Edellinen live-Finncon oli vuonna 2019, joten riemu oli melkoisen rajaton, kun fandom sai jälleen kokoontua yhteen kasvotusten. Finncon järjestettiin ensimmäistä kertaa Espoossa, tarkemmin Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksessa. Hienointa Finnconissa on ihmisten tapaaminen, mutta kävin myös kuuntelemassa ohjelmaa, jonka antia esitän tiivistetysti kahdessa postauksessa.
Finncon alkoi tänäkin vuonna
kirjoittajaperjantailla. Kävin kuuntelemassa ohjelman, jossa Anne Leinonen ja
Helena Waris puhuivat äänikirjojen kirjoittamisesta. Lienee parasta huomauttaa,
etten ole päässyt itse edes äänikirjojen kuunteluun asti, mutta oli jännittävää
kuulla, mitä pitää ottaa huomioon, kun teos kirjoitetaan suoraan äänikirjaksi. Sekä
Leinonen että Waris ovat kirjoittaneet äänikirjoja sarjamuodossa. Leinonen
kertoi teoksestaan Kymmenen käskyä maailmanloppuun ja Waris teoksestaan Saari,
joka on nyt luettavissa myös painettuna kirjana.
Keskustelua kuunnellessa selvisi, että jaksollisen äänikirjasarjan kirjoittaminen poikkeaa hyvinkin paljon paperilla julkaistun romaanin kirjoittamisesta. On ajateltava draaman kaaren kannalta sekä jokaista jaksoa erikseen että pitkää tarinaa, jonka kaikki jaksot yhdessä muodostavat. On muistutettava lukijaa siitä, mitä edellisessä jaksossa tapahtui. On alleviivattava kuuntelijalle, milloin aika tai paikka vaihtuu, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä käyttää ilmaisua ”seuraavana aamuna”. Wariksen mukaan kirjoittaja joutuu taluttamaan kuuntelijaa mukana. Tosin esille tuli myös se, että kokenut lukija pystyy kyllä seuraamaan hyvinkin monimutkaista tekstiä myös luettuna – eikä toden totta kaikki se kirjallisuus, joka ilmestyy sekä painettuna että äänikirjaksi luettuna ole kovinkaan yksinkertaista.
Äänikirjat ovat hyvin suosittuja,
mutta sarjamuotoisina niistä ollaan Wariksen mukaan luopumassa. Äänikirjamaailma
onkin sen verran uusi näin suurelle yleisölle tuotettuna, että se varmasti elää
paljon muutoinkin. Leinonen kertoi, ettei kovin paljoa ole esimerkiksi hyödynnetty
useampia lukijoita, joilla voisi helpottaa tarinan seuraamista, jos näkökulmahenkilöitä
on useampi kuin yksi. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu.
Mia Myllymäki ja Carita Forsgren
puhuivat omassa ohjelmanumerossaan spekulatiivisen fiktion
maailmanrakennuksesta. Kolme asiaa korostui: loogisuus, todellisen maailman
tunteminen ja ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Spefin maailmat ovat
usein yksityiskohdiltaan hyvin rikkaita. Erityisesti Forsgren korosti sitä,
että maailmanrakennus on hänen tarinoissaan toiminut parhaiten silloin, kun se
on lähtenyt liikkeelle yhdestä keskeisestä elementistä: henkilöstä, troopista,
keksinnöstä, ilmiöstä.
Spefissä maailma on tärkeä, eikä sitä voi unohtaa edes silloin, kun se ei ole tarinan keskiössä. Maailma, jossa tarinan henkilöt elävät, vaikuttaa kuitenkin heihin koko ajan. Siksi Myllymäen ja Forsgrenin mukaan onkin hyvä keskittyä tarinan yhteiskuntaan. Sen suunnittelu tekee hahmojen tekemisistä loogisia eikä lukijalle tule oloa, etteivät hahmot käyttäydy luontevasti. Yhteiskunnan toimintatavoista saa myös juonielementtejä tarinaan.
Kirjoittaja ei voi unohtaa myöskään todellista maailmaa. Myllymäki korosti tuntumaa siihen, miten ihmiset
toimivat toistensa kanssa. Forsgren puolestaan painotti, että todellinen
kokemus on avain spefin tekemiseen elävämmäksi. Hänen mukaansa se, että on
oikeasti kokenut asioita, on aivan eri kuin jos olisi nähnyt niitä tieteissarjoista.
Spefikirjoittajankin pitää siis olla kiinni tässä todellisuudessa ja havainnoida
sitä vahvasti ja monipuolisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti