Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.

Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.

Kirjoituskurssilla Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (Stk) Tampereen jaosto tuntuu olevan erityisen tehokas erilaisten lyhytkurssien järjestämisessä. Marraskuun lopulla olin jälleen Hämeessä oppimassa lisää kirjoittamisesta, tällä kertaa kurssilla nimeltä Luovan työn vaiheet. Kurssin vetäjänä toimi Reetta Vuokko-Syrjänen, joka oli kutsunut alkuun vieraaksi Reetta Näätäsen, joka soittaa klarinettia sinfoniaorkesterissa.

Poikkitaiteellinen lähestymistapa oli varsin antoisa. Se osoitti, että taiteen tekemisessä on selkeitä samankaltaisuuksia, vaikka kyseessä olisi kaksi niinkin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin oman fiktiiviisen tekstin tuottaminen ja toisen kirjoittaman sävellyksen esityskuntoon valmistaminen. Kummassakin pitää ottaa tekemisen eri osa-alueet haltuun, ja samalla tavalla kuin soittamista harjoitellaan valtavalla määrällä etydejä, pitäisi kirjoittajankin tehdä valtava määrä kirjallisia sormiharjoituksia.

Harjoituksen määrällä on siis väliä, mutta niin on laadullakin. Reetta Näätänen kertoi, että maksimaalisen hyödyn harjoittelussa saa, kun ensin toistaa jonkin asian niin, että se menee kolme kertaa oikein. Sen jälkeen kannattaa muuttaa jotain elementtiä, esim. soittamisen tempoa, ja jälleen harjoitella niin, että saa aikaiseksi kolme onnistunutta läpimenoa. Tässä on sekin pointti, että niin soittamisessa kuin kirjoittamisessakin on samalla kertaa niin monta elementtiä, joiden pitäisi olla kunnossa ja tasapainossa, että tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka pystyisi hallitsemaan ne kaikki yhtä aikaa. Kirjoittamisen harjoittelemiseen annettiin vinkki, että kannattaa tehdä pieniä, analyyttisia harjoituksia, ei tuottaa pelkästään nanowrimo-oksennusta – vaikkei sitäkään kiistetty, että valtavan tekstimäärän tuottaminen on sekin arvokas taito.

Hyviä muistutuksia olivat se, että pitää altistaa itsensä myös muunlaiselle kirjallisuudelle kuin mitä itse kirjoittaa – myös muista kulttuuripiireistä tuleville teksteille –, ja se, että palautetta on hyvä saada usealta taholta. Palaute voi olla ristiriitaista, ja jos se on sellaista, kirjoittaja on vapaa valitsemaan, miten toimii. Jos kaikki palautteenantajat herjaavat kuitenkin samasta asiasta, on todennäköistä, että se kannattaa korjata.

Ehkä mielenkiintoisin asia, jonka Reetta Näätänen kertoi, oli Leif Segerstamin kommentti siitä, milloin soittajan tulkinta jostain teoksesta on valmis: ”Niin kauan kuin teos liikuttaa soittaa itseään, se ei ole valmis.” Niinpä, sillä on todellakin totta, ettei taiteilijan tehtävä ole saada itseään liikuttumaan. Ehkä siinä kohdassa on kirjoittamisessakin se ero: voi kirjoitella paljonkin tunnekuohujaan tarinoiksi asti, mutta jos tahtoo saada niitä julki, on oltava valmis painimaan niiden rakenteiden ja ilmaisujen kanssa pitkään, kylmänviileästi, on oltava valmis editoimaan pois ne kohdat ja jopa henkilöt, joita rakastaa eniten, jos tarina todella sen vaatii. Jollain lailla siinä prosessissa katoaa se tunteiden kuohuminen. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi edelleen kokea tuottamansa tekstin merkitykselliseksi, mutta ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tekstiin laitetut tunteet on jollain lailla käsitelty.

Kirjoittamisessa tätä tunne-etäännytystä on ehkä vaikeampi muistaa, koska jos puhumme proosasta, kirjoittaja harvemmin esittää omaa tekstiään lukuun ottamatta joitain lyhyitä ääneen lukemisia. Tavallaan voisi ajatella, että kirjoittaja voisi jättää tekstin tunteet kuohumaan omaan päähänsä. Sen sijaan vaikkapa kovasti tunteita kuohuttavan biisin esittäminen yleisölle voisi olla mahdotontakin, jos tunteet eivät olisi hallinnassa ja vaikuttaisivat tulkintaan haitallisesti. Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä, kuinka jonkin tekstin tulkitseminen olisi mahdollista, jos tekstiin on tunnetasolla täysin kylmä suhtautuminen. Mutta se on varmasti aika lailla eri asia kuin mistä tässä nyt on kyse. Kurssilla annettiin ohje, että tekstin ensimmäisen version voi kirjoittaa vaikka tunnekuohussa, mutta sen jälkeen täytyy ruveta analyyttisemmaksi ja miettiä, miten nuo tunteet, joita kirjoittaessa oli, välittyisivät myös lukijalle. Se on varsin hyvä ohje. Silloin kun saavuttaa kirjoittamisessa flow-tilan, sitä kylläkin ohjaa ainakin jonkinlainen tunne. Eikä flow-tilaa kannata koskaan keskeyttää.

Kurssin iltapäivä oli varattu kirjoitusharjoitukselle, jossa kirjoitettiin ensin käppäinen ensimmäinen versio kohtauksesta ja sen jälkeen hiottiin se hyvin analyyttisesti timantiksi, tai ainakin kokeiltiin, miten tämä onnistuisi. Itse kirjoitin kohtauksen – tai itse asiassa aluksi parikin, mutta teksti rajaantui – ajasta, jolloin Lyydia oli juuri saapunut uuteen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ensimmäinen versioni oli tosiaan melkein sellainen ”no sitten nää menis tänne ja tekis näin” -teksti. Mutta kuinka tarpeellista sellainen olikaan kirjoittaa ja nähdä, mitä siitä syntyy, kun sitä tarkastelee pala kerrallaan, nostaa esiin sen, mikä kohtauksessa on tärkeää ja hioo vielä ilmaisunkin kuntoon.

Itse huomasin seikan, joka ei kauheasti yllättänyt, mutta joka minun on varmaan hamaan tuomiopäivään saakka muistettava: kun kirjoitan dialogia, se tulee luontevasti, eikä sitä useinkaan tarvitse kovin paljoa editoida verrattuna joihinkin muihin osiin, mutta… joudun tarkoituksellisesti ymppäämään mukaan näkökulmahenkilön tunteet ja sen, mitä hän näkee toisten tunteista ja käyttäytymisestä.

Kaikkinensa kirjoituspäivä Tampereella oli jälleen tavattoman hieno. Lähden mukaan seuraavallakin kerralla, oli aihe mikä tahansa, jos vain on mahdollista lähteä. Lyhyelläkin kurssilla oppii aina jotain uutta, saa intoa kirjoittamiseen, ja mikä parasta, voi vaihtaa ajatuksia toisten kirjoittavien ihmisten kanssa. Siis sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, kun intoilet ja tuskailet vaikkapa jonkun henkilön asian kanssa, jota ei edes ole oikeasti olemassa. Jokainen kirjoittaja tarvitsee sellaista. Säännöllisesti.

Ensimmäinen novellini, joka päätyi kansiin

Vuosi sitten väänsin novellia, jonka piti täyttää goottilaisuuden kriteerit. Halusin osallistua Vaskikirjojen goottiantologiakutsuun. Luetutin novellintekeleeni – oikeastaan ensimmäisen kunnon novellin, jonka olin koskaan kirjoittanut – Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoittajaringillä, johon oli juuri liittynyt, sain palautetta, hioin novellia ja lähetin sen tarjolle antologiaan. Deadline oli melkein vuosi sitten, 31.10.2016. Joulukuussa sain sähköpostia, että novellini oli valittu antologiaan. Antologian toimittajan Katri Alatalon kanssa tehdyn pitkällisen hiomisen jälkeen teksti valmistui viimein jokin aika sitten ja nyt se on kansissa monen muun hienon novellin seurassa: sain torstaina sähköpostia, että goottiantologia Varjojen lumo on tullut painosta. Odottelen, että tekijänkappaleet saapuvat postissa ensi viikolla. Tämä on ihan hurjan jännittävää!

Novellini sai lopulta nimekseen Karannut sielu. Lähetin sen tarjolle antologiaan nimellä Kadonnut sielu, ja sitä ennen sillä oli työnimenä yhden keskeisen henkilöhahmon nimi. Nyt selailin muistikirjojani ja novellin ensimmäisestä versiosta saamaani palautetta palauttaakseni mieleeni, miten tarina oikein sai muotonsa.

Olin jo aiemmin kehitellyt vaihtoehtohistoriallista maailmaa ja kirjoittanut pikaisen romaaninalun, joka sijoittui tähän maailmaan ja jossa oli päähenkilönä Lyydia Ljungstrand, Lontooseen Suomesta muuttanut nainen. Lyydia pääsi mukaan goottitarinaankin, ja hänelle ilmestyi ystävä, jonka isoisoisä oli Victor Frankenstein. Muistan valtavan riemun, kun hoksasin, että tämän lapsenlapsenlapsen nimen on tietenkin oltava Victoria Frankenstein. Sitä en enää muista varmaksi, muuttuiko henkilöhahmon sukupuolikin siinä samalla, kun nimioivallus syntyi. Victoria Frankenstein seuraa tietenkin isoisoisänsä jalanjälkiä, hieman edistyneemmin vain.

Novellissa oli kovasti paljon aineksia alkuunsa, ja siitä esilukijat mainitsivatkin. Editointiprosessissa – siis antologiahyväksynnän jälkeen – novellia muokattiinkin rajusti. Poistin monta asiaa, vaihdoin jossain kohtaa näkökulmahenkilöä, muokkasin tekstiä eri muotoon (novellissa on mm. päiväkirjakatkelmia), vaihdoin kohtausten järjestystä... Kaiken keskeltä nousi tarina Gabrielista, jonka kolme eri naista tahtoo, jokainen omalla tavallaan.

Yksi näistä naisista on tietenkin Victoria Frankenstein. Toinen on Lyydia, josta muistiinpanoissani pohdin, kuinka hänet saisi jotenkin pienesti mukaan tarinaan. Nyt tuo ajatus huvittaa. Minulle tämä tarina kertoo vahvasti Gabrielin ja Lyydian rakkaudesta, eikä Lyydia ole millään tavalla vähäisessä roolissa ainakaan minun mielessäni.

No, se kolmas nainen on sitten varastettu todellisesta historiasta. Rakastan oikean elämän ja kirjallisten viittausten yhdistelyä omaan tekstiini. Tässä novellissa selkeytin viittauksia, mutta todennäköisesti ne jäävät hämäriksi siitä huolimatta. Toivottavasti se ei kuitenkaan häiritse novellin lukemista – ehkä ne vain viehättyvät lisää, jotka bongaavat enemmän asioita. Sille, jota tarinan yhteys todellisuuteen kiinnostaa, voin kertoa, että novellini otsikon karkuun päässyt sielu on Elizabeth Siddalin. Hän oli prerafaeliittien, kuten Siddalin aviomiehen, taidemaalari Dante Gabriel Rossettin, kuuluisa malli. Siddal esiintyy mm. maalauksissa Ofelia ja Beata Beatrix. Jälkimmäinen maalaus mainitaankin novellissa. Nykyään sitä voi käydä katsomassa Lontoossa Tate Britainissa, ja tällaiselta se näyttää:

Lyydian näkökulma esitetään kirjemuodossa. Lisäksi novelliin sisältyy yksi lehtiuutinen. Näiden tekstilajien käytöllä halusin luoda vaikutelmaa 1800-luvun kirjallisuudesta.

Minulle ensimmäisen novellin ilmestyminen kansissa on iso juttu. Toivottavasti joku vielä pitääkin novellista, edes jossain määrin. Lyydia ja Gabriel tulevat seuraamaan minua toivottavasti vielä pitkään. Olisipa ihanaa, jos he kiinnostaisivat muitakin kuin sitä, joka tahtoo heistä kirjoittaa. Sen näyttää aika. Ainakin alkuun he ovat päässeet oikein mukavasti.

Editointi ei näköjään ole intohimoni

Jos kirjoittaminen on minulle näin määrätietoisena tekemisenä uudehko harrastus, niin uutta on tekstin perinpohjainen editointikin. Tuntuu hienolta, kun saa toisen innostumaan keskeneräisestä tekstistä ja saa innostavia vinkkejä siihen, miten tekstistä saa paremman. Hyvin mietitty palaute innostaa kirjoittamaan eteenpäin, tekemään tekstistä paremman. Tulee sellainen olo, että tekstiä kannattaa editoida. Vielä parempaa on, jos oma tarina on jo hyväksytty jonnekin ja pääsee editoimaan sitä tietäen, että se julkaistaan jossain ja että työnteon jälkeen saa nähdä sen painettuna.

Luulisi siis, että editoisin tekstejäni riemusta kiljuen, koska minulla on ollut onni saada teksteihini perehtynyttä palautetta ja mikä vielä hienompaa, olen saamassa yhden novellini – tai itse asiassa kaksikin, mutta toinen ei ole vielä päässyt editointivaiheeseen – antologiaan. Lisäksi olen luonteeltani pikkutarkka ja kohtuullisen kärsivällinen, joten luulisi, että nauttisin editoinnista, niin isojen kuin pikkuruistenkin tekstin osatekijöiden tarkasta viilaamisesta.

Minusta tekstiä kannattaa todellakin työstää niin kauan, että siitä tulee niin hyvä kuin mahdollista. Mutta kuinkas ollakaan, sekä erääseen novellikutsuun tyrkylle lähettämäni tekstin että jo antologiaan hyväksytyn novellin editoinnin ensimmäinen kierros tässä jokin aika sitten olivat aika tuskaisia. En meinannut päästä alkuun. Ehkä se siinä olikin hankalaa. Yllättäen ei ollut kovinkaan tuskaista ottaa novelleista pois elementtejä, jotka olivat aiemmin tuntuneet itselle tärkeiltä. Jotenkin kai sisäistin sitten sen, että niitä voi käyttää jossain muussa tekstissä, ja ehkä toinen näistä novelleista oli jo saanut levätäkin sen aikaa, että siihen saattoi suhtautua hieman vähemmällä tunnelatauksella.

Jokin editoinnissa kuitenkin tökki. En ymmärrä mikä, koska mielestäni minulla oli ihan toimiva menetelmä. Katsoin palautteet läpi ja päätin, mitä muutoksia teen. Poistin ensin tekstistä ne elementit, mm. henkilöt, jotka saivat lähteä kokonaan. Aloitin sitten muun muokkaamisen isoimmista jutuista, mm. pätkistä, joissa muutin kohtauksen näkökulmahenkilöä. Merkkasin eri värillä pätkät, joissa oli vielä läpikäymistä, yksittäiset lauseet ja sanat, joiden toimivuutta halusin vielä miettiä. Kirjoitin kolmannella värillä kommentteja siitä, mitä missäkin kohdassa pitäisi vielä miettiä, lisätä tai saada näytettyä. Siirryin isommista asioista pienempiin, lopulta sanatasolle. Korjasin pyydetyt pilkut ynnä muut yksityiskohdat.

No, voihan editoinnin nihkeä eteneminen olla vain sitä, että en oikein päässyt käyntiin ja että keskittyminen oli flunssankin takia huonoa. Pitäisi istua tekstin äärelle, pysyä siinä, antaa itsensä päästä vauhtiin, pysyä erossa muista asioista silloin, kun kirjoittaa raakatekstiä tai editoi. Editoiminen on kuitenkin palkitsevaa, sillä kyllähän teksti paranee, kun miettii muutokset eikä tee sellaisia, jotka eivät tunnu itsestä hyviltä. On tärkeää osata ottaa palautetta vastaan ja hyödyntää sitä, mutta on myös kuunneltava sitä, mikä itselle on tekstissä niin tärkeää, ettei sitä voi muuttaa. Joskus sellaisiakin asioita varmasti on. Palaute voi olla myös ristiriitaista, joten joka tapauksessa on luotettava itseensä ja omaan näkemykseensä, kun valitsee, mitä palautteesta hyödyntää. Se kuitenkin on aivan varmaa, että jos huolella tehdystä palautteesta ei osaa ottaa mitään palasia tekstin parantamiseksi, ongelma on palautteen vastaanottajassa, ei sen antajassa.

Uskon, että opin tätä editointiakin vähitellen, aivan kuten kirjoittamista. Joskus siinäkin voi ehkä vielä saavuttaa flow’n. Nyt lähinnä ihmettelen, miten voi olla mahdollista, että aivan uuden tarinan keksiminen ja kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin raakatekstin hiominen kilpailu- tai julkaisukuntoon.