KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)

Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.