Miksi verkostoitua?

Heinäkuussa vietin taas muutaman päivän Usva-leirillä Ristiinassa Anne Leinosen luona. Tavoitteeni oli olla tavoitteeton eli viettää leiri juuri senhetkisen fiiliksen mukaan. Kirjoittajaporukassa voi halutessaan uppoutua kirjoittamaan, tai vaihtoehtoisesti liukua keskustelusta toiseen, puhua kirjoittamisesta ja vaikka elämästä ihan yleensä ottaen.

Miksi on tärkeää tavata muita kirjoittajia? Miksi on tärkeää tuntea ihmisiä, jotka tekevät samaa kuin itse tekee? Yksinkertainen vastaus voisi olla, että rakkaus samaan asiaan – tai rakkaus-vihasuhde – yhdistää ihmisiä niin, että puheenaiheet eivät lopu ja voi kokea tulevansa ymmärretyksi. On kivaa olla ihmisten kanssa, joiden kanssa on jotain yhteistä. On kuitenkin myös vielä tärkeämpiä syitä, miksi verkostoituminen kannattaa.

Ensiksikin ymmärretyksi tuleminen on paljon enemmän kuin se, että voi kertoa taistelevansa jonkin kirjoittamiseen liittyvän asian kanssa ja kuulla, että niin muutkin tekevät. On iso asia oivaltaa, mitä oikeasti tarkoittaa, että kaikki kipuilevat samanlaisten ongelmien kanssa luodessaan jotain. Se tarkoittaa sitä, että vaikka olisi saanut onnistumisia ja arvostusta, tie ei ole sileä vaan täynnä pettymyksiä, vaikeuksia, epäonnistumisia, epävarmuutta ja vaikka mitä ikäviä tunteita. Tunteiden vuoristorata ei ole uusi normaali vaan ikiaikainen normaali, joka on vain hyväksyttävä.

Verkostuminen auttaa näkemään, että epämiellyttävien tunteiden ja epäonnistumisten lisäksi kirjoittajan tiellä on hyvin paljon ihanaa – onnistumisia, itsevarmuutta, iloa – ja sen ihanan saamiselle on oikeastaan vain yksi ehto: ei saa lopettaa tekemistä, pitää luottaa omaan juttuunsa ja jatkaa. Kun tuntee tarpeeksi ihmisiä, näkee, että vaikka on hyvin kiistämätöntä, että he ovat taitavia, vielä kiistämättömämpää on, että he ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä. Se asettaa oikeisiin mittasuhteisiin sen, kuka voi esim. julkaista tekstejään ja saada kustannussopimuksia. Kysymys ei ole ylimaallisista ihmisistä, jotka jumalallisilla kyvyillään ylittivät julkaisukynnyksen, vaan ihmisistä, jotka halusivat kehittyä ja jatkoivat, vaikka niskaan tuli paskaa. Sellaista kun aikansa katsoo vierestä ja itsekin jatkaa, tulee jossain kohtaa ajatus: Ei se ole mahdotonta minullekaan. Minunkin vuoroni on joskus.

Kirjoittamisessa ja kustantamisen maailmassa on myös paljon opittavaa. Siinäkin verkostoituminen auttaa. On hyvä kuunnella kokeneempia. Asiat eivät tapahdu nopeasti, mutta vähitellen huomaa, että itsellä on myös yhä enemmän annettavaa muille. Sitten oivaltaa, että onkin aika hyvin verkostoitunut, tuntee ihmisiä, joiden kanssa yhdessä voi tehdä asioita, on ihmisiä, joiden näkemyksiin luottaa ja joita voi kysyä esilukijoiksi omille teksteille. Huomaa, että omaa osaamista myös arvostetaan. Ja koko ajan saa imeä itseensä lisää oppia ja osaamista – tekemällä ja kuuntelemalla toisia.

En ole koskaan ollut ihminen, joka osaa tehdä helposti tuttavuutta missä tahansa uusien ihmisten kanssa. Olen siis huono verkostoituja. Mutta jopa minä olen alkanut huomata, että olen löytänyt yhteisön, jossa ihmiset ilahtuvat minut tavatessaan - tai paremminkin, että luotan ja uskon oikeasti siihen, että minusta pidetään - ja jossa voi puhua intomielisesti siitä, mikä on itselle tärkeää.

Yksi ihminen tuntee toisen ihmisen ja toinen kolmannen. Siksi verkostoitumisen voi aloittaa mistä vain: yhden päivän kirjoituskurssilta, kirjoittajaryhmistä, tapahtumista, huhuilemalla samanmielisiä somessa. Lämmin suositus tällaiseen toimintaan. Ja suurkiitos kaikille, jotka ovat vinkanneet minulle ihmisiä tai vinkanneet minusta ihmisille, ja kaikille, jotka ovat kannustaneet ja kommentoineet. Olen pikkuhiljaa saanut kerätä hedelmiä siitä, mitä olen kirjoittamisen eteen tehnyt teidän tuellanne. Toivottavasti olen myös itse ainakin ajoittain samanlainen voimavara toisille ihmisille.

Helteisellä Usva-leirillä

Vaatimattomien laskelmieni mukaan olen nyt osallistunut Anne Leinosen kotonaan Ristiinassa järjestämille Usva-leireille kolme kertaa. Viimeisimmältä palasin viime sunnuntaina.

Usva-leirit ovat kirjoittajaleirejä, joilla pääsee vaihtamaan ajatuksia toisten spefikirjoittajien kanssa, kirjoittamaan, rentoutumaan - ja tällä kertaa myös ihmettelemään, miksi kuu ei suostunut näyttäytymään kunnolla juuri sinä iltana, kun sen piti pimennyksensä vuoksi näyttäytyä dramaattisena verikuuna.

Parasta Usva-leireissä on se, että siellä voi olla niin päin kuin itsestä tuntuu. Paljon aikaa yksin viettävänä en välttämättä pystyisi hurjaan sosiaaliseen kanssakäymiseen useaa vuorokautta peräkkäin. Usva-leirillä voi kuitenkin halutessaan aina majoittua johonkin nurkkaan läppärin kanssa, laittaa kuulokkeet korviinsa ja kirjoittaa doom metalia kuunnellen, jos siltä tuntuu. Sitten kun kaipaa juttuseuraa, sitä löytyy välittömästi.

Pörriäinen lentää auringonpaisteessa(kin)

Helle suosi tai tuskastutti leiriläisiä, mutta ainakin minun yleisfiilikseni oli, että kuumuus on kuumempaa kaupungissa kuin metsän keskellä. Leiriolosuhteet olivat siis lämpötilan osalta helpotus verrattuna kotona hikoiluun. Itseäni viehätti kuitenkin kuumimpaan aikaan viilennettyjen sisätilojen lämpötila enemmän kuin ulkoinen auringonpaiste. Mutta luontoa ei toki pidä kokonaan unohtaa silloin kun sen äärelle on mahdollista päästä pari askelta ottamalla. Eikä nuotiota, varsinkaan silloin kun siellä paistuu makkaraa, jota voi syödä luovassa seurassa. Monet nauttivat myös uimisesta, itse olen vain huono uimari ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Usva-leirille voi perinteisesti tuoda ylimääräisiä kirjojaan toisten rohmuttaviksi. Itse tulin paikalle julkisilla kulkuvälineillä, joten vaihtokirjat jäivät tuomatta. Tässä kohtaa on varaa kunnostautua jatkossa. Kerrytin kuitenkin omaa kirjavarastoani kahdella kirjalla: mukaan lähtivät Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi ja William Styronin Sofien valinta.

Hylättyjen kirjojen joukossa oli myös Anaïs Ninin Pikkulinnut, jonka olisin taatusti hamunnut itselleni, ellei minulla sitä jo olisi. Jotenkin näytti siltä, että sitä syystä tai toisesta kartettiin. Ehkä laatuerotiikka ei ole kaikkien laji tai sitten se on kaikkien laji siinä määrin, että jokaisella oli jo kirja omassa hyllyssään. Lopulta Pikkulinnut kuitenkin päätyi onnellisesti uudelle, sitä varmasti arvostavalle omistajalle.

Toinen kirjoihin liittyvä perinne oli kirpputorikierros lähialueella. Lähdin mukaan, kun kaksi autoa suuntasi kohti Mikkeliä ja kirpputori Ajatonta sekä Kierrätyskeskusta, josta olisi tiedossa kassillinen kirjoja eurolla. On lohdullista olla seurassa, jossa ymmärretään kirjojen päälle. On myös hyvä tunne kokea itsensä kirjahamstraajana edes joskus maltilliseksi. Herkullisin löytöni oli Ihanaa antiikkia – tunnista kertaustyylien esineet -kirja, josta saan kultaakin kalliimpaa tietoa 1800-luvun huonekaluista ja erinäisistä esineistä. Juuri näitä minun on tarpeen tutkia tekstejäni varten, varsinkin yhtä pidempää, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen 1800-luvun loppupuoliskon Suomeen. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja mikä parasta, tietenkin nimitykset esineille.

Toinen asia, jossa on syytä kunnostautua, jos jatkossa pääsee mukaan Usva-leireille, on viski. Viskin juominen ei sinänsä tuottanut vaikeuksia, kuten ei myöskään punaviinin, Jaloviinan tai muiden tarjolla olleiden juomien. Vaikka nähtävästi kukaan ei pahastunut siitä, että join toisten juomia, pidän vähintäänkin kohtuullisena, että seuraavalla kerralla varustaudun itse vähintään isolla pullolla viskiä, joka on kaikkien halukkaiden käyttöön.

Oma kirjoittamiseni jäi aika vähiin leirillä mutta luulen, ettei se ole kovin olennaistakaan. Sain tehtyä jotain kirjoittamiseen liittyviä asioita ja sain olla tekemättä asioita, jotka ovat stressaavia. Se ei tuota satoa välttämättä sillä sekunnilla mutta jossain vaiheessa alkaa rönsytä ideoita tai mieli alkaa kehitellä vähintään yhtä, joka pulppuaa joka suuntaan.

Lopuksi kiitos kaikille kaikesta. Seurasta. Ajatuksista. Paellasta. Salmiakista. Kakusta. Cthulhu-informaatiosta. Puuceetunnelmasta. Siitä, että minulle taas kerran kerrottiin, mikä on se asia, jonka osaan hyvin. Niin, ja viskistä.

Ensimmäistä kertaa usvaisella leirillä

Verkostoituminen ei ole koskaan ollut alaani, mutta jonkinlaista sen yrittämistä on ollut havaittavissa viimeksi kuluneen vuoden aikana. Toisten spefikirjoittajien tapaaminen on aina antoisaa, niitä elämän hetkiä, jolloin jollain lailla kokee olevansa kaltaistensa joukossa. On nimittäin ihanaa esimerkiksi päivitellä yhdessä sitä, että tarinassa esiintyvä lohikäärme voi olla joillekuille ylitsepääsemätön ongelma.

Ilmeisesti olen onnistunut verkostoitumisessa jossain määrin, sillä pariltakin ihmiseltä tuli minulle ilmoitus, että tänä kesänä on jälleen Usva-leirejä kirjailija Anne Leinosen kotona Ristiinassa. Ilmoitukseen sisältyi ajatus siitä, että olisi mukavaa, jos minäkin olisin tällä kertaa mukana. Innostuin asiasta heti, ja erinäisen väärän päättelyn ja siitä seuranneen hetkellisen epäonnen jälkeen sain paikan Usvan työleiriltä, joka järjestettiin 18. - 20. tätä kuuta. Sekin valaistui minulle, ettei Ristiina ole Turun suunnalla. Niinpä olin kuin olinkin aikaisin aamulla ensimmäisenä leiripäivänä aivan oikealla puolella Suomea.

Työleirin tarkoituksena oli työskennellä sopiva määrä, tavata muita kirjoittajia, saada palautetta kesken olevasta tekstistä, jos sellaisen oli toisille luettavaksi lähettänyt ja – tämä oli henkilökohtainen tavoitteeni – juoda punaviiniä punaviinistä pitävässä seurassa. Kerrankin pääsin kaikkiin tavoitteisiini! Se on elämässäni noin keskimäärin aika lailla harvinaista. Leirillä sai luoda oman työskentelytahtinsa, ainoastaan palautesessiot sovittiin oman palauteryhmän kanssa ja ruokailuajat määrättiin ylemmältä taholta (niistä voi todeta, että ne oli ajoitettu täydellisellä tavalla niin, ettei nälkä käynyt kertaakaan mielessä – ja ruoka oli myös erittäin maistuvaa). Palauteryhmässäni perehdyttiin varsin pitkällisesti jokaiseen käsiteltävänä olevaan tekstiin ja ihasteltiin sitä, kuinka erilaisia tekstejä ryhmän kirjoittajat olivat työstämässä. Itse sain palautetta, josta osa tuleekin pian hyödynnettyä keskustelussa olleen novellin työstämisessä. Palaute sulaa vielä erään toisen, ei-kirjallisen projektini vuoksi ensi viikkoon ja sitten se pääsee antamaan parantavia aineksia tekstiini.

Leirin osallistujalista oli siinä mielessä itselleni mukava, että jotkut osallistujista olivat ennestään tuttuja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssipäiviltä ja syysleiriltä viime syksyltä mutta joukossa oli myös uusia tuttavuuksia. Niinpä sai vaihtaa ennestään tuttujen kanssa kuulumiset ja samalla saattoi laajentaa tuttujen kirjoittajien verkostoaan.

Entäs se työskentely sitten? Työleiri kuulostaa ankaralta raatamiselta. Itselleni – ja varmasti monille muillekin – se oli kuitenkin vapaata kaikesta muusta, jotta voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Itse olin tyytyväinen, että sain työstettyä raakatekstiä arviolta noin viisi sivua. Tosin sen katsominen oli mielenkiintoinen kokemus, sillä viimemmäksi olen tehnyt kolmatta editointiversiota ensimmäisestä antologiaan pääsevästä novellistani, ja toki loppusilausta vailla olevan tekstin läpi käyminen tuntuu hieman erilaiselta kuin ensimmäisen hapuilevan version ihmettely saman tien, kun sen on juuri saanut näpyteltyä ruudulle. Toisaalta juuri siinähän konkretisoituu se, että teksti tosiaan muokkautuu ja että siinä hapuilevassa versiossakin voi olla ainesta, joka muuttuu joksikin ajan kanssa.

Lisäksi voin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, sillä kirjoitin kohtauksen, joka vaati hieman henkistä ponnistelua. Siis sellaisen, jossa tietää, mitä tulee tapahtumaan mutta jonka laittaminen näkyville ylittää jonkinlaisen kynnyksen. Tosin tässä tapauksessa olen ilmeisesti muuttunut ujommaksi, sillä löysin juuri laatikoistani ikivanhoja tekstejä, joissa käsiteltiin samankaltaista asiaa aivan muitta mutkitta (muistikuvaa ujoilu-tuskailusta niitä tekstejä kirjoittaessa ei ole, mutta myönnetään,että onhan pinnistely saattanut unohtuakin). Vanhoja tekstejäni kaivellessani huomasin senkin, että olen kirjoittanut aivan samoista aiheista jo lukioikäisenä. Eikö vieläkään kaikki klassisista saduista, teenjuonnista ja sukupuolisesta kanssakäymisestä ole sanottu? No, ei tietenkään. Sitä paitsi ainahan voin kuvitella, että minulla on nyt näistä asioista enemmän sanottavaa kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Niin, ja tietysti rakkaudesta. Siitä vasta kuvittelen sanottavaa olevankin...

Ensimmäinen Usva-leirini oli mukava kokemus. Kun kirjoittamisasioille on varattu aikaa, ne alkavat myös kehittyä päässä aivan eri tavalla. Niinpä leirin jälkeen aivoni ovatkin olleet tekstien suhteen ideoivammat kuin pitkään aikaan. Pian minulla onkin taas onneksi paremmin aikaa myös kirjoittamiseen, vaikka nyt meneillään olevan, ei kirjoittamiseen liittyvän projektin jälkeen alkaakin pian toinen, vielä isompi, ei kirjoittamiseen liittyvä projekti. Mutta tätä sanotaan kai elämäksi – ja juuri elämähän antaa yllättävissäkin paikoissa ideoita ja syitä kirjoittaa.