Miten luoda hyvä elävä henkilöhahmo?

Rayne Hall on kirjoittanut liudan lyhyehköjä yhteen asiaan keskittyviä kirjoittajaoppaita (Writer's Craft -sarja), jotka antavat paljon käytännöntason vinkkejä kirjoittamiseen, sisältävät runsaasti selkeitä esimerkkejä ja lisäksi harjoituksia, joiden avulla voi helposti siirtyä teoriasta käytäntöön. Hallin kirja Writing Vivid Characters: Professional Techniques for Fiction Authors auttaa kirjoittajia henkilöhahmojen suunnittelussa.

Hall kehottaa aloittamaan henkilöhahmon suunnittelemisen tämän sisimmästä: arvoista, peloista ja toiveista. Päähenkilön kohdalla on tärkeää myös suunnitella se luonteenpiirre, jonka vuoksi henkilö joutuu vaikeuksiin. Tämä on varmasti ihan totta, vaikkakin jotenkin huvittaa tosielämän ja kirjoittamisen vastakohtaisuus: oikeassa elämässä pyritään kai yleensä välttämään vaikeuksia, kirjoittaessa pitäisi ajaa rakkaat henkilöhahmonsa päin niitä.

Jos pää tuntuu tyhjältä, Hall luettelee myös pitkän liudan tapoja, joilla henkilöhahmo voi reagoida vastoinkäymisiä kohdatessaan. Itse asiassa on hieman ahdistavaakin lukea listaa ja miettiä, mikä olisi järkevää reagoimista ja miten itse oikeasti reagoi. Mutta tarinan kertominen on eri asia kuin tosielämä ja kirjoittajalle lista on oikeasti käyttökelpoinen: sieltä voi poimia sopivan reagointitavan (vaikkapa äidille soittamisen, tuplaviskin, sänkyyn jäämisen tai ongelman siirtämisen jollekulle toiselle) tai sitten voi keksiä itse lisää reagointitapoja, kun ymmärtää, että niitä on loputtomasti.

Päähenkilöä suunniteltaessa on Hallin mielestä tärkeää miettiä myös henkilöhahmon päämäärää sekä sitä, mitä hänellä on tarinassa pelissä. Päämäärään pääsemisen ei pitäisi olla kovin helppoa, mutta päämäärä on tärkeä siksi, että tarinassa sen tavoittelu vaikuttaa kaikkeen päähenkilön toiminnassa. Kirjoittajan on tiedettävä, miksi päähenkilö pitää päämääränsä saavuttamista niin tärkeänä. On hyvä miettiä asiaa myös siitä näkökulmasta, mitä päähenkilölle tapahtuu, jos päämäärä jää saavuttamatta. Hallin mielestä tarinan antagonistin on puolestaan syytä olla älykäs, rohkea ja neuvokas, eikä hän saa olla läpeensä paha. Kaikkinensa itseäni eivät yleensäkään kiinnosta hirveästi henkilöhahmot, jotka ovat liian yksiulotteisia, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Mutta moniulotteisen henkilön luominen on tietysti vaativaa – mutta hauskaakin. Voi miettiä, miksi rakastaisin tällaista ihmistä, miksi vihaisin häntä, mikä hänessä ärsyttäisi, mikä ihastuttaisi?

Henkilöhahmon muotoutumisessa voi Hallin mukaan auttaa esimerkiksi etsintäkuulutuksen kirjoittaminen: tarina tarvitsee tietynlaisen henkilön, ja oikeastaan on aika hauska ajatus etsiä sopivaa henkilöhahmoa Wanted-ilmoituksen avulla. Mielenkiintoinen on myös ajatus kirjoittaa tarinan henkilöhahmosta lausunto eri asiantuntijoiden näkökulmasta. Hall ehdottaa asiantuntijoiksi lääkäriä, asunnonvälittäjää, taloudellista neuvonantajaa, pappia ja psykoterapeuttia. Uskon, että näiden eri ammattien edustajien näkökulmasta tarkastelu voikin auttaa tekemään henkilöhahmosta moniulotteisemman ja hahmottamaan henkilön luonnetta. Itse olen alkanut kirjoittaa useammassa tarinassa esiintyvästä henkilöhahmostani paria tällaista lausuntoa, ja kunhan saan ne pidemmälle, osaan kommentoida enemmän, mitä tämä harjoitus/tekniikka antaa.

Henkilöille on ehkä hauska keksiä monenlaisia luonteenpiirteitä, mutta varsinkin jos ne ovat aika kaukana kirjoittajan omasta luonteesta, voi olla vaikea hahmottaa, kuinka ne näkyvät henkilöhahmon käyttäytymisessä ja reaktioissa. Se, miten henkilöhahmo reagoi juonen tapahtumiin, on kuitenkin olennainen asia, sillä henkilöhahmon luonne paljastuu hänen reaktioissaan juonen tapahtumiin. Hall ehdottaa luonteenpiirteiden ja niiden ilmenemisen suunnitteluun seuraavaa tekniikkaa: Kirjoitetaan vihkoon ylös henkilöhahmon luonteenpiirteet, vain yksi luonteenpiirre per sivu. Sitten mietitään jokaisen luonteenpiirteen alle konkreettisia tapoja, miten luonteenpiirre näkyy henkilöhahmon käyttäytymisessä. Kokeilin tätä yhtä novellia kirjoittaessani. Tuntui jotenkin vaikealta saada henkilöiden käyttäytymistä siirrettyä itse tekstiin, mutta joko tämän tekniikan tai muun syyn vuoksi kahdesta tarinan tärkeimmästä henkilöhahmosta tuli kuitenkin erilaisia juuri sillä tavalla kuin pitikin – ainakin jos ymmärsin tarinasta saamani palautteen oikein.

Hyvä vinkki on antaa jokaiselle tarinan henkilölle useita rooleja ja sidoksia toisiin henkilöihin. Tämä on oivallinen keino vähentää esimerkiksi novellin helposti turhan suureksi paisuvaa henkilögalleriaa. Jokaista asiaa varten ei tarvitse kehittää uutta henkilöhahmoa, vaan henkilöhahmo voi olla vaikkapa yhdellä tavalla sidoksissa päähenkilöön (esim. ammatin kautta) ja toisella (esim. sukulaisuuden kautta) johonkuhun toiseen tärkeään henkilöhahmoon. Tämä verkostohan helpottaa myös sitä, että henkilöhahmot saadaan tarinassa kohtaamaan toisensa.

Paitsi henkilöhahmon suunnittelemiseen, Hall antaa neuvoja myös siihen, miten henkilöhahmon luonteenpiirteet ja muut ominaisuudet todella saa näkyviin tekstissä. Esimerkiksi purtujen kynsien kuvailu kertoo henkilön luonteesta, ei silmien värin kertominen. Hauska vinkki on myös sen kertominen, miltä henkilöhahmo haisee. Mutta tottahan se on, että lukijalle muodostuu aivan erilainen kuva, jos kerrotaan henkilön haisevan tupakalle ja hielle kuin jos hänen kerrotaan tuoksuvan saippualle. Henkilön liikkumista kuvailemalla voidaan helposti tuoda esille hänen ikänsä tai esimerkiksi se, kuinka notkea tai kömpelö hän on. Vaatteisiin viittaaminen on myös kätevää, sillä se, käyttääkö henkilöhahmo esimerkiksi merkkivaatteita, kertoo hänestä – ainakin joskus – paljonkin. Muita kuin näkökulmahenkilöitä on helppo kuvailla kertomalla, miten näkökulmahenkilö näkee heidät. Näkökulmahenkilöä voidaan puolestaan kuvailla esimerkiksi tuomalla esiin, millaiset vaatteet hän valitsee ja miksi. Jokin vaate voi vaikkapa tuoda esiin jonkin piirteen hänen vartalostaan, ja tällöin lukijalle muodostuu jonkinlainen kuva henkilöhahmon ulkoisesta olemuksesta.