Kuvia ihmisestä Kuopion taidemuseossa

Kuvataide tekee hyvää kirjoittajalle. Itse olen kiinnostunut erityisesti 1800-luvun kuvataiteesta siksi, että monet teksteistäni liittyvät tähän vuosisataan. Kuopion taidemuseossa on Ihmisen kuvia -näyttely, jossa on lähinnä maalaustaiteen kuvauksia ihmisistä 1800-luvulta alkaen. Näyttelyssä voi käydä vaikkapa bongaamassa henkilöitä omiin teksteihinsä.

Ferdinand von Wrightin teos Retkiseurue Haminalahdella (1869) on aiheeseensa nähden pieni. Silti kuvassa voi nähdä ihmisistä tarkkoja yksityiskohtia: yksi lukee kirjaa, toinen kaataa kahvia pannusta. Tunnelma järven äärellä kesäpäivänä on leppoisa.

Akseli Gallen-Kallelan Talonpoikaiselämää-maalauksessa (1887) on puolestaan jännittyneempi tunnelma. Kehräävällä nuorella naisella on selvästi jotain tekeillä maalauksen nuoren miehen kanssa. Katseet vaihdetaan vanhemman miehen, ehkä nuoren naisen isän selän takana. Uunista tuleva valo on hienosti kuvattu.

Hugo Simbergin Tuonelan portilla (1898) on minulle ennestäänkin tuttu maalaus, ja todella mieluinen. Maalauksen vasemmalla puolella luurangot saattavat kuolleet – niin ihmiset kuin näiden lemmikit – Tuonelaan. Oikealla puolella he palaavat lähteäkseen taas hakemaan uusia Tuonelaan-tulijoita. Maalauksen tunnelma on lempeä, eikä kellään ole kiire minnekään.

Ellen Thesleffin Gerda (1889) on lukevan tytön muotokuva. Gerdan voisi napata suoraan johonkin tarinaan. Hän on keskittynyt ja näyttää minusta siltä, että hänellä on selvästi oma tahto.

Myös Venny Soldan-Brofeldtin maalauksessa Pianon äärellä (1889) – joka on muuten samalta vuodelta – on päämäärätietoisen oloinen naishahmo. Värit ovat vahvemmat kuin Gerda-maalauksessa, ja syntyy vaikutelma vahvasta ihmisestä. Ei pitäisi hämmentyä, mutta Mona Lisan kuva seinällä kiinnittää katseen itseensä. Mutta miksi 1800-luvun ihminen ei voisi laittaa seinälleen kuvaa teoksesta, joka on maalattu monta sataa vuotta aiemmin?

Elin Danielson Gambogin teos Walborg Jacobssonin muotokuva (1890) on valloittava. Yläluokkaisen perheen tyttärellä ja koiralla on välillään luottamuksellinen yhteys. Melkein voi kuulla tytön kertovan salaisuutensa lemmikilleen.

1800-luvun maalausten lisäksi näyttelystä jäi mieleen erityisen hyvin joitain uudempia teoksia. Unto Koistisen maalaus Maria (1976) on hengeltään syvän goottilainen. Tämänkin maalauksen kuvaaman ihmisen voisi ottaa suoraan henkilöksi tarinaan. Nainen tietää selvästi paljon, ja vaikka hän on vanha ja näyttää hauraalta, hänessä on samanaikaisesti suurta vahvuutta. Lisäksi vaikka maalaus on maalattu 1970-luvulla ja on oletettavaa – vaikkei pakollista – että malli on istunut maalattavana juuri tuolloin, maalauksessa on minusta aivan eri vuosisadan henki.

Myös Synnöve Rabbin valokuvasarja (2000) on pakko esitellä tässä. Ihailen sitä, kuinka taiteilija on nähnyt arkipäiväisissä esineissä jotain muuta. Yleensä en itse näe näin, vaikka mielikuvitustani saattaisi likaiseksikin kutsua. Valokuvien nimet ovat Naislautasliina, Herraharja, Herrakahva ja Naisharja.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi kirjoittajille ja kaikille muillekin!

His Hand-Me-Down Countess – veljeltä perinnöksi jäänyt morsiankin voi olla täydellinen

Stonemeren jaarli Achilles Denton on paitsi tahtomattaan jaarli myös tahtomattaan piakkoin ukkomies. Hänen veljensä on kuollut, jolloin hän on perinyt arvonimen, jota ei haluaisi, ja myös paineen hankkia vaimo ja perillinen. Hän ratkaisee vaimo-ongelman ottamalla vaimokseen Theodora Lawtonin, joka on ollut hänen veljelleen luvattu morsian. Tämän kanssa voi hoitaa velvoitteensa perillisestä.

Stonen maine tiedetään. Hän on skandaalimainen naistenkaataja, yksi ryhmästä, joka kutsuu itseään nimellä The Lustful Lords. Samaisella nimellä on nimetty Sorcha Mowbrayn kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Stonen ja Theon tarina His Hand-Me-Down Countess on.

Tarina sijoittuu Lontooseen 1850- ja1860-lukujen vaihteeseen ja alkaa hyvin tehokkaasti repliikillä ”On your knees.” Saman tien esitelläänkin Stonen ystävien ryhmä – kätevästi kimppakivan parissa. Stone ei kuitenkaan ole aivan niin paha elostelija kuin voisi kuvitella – eikä se tarinaan sopisikaan, sillä teos on eroottista romantiikkaa, jossa rakkaustarinan osuus on tärkeä. Rietastelu loppuu, koska Stone kokee sen epäreiluksi aviovaimoaan kohtaan. Miehellä on siis moraalinen selkäranka paikallaan. Kivutta nautinnoista luopuminen ei kuitenkaan käy. Miten voisi saada elää itseään tyydyttävää seksielämää vaimon kanssa?

Tuore aviovaimo – avioituminen tapahtuu kirjan alkupuolella – Theo on romanttiselle viihteelle tyypillinen aktiivinen naishahmo. Hän on kiinnostunut raha-asioista ja sijoittanut omaisuuttaan. Luonnollisesti häntä kiinnostaa, mitä naisen omaisuudelle tapahtuu avioliitossa.

Achilles on puolestaan traumatisoitunut sodassa Intiassa. Tästä syystä hän näkee painajaisia ja tanssiaisissa äänet ja tungos ahdistavat häntä. Hänen mieltään kiusaa myös se, että hän on seksuaalisesti dominoiva mutta ei koe, että voisi dominoida vaimoaan. Läpsäytettyään Theoa takapuolelle ja tämän säikähdettyä Achilles tulkitsee tilanteen niin, että vaimo ei tulisi ikinä kestämään sitä, mitä aviomies seksuaalisesti on. Achilles tahtoisi Theon kutsuvan itseään nimityksellä ”Master” ja taistelee, ettei tulisi nimittäneeksi Theoa sanalla ”pet”.

Tietenkin Theo ja Achilles sopivat seksuaalisesti yhteen, eivät he muutoin olisi saman kirjan sankari ja sankaritar. Theo on makuuhuoneessa alistuva ja kovin kiinnostunut olemaan puolisolleen mieliksi. Hän ei kuitenkaan ole alistuva muuten, mikä on virkistävää, koska draamaa syntyy, kun sekä mies että vaimo ovat voimakastahtoisia ja äkkipikaisia persoonia. Kuvioon sopii, että Theo käyttäytyy hienolle naiselle sopimattomalla tavalla, mm. ajaa kilpaa vaunuilla Hyde Parkissa ja soluttautuu bordelliin oppiakseen, kuinka vietellä aviomiehensä.

Eroottisena tarinana kirja on nautinnollinen, mikäli kevyet valtaleikit ja satunnainen ryhmäseksin kuvaaminen kiinnostavat. Erityisesti Achilleksen, Theon ja Achilleksen ystävän Cooperin leikkimä Poor pussy -leikki on tavattoman eroottinen. Siinä yksi leikkijöistä esittää kissaa ja toisten pitää kohdata hänet vakavalla naamalla.

She sighed and crawled over to the blond Adonis. As before, she eased between his open thighs and laid her head on his leg. His cock hardened, and again she found herself rubbing her face against a fabric-covered cock – just not her husband’s. In an unexpected turn, she found her thighs grew damp with her desire despite the blush that warmed her cheeks. She closed her eyes, drew a breath, and meowed. The ragged sound that emitted from her throat couldn’t have sounded less like a cat.

Kirjan toisella puoliskolla alkaa Theon ja Achilleksen välillä ilmetä uudenlaisia jännitteitä, mikä onkin tarpeen, koska puolivälissä kirjaa näyttää, että avioelämä on niin auvoisaa, ettei tarinaa ole syytä jatkaa. Nyt tulee väärinkäsityksiä ja salaisuuksia, joita olisi voinut pohjustaa paremmin. Pikku hiljaa mukaan tulee myös juonikuvio, jossa Stone on hengenvaarassa. Näyttäisi nimittäin siltä, että joku yrittää myrkyttää hänet – ja sitten tappaa monella muullakin tavalla.

Hämmentävää on mm. se, kuinka Stonen entinen seksikumppani yhtäkkiä ilmestyy sotkemaan kuvioita. Naiselle olisi voinut antaa tilaa jo aiemmin tarinassa, jolloin kirjan loppupuolella olevat tapahtumat olisivat olleet vielä dramaattisemmat eikä olisi tuntunut, että nainen ilmestyy puskista.

Aivan tarinan loppu on täynnä käänteitä ja dramatiikkaa. Kokonaisuutena His Hand-Me-Down Countess on erittäin viihdyttävää eroottista romantiikkaa. Mikä tarkoittaa sitä, että sarjan muutkin osat on luettava. Ainakin tällä hetkellä ensimmäisen osan saa Amazonilta ilmaiseksi, jos sen lukeminen kiinnostaa.

Kaksintaistelu sanoin – salanimien turvissa on mainiota rakastua

David Lansdale, Treybournen jaarli kirjoittaa Tory-puolueen puolesta lehdissä. Nyt hänen näkemyksensä on lytännyt Scottish Monthly Gazettessa nimimerkki A.J. Goodfellow. Onneksi David tuntee Edinburghista lehdistössä työskentelevän Nathanielin. Niinpä hän lähtee tapaamaan tätä, jotta saisi selville, kuka on mies nimimerkin takana. Tämä on alkuasetelma Terri Brisbinin historiallisessa romanttisessa tarinassa Kaksintaistelu sanoin.

Nathaniel tuntee A.J. Goodfellow’n varsin hyvin. Tämä ole mies lainkaan, vaan Anna Fairchild, verbaalisesti taitava nainen, joka paitsi kirjoittaa kolumneja, myös toimii opettajana ja tukijana nuorille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi vailla aviomiestä. Kuvioon sopii, ettei Annakaan kaipaa aviopuolisoa sotkemaan elämäänsä – eikä varsinkaan Davidin kaltaista miestä, joka ei osaa kohdella naista yhtä arvokkaana ihmisenä kuin miehiä. Mutta tietenkin Annan ja Davidin välille syntyy vetovoima ja vastaansanomaton rakkaus.

Tarina sijoittuu vuoteen 1818. Vaikka historiallista romantiikkaa kirjoitetaan kyllä moneen aikakauteen, tämäkin on regency-ajan tarina. Aikakauden suosiosta genressä voinemme syyttää Jane Austenia, romantiikan suurta klassikkoa, joka julkaisi teoksensa juuri tuolla aikakaudella. Välillä harmittaa, että Austen ei kirjoittanut suurteoksiaan esimerkiksi 1880-luvulla, mutta annetaan hänelle anteeksi syntyminen hieman aiemmin kuin olisi minun mielestäni ollut suotavaa.

Kaksintaistelu sanoin -teoksessa on hauska leikki kahden kiistakumppanin välillä. Kumpikaan osapuoli ei tiedä olevansa tekemisissä kirjallisen vastustajansa kanssa. David esiintyy Edinburghissa salanimellä David Archer, eikä kovinkaan moni tiedä, että Anna on A.J. Goodfellow. Kummallakin on myös salaisuutensa, jonka tietää olevan niin raskauttava, että toinen osapuoli ei voi hyväksyä sitä. Lisäksi Davidin jokseenkin vastenmielinen isä aiheuttaa rakastavaisten suhteelle omat ongelmansa.

Tarina on viihdyttävä, vaikka olisinkin toivonut, että jotkin sen elementit olisi hyödynnetty paremmin. Nyt jännitteelle tärkeitä asioita tipahtelee ajoittain yllätyksellisesti lukijan eteen. Jos lukija saisi tietää niistä aiemmin, tarina saisi otettua niistä myös enemmän irti.

Kaksintaistelu sanoin on puhdasta romantiikkaa, jossa ei hekumoida fyysisillä reaktioilla, joita halujen ja rakkauden kohteen läsnäolo aiheuttaa. Näiden tuntemusten kiertely aiheuttaa joissain kohdin hupaisia ilmaisuja:

Neiti Fairchildin puheet iloista ja haluista aiheuttivat Davidin vartalossa kaikenlaisia tuntemuksia.

 

David nielaisi syvään ja vaihtoi varkain asentoa, sillä hänen vartalonsa innostui kauniista naisesta.

 

Annakin muisti sen, sillä tämän hengitys tiheni, ja Davidin vartalo reagoi siihen luonnollisella tavalla.

Eniten huvitusta aiheutti kuitenkin kohta, jonka merkitys jäi arvoitukseksi:

David kiihottui, ja hänen jännittynyt vartalonsa tuntui sukeltavan housuihin.

Tässä kohdin olisi kiinnostavaa verrata suomennosta alkutekstiin. Ehkä komiikka on syntynyt oletettavasti kiireisessä suomennostyössä – tai sitten ei, vaan kiireisessä kirjoitustyössä.

Kuten todettua, tarina on kuitenkin viihdyttävä ja sopivaa eskapismia nykyajan maailmasta aivan toiseen aikakauteen. Anna on nainen, joka hankkii itse toimeentulonsa ja on valmis tekemään paljon itselleen tärkeiden asioiden eteen. Hän odottaa ihmissuhteeltaan sellaista, mitä ei usko saavansa, eikä siksi edes kaipaa elämänkumppania. Lopulta kuitenkin sekä Anna että David hyväksyvät myös toistensa virheet, eikä se ole edes vaikeaa, koska loppujen lopuksi he näkevät elämän samalla tavoin. Silloin on helppo päästää toinen ihminen lähelle. Epärealistista hömppää ehkä, mutta äärimmäisen romanttista, hitto vie.