Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja – feelgoodia Skotlannista

Jenny Colgan on suosittu skotlantilainen feelgood-kirjailija. Kuinkas ollakaan, kun olin kesäkuussa lentokentällä odottelemassa koneen lähtöä, lentokentän kirjakaupan hyllystä löytyi Colganin romaani Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Se oli pakko napata mukaan, koska olin juuri lähdössä Skotlantiin ja siellä myös Loch Nessin rannoille, jonne romaanin tarina sijoittuu. 

Zoella on 4-vuotias lapsi Hari, joka ei ole alkanut puhumaan, ja onneton rahatilanne, joka ei meinaa hyvää missään, eikä varsinkaan Lontoossa, Zoen kotikaupungissa. Niinpä Zoe tarttuu tilaisuuteen lähteä tekemään yhtä aikaa kahta työtä Skotlannin Ylämaalle, juurikin sinne Loch Nessin maisemiin. Ensimmäinen työ on auttaa pakettiautossa kirjakauppaa pitävää Ninaa, koska tämä on raskaana ja työn hoitaminen yksin alkaa olla hankalaa. Toinen tehtävä on pitää huolta hulppeassa talossa asuvan Ramsayn mahdottomista lapsista, perinteinen au pair -homma siis. Ramsay on omiin oloihinsa vetäytyvä mies, jonka vaimo on lähtenyt lätkimään tai mitä kaikkia kauheita huhuja asiasta sitten liikkuukaan. 

Pian Zoe saa huomata, että on pitämässä kirjakauppaa yksikseen. Nina nimittäin määrätään vuodelepoon. Vastuu kasvaa, ja Zoen on pähkättävä, mitä tehdä kanta-asiakkaille, joiden kirjatoiveet ymmärtää vain Nina, ja toisaalta turistien toiveille Loch Nessin hirviötä käsittelevistä kirjoista. Niinpä Zoe on kahdessa vaativassa, ellei toivottomassa työssä kaukana kenestäkään läheisestä lukuun ottamatta pientä poikaansa. 

Odotin teoksen olevan rakkausromaani ja olin kovin hämmentynyt sekä myös ärsyyntynyt, kun kirja vain eteni ja eteni, eikä Ramsay tehnyt muuta kuin kävi pikaisesti kääntymässä sen sivuilla. Tässä kohtaa pettymyksentunteeni liittyi todennäköisesti vääränlaisiin ennakko-odotuksiin. Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja ei ole tarina, jossa rakkauskertomus on keskiössä. Sellainen kyllä kehittyy – tämä ei ole spoileri vaan itsestäänselvyys – mutta ei tyydyttävällä tavalla rakkausjuoneen uppoutumista toivovalle lukijalle. 

Zoen tarina haroo itse asiassa todella moneen suuntaan. On hitaasti etenevä rakastuminen Ramsayyn, on ongelmat Ramsayn lasten kanssa (mm. vakavia mielenterveysvaikeuksia), on ongelmat Harin isän kanssa sekä tietenkin kirjakaupan pitoon liittyvät haasteet sekä Skotlantiin sopeutuminen Lontoon täysin erilaisen elinympäristön jälkeen. Nämä kaikki asiat kulkevat rinnakkain, eikä mikään niistä nouse selkeästi kantavaksi juoneksi. Tämä saattaa häiritä lukemista. 

Itse häiriinnyin eniten kuitenkin kerronnallisista seikoista – sen lisäksi, ettei romanssi ollut kaipaamassani asemassa. Colganin kerronta hyppii ajoittain epäloogisesti päästä toiseen. Joskus mennään pariksi lauseeksi aivan tarpeettomasti jonkun sivuhahmon ajatuksiin. Kerran kirjailija alkaa jopa selittää omia ajatuksiaan tyyliin ”minä kirjan kirjoittajana ajattelen näin”. Varsinkin kun tätä kommentointia käytetään vain kerran, se todellakin rikkoo lukijan uppoutumisen tarinaan. Mielestäni kustannustoimittajan olisi ehdottomasti pitänyt poimia tällaiset elementit kirjasta pois. 

Kustannustoimituksen puutteellisuus/kiireisyys/huolimattomuus näkyy teoksessa muutoinkin. On todella kömpelöä, kun ensin mainitaan, että sään vuoksi helikopterit eivät voi lentää, sitten mainitaan niiden lentelevän ja sitten todetaan, että ne pääsivätkin lentämään. Tai kun erään henkilöhahmon yllätysilmestyminen väärällä hetkellä spoilataan kertomalla saapumisesta etukäteen. 

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kepeästi etenevä ja vaivaton luettava. Sen voi ottaa hyvällä mielellä matkalukemiseksi Skotlantiin tai sitä voi lueskella, jos haluaa mielessään sinne matkustaa. Ehkä seuraava Jenny Colganin kirja on myös minulle erilainen lukuelämys, kun ennakko-odotukseni eivät ole vääränlaiset.

Loch Ness kesäkuussa 2024. Lumoavan kaunista on.

Romantiikkaa kustantamossa – ja rakkausromaania kirjoittava sankari

Evie työskentelee kustannustoimittajana San Diegossa, Kaliforniassa, ja on työssään hyvä. Hän myös nauttii työstään. Nyt hänellä on kuitenkin syy hakea parempaa – lue: rahakkaampaa – työtehtävää. Hänen on autettava perhettään, jolla on maitotila ja taloudellisesti haastavaa. Samaa paikkaa hakee Connor, jonka perään kaikki toimiston naiset kuolaavat ja joka on huhujen mukaan vienyt lähes jokaikisen toimiston naisen ulos. Seinään sulautuva Evie ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon. Ei sillä, etteikö hänkin näkisi, kuinka seksikäs Connor on.

Loving the Ladies’ Man aloittaa Kristin Canaryn California Dreamin’ Sweet Romcom -sarjan. Teos on perusviihdyttävää romanttista komediaa, jossa komedian osuus tuntuu varsinkin alussa omaan makuuni hieman liian painavalta ja väkinäiseltä mutta joka saa vakavampiakin sävyjä, kun tarina etenee.

Evie ja Connor vaikuttavat aluksi olevan aivan eri maailmoista jo senkin vuoksi, että Connor herättää heti kaikkien huomion saapuessaan huoneeseen, kun taas Evie on varsinainen seinäruusu, joka vain omassa rauhassaan ihastelee Jane Austenin tuotantoa. Mutta maanjäristyksille altis Kalifornia järjestää asioita. Evie ja Connor jäävät jumiin työpaikalleen, kun maankamara tärisee ja uloskäynti menee vaurioiden vuoksi umpeen. Tästä alkaa Evien ja Connorin lähentyminen.

Evie on tyypillinen kiltti tyttö. Hän tekee töissäänkin siinä sivussa vaikka kaikkien muiden työt, jos nämä eivät selviä niistä. Hänen rakkauselämänsä ei ole kovin onnellinen. Eksä on menossa naimisiin Evien (ainakin aiemmin) hyvän ystävän kanssa, Evie puolestaan on ollut yksin jo pari vuotta. Ja nyt Evien pitäisi osallistua näihin piinallisiin häihin. On jokseenkin vaikea ymmärtää, miksi hän ei voisi vain sanoa ei. Ehkä syy on vain se, että Evien ja Connorin välille saadaan sopimus, joka vie heitä lähemmäksi toisiaan. Connor tarjoutuu häihin aveciksi, joka taatusti kääntää katseita, jos Evie tekee vastapalveluksen.

Tämä vastapalvelus on aivan huippu! Connor on salaa kirjoittamassa romanttista romaania ja pyytää Evietä antamaan siitä palautetta, koska kukaan ei ole siinä hommassa parempi kuin Evie. Veikkaisin, ettei tällaista ominaisuutta ole kovin useasti liitetty romanttisen tarinan sankariin. Kun tähän lisää vielä sen, ettei Connorin perhe tue lainkaan taiteellisia pyrkimyksiä, on lukijan vielä helpompi asettua tarinan sankarin puolelle. Aika moni samaistuu varmasti siihen, että joutuu kamppailemaan sen ristiriidan kanssa, että oma polku ei ole se, mitä toiset itseltä toivoisivat.

Tässä kohtaa harmittaa kylläkin hieman, että kirjassa on vain yhden henkilön, Evien näkökulma. Evie tuskailee omien tunteidensa kanssa ja miettii, mitä ne oikeastaan ovat – Connorin sanomiset kun aiheuttavat välillä pettymystä, vaikkei Evien pitänyt ollenkaan kiinnostua tästä naistenmiehestä. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä Connorin tunteista ja hän puhuu niistä suoraankin, mutta olisi ollut herkullista lukea myös siitä, onko yhtä lailla Connorilla epävarmuuksia. Miltä tuntuu, kun omien tunteiden kohde lukee pilkuntarkasti rakkaustarinaa, johon on vuodattanut näkemyksensä siitä, mikä on romanttista? Toki käsikirjoituksesta keskustellessaan Evie ja Connor pääsevät sen ytimeen, mikä tekee ihmisistä – heistäkin lopulta – toisilleen oikeita:

“But what if he’s just not good enough for her?”

“He needs to be or we won’t love him in the first place.” I can’t help it—I grab his crossed foot and shake it. “Connor, your hero is good enough. No, he’s not perfect, but he is perfect for the heroine. And he’s a good man. He just doesn’t see it for himself. That’s why he needs her.”

“Because she makes him a better man?” “Yes and no.” I consider my words. “I think rather than her changing him, she goes on a journey with him toward that change. She’s the encourager, the cheerleader, the truth teller.” Now the words are rolling off my tongue. “She sees things in him that no one else sees, and it’s she alone who can help him see that he’s been believing a lie all this time. Because when she looks at him, she doesn’t see a failure. She sees a man who is worthy of love—a man who is good simply because he is himself.”

“Evie.” And then he’s looking at me with such longing that I feel it all the way down to my toes. “Does a woman like that really exist?” He shakes his head. “I mean, of course she does. - -”

Jännä ajatus, että tämä kohta proosaa kävisi yhtä lailla romantiikan kirjoittamisen oppaasta.

Kaikilta osin palaset eivät teoksessa loksahtele aivan luonnostaan paikoilleen. Esimerkiksi kohtaus, jossa Evie näkee Connorin hieman liian intiimiltä näyttävässä tilanteessa toisen työkaverin kanssa, vaikuttaa tarinaan nostetulta lähinnä siksi, että rakastavaisten välille tarvitaan hiertäviä asioita, epävarmuutta. Connor kun ei tietenkään iske työkaveria toisensa perään.

Joka tapauksessa Evie ja Connor ovat hyvä romanttinen pari. Kummallakin on traumansa, jotka ovat sopivasti samankaltaisia, että he voivat ymmärtää toisiaan. Toisaalta heidän taustoissaan on eroja, minkä vuoksi he myös pystyvät näkemään jotain eri tavalla kuin toinen. Evie ja Connor ovat myös yhtä aikaa toistensa puolella ja toisiaan vastaan, sillä myös Connor hakee Evien tavoittelemaa ylennystä. Kun ratkeaa, kuka paikan saa, päästään tietenkin tarinan mustaan hetkeen, joka toimii varsin hyvin. Tätä tarinaa ei voi ainakaan syyttää siitä, että lopussa rakkauden tunnustamiseksi ei tehtäisi riittävän isoja uhrauksia.

Toisaalta epilogi tuntuu taas hieman tarpeettomalta ja ainoastaan houkutteelta, jonka tarkoitus on saada lukija siirtymään suoraan sarjan seuraavaan osaan. Siinä yhtäkkiä myös hypätään sarjan kakkososan sankarittaren näkökulmaan. Epilogi olisi yksin riittänyt muistuttamaan, että sarja jatkuu. Kaksi katkelmaa muista tarinoista olisi voinut jättää pois, tai niiden osuutta (20 prosenttia koko teoksen pituudesta) olisi voinut rajusti lyhentää.

Same Time Next Year – hämmentävä lätkäromanssi

Järkiavioliittotroopin liittäisi ensimmäiseksi historialliseen romantiikkaan, mutta kyllä sitä käytetään nykyaikaankin sijoittuvassa romantiikassa – kirjailijan on vain keksittävä hieman erilaiset syyt sille, miksi avioliittoon päädytään. Yksi tällainen syy on tietenkin oleskelulupa jossain, missä ei muutoin saisi viettää määrättömästi aikaa. Tämä syy johtaa avioliittoon baarityöntekijä Brittan ja jääkiekkouraa NHL:ssä tavoittelevan Sumnerin välillä Tessa Baileyn pienoisromaanissa Same Time Next Year. 

Britta on Bridgeportissa Yhdysvalloissa asuva baarityöntekijä. Hänen unelmansa on päästä Sluggers-baarin osaomistajaksi. Rahat eivät vain ihan riitä siihen.

Sumner on jääkiekkoilija, joka tavoittelee NHL-uraa epärealistisen vanhana, mutta menköön tämän kerran. Hän pelaa Brittan velipuolen joukkueessa, ja sekä joukkueen että Sumnerin kannalta olisi parempi, että hän saisi olla joukkueessa. Lait kuitenkin pakottavat hänet takaisin kotimaahansa Kanadaan. Paitsi että tietenkin hän saisi jatkaa asumista Yhdysvalloissa, jos hänellä olisi puoliso, joka on maan kansalainen.

Ajatus Brittan ja Sumnerin avioliitosta tulee Brittan velipuolelta ja vaatii hieman sulattelemista. Naimisiin kuitenkin päädytään, koska se mahdollistaa myös Brittalle osaomistajuuden Sluggersista. Avioliitto johtaa tietenkin ajan kanssa rakastumiseen ja rakkauteen. Itse asiassa koko kirjan lyhyt mitta on vääntämistä sen kanssa, miten halut pysyisivät jollain tapaa kurissa, ja tässä näköjään halut tarkoittavat suunnilleen samaa kuin rakkaus.

Sekä Britta että Sumner kieriskelevät siis vähän liikaakin – voitteko kuvitella, että minä sanon näin – seksihalujensa kourissa. Sänkyyn päädytään melko aikaisin tarinassa, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka erilaiset käsitykset pääparin osapuolilla on siitä, missä tilanteessa on seksin aika. Britta nimittäin haluaa korostaa, että seksi on vain seksiä, ja Sumner puolestaan on sitä mieltä, että seksi kuuluu parisuhde-rakkauspakettiin. Tässä on tarinan keskeinen ristiriita, joka juontaa päähenkilöiden erilaisista taustoista.

Same Time Next Year näyttää tapahtumia sekä Brittan että Sumnerin näkökulmasta. Tämä lienee yksi syy siihen, että päähenkilöiden välinen yhteys ei toiminut minulle ihan toivotulla tavalla. Sumner ei vaikuta mieheltä minun makuuni. Positiivista on se, että mies kaipaa tässä oikeaa parisuhdetta, mutta enemmän kyllä Sumnerin mielessä pyörii yksinkertaisesti seksinhimo. Henkilöhahmo voi olla puoleensavetävä, vaikka olisi hieman karkeakin, mutta Sumner… No, ehkä tämä hänen repliikkinsä Brittan rinnoista kertoo jotain: ”I’ve never thought of spitting on and slapping another woman’s tits. Only these.”

Sen sijaan pidin paljon siitä, kuinka erilaiset perhetaustat Brittalla ja Sumnerilla on. Sumner on elänyt perheessä, jossa vanhemmat elävät vuosisadan rakkaustarinaa. Sumnerin isä ottaa joka vuosi kuvan vaimostaan paikassa, jossa he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kerää kuvat kollaasiksi seinälle. Brittan isä puolestaan on yhtäkkiä ilmoittanut, että hänellä on toinen perhe, ja häipynyt. Brittan ajatukset suhteeseen ryhtymisestä ovat raastavat ja hyvin samaistuttavat ilman samankaltaista taustaakaan kuin hänellä on: 

Since the moment my father dropped the bombshell on me and my mother, I’ve lived with the belief that such a painful tragedy can happen to anyone. At any time. That letting people close meant opening myself up for an eventual blow that I won’t see coming. They will eventually choose someone else over me. They will decide to move on, and I’ll be left lonely and reeling, wondering if I was the problem. 

Same Time Next Year ei oletettavasti kuvaa jääkiekkomaailmaa kovin uskottavasti. Se ei ehkä ole romantiikassa kovin iso ongelma. Mutta teos on kokonaisuutenakin melko hämmentävä kokemus. Romanttiseksi en sitä kovin paljoa edes sanoisi, vaikka selvästi siihenkin suuntaan se kurottelee. Tarinassa on koskettavia elementtejä, ne ovat mielestäni sen vahvin puoli. Siksi tuntuukin, että seksi saa liikaa tilaa. Se on ehkä kekseliästä perusromantiikan seksikohtauksiin verrattuna, mutta harmillisesti ei positiiviseen suuntaan.

Jääkiekkoromansseja tuntuu olevan melko paljon. Tämä oli ensimmäinen lukemani. Toivon, että muissa myös sankari on hieman enemmän sellainen, että minäkin lukijana voisin häneen retkahtaa.

Gray Hair Don’t Care – kyllä viisikymppisetkin rakastuvat

Lelan opiskeluajan paras ystävä on ollut Donovan. Lela on jättänyt kertomatta, että hänellä on myös rakkaudentunteita miestä kohtaan. Hän on vaiennut asiasta siinäkin kohtaa, kun ystävykset ovat sattumalta, yhden kerran, päätyneet samaan sänkyyn. Se on ehkä ollut hyväkin ratkaisu, koska tilanne on selvästi ollut Donovanille hankala ja pian tapahtuneen jälkeen mies onkin paukauttanut itsensä naimisiin aivan toisen naisen kanssa.

Nyt Lela on melkein 50-vuotias eronnut newyorkilainen. Hän törmää aivan sattumalta myös eronneeseen Donovaniin, joka ei ole menettänyt charmistaan tippaakaan. Juttukin luistaa yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata aiemmin. Ja kuinkas ollakaan, Lela ja Donovan päätyvät jälleen harrastamaan seksiä. Nyt Lela tulee lipsauttaneeksi syvemmistä tunteistaan – ja mies karkaa paikalta.

Lela päättää tehdä täyskäännöksen. Elämä ei voi mennä näin! Hiuksiinkin tulee harmaata. Antaa sen tulla. Antaa miesten mennä. Lela alkaa toteuttaa unelmaansa omasta kosmetiikkamerkistä.

Karen Boothin Gray Hair Don’t Care on nykyromantiikkaa, jonka päähenkilö poikkeaa valtavirtaromantiikasta ikänsä puolesta. Suurin osa tarinasta sijoittuu kolmen vuoden päähän siitä, kun Lela on tavannut Donovanin uudelleen. Lela on täyttänyt 50, ja hänen Lela B -kosmetiikkamerkkinsä alkaa menestyä. Bisneksen onnistuminen johtaa hänet kuitenkin takaisin kasvotusten Donovanin kanssa. Donovanin tyttären Echon yritys nimittäin alkaa hoitaa Lela B:n markkinointia ja mies on yllättäen mukana jälkikasvunsa bisneksissä, vaikka tämän piti olla toisella puolella manteretta San Franciscossa. Ja nyt, kun Lela haluaa pysytellä erossa Donovanista, mies näkeekin hänet maailman puoleensavetävimpänä olentona:

”Just no more cracks about my hair, okay? I love it, and I’m proud of it.” “It’s gorgeous.” He tamped down his urge to tell her that she was gorgeous. It would only make their working relationship more difficult. But he not only felt that way, he felt it in a way he hadn’t before. This new version of Lela, with her own brand of confidence and a distinct air of not giving a fuck, was extremely appealing. Too bad he was done with women. Too bad he was done with love.

Tavallaan Lela ja Donovan ovat tasoissa: suhteisiin ei aleta ja sillä hyvä! Kunpa se olisikin niin mahtavan yksinkertaista! Toinen vetää puoleensa ja koko ajan pitää olla tekemisissä. Haastavia tilanteita riittää. Echo on menossa naimisiin ja Lelakin kutsutaan juhliin, joissa on myös morsiamen äiti, siis Donovanin eksä. Entä miten käy Lela B:n mainoskampanjalle, jossa Lela itse on mallina? Kestääkö maailma viisikymppisen harmaapäisen naisen seksikkyyden?

Gray Hair Don’t Care on siitä ihana kirja, ettei siinä ole yhtään vastenmielistä henkilöhahmoa. Sillä tavalla se luo toivoa siitä, että ehkä ihmiset eivät aina olekaan sitä, mitä heistä hankalissa ajatuksissaan kuvittelee. Ehkä asiatkaan eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Lelan ja Donovanin tiellä on toki tavallaan myös muita ihmisiä, mutta varsinaisesti rakastavaiset ovat itse oman onnensa tiellä. Donovan esimerkiksi ajattelee, ettei voi sotkea tyttärensä työtä, ja romanssi Lelan kanssa sotkisi sen. Echo siis on tavallaan rakkauden täyttymyksen tiellä, mutta hän on ihana persoona eikä edes Donovanin entinen vaimo Genevieve ole käärme, joka yrittää myrkyttää kaikki paratiisiin yrittäjät.

Teos on herkun näköinen ja tykkäsin kovasti myös sen sisällöstä. Rakastavaisten ikä tekee sen, että menneisyyttä ja sen taakkaakin saattaa olla enemmän kuin nuoremmilla päähenkilöillä, vaikka itsevarmuuttakin on päässyt jossain kohtaa kertymään.

Keski-ikäinen henkilöhahmo saattaa myös huomata, että vaikka on itsenäinen, hän on silti jollain tapaa tilivelvollinen rakkauselämästään sekä vanhemmilleen että lapsilleen, mikä on aika kiintoisa asetelma. Donovanin äiti onkin melkoinen persoona ja sitten on Echo, jonka elämässä Donovan ei ole ollut tarpeeksi aiemmin. Kehittele siinä sitten romanssia, kun tunteiden kohde työskentelee oman tyttären kanssa.

Karen Booth on kokenut romanttisen viihteen kirjoittaja, mutta Gray Hair Don’t Caren ja saman sarjan (Never Too Late) kaksi muuta kirjaa hän on julkaissut omakustanteena. Kirjan jälkipuheessa Booth puhuu siitä, etteivät kustantajat halua ottaa kustannusohjelmiinsa rakkaustarinoita, joiden sankarittaret ovat hiemankaan vanhempia. Kirjailija jopa vitsailee sillä, että jos lukija on lukenut niihin sanoihin asti, tällaiselle kirjallisuudelle selvästi on tilausta. Ja totta kai sille on. Kestän toki lukea nuorempienkin päähenkilöiden romansseja, mutta miten ihmeessä keski-ikäinen tai vanhempi henkilöhahmo ei voisi olla kiinnostava myös romantiikassa? Rakastuvathan ihmiset oikeastikin missä iässä tahansa – tai niin olen kuullut…

Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia – Iiris Leimun hyvän mielen esikoisromaani

Melinda tietää, mitä haluaa: menestysuran sisäsiistissä työssä, kepeitä tapaamisia miesten kanssa, samppanjalasillisia ja vaahtokylpyjä. Työpaikan kieroilut aiheuttavat stressiä, mutta Melinda on kova luu ja iskee takaisin. Työkaveri Sara haluaa kuitenkin sekä itselleen että Melindalle jotain aivan muuta ajateltavaa viikonlopuksi ja järjestää heidät kylpylälomalle.

Melindan kauhistukseksi hermoja rentouttavaksi tarkoitettu ohjelma sisältää puuhastelua ulkoilmassa – laamojen kanssa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi epämukavuusalueelle astumiseksi, Melindan on kohdattava myös uusia, aivan eri maailmasta olevia ihmisiä. Kaikista häiritsevin on laamatilan omistaja Aaron. Mies on raivostuttava ja yhtä aikaa puoleensavetävä. Onneksi Aaron on kerrassaan vääränlainen Melindalle, sillä mieshän lapioi lantaa, kun taas Melinda juo baristojen tekemiä kahveja ja kuljettaa tavaroitaan Vuittonin laukussa.

Melindalla on kaikki hallinnassa, koska häntä selvästi vanhempi, työn kautta tutuksi tullut, varakas Joachim vaikuttaa olevan hänestä kiinnostunut. Laama-Aaronin voi siis unohtaa. Paitsi että… joskus epätodennäköiset henkilöt tunkevat mieleen. Melinda huomaa, ettei pääse eroon irti Aaronista – ei ajatuksissaan eikä muutoinkaan.

Iiris Leimun esikoisromaani Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia on hyvän mielen romanttista viihdettä. Päähenkilö Melinda on italialais-suomalainen nuori nainen, joka asuu Suomessa tarkemmin määrittelemättömällä paikkakunnalla. Vastakkain tarinassa ovat pintapuolisesti hänen kaupunkilaiselämänsä, jossa laskelmointi uran etenemiseksi on tarpeen, ja maanläheinen elämä, jota Aaron elää niin keskellä ei-mitään, ettei miehellä ole edes kunnollista verkkoyhteyttä.

Syvemmällä tasolla vastakkain ovat arvot, joita Melindan urasuuntautuneisuus ja Aaronin elämäntapa edustavat, kuten myös ihmissuhteita koskevat arvot. Melinda kuvittelee olevansa tyytyväinen elämässä, jossa voi itse hallita, milloin antaa aikaansa miehille – eikä yhdelle koskaan tarvitse antaa kovin paljoa aikaa. Vapaus kuulostaa aina hienolta, mutta onko se sitä todella? Koska kyse on romanttisesta viihteestä, on alusta asti selvää, että Melinda joutuu lopulta tekemään isoja oivalluksia elämästään. Tästä syystä hän on mieluisa päähenkilö ainakin minulle. Kukapa ei olisi joskus nähnyt elämäänsä väärin ja antanut aikaansa sellaisille asioille tai ihmisille, jotka eivät loppujen lopuksi teekään itselle hyvää?

Melinda on nykyaikainen romanttinen sankaritar, mutta hänessä on ihana vanhanajan piirre: hän rakastaa klassikkoelokuvia. Tämä piirre näkyy vahvasti tarinan alkupuolella, kun Melinda yhdistää tilanteita mielessään tuttuihin elokuviin, joita lukijankin on mukava bongailla. Kirjan keskiosassa olisi voinut olla muutama elokuvaviittaus myös, koska lopun dramaattisessa tilanteessa elokuvasta tutut asiat osoittautuvat kullanarvoisiksi.

Aaron on aluksi jäyhä mutta siitä huolimatta auttavainen, ja pian hän paljastuu vakaaksi, arvonsa tuntevaksi, huumorintajuiseksi mies, jolla on – tämäkään ei ole erityisen harmillista – ensiluokkaiset pakarat. Lisäksi hän on taitava leipomaan korvapuusteja. Kun lukija seuraa Melindaa Aaronin ja toisaalta Joachimin seurassa, tulee hyvin nopeasti mieleen pari neuvoa, jotka tekisi mieli takoa Melindan päähän. (Hyvä on, ymmärrän, etteivät rakastavaiset voi lopullisesti saada toisiaan kuin vasta kirjan lopussa.) Yrittäkääpä itse vastustaa Aaronia:

”En minä osaa leipoa”, Melindan oli tunnustettava.

”Ei se mitään, sillä minä osaan”, Aaron sanoi hymyillen ja seurasi Melindaa avokeittiön saarekkeen luo. Melinda oli googlettanut reseptin ja käynyt ostamassa tarvikkeet. Aaron laski kanelipussin muiden ainesosien joukkoon. Sitten hän seisahtui Melindan eteen. Melindan polvet alkoivat tuntua pehmeiltä, kun Aaronin tuttu seetrin ja bergamotin tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Oli pakko nielaista.

”Minulla ei ole kuin yksi esiliina”, hän sai sanottua muistaessaan jälleen hengittää.

”Ei se mitään”, Aaron totesi ja veti villapaidan pään yli pois. T-paita nousi ylös paljastaen vatsan ihoa. Melinda henkäisi ja katsoi poispäin, mikä oli hassua, sillä hän oli nähnyt miehen kokonaan alasti, hän oli tuntenut miehen ihollaan ja sisällään. Miten hänestä oli yhtäkkiä tullut näin kaino? 

Tätä lukijaa ei olisi haitannut, vaikka Aaron olisi saanut enemmän tilaa romaanin sivuilla. Onneksi mukana on pari kiihkeää kohtausta Aaronin kanssa. Seksiä ei kuitenkaan kuvata alusta loppuun, joten kirja sopii myös lukijalle, joka ei halua yksityiskohtaista tietoa elinten yhtymisestä toisiinsa.

Laamatila on virkistävä miljöö romanttiselle kirjalle. Laamat tuovat tarinaan oman osansa huumorista ja lopulta myös herkistymisentunteista. (Varautukaa itkemään laamojen vuoksi!) Tarina sijoittuu loppuvuoteen ja sopii mainiosti luettavaksi joulua odotellessa. Kirja ei ole kuitenkaan niin jouluinen, etteikö sitä pystyisi lukemaan myös ei-jouluihminen jonain muuna vuodenaikanakin. Tai no, kesälukemiseksi tämä ei ehkä olisi ensimmäinen suositukseni.

Tunteita tosiaan herää Melindan tarinaa lukiessa – muutoinkin kuin laamojen vuoksi. Varsinkin romanssiin kuuluva musta hetki, jossa tuntuu, että onnellinen loppu on mahdoton, jysähtää kovaa. Melinda on itse rakentanut itselleen tilanteen, jossa kaikki hajoaa palasiksi. Lukijan lohtu on se, että hän tietää tarinan päättyvän muuhun kuin toivottomuuteen.

Iiris Leimu on kirjoittajaystäviäni, joten sain lukea tämän kirjan jo ennen kuin se virallisesti ilmestyy. Kiitos siitä! Nyt voinkin suositella teosta kaikille romanttisen viihteen ystäville. <3