Falling into Bed with a Duke – neitsyen seikkailut seksiklubilla

Minerva Dodger ei ole nainen, johon seurapiirien miehet kiinnittäisivät huomiota – muutoin kuin hänen myötäjäistensä vuoksi. Vaikka Minervan isällä on erittäin vaatimaton tausta eikä aatelisarvoa, hän on onnistunut hankkimaan omaisuuden, joka tekee hänestä jopa Englannin varakkaimman miehen. Minervaa ei kuitenkaan kiinnosta avioituminen sen vuoksi, että mies rakastaa hänen rahojaan. Niinpä hän on jo kuusi seurapiirikautta kokenut, ettei ole oikeasti haluttu. Hän on saanut tarpeekseen: nyt olisi nautinnon aika, sen aika, että häntä halutaan.

Minervan tapa toteuttaa haaveensa ei ole kovin hyväksyttävä, varsinkin kun eletään vuotta 1878: hän päättää lähteä Nightingale-klubille, jossa naiset käyvät anonyymisti hankkimassa seksuaalisia nautintoja. Siellä seksuaalisesti kokematon Minerva näkee naamionsa takaa miehen, jonka kanssa alkaa kissa ja hiiri -leikki. Mies on Asheburyn herttua, jolla puolestaan on periaate, ettei hän tapaa naista kuin yhden kerran. Minervasta hänen mielensä ei kuitenkaan pääse irti, ehkä siksikin, että Minerva ei suostu miehen vaatimaan valokuvaan ennen seksiä, joten mitään seksiäkään ei sitten tule. 

Lorraine Heathin historiallisessa romanssissa Falling Into Bed with a Duke (ensimmäinen osa sarjasta Hellions of Havisham) on ihanan jännitteinen alkuasetelma. Tarina on melkoista soutamista ja huopaamista, mutta siitä huolimatta se pitää otteessaan. Pääparin välillä oleva jännite toimii mainiosti, ja viipyileviä intiimejä kohtauksia annostellaan säästeliäästi.

En tiedä, onko Minervan seikkailu seksiklubilla kovin uskottavaa, ja on perusteltua sanoa, että hänen tunteensakin kuulostavat vähemmän viktoriaanisilta (vaikka en todellakaan väitä, etteivätkö viktoriaanisen ajan naiset olleet halukkaita). Minervan intohimon kaipuuseen on kuitenkin helppo samaistua, joten annetaan anteeksi, että neitsyen karkaaminen seksin perään 1800-luvun Lontoossa kolkuttelee hieman uskottavuuden rajoja. Luonteeltaan Minerva on hyvin tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar: nainen, joka ilmaisee turhan suoraan, mitä ajattelee.

Sankari Ashella on rankka menneisyys, sillä hän on menettänyt vanhempansa. Herttuana hän on naisten keskuudessa haluttu, mutta omaisuutensa hän on hupeloinut. Hänellä ei ole samanlaista lahjaa numeroiden kanssa kuin Minervalla, joka laskee korttipelissäkin suvereenisti, mitä kortteja on mennyt ja mitä jäljellä. Itse asiassa Ashella on isoja vaikeuksia lukujen kanssa – ja siksi myös omaisuutensa kanssa. Mistä päästäänkin siihen, että Ashe on helppo nähdä samanlaisena onnenonkijana kuin kaikki muutkin miehet, jotka ovat Minervan mahtavien myötäjäisten perässä. Kuinka Minerva voisi nähdä hänet toisella tavalla, jos tietäisi hänen huonosta rahatilanteestaan?

Ashen harrastamalla valokuvaamisella on isohko rooli tarinassa. Itse pidin erityisesti siitä, että kun Ashe lopulta vangitsee kuvaan sen, miten näkee Minervan, Minervakin osaa nähdä itsensä uudella tavalla. Olisipa meillä kaikilla mahdollisuus nähdä joskus itsensä jonkun sellaisen silmin, joka näkee meissä vain kauneutta.

Falling Into Bed with a Duke -romaanin perusteella päättelen, ettei Lorraine Heathin maine historiallisen romantiikan taitajana ole turha. Uskonpa tarttuvani jatkossakin hänen kirjoihinsa.

Romantiikkaa kustantamossa – ja rakkausromaania kirjoittava sankari

Evie työskentelee kustannustoimittajana San Diegossa, Kaliforniassa, ja on työssään hyvä. Hän myös nauttii työstään. Nyt hänellä on kuitenkin syy hakea parempaa – lue: rahakkaampaa – työtehtävää. Hänen on autettava perhettään, jolla on maitotila ja taloudellisesti haastavaa. Samaa paikkaa hakee Connor, jonka perään kaikki toimiston naiset kuolaavat ja joka on huhujen mukaan vienyt lähes jokaikisen toimiston naisen ulos. Seinään sulautuva Evie ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon. Ei sillä, etteikö hänkin näkisi, kuinka seksikäs Connor on.

Loving the Ladies’ Man aloittaa Kristin Canaryn California Dreamin’ Sweet Romcom -sarjan. Teos on perusviihdyttävää romanttista komediaa, jossa komedian osuus tuntuu varsinkin alussa omaan makuuni hieman liian painavalta ja väkinäiseltä mutta joka saa vakavampiakin sävyjä, kun tarina etenee.

Evie ja Connor vaikuttavat aluksi olevan aivan eri maailmoista jo senkin vuoksi, että Connor herättää heti kaikkien huomion saapuessaan huoneeseen, kun taas Evie on varsinainen seinäruusu, joka vain omassa rauhassaan ihastelee Jane Austenin tuotantoa. Mutta maanjäristyksille altis Kalifornia järjestää asioita. Evie ja Connor jäävät jumiin työpaikalleen, kun maankamara tärisee ja uloskäynti menee vaurioiden vuoksi umpeen. Tästä alkaa Evien ja Connorin lähentyminen.

Evie on tyypillinen kiltti tyttö. Hän tekee töissäänkin siinä sivussa vaikka kaikkien muiden työt, jos nämä eivät selviä niistä. Hänen rakkauselämänsä ei ole kovin onnellinen. Eksä on menossa naimisiin Evien (ainakin aiemmin) hyvän ystävän kanssa, Evie puolestaan on ollut yksin jo pari vuotta. Ja nyt Evien pitäisi osallistua näihin piinallisiin häihin. On jokseenkin vaikea ymmärtää, miksi hän ei voisi vain sanoa ei. Ehkä syy on vain se, että Evien ja Connorin välille saadaan sopimus, joka vie heitä lähemmäksi toisiaan. Connor tarjoutuu häihin aveciksi, joka taatusti kääntää katseita, jos Evie tekee vastapalveluksen.

Tämä vastapalvelus on aivan huippu! Connor on salaa kirjoittamassa romanttista romaania ja pyytää Evietä antamaan siitä palautetta, koska kukaan ei ole siinä hommassa parempi kuin Evie. Veikkaisin, ettei tällaista ominaisuutta ole kovin useasti liitetty romanttisen tarinan sankariin. Kun tähän lisää vielä sen, ettei Connorin perhe tue lainkaan taiteellisia pyrkimyksiä, on lukijan vielä helpompi asettua tarinan sankarin puolelle. Aika moni samaistuu varmasti siihen, että joutuu kamppailemaan sen ristiriidan kanssa, että oma polku ei ole se, mitä toiset itseltä toivoisivat.

Tässä kohtaa harmittaa kylläkin hieman, että kirjassa on vain yhden henkilön, Evien näkökulma. Evie tuskailee omien tunteidensa kanssa ja miettii, mitä ne oikeastaan ovat – Connorin sanomiset kun aiheuttavat välillä pettymystä, vaikkei Evien pitänyt ollenkaan kiinnostua tästä naistenmiehestä. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä Connorin tunteista ja hän puhuu niistä suoraankin, mutta olisi ollut herkullista lukea myös siitä, onko yhtä lailla Connorilla epävarmuuksia. Miltä tuntuu, kun omien tunteiden kohde lukee pilkuntarkasti rakkaustarinaa, johon on vuodattanut näkemyksensä siitä, mikä on romanttista? Toki käsikirjoituksesta keskustellessaan Evie ja Connor pääsevät sen ytimeen, mikä tekee ihmisistä – heistäkin lopulta – toisilleen oikeita:

“But what if he’s just not good enough for her?”

“He needs to be or we won’t love him in the first place.” I can’t help it—I grab his crossed foot and shake it. “Connor, your hero is good enough. No, he’s not perfect, but he is perfect for the heroine. And he’s a good man. He just doesn’t see it for himself. That’s why he needs her.”

“Because she makes him a better man?” “Yes and no.” I consider my words. “I think rather than her changing him, she goes on a journey with him toward that change. She’s the encourager, the cheerleader, the truth teller.” Now the words are rolling off my tongue. “She sees things in him that no one else sees, and it’s she alone who can help him see that he’s been believing a lie all this time. Because when she looks at him, she doesn’t see a failure. She sees a man who is worthy of love—a man who is good simply because he is himself.”

“Evie.” And then he’s looking at me with such longing that I feel it all the way down to my toes. “Does a woman like that really exist?” He shakes his head. “I mean, of course she does. - -”

Jännä ajatus, että tämä kohta proosaa kävisi yhtä lailla romantiikan kirjoittamisen oppaasta.

Kaikilta osin palaset eivät teoksessa loksahtele aivan luonnostaan paikoilleen. Esimerkiksi kohtaus, jossa Evie näkee Connorin hieman liian intiimiltä näyttävässä tilanteessa toisen työkaverin kanssa, vaikuttaa tarinaan nostetulta lähinnä siksi, että rakastavaisten välille tarvitaan hiertäviä asioita, epävarmuutta. Connor kun ei tietenkään iske työkaveria toisensa perään.

Joka tapauksessa Evie ja Connor ovat hyvä romanttinen pari. Kummallakin on traumansa, jotka ovat sopivasti samankaltaisia, että he voivat ymmärtää toisiaan. Toisaalta heidän taustoissaan on eroja, minkä vuoksi he myös pystyvät näkemään jotain eri tavalla kuin toinen. Evie ja Connor ovat myös yhtä aikaa toistensa puolella ja toisiaan vastaan, sillä myös Connor hakee Evien tavoittelemaa ylennystä. Kun ratkeaa, kuka paikan saa, päästään tietenkin tarinan mustaan hetkeen, joka toimii varsin hyvin. Tätä tarinaa ei voi ainakaan syyttää siitä, että lopussa rakkauden tunnustamiseksi ei tehtäisi riittävän isoja uhrauksia.

Toisaalta epilogi tuntuu taas hieman tarpeettomalta ja ainoastaan houkutteelta, jonka tarkoitus on saada lukija siirtymään suoraan sarjan seuraavaan osaan. Siinä yhtäkkiä myös hypätään sarjan kakkososan sankarittaren näkökulmaan. Epilogi olisi yksin riittänyt muistuttamaan, että sarja jatkuu. Kaksi katkelmaa muista tarinoista olisi voinut jättää pois, tai niiden osuutta (20 prosenttia koko teoksen pituudesta) olisi voinut rajusti lyhentää.

Valikoidut palat Luonnontieteellisestä museosta

Saattaa olla, että talviloman vierailuni Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä oli elämäni ensimmäinen. Mutta nyt on käyty sielläkin. Sain myös syödä museon kahvilassa herkullisen hernekeittolounaan pannukakkuineen.

Minua kiinnostaa tieteenteko muinaisina aikoina, erityisesti 1800-luvulla. Ammoniitit tuovat mieleen Ammonite-elokuvan, jossa Kate Winsletin esittämä Mary Anning etsi niitä 1840-luvun Englannissa. Tässä ammoniitissa näkyvät kasvusaumat, jotka muodostavat todella kauniin kuvion.

Museossa oli esillä näytteitä, joita on aikojen saatossa kerätty. Nämä merihevoset on otettu talteen Välimereltä vuonna 1870. Toivottavasti tällaisia näytteitä ei enää kerätä, vaikka pakko myöntää, että katselin näitä aika lumoutuneena. Siinä ne ovat olleet purkissa 1800-luvulta saakka.

Monia muitakin purkkeja museossa oli. Kovinkaan monen sisältöä en tunnistanut, mutta kiehtovia ne olivat silti.

Museossa oli toki myös monia täytettyjä eläimiä. Mielenkiintoisimpia niistä oli satiinilavastaja, lintu, joka pyrkii tekemään lisääntymiskumppaniinsa vaikutuksen keräilemällä sopivia sinisiä esineitä, esimerkiksi sinistä muoviroskaa.

Haminaan eksynyt ja surullisen kohtalon kokenut mursu löytyy nyt Luonnontieteellisestä museosta täytettynä. Valokuvasta on mahdotonta hahmottaa, kuinka iso eläin on kyseessä.

Toinen valtava ja surumielinen eläin on stellerinmerilehmä, joka on nyt vetänyt erityisen tehokkaasti yleisöä Luonnontieteelliseen museoon, koska se on keskeisessä osassa Iida Turpeisen kehutussa romaanissa Elolliset. Surkeaa stellerinmerilehmän tarinassa on, että eläin kuoli sukupuuttoon alle 30 vuotta sen jälkeen, kun sen oli tajuttu olevan olemassa. Helsingin museon luuranko on todellinen erikoisuus, koska se on toinen niistä kahdesta säilyneestä luurangosta, jotka ovat peräisin yhdestä, luonnollisesti kuolleesta eläimestä, ainakin Wikipedian mukaan.

Pieni katsaus taidematkaan Helsingissä

Helsingin-reissulla nautin Museokorttini mahdollisuuksista eli hankin itselleni taidekokemuksia. Kiasmassa kävin katsomassa Simon Fujiwaran näyttelyn, joka teki vaikutuksen monipuolisuudellaan, mielenkiintoisilla tekniikoillaan ja humoristisella otteellaan.

Fujiwaran teoksissa seikkailee Who The Bær -niminen karhu, joka pohdiskelee identiteettiä. Tässä selvästi Andy Warholiin viittaavassa teoksessa karhu uppoaa väistämättä identiteettikeittopurkkeihin. Mielenkiintoista tässä on myös se, että tämä ei ole maalaus, vaikka äkisti voisi niin luulla. Teos on tehty hiilellä sekä väripapereista leikattuna kollaasina silkkipainovedokselle. Sen nimi on Who’s Identity Soup Cans? (Deep Dipper). Teos on vuodelta 2022. 

Näyttelyssä oli kokonainen sali, joka esitteli Fujiwaran oman kuppasairauden inspiroimaa taidetta. Se oli varsin mielenkiintoinen kannanotto siihen, ettei sukupuolitauteihin tarvitsisi suhtautua sillä häpeilevällä tavalla, miten niihin on ollut tapana suhtautua. Tämä suurikokoinen maalaus on nimeltään Why do I have Syphilis? A History (2023). Siinä Fujiwara esittää historiankulun, joka on saanut kupan kulkemaan maailmankolkasta toiseen.

Helsingin taidemuseo HAMissa kävin myös. Siellä oli useampia näyttelyitä. Katja Tukiaiselta oli esillä teokset Bambi Forever (2007) ja Pieni nainen I (myös 2007). Tukiaisen teosten vaaleanpunaisuus on aina houkuttelevaa. Bambia on myös vaikea vastustaa, mutta tässä teoksessa se on lisäksi jotenkin häiritsevä, kuin kaksi päällekkäistä bambinpäätä olisi suuntautunut eri suuntiin.

Aivan toisenlaista värimaailmaa edusti Heikki Marilan teos Kukat XXIII (2009). Tykkäsin kovasti teoksen dramaattisuudesta.

HAMissa käydessä pitää aina katsastaa Tove Janssonin frescot. Tässä on yksityiskohta Juhlat kaupungissa -frescosta (1947). Teoshan on kuuluisa siitä, että siihen Jansson maalasi näkyvälle paikalle itsensä (tupakka kädessä) ja rakastettunsa Vivica Bandlerin (tanssimassa).

HAMissa oli myös vaikuttava Haegue Yangin näyttely. Taiteilijan tärkeä materiaali teoksissa olivat kulkuset. Niillä oli peitetty mm. Kahvat-nimisessä moniaistillisessa installaatiossa (2019) olevia veistoksia, joita aika ajoin liikutellaan kulkusia kilistäen.

Scififaneja ilahduttaa näyttelyssä luultavasti eniten teos nimeltä Soiva toteemirobotti (2023). Myös tämä hauska teos oli verhottu kulkusilla.

Vieraisilla Hertta Kustannuksen toimistolla

Vietin pari päivää talvilomastani Helsingissä. Silloin tarjoutui loistava tilaisuus vierailla Hertta Kustannuksen toimistolla Oksasenkadulla. Toimisto on oivallinen paikka ostaa tämän pienen, hyvin sympaattisen kustantamon kirjoja – ovessa oleva lappu kehottikin ihmisiä tulemaan rohkeasti sisään. Minulla oli kuitenkin vierailullani myös muu tarkoitus: oli kiva päästä katsomaan, millaisessa paikassa työstetään esikoisteokseni ne osat, joita en itse työstä läppärini äärellä.

Hertta Kustannus tosiaan julkaisee nuorille suunnatun selkokirjani Aurora/Eino kesäkuussa. Kirjan nimi voi vaikuttaa erikoiselta, mutta kirja on kääntökirja, jonka lukemisen voi aloittaa kummasta päästä tahansa. Auroran ja Einon tarina on romanttinen tarina kahdesta ysiluokkalaisesta, mutta on siinä paljon muutakin: huolta päihteitä käyttävästä äidistä ja jänniä hetkiä jääkiekkokaukalossa ja sen ulkopuolella. Jos laiskottaa, voi lukea vain toisen nuoren tarinan, mutta jos lukee toisenkin, saa asioihin uuden näkökulman. 

Elän siis jännittäviä aikoja. Kirja on tällä hetkellä selkokielen tarkastuksessa, jotta sille saadaan selkotunnus. Laadin kirjaan myös tehtäväpaketin, jota voi käyttää kouluopetuksessa. Sen ideointi olisi hyvä saada vähitellen käyntiin, vaikka olen työssäni moniakin tehtäväpaketteja yläkoululaisille laatinut. 

Hertan toimistolla vierähti tovi jos toinenkin, kun juttelin kustantamon Riinan ja Tuijan kanssa omasta kirjastani ja kirjallisuudesta yleensä. Vinhan kirjakaupalta ostettu samppanjanmakuinen tee oli mahtavan maittavaa, samoin Taidehallilta peräisin oleva lakritsi. 

Tajusin, etten ole esitellyt blogissani vielä Aurora/Einon etukansia, joita kääntökirjassa on tietenkin kaksi. Nämä on tehnyt Karin Niemi, joka tavoitti Auroran ja Einon olemukset niin hyvin, että ehkäpä hänellä on jokin taikakeino, jolla hän on tunkeutunut minun päähäni.

Erotiikkaa ystävänpäiväksi

Minne pakenisit, jos ystävänpäiväsuunnitelmat menisivät päin peppua ja odotettavissa olisi jaetun romantiikan sijaan yksinään kärvistelyä? Itse suosittelen Imatraa. Ota huone linnamaisesta Valtionhotellista, etkä voi koskaan tietää, mitä näiden ovien takana tapahtuu.

Itse kävin Imatralla jo joulukuussa, koska tarvitsin hieman tukea mielikuvitukselleni. Valitsin nimittäin Valtionhotellin eroottisen tarinani tapahtumapaikaksi. Yksinäinen ystävänpäivä -novelli kertoo nimensä mukaisesti ystävänpäivästä. Päähenkilöt ovat Emilia ja Ilari, jotka kohtasivat jo aiemmin Luokkakokous-novellissani.

Yksinäinen ystävänpäivä ilmestyy – ystävänpäivänä. Sen voi kuunnella, kun klikkaa alla olevaa kuvaa.

Omaan Imatran-matkaani sisältyi ehkä vähemmän miehiä kuin Emilian vierailuun paikkakunnalla, mutta reissu oli silti antoisa. Joulukuussa hotellissa oli rauhallista ja sain fiilistellä tunnelmia ilman häiriöitä, kirjoitella muistiinpanoja ja ottaa valokuvia. Imatran Valtionhotelli on näkemisen arvoinen myös ilman novelliprojekteja. Se on komea rakennus, joka on joka puolelta hauskasti erinäköinen. Yksityiskohdissa riittää ihastelua.

Vaikka aivan aina ei ole mahdollisuutta mennä paikan päälle katsomaan, millainen oman tarinan miljöö oikeasti on, tällaiset vierailut ovat erittäin kannatettavia. Tällä kertaa huomasin, että minulla oli aivan erilainen mielikuva näköalatasanteesta, jolta Imatrankoskea voi ihailla. Jouduin tunkemaan henkilöni paljon pienempään tilaan kuin mihin olin heidät alun perin kirjoittanut. Kun padon sulkuportit avataan, koski vyöryy uomaansa tässä näkyvän sillan alta.

Nyt uoma oli kuivahko, luminenkin. Jotenkin se kertoi kuitenkin hallitsemattomasta luonnonvoimasta, joka olisi kiva nähdä vapaanakin.

Koski on voimakas ja vastaanpanematon kuin orgasmi, ainakin Emilian kokemuksen mukaan:

Olin ollut orgasmin partaalla jo pitkään. Silti se jysähti kehooni kuin yllättäen vapaaksi päässyt koski. Se vyöryi lävitseni kuohuvana vesimassana ja hyökyi aaltoineen jokaiseen soluuni.

Oli hauska kirjoittaa pitkästä aikaa erotiikkaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitin uuden tarinan jo tutuista henkilöistä. Hauska kokemus sekin. Nyt sitten vain jännittämään, kuuluuko tästä mitään palautetta.

How to Plot Romance Fiction – tiivis esitys romanttisen tarinan suunnittelusta

Pidän suunnittelua hyvin tärkeänä vaiheena omassa kirjoitusprosessissani. Minulla pitää olla selvillä, minne tarina on menossa, ennen kuin lähden sitä enempiä kirjoittelemaan. Kohtausluettelon laatiminen sopii minulle, koska sen mukaan ensimmäisen version kirjoittamisessa on helppo edetä ja voi puskea vaikka väkisin eteenpäin, kun on tiedossa, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Nina Harrington on kirjoittanut romantiikkaoppaansa How to Plot Romance Fiction intuitiiviselle kirjoittajalle, mikä äkkiseltään kuulostaisi joltakulta aivan muulta kuin minulta. Kirja kuitenkin näytti tiivistävän hyvin romanttisen tarinan keskeiset elementit, joten päätin tarttua siihen kaikesta huolimatta.

Oppaan mukaan romanttinen tarina syntyy kuuden askelen avulla. Ne ovat karkeasti seuraavat:

1) Hahmota tarinan premissi eli idea muutamalla virkkeellä. 

2) Kehittele toinen romanssin osapuolista (sankaritar). 

3) Kehittele sankarittarelle yksi uskomus, joka rajoittaa hänen tekemisiään. 

4) Päätä, millä tavalla sankaritar on elämässään vaikeassa tilanteessa. 

5) Kehittele toinen romanssin osapuolista (rakkaudenkohde), joka haastaa sankarittaren ja rakastuu tähän. 

6) Yhdistä tarinaidea ja henkilöhahmoideat. 

Harrington ajattelee, että aloituskohtausten (ensimmäisen näytöksen) suunnittelu tarkasti on erityisen tärkeää. Siinäkään ei pidä keskittyä siihen, mitä tarkalleen tapahtuu, vaan miettiä henkilöhahmojen taustat ja se, miten ne vaikuttavat tarinassa. Keskeistä on, että rakastavaiset joutuvat tilanteeseen, jossa eivät voi välttää toistensa tapaamista. Rajoittavat uskomukset aiheuttavat automaattisesti sen, ettei rakkaus voi heti toteutua, ja niistä onkin lopuksi päästävä eroon.

Aluksi opas vaikuttaa melkein väittävän, että kirjoittajan pitäisi luottaa kokonaan alkuasetelman voimaan, joka vyöryttää koko tarinan kaikkien käänteidensä kautta loppuun. Onneksi näin ei kuitenkaan ole. Harrington kehottaa perehtymään tarinan rakenteeseen ja esittelee sen myös itse. Siksi teosta voi hyvin käyttää sellainenkin kirjoittaja, joka haluaa suunnitella kaiken todella tarkkaan. Harrington esittelee tarinan tärkeät käännekohdat, jotka jokaisen kirjoittajan on hyvä hahmottaa.

Oppaan lähestymistapa tarinan suunnitteluun on siis se, että lähtöasetelma eli ensimmäiset kohtaukset mietitään huolellisesti, minkä jälkeen niiden pohjalle on helppoa rakentaa tarinan karkea runko. Sitten voikin mennä sen mukaan, minne henkilöhahmot kirjoittajan vievät. Rakennesuunnitelma auttaa, mutta se saa muuttua aivan sen verran kuin on tarpeen.

Harringtonin toimintatavassa ensimmäinen näytös eli tarinan ensimmäinen neljännes myös uudelleenkirjoitetaan perusteellisesti niin monta kertaa, että alkuasetelma todella kirkastuu. Sitten voi suunnitella loput näytökset tarinasta – tai ainakin niiden tärkeät käännekohdat.

Harrington korostaa leikkimistä, kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen miettimistä, jotta hahmoille ja heidän kauttaan tarinalle saa luotua mahdollisimman toimivan perustan. Editointivaiheessa voi sitten kaivella esiin tarvitsemaansa teoriaa tarinan rakenteesta. Tällä tavalla varmasti saa nopeammin aikaan tekstin ensimmäisen version. Myönnettäköön, että varmasti mietin sitä tehdessäni edelleenkin liikaa, siitäkin huolimatta, että olen tietoisesti yrittänyt ajatella, että kirjoitan, vaikka tulos näyttäisi omaan silmään kovinkin huonolta.

Oppaassa häiritsee hieman vihjailu – tai ihan suoraan sanominenkin –, että rankempi suunnittelu ei ole viisasta. Voihan niin tehdä, mutta joutuu kuitenkin heittämään suuren osan työstään menemään, väittää Harrington. En ihan suoraan usko, että huolellinen suunnittelu olisi turhaa, kunhan siihen ei jää jumiin tai pidä editointivaiheessa liian kovasti kiinni suunnitelman ja ensimmäisen version ratkaisuista. Suunnittelu on pohtimista, ja se antaa tekstille aina jotain. Harringtoninkin tavassa tehdä on monet asiat mietitty tarkkaan ennen kirjoittamista, joten sekään ei todellakaan ole fiilispohjalta kepeästi kirjoittelua. 

How to Plot Romance Fiction on nopeasti luettava romantiikan kirjoittamisen opas. Ajattelin kokeilla sen esittelemää tapaa suunnitella tarinan perusta. Katsotaan, mitä siitä tulee. Voi olla vaara, että jos tämä toimii, romanttisia tarinaideoita saattaa alkaa pukata kovaan tahtiin. Edellisiäkin olisi kirjoitettavaksi lähivuosiksi. Mutta tervetuloa positiiviset ongelmat, jos niikseen on.

Same Time Next Year – hämmentävä lätkäromanssi

Järkiavioliittotroopin liittäisi ensimmäiseksi historialliseen romantiikkaan, mutta kyllä sitä käytetään nykyaikaankin sijoittuvassa romantiikassa – kirjailijan on vain keksittävä hieman erilaiset syyt sille, miksi avioliittoon päädytään. Yksi tällainen syy on tietenkin oleskelulupa jossain, missä ei muutoin saisi viettää määrättömästi aikaa. Tämä syy johtaa avioliittoon baarityöntekijä Brittan ja jääkiekkouraa NHL:ssä tavoittelevan Sumnerin välillä Tessa Baileyn pienoisromaanissa Same Time Next Year. 

Britta on Bridgeportissa Yhdysvalloissa asuva baarityöntekijä. Hänen unelmansa on päästä Sluggers-baarin osaomistajaksi. Rahat eivät vain ihan riitä siihen.

Sumner on jääkiekkoilija, joka tavoittelee NHL-uraa epärealistisen vanhana, mutta menköön tämän kerran. Hän pelaa Brittan velipuolen joukkueessa, ja sekä joukkueen että Sumnerin kannalta olisi parempi, että hän saisi olla joukkueessa. Lait kuitenkin pakottavat hänet takaisin kotimaahansa Kanadaan. Paitsi että tietenkin hän saisi jatkaa asumista Yhdysvalloissa, jos hänellä olisi puoliso, joka on maan kansalainen.

Ajatus Brittan ja Sumnerin avioliitosta tulee Brittan velipuolelta ja vaatii hieman sulattelemista. Naimisiin kuitenkin päädytään, koska se mahdollistaa myös Brittalle osaomistajuuden Sluggersista. Avioliitto johtaa tietenkin ajan kanssa rakastumiseen ja rakkauteen. Itse asiassa koko kirjan lyhyt mitta on vääntämistä sen kanssa, miten halut pysyisivät jollain tapaa kurissa, ja tässä näköjään halut tarkoittavat suunnilleen samaa kuin rakkaus.

Sekä Britta että Sumner kieriskelevät siis vähän liikaakin – voitteko kuvitella, että minä sanon näin – seksihalujensa kourissa. Sänkyyn päädytään melko aikaisin tarinassa, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka erilaiset käsitykset pääparin osapuolilla on siitä, missä tilanteessa on seksin aika. Britta nimittäin haluaa korostaa, että seksi on vain seksiä, ja Sumner puolestaan on sitä mieltä, että seksi kuuluu parisuhde-rakkauspakettiin. Tässä on tarinan keskeinen ristiriita, joka juontaa päähenkilöiden erilaisista taustoista.

Same Time Next Year näyttää tapahtumia sekä Brittan että Sumnerin näkökulmasta. Tämä lienee yksi syy siihen, että päähenkilöiden välinen yhteys ei toiminut minulle ihan toivotulla tavalla. Sumner ei vaikuta mieheltä minun makuuni. Positiivista on se, että mies kaipaa tässä oikeaa parisuhdetta, mutta enemmän kyllä Sumnerin mielessä pyörii yksinkertaisesti seksinhimo. Henkilöhahmo voi olla puoleensavetävä, vaikka olisi hieman karkeakin, mutta Sumner… No, ehkä tämä hänen repliikkinsä Brittan rinnoista kertoo jotain: ”I’ve never thought of spitting on and slapping another woman’s tits. Only these.”

Sen sijaan pidin paljon siitä, kuinka erilaiset perhetaustat Brittalla ja Sumnerilla on. Sumner on elänyt perheessä, jossa vanhemmat elävät vuosisadan rakkaustarinaa. Sumnerin isä ottaa joka vuosi kuvan vaimostaan paikassa, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kerää kuvat kollaasiksi seinälle. Brittan isä puolestaan on yhtäkkiä ilmoittanut, että hänellä on toinen perhe, ja häipynyt. Brittan ajatukset suhteeseen ryhtymisestä ovat raastavat ja hyvin samaistuttavat ilman samankaltaista taustaakaan kuin hänellä on: 

Since the moment my father dropped the bombshell on me and my mother, I’ve lived with the belief that such a painful tragedy can happen to anyone. At any time. That letting people close meant opening myself up for an eventual blow that I won’t see coming. They will eventually choose someone else over me. They will decide to move on, and I’ll be left lonely and reeling, wondering if I was the problem. 

Same Time Next Year ei oletettavasti kuvaa jääkiekkomaailmaa kovin uskottavasti. Se ei ehkä ole romantiikassa kovin iso ongelma. Mutta teos on kokonaisuutenakin melko hämmentävä kokemus. Romanttiseksi en sitä kovin paljoa edes sanoisi, vaikka selvästi siihenkin suuntaan se kurottelee. Tarinassa on koskettavia elementtejä, ne ovat mielestäni sen vahvin puoli. Siksi tuntuukin, että seksi saa liikaa tilaa. Se on ehkä kekseliästä perusromantiikan seksikohtauksiin verrattuna, mutta harmillisesti ei positiiviseen suuntaan.

Jääkiekkoromansseja tuntuu olevan melko paljon. Tämä oli ensimmäinen lukemani. Toivon, että muissa myös sankari on hieman enemmän sellainen, että minäkin lukijana voisin häneen retkahtaa.

Krinoliinijoulu – ihana paroni, makeisia ja kummittelua

Lovisa on tullut elämänsä taitekohtaan. Työskentely makeispuodissa Ulltunassa saa jäädä taakse, samoin Ruotsi. Lovisa on päättänyt lähteä Amerikkaan, jossa kukaan ei tiedä mitään hänen menneisyydestään. Lähtö on jo lähellä, kun Lovisa törmää läheisessä Mollbergan kartanossa asustavaan paroni Valdemar von Dreveriin. 

Valdemar tuntee olevansa ehkä vielä enemmän loukussa kuin Lovisa. Hän on leski, ja edesmenneen puolison perhe on asettanut hänelle uhkavaatimuksen, joka toteutuu, jos Valdemar jakaa taas elämänsä jonkun naisen kanssa. Valdemar ei todellakaan juokse naisten perässä vaan haluaisi paremminkin erakoitua kartanoonsa. Ikävä kyllä hänet painostetaan järjestämään tanssiaiset. Sinne paroni puolestaan tilaa makeisia puodista, jossa Lovisa työskentee. Pian Lovisa ei enää tiedä, haluaako paeta Ruotsista, eikä Valdemar, tahtooko pysyä erossa naisista. Mutta kumpaakin piinaa menneisyys.

Amanda Hellbergin romanttinen romaani Krinoliinijoulu sijoittuu vuoteen 1870. Se on nimensä mukaisesti joulukertomus, mutta joulu ei vyöry päälle niin kovaa, että kirjan voisi kyllä lukea muunakin aikana, joskin lumen keskellä – ja erityisesti paukkuvia pakkasia kokiessa – se toiminee paremmin. 

Ehdottomasti ihaninta tarinassa on, että se kertoo siitä, kuinka ihanaa on, kun tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, kunhan uskaltaa edetä asioissa suuntaan, johon sydän ohjaa. Sekä Lovisan että Valdemarin taustoja pihdataan loppumetreille saakka – ehkä niistä olisi voinut jo aiemmin paljastaa vähän enemmän – ja ne ovat rankat. Synkistä menneisyyksistä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan halua toisen kaikkoavan viereltään. Mutta kummallakin on kova pelko, ettei toinen voi hyväksyä synkkää menneisyyttä. Niin, aika useinhan ihmiset oikeastikin ovat ankarampia itseään kuin toisia ihmisiä kohtaan.

Sankaritar Lovisa ontuu toista jalkaansa eikä pidä itseään puoleensavetävänä. Hänellä on kuitenkin sillä lailla hyvä itsetunto, ettei hän nöyristele ketään. Sankari Valdemar on puolestaan riittävän korkeassa asemassa ollakseen ihana romanttisen tarinan sankari mutta mikä vielä parempaa, hän ei pidä itseään liian hienona herrana tarttuakseen myös askareisiin, joita kartanossa on.

Sivuhenkilöistä mieleenpainuvin on Ulrike Mottschalk, joka on tullut paronin kartanoon koristelemaan sitä kukilla tanssiaisia varten. Ulrike on saanut päähänsä, että hän ottaa paronin itselleen - tai paremminkin, että paroni yksinkertaisesti kuuluu hänelle. Ulriken ilmestyessä tarinaan olin sitä mieltä, että tällaista hahmoa ei tarvittaisi lainkaan. Loppua kohden nainen muuttui kuitenkin varsin onnistuneeksi romanttisen tarinan pahattareksi. Siihen nähden Lovisan sivulauseeseen ympätty anteeksianto Ulrikelle tarinan lopussa tuntui kieltämättä turhalta. Sankaritar saa olla hyväsydäminen mutta ei hänen epäuskottavan anteeksiantavainen tarvitse olla.

Hieman yllättäen – takakannessa ei mainittu asiasta – tarinassa on myös yliluonnollinen elementti. Mollbergan kartanossa kummittelee. Kummitustarina istuu luontevasti tarinan kokonaisuuteen eikä vie yöunia.

Krinoliinijoulu venyttää uskottavuuden rajoja melkoisen monta kertaa ilman kummitteluakin. Muun muassa Lovisan ja Valdemarin yhteenotto susien kanssa tuntuu epärealistiselta, samoin se, että Ulrike voisi toteuttaa kaikki uhkauksensa. Mutta suurten tunteiden vellonnassa annoin epäuskottavuuden enimmäkseen anteeksi. Sen sijaan hieman häiritsevää oli se, kuinka Lovisa ja Valdemar päätyivät ensimmäisen kerran intiimiin kanssakäymiseen. Seksuaalista jännitettä ei mielestäni pohjustettu sillä tapaa, että se olisi voinut purkautua yhtäkkiä siten, että Valdemar vain pyysi Lovisan makuukamariinsa, mitä seurasi sivutolkulla seksikohtausta.

Kokonaisuutena Krinoliinijoulu oli kuitenkin viihdyttävää historiallista romantiikkaa. Virkistävää oli se, että tarina sijoittui Ruotsiin. Uskoisinpa, että ensi vuonna joulunaikaani tuo viihdykettä sarjan toinen osa Rubiininpunainen joulu.

The Mistletoe Mistress – jännitettä täynnä oleva historiallinen joulurakkaustarina

Tämänkertaisen joululoman englanninkieliseksi romantiikaksi osui Maddison Michaelsin The Mistletoe Mistress, pienoisromaani, jolla on yhteys kirjailijan Saints & Scoundrels -sarjaan. Kirja onnistui viihdyttämään ja jokseenkin hyvin myös tekemään tarinasta riittävän kokonaisen lyhyestä mitasta huolimatta. Romanttisia pienoisromaaneita kun joskus tuntuu vaivaavan se, että tarina tuntuu liian pelkistetyltä.

Michael Drake, Blackthornin varakreivi joutuu mukaan vetoon, jossa tavoitteena on vietellä ensimmäinen nainen, joka kävelee eräissä tylsissä juhlissa mistelin alta. Mukana vedossa on kaksi hänen ystäväänsä, jotka ovat asiasta innostuneempia kuin Michael, sillä hänen mielestään kohteeksi osunut nainen on vetoon aivan väärä. Michaelilla on kuitenkin syynsä kilpailla naisesta – hän on luvannut tämän kuolleelle veljelle suojelevansa naista.

Sankaritar Holly ei mielestään kuitenkaan tarvitse ketään pitämään hänestä huolta. Hän on itse asiassa huolehtinut ihan itse myös siskoistaan, kun sekä isä että veli Edward ovat kuolleet. Michaelin Holly tuntee jo pitkän ajan takaa, sillä Michael on ollut Edwardin hyvä ystävä. Miehet ovat lähteneet yhdessä Krimin sotaan, mutta vain Michael on palannut takaisin Englantiin.

Holly ja Michael ovat ottaneet aina yhteen kiivaasti. Sama jatkuu nyt. Kumpikin on voimakastahtoinen ja pääparin välillä onkin kisa, kumpi keikauttaa aina olemassa olevan tilanteen omaksi edukseen. Suuria vähemmän äkäisiä tunteita toista kohtaan on, mutta varsinkaan Michael ei myönnä niitä edes itselleen. 

Holly siis kokee, että Michael sotkeutuu asioihin. Hän tahtoisi olla omillaan, koska hänellä on salaisuuksia. Hän sorkkii tallelokeroita ja esittää olevansa leski, vaikka tosiasiassa on täysin koskematon. Tähän on tietenkin pätevät, jalot syynsä. Michael ei ole sen parempi: hän kantaa mukanaan taakkaa Edwardin kuolemasta. Näistä asetelmista tarinassa riittääkin jännitettä. Olennaista on toki jännite pääparin välillä, koska tarina keskittyy tietenkin Hollyn ja Michaelin tunteisiin toisiaan kohtaan.

Michaelissa elää vahva velvollisuudentunto. Hänen ajatuksensa Hollysta ovat ristiriitaiset:

Of course, he didn’t have feelings for Holly Jenk—Carlton. Edward’s younger sister had always been extremely bossy, with decided opinions about right and wrong, and she’d very much considered Michael a bad influence over her brother and had always been lambasting them as young men over their escapades. She’d been a bloody pain. An attractive bloody pain, but a pain, nonetheless.

Veto antaisi Michaelille hyvin mahdollisuuden päästä Hollyn hameen alle – haluja kun on – eikä Michaelin tarvitsisi sitoutua naiseen kummemmin. Michael näkee kuitenkin vedossa mukana olevat ystävänsä hurvittelevina elostelijoina, joilta Hollya on suojeltava. Samaan joukkoon hän taitaa laskea hieman itsensäkin, mutta koska Hollylla ei ole muita suojelijoita, Michaelin pitää pitää itsensäkin erossa naisesta.

Holly pitää Michalia pahimmansortin naistenmiehenä. Sellaiseen ei todellakaan aleta rakastumaan.

He was the sort of man one could all too easily give one’s heart to, and then without meaning to he’d shatter it into pieces when his eyes wandered across to another woman, as rake’s eyes were bound to do. 

Michaelissa on sekin ongelma, että hän on Hollylle aivan liian korkeassa asemassa. Monenlaisia mielen esteitä on siis myös rakkauden tiellä – tai ainakin sille antautumisen tiellä. Mutta muulle kuin rakkaudelle antautuminen alkaa tuntua Hollysta aivan järkevältä, kun miesten veto paljastuu hänelle. Siitä sitten äkkiä asiaan ennen kuin Michael hoksaa, ettei Hollylla oikeasti olekaan kokemusta intiimistä kanssakäymisestä miehen kanssa. Michaelin kanssa voi tehdä sopivan diilin, ja kaikki voisi mennäkin Hollyn suunnitelman mukaan, ellei mies olisi niin velvollisuudentuntoinen.

Kaiken tunnekieputuksen ja keskinäisen valtataistelun jälkeen rakastavaiset tietenkin saavat toisensa. Ja oletettavasti heistä tulee olemaan toisilleen vastusta jatkossakin, mutta riitojen jälkeen odotettavissa on sovintointohimoja.