on ilmestynyt!

Tarpeeksi kauan kun odottaa – ja jonkin verran myös puuhastelee – saattaa päätyä siihen, että pitkälliset haaveet toteutuvat. Nyt on käynyt sillä lailla. Olen iän kaiken ajatellut, että hienoimpia asioita elämässä olisi julkaista oma kirja, ja nyt esikoiseni Aurora/Eino, selkokielinen kääntökirja yläkouluikäisille, on ilmestynyt. Paketti tekijänkappaleita saapui viime viikolla juuri ennen juhannusta. Kirja ilmestyi jo hieman aiemmin, mutta lähetystä täytyi pihdata, koska en ollut sitä kotona vastaanottamassa.

Kirjan tarina kertoo kahdesta ysiluokkalaisesta, joilla on hyvin erilainen tausta. Eino on vakavasti harrastukseensa suhtautuva jääkiekkoilija, Aurora äidin alkoholismin vuoksi nuorisokotiin sijoitettu teini.

Kun kirja oli mennyt painoon, koin vielä pitkään välähdyksiä, että hei, sille ei enää tarvitse tehdä mitään. Hämmästelin sitä, että oltiin päästy niin pitkälle. Oloni nyt kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vähintään yhtä epäuskoinen. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni, enkä silti oikein ota uskoakseni, että tässä se esikoiskirja nyt on. Toki se näyttää ihan kirjalta, ja tekstikin näyttää tutulta, mutta jotenkin on vaikea uskoa, että hipelöi itse kirjoittamaansa teosta. Joka tapauksessa kirja on kaunis! Se on muhkea lukupaketti ja ihanan ilmavasti taitettu – kuten selkotekstin kuuluukin olla – ja siksi miellyttävä lukea. Kannet ovat niin kauniit! Kiitos niistä kuuluu Karin Niemelle. 

Ulkoilutin kirjaa juhannuksena Valkeisenlammella Kuopiossa. Siellä on mahdollista ottaa kivoja kuvia kukkien kera. Aurora-kansi on kuvattu lammen lähellä olevan Kuopion kaupunginteatterin kukkapenkissä ja Eino-puoli lammen rannalla olevassa ruusutarhassa. 

Hämmentävimpiä asioita on ollut seurata, mitä kirjalle tapahtuu tässä kansiin pääsemisen matkan varrella: kuinka kirja ilmestyi kirjastojen tilauksiin ja kuinka siihen on tehty varauksia. Vilpittömästi en osannut odottaa, että nimettömän kirjoittajan selkonuortenkirja keräisi kirjastovarauksia, vaikka minulla onkin vakaa usko, että tällaiselle kirjallisuudelle on tarvetta.

Vielä hämmentävämmän asian kuulin jo keväällä: Suomalainen kirjakauppa oli tilannut kirjaa. Selkokirjallisuus on sillä tavoin pienilevikkistä kirjallisuutta, että en odottanut löytäväni sitä ison kirjakauppaketjun hyllystä. Mutta niin vain kirja on 22 Suomalaisessa kirjakaupassa. Itse kävin sitä ihmettelemässä kotikaupunkini Kuopion keskustan Suomalaisessa. Onneksi myyjä ei tullut kyselemään, miksi kuvaan hyllyä. Tai no jos olisi tullut, olisin kyllä ylpeänä kertonut, miksi.

Vaikka kääntökirjamuoto tekee kirjoittamiseen omat haasteensa, Aurora/Einon syntyprosessi ei ollut tuskainen. Olin minimaalisesti aloittanut joskus tarinan kirjoittamista ei-selkokielellä, mutta sitten kun päätin kokeilla selkokieltä, ilmaisu naksahti helposti kohdilleen. Hertta Kustannuksen Riina ja Tuija ovat olleet kirjasta koko ajan kovin innoissaan ja heidän kanssaan on ollut helppo tehdä töitä, kun on saanut tukea mutta kuitenkin saanut tehdä tarinasta oman näköisensä. 

Taustatyöstä voisi mainita sen, että uskon, että olin viime kesänä eniten Suomen U16-jääkiekkomaajoukkueen sivuilla vieraillut henkilö. Minulla on enemmän tai vähemmän salainen jääkiekkofanitausta, joten Einon tarinan jääkiekkokohtausten kirjoittaminen ei sinänsä tuntunut erityisen vaikealta. Mutta alle 16-vuotiaiden maajoukkueen kuvioista minulla ei ollut mitään tietoa ennen kuin aloin kirjoittaa Einoa niihin.

Yksi arviokin Aurora/Einosta on ehtinyt ilmestyä. Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Lastenkirjahylly-blogissaan kirjasta todella kauniisti. Erityisesti minua sykähdytti arvion seuraava kohta: ”Ekakerran kuvaamiseen Arkko on tiivistänyt herkkyyttä ja välittämistä sellaisella intensiteetillä, jota en muista hetkeen nuortenkirjoista lukeneeni”. Itselläni on kaino – niin, oikeasti todella iso – toive kirjan vastaanotosta: toivon, että se tarjoaa jollekin nuorelle kokemuksen, ettei lukemisen tarvitse olla syvältä vaan että se voi olla mukaansatempaavaa ja kivaa.

Falling into Bed with a Duke – neitsyen seikkailut seksiklubilla

Minerva Dodger ei ole nainen, johon seurapiirien miehet kiinnittäisivät huomiota – muutoin kuin hänen myötäjäistensä vuoksi. Vaikka Minervan isällä on erittäin vaatimaton tausta eikä aatelisarvoa, hän on onnistunut hankkimaan omaisuuden, joka tekee hänestä jopa Englannin varakkaimman miehen. Minervaa ei kuitenkaan kiinnosta avioituminen sen vuoksi, että mies rakastaa hänen rahojaan. Niinpä hän on jo kuusi seurapiirikautta kokenut, ettei ole oikeasti haluttu. Hän on saanut tarpeekseen: nyt olisi nautinnon aika, sen aika, että häntä halutaan.

Minervan tapa toteuttaa haaveensa ei ole kovin hyväksyttävä, varsinkin kun eletään vuotta 1878: hän päättää lähteä Nightingale-klubille, jossa naiset käyvät anonyymisti hankkimassa seksuaalisia nautintoja. Siellä seksuaalisesti kokematon Minerva näkee naamionsa takaa miehen, jonka kanssa alkaa kissa ja hiiri -leikki. Mies on Asheburyn herttua, jolla puolestaan on periaate, ettei hän tapaa naista kuin yhden kerran. Minervasta hänen mielensä ei kuitenkaan pääse irti, ehkä siksikin, että Minerva ei suostu miehen vaatimaan valokuvaan ennen seksiä, joten mitään seksiäkään ei sitten tule. 

Lorraine Heathin historiallisessa romanssissa Falling Into Bed with a Duke (ensimmäinen osa sarjasta Hellions of Havisham) on ihanan jännitteinen alkuasetelma. Tarina on melkoista soutamista ja huopaamista, mutta siitä huolimatta se pitää otteessaan. Pääparin välillä oleva jännite toimii mainiosti, ja viipyileviä intiimejä kohtauksia annostellaan säästeliäästi.

En tiedä, onko Minervan seikkailu seksiklubilla kovin uskottavaa, ja on perusteltua sanoa, että hänen tunteensakin kuulostavat vähemmän viktoriaanisilta (vaikka en todellakaan väitä, etteivätkö viktoriaanisen ajan naiset olleet halukkaita). Minervan intohimon kaipuuseen on kuitenkin helppo samaistua, joten annetaan anteeksi, että neitsyen karkaaminen seksin perään 1800-luvun Lontoossa kolkuttelee hieman uskottavuuden rajoja. Luonteeltaan Minerva on hyvin tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar: nainen, joka ilmaisee turhan suoraan, mitä ajattelee.

Sankari Ashella on rankka menneisyys, sillä hän on menettänyt vanhempansa. Herttuana hän on naisten keskuudessa haluttu, mutta omaisuutensa hän on hupeloinut. Hänellä ei ole samanlaista lahjaa numeroiden kanssa kuin Minervalla, joka laskee korttipelissäkin suvereenisti, mitä kortteja on mennyt ja mitä jäljellä. Itse asiassa Ashella on isoja vaikeuksia lukujen kanssa – ja siksi myös omaisuutensa kanssa. Mistä päästäänkin siihen, että Ashe on helppo nähdä samanlaisena onnenonkijana kuin kaikki muutkin miehet, jotka ovat Minervan mahtavien myötäjäisten perässä. Kuinka Minerva voisi nähdä hänet toisella tavalla, jos tietäisi hänen huonosta rahatilanteestaan?

Ashen harrastamalla valokuvaamisella on isohko rooli tarinassa. Itse pidin erityisesti siitä, että kun Ashe lopulta vangitsee kuvaan sen, miten näkee Minervan, Minervakin osaa nähdä itsensä uudella tavalla. Olisipa meillä kaikilla mahdollisuus nähdä joskus itsensä jonkun sellaisen silmin, joka näkee meissä vain kauneutta.

Falling Into Bed with a Duke -romaanin perusteella päättelen, ettei Lorraine Heathin maine historiallisen romantiikan taitajana ole turha. Uskonpa tarttuvani jatkossakin hänen kirjoihinsa.

Romantiikkaa kustantamossa – ja rakkausromaania kirjoittava sankari

Evie työskentelee kustannustoimittajana San Diegossa, Kaliforniassa, ja on työssään hyvä. Hän myös nauttii työstään. Nyt hänellä on kuitenkin syy hakea parempaa – lue: rahakkaampaa – työtehtävää. Hänen on autettava perhettään, jolla on maitotila ja taloudellisesti haastavaa. Samaa paikkaa hakee Connor, jonka perään kaikki toimiston naiset kuolaavat ja joka on huhujen mukaan vienyt lähes jokaikisen toimiston naisen ulos. Seinään sulautuva Evie ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon. Ei sillä, etteikö hänkin näkisi, kuinka seksikäs Connor on.

Loving the Ladies’ Man aloittaa Kristin Canaryn California Dreamin’ Sweet Romcom -sarjan. Teos on perusviihdyttävää romanttista komediaa, jossa komedian osuus tuntuu varsinkin alussa omaan makuuni hieman liian painavalta ja väkinäiseltä mutta joka saa vakavampiakin sävyjä, kun tarina etenee.

Evie ja Connor vaikuttavat aluksi olevan aivan eri maailmoista jo senkin vuoksi, että Connor herättää heti kaikkien huomion saapuessaan huoneeseen, kun taas Evie on varsinainen seinäruusu, joka vain omassa rauhassaan ihastelee Jane Austenin tuotantoa. Mutta maanjäristyksille altis Kalifornia järjestää asioita. Evie ja Connor jäävät jumiin työpaikalleen, kun maankamara tärisee ja uloskäynti menee vaurioiden vuoksi umpeen. Tästä alkaa Evien ja Connorin lähentyminen.

Evie on tyypillinen kiltti tyttö. Hän tekee töissäänkin siinä sivussa vaikka kaikkien muiden työt, jos nämä eivät selviä niistä. Hänen rakkauselämänsä ei ole kovin onnellinen. Eksä on menossa naimisiin Evien (ainakin aiemmin) hyvän ystävän kanssa, Evie puolestaan on ollut yksin jo pari vuotta. Ja nyt Evien pitäisi osallistua näihin piinallisiin häihin. On jokseenkin vaikea ymmärtää, miksi hän ei voisi vain sanoa ei. Ehkä syy on vain se, että Evien ja Connorin välille saadaan sopimus, joka vie heitä lähemmäksi toisiaan. Connor tarjoutuu häihin aveciksi, joka taatusti kääntää katseita, jos Evie tekee vastapalveluksen.

Tämä vastapalvelus on aivan huippu! Connor on salaa kirjoittamassa romanttista romaania ja pyytää Evietä antamaan siitä palautetta, koska kukaan ei ole siinä hommassa parempi kuin Evie. Veikkaisin, ettei tällaista ominaisuutta ole kovin useasti liitetty romanttisen tarinan sankariin. Kun tähän lisää vielä sen, ettei Connorin perhe tue lainkaan taiteellisia pyrkimyksiä, on lukijan vielä helpompi asettua tarinan sankarin puolelle. Aika moni samaistuu varmasti siihen, että joutuu kamppailemaan sen ristiriidan kanssa, että oma polku ei ole se, mitä toiset itseltä toivoisivat.

Tässä kohtaa harmittaa kylläkin hieman, että kirjassa on vain yhden henkilön, Evien näkökulma. Evie tuskailee omien tunteidensa kanssa ja miettii, mitä ne oikeastaan ovat – Connorin sanomiset kun aiheuttavat välillä pettymystä, vaikkei Evien pitänyt ollenkaan kiinnostua tästä naistenmiehestä. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä Connorin tunteista ja hän puhuu niistä suoraankin, mutta olisi ollut herkullista lukea myös siitä, onko yhtä lailla Connorilla epävarmuuksia. Miltä tuntuu, kun omien tunteiden kohde lukee pilkuntarkasti rakkaustarinaa, johon on vuodattanut näkemyksensä siitä, mikä on romanttista? Toki käsikirjoituksesta keskustellessaan Evie ja Connor pääsevät sen ytimeen, mikä tekee ihmisistä – heistäkin lopulta – toisilleen oikeita:

“But what if he’s just not good enough for her?”

“He needs to be or we won’t love him in the first place.” I can’t help it—I grab his crossed foot and shake it. “Connor, your hero is good enough. No, he’s not perfect, but he is perfect for the heroine. And he’s a good man. He just doesn’t see it for himself. That’s why he needs her.”

“Because she makes him a better man?” “Yes and no.” I consider my words. “I think rather than her changing him, she goes on a journey with him toward that change. She’s the encourager, the cheerleader, the truth teller.” Now the words are rolling off my tongue. “She sees things in him that no one else sees, and it’s she alone who can help him see that he’s been believing a lie all this time. Because when she looks at him, she doesn’t see a failure. She sees a man who is worthy of love—a man who is good simply because he is himself.”

“Evie.” And then he’s looking at me with such longing that I feel it all the way down to my toes. “Does a woman like that really exist?” He shakes his head. “I mean, of course she does. - -”

Jännä ajatus, että tämä kohta proosaa kävisi yhtä lailla romantiikan kirjoittamisen oppaasta.

Kaikilta osin palaset eivät teoksessa loksahtele aivan luonnostaan paikoilleen. Esimerkiksi kohtaus, jossa Evie näkee Connorin hieman liian intiimiltä näyttävässä tilanteessa toisen työkaverin kanssa, vaikuttaa tarinaan nostetulta lähinnä siksi, että rakastavaisten välille tarvitaan hiertäviä asioita, epävarmuutta. Connor kun ei tietenkään iske työkaveria toisensa perään.

Joka tapauksessa Evie ja Connor ovat hyvä romanttinen pari. Kummallakin on traumansa, jotka ovat sopivasti samankaltaisia, että he voivat ymmärtää toisiaan. Toisaalta heidän taustoissaan on eroja, minkä vuoksi he myös pystyvät näkemään jotain eri tavalla kuin toinen. Evie ja Connor ovat myös yhtä aikaa toistensa puolella ja toisiaan vastaan, sillä myös Connor hakee Evien tavoittelemaa ylennystä. Kun ratkeaa, kuka paikan saa, päästään tietenkin tarinan mustaan hetkeen, joka toimii varsin hyvin. Tätä tarinaa ei voi ainakaan syyttää siitä, että lopussa rakkauden tunnustamiseksi ei tehtäisi riittävän isoja uhrauksia.

Toisaalta epilogi tuntuu taas hieman tarpeettomalta ja ainoastaan houkutteelta, jonka tarkoitus on saada lukija siirtymään suoraan sarjan seuraavaan osaan. Siinä yhtäkkiä myös hypätään sarjan kakkososan sankarittaren näkökulmaan. Epilogi olisi yksin riittänyt muistuttamaan, että sarja jatkuu. Kaksi katkelmaa muista tarinoista olisi voinut jättää pois, tai niiden osuutta (20 prosenttia koko teoksen pituudesta) olisi voinut rajusti lyhentää.

Valikoidut palat Luonnontieteellisestä museosta

Saattaa olla, että talviloman vierailuni Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä oli elämäni ensimmäinen. Mutta nyt on käyty sielläkin. Sain myös syödä museon kahvilassa herkullisen hernekeittolounaan pannukakkuineen.

Minua kiinnostaa tieteenteko muinaisina aikoina, erityisesti 1800-luvulla. Ammoniitit tuovat mieleen Ammonite-elokuvan, jossa Kate Winsletin esittämä Mary Anning etsi niitä 1840-luvun Englannissa. Tässä ammoniitissa näkyvät kasvusaumat, jotka muodostavat todella kauniin kuvion.

Museossa oli esillä näytteitä, joita on aikojen saatossa kerätty. Nämä merihevoset on otettu talteen Välimereltä vuonna 1870. Toivottavasti tällaisia näytteitä ei enää kerätä, vaikka pakko myöntää, että katselin näitä aika lumoutuneena. Siinä ne ovat olleet purkissa 1800-luvulta saakka.

Monia muitakin purkkeja museossa oli. Kovinkaan monen sisältöä en tunnistanut, mutta kiehtovia ne olivat silti.

Museossa oli toki myös monia täytettyjä eläimiä. Mielenkiintoisimpia niistä oli satiinilavastaja, lintu, joka pyrkii tekemään lisääntymiskumppaniinsa vaikutuksen keräilemällä sopivia sinisiä esineitä, esimerkiksi sinistä muoviroskaa.

Haminaan eksynyt ja surullisen kohtalon kokenut mursu löytyy nyt Luonnontieteellisestä museosta täytettynä. Valokuvasta on mahdotonta hahmottaa, kuinka iso eläin on kyseessä.

Toinen valtava ja surumielinen eläin on stellerinmerilehmä, joka on nyt vetänyt erityisen tehokkaasti yleisöä Luonnontieteelliseen museoon, koska se on keskeisessä osassa Iida Turpeisen kehutussa romaanissa Elolliset. Surkeaa stellerinmerilehmän tarinassa on, että eläin kuoli sukupuuttoon alle 30 vuotta sen jälkeen, kun sen oli tajuttu olevan olemassa. Helsingin museon luuranko on todellinen erikoisuus, koska se on toinen niistä kahdesta säilyneestä luurangosta, jotka ovat peräisin yhdestä, luonnollisesti kuolleesta eläimestä, ainakin Wikipedian mukaan.

Pieni katsaus taidematkaan Helsingissä

Helsingin-reissulla nautin Museokorttini mahdollisuuksista eli hankin itselleni taidekokemuksia. Kiasmassa kävin katsomassa Simon Fujiwaran näyttelyn, joka teki vaikutuksen monipuolisuudellaan, mielenkiintoisilla tekniikoillaan ja humoristisella otteellaan.

Fujiwaran teoksissa seikkailee Who The Bær -niminen karhu, joka pohdiskelee identiteettiä. Tässä selvästi Andy Warholiin viittaavassa teoksessa karhu uppoaa väistämättä identiteettikeittopurkkeihin. Mielenkiintoista tässä on myös se, että tämä ei ole maalaus, vaikka äkisti voisi niin luulla. Teos on tehty hiilellä sekä väripapereista leikattuna kollaasina silkkipainovedokselle. Sen nimi on Who’s Identity Soup Cans? (Deep Dipper). Teos on vuodelta 2022. 

Näyttelyssä oli kokonainen sali, joka esitteli Fujiwaran oman kuppasairauden inspiroimaa taidetta. Se oli varsin mielenkiintoinen kannanotto siihen, ettei sukupuolitauteihin tarvitsisi suhtautua sillä häpeilevällä tavalla, miten niihin on ollut tapana suhtautua. Tämä suurikokoinen maalaus on nimeltään Why do I have Syphilis? A History (2023). Siinä Fujiwara esittää historiankulun, joka on saanut kupan kulkemaan maailmankolkasta toiseen.

Helsingin taidemuseo HAMissa kävin myös. Siellä oli useampia näyttelyitä. Katja Tukiaiselta oli esillä teokset Bambi Forever (2007) ja Pieni nainen I (myös 2007). Tukiaisen teosten vaaleanpunaisuus on aina houkuttelevaa. Bambia on myös vaikea vastustaa, mutta tässä teoksessa se on lisäksi jotenkin häiritsevä, kuin kaksi päällekkäistä bambinpäätä olisi suuntautunut eri suuntiin.

Aivan toisenlaista värimaailmaa edusti Heikki Marilan teos Kukat XXIII (2009). Tykkäsin kovasti teoksen dramaattisuudesta.

HAMissa käydessä pitää aina katsastaa Tove Janssonin frescot. Tässä on yksityiskohta Juhlat kaupungissa -frescosta (1947). Teoshan on kuuluisa siitä, että siihen Jansson maalasi näkyvälle paikalle itsensä (tupakka kädessä) ja rakastettunsa Vivica Bandlerin (tanssimassa).

HAMissa oli myös vaikuttava Haegue Yangin näyttely. Taiteilijan tärkeä materiaali teoksissa olivat kulkuset. Niillä oli peitetty mm. Kahvat-nimisessä moniaistillisessa installaatiossa (2019) olevia veistoksia, joita aika ajoin liikutellaan kulkusia kilistäen.

Scififaneja ilahduttaa näyttelyssä luultavasti eniten teos nimeltä Soiva toteemirobotti (2023). Myös tämä hauska teos oli verhottu kulkusilla.