Finnconissa Espoossa, osa 2

Muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviksi ohjelmiksi valikoin tämän vuoden Finnconissa Anne Leinosen esityksen televisiosarjojen taivaista ja helveteistä, paneelin suomalaisen mytologian käytöstä spefissä sekä paneelin, jossa pohdittiin, pilaako kauhun lukeminen nuoret.

Aloitetaan raamatullisesta aiheesta, vaikka esitelmän pitänyt Anne Leinonen totesikin, ettei hänen kohteenaan olevissa sarjoissa (Supernatural, Lucifer ja Preacher) ole kyse uskonnosta, vaan sarjat käyttävät uskonnosta tuttuja elementtejä vain välineinä tarinankerronnalleen. Taivaan ja Helvetin välillä oleva vahva vastakkainasettelu koukuttaa kätevästi katsojan. Käsitellyistä sarjoista olen katsonut ainoastaan Supernaturalia, ja siitäkin on ehkä noin puolet kausista katsomatta. Leinosen esitys tosin innostaa palaamaan sarjan pariin jossain kohtaa ja katsomaan mahdollisuuksien mukaan myös Luciferia ja Preacheria.

Oli mielenkiintoista kuulla analyysia sarjojen taivaista, helveteistä, jumalista ja näiden suhteista ihmisiin tai luotuihin. Sarjoille yhteistä on se, että Jumala on lähtenyt pois. Supernaturalissa tämä on johtanut siihen, että Taivas on heitteillä ja byrokraatit mellastavat. Helvetissäkin käydään jatkuvaa valtataistelua. Jumala on pettynyt, kun tarinan päähenkilöt, hänen lemmikkinsä Sam ja Dean tekevät mitä lystäävät. Luciferissa Luoja ei ole oikeastaan Helvetin vihollinen, vaan hän on vain jättänyt taakseen tyhjiön, jota yritetään täyttää. Jumala tahtoo eläkkeelle. Helvetissä vallitsee kaaos, koska paikalla ei ole johtajaa. Preacherin Jumala on puolestaan itsekeskeinen. Hän on kyllästynyt ihmiskuntaan ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Aikansa hän viettää kuuntelemalla jatsia ja ajamalla Harrikalla.

Leinosen mukaan Taivas ja Helvetti kuvataan aina hyvin samalla tavalla. Hän miettikin, voisiko kuvauksissa yleiselle byrokratialle ja kiduttamiselle olla vaihtoehtoja. Entä voisiko maailmanloppu olla jotain muuta kuin apokalyptinen? Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Voiko Taivas tai Helvetti olla millainen tahansa ja pysyä Taivaana tai Helvettinä? Voiko Taivas olla epämiellyttävä paikka? Entä voisiko Helvetissä viihtyä? Ainakin se on totta, että fiktiossa kaikki se, mihin ihmisen mielikuvitus riittää, on mahdollista.

Suomalaisesta mytologiasta spefissä olivat Mia Myllymäen johdolla keskustelemassa Anniina Mikama (teos Myrrys), Anne Martin (Kallioon maalattu laulu), Anna Malinen (Hämärikkö) ja Katri Kauppinen (Laakson linnut, Aavan laulut). Oli mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat olivat innoittaneet kirjoittamaan juuri sellaiset tarinat kuin nämä kirjailijat ovat kirjoittaneet. Anne Martin kertoi miettineensä Astuvansalmen kalliomaalauksilla, miksi muiden kuvien joukossa on kädenjälki. Tarinan idea lähti sen inspiroimana liikkeelle. Anna Malinen puolestaan oli tutustunut folkloristiikan opinnoissaan pakkasen loitsuihin ja sitä kautta kiinnostunut kylmyydestä kansanperinteessä. Myös Hämärikkö-teos sai inspiraatiota tästä. Katri Kauppinen kertoi, että vainajien palvonta ja kuolleet ovat pitkään kiinnostaneet häntä. Kummitukset ovat pelottavia, mutta toisaalta kaikki vainajat eivät palaa pelottelemaan kummituksina. Joululaulu Varpunen jouluaamuna avasi Kauppiselle ajatuksen siitä, että vainajat voivat palata, ja myös hänen romaaninsa hahmoilla on eläinhenget.

Kirjailijat arvelivat, että mytologiat kiinnostavat ihmisiä, koska nämä haluavat palata juurilleen. Luontoyhteys on ihmiselle tärkeä eikä koskematonta luontoa ole paljoakaan jäljellä. Anniina Mikama kertoi yrittäneensä herättää Myrryksessä korpimaat henkiin. Hän arveli, että hälyisäksi muuttunut maailma saa myös ihmisen kaipaamaan aikaan, jolloin oli yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa. Luontoyhteys mytologiassa on todellakin paljon selvempi kuin nykyihmisen elämässä. Mikama olikin sitä mieltä, että voisimme ottaa opiksi aiemmin eläneiden ihmisten suhteesta luontoon. Luontoa kunnioitettiin ja sieltä otettiin vain se, mikä tarvittiin. Luonnon kanssa piti elää sopusoinnussa eikä tuhota sitä.

Paneeli keskusteli myös suomalaisen ja muiden mytologioiden suhteesta toisiinsa. Kuten tiedetään, monissa mytologioissa on samankaltaisia elementtejä. Esimerkiksi kalevalaisen mytologian Suuri Tammi on yhdenlainen maailmanpuu ja ukkosen- ja seppäjumalia löytyy monesta paikasta. Paneelissa harmiteltiin, ettei Suomesta löydy lohikäärmeitä, mutta yleisöstä todettiin, että kokkolinnulla on yhteyksiä sellaisiin. Tähän täytyy perehtyä lisää. Eri mytologioiden sekoittamisesta samaan tarinaan kirjailijat olivat sitä mieltä, että kirjoittamisessa on vapaus toimia siten kuin haluaa, kunhan toimii kunnioittavasti. Se kuitenkin vaihteli, halusivatko he itse pitäytyä yhdessä mytologiassa vai sekoittaa aineksia.

Viimeinen seuraamani puheohjelma oli saanut innoituksensa Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa kauhisteltiin sitä, että kouluissa luetutetaan nuorille kauhukirjallisuutta. Pilaako kauhu nuoret? -paneelissa olivat mukana äidinkielen opettaja Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös ja kirjailija Magdalena Hai.

Paneeli lähti liikkeelle opetussuunnitelman lukemisesta, jota aiheestakin pahoiteltiin. Opsin lukemiselle oli kuitenkin vankat perusteet: teksti sanoo, että nuorille pitäisi tarjota monipuolista lukemista, joka innostaa heitä, ja kauhuhan sopii tähän kuin nenä päähän. Nuoruus on epävarmuuden aikaa – tosin usein aikuisuuskin on – ja aikaa, jolloin etsitään itseä. Panelistien mielestä kauhu on juuri näiden syiden vuoksi hyvää luettavaa nuorelle ihmiselle. Hai kertoi olleensa esiteinistä asti kauhufani. Hänellä itsellään genre toimi teini-iän epävarmuuden käsittelyyn, ja siksi hän tahtoo antaa nyt jotain samanlaista uusille sukupolville.

Paneeli keskusteli kauhun asemasta halveksittuna kirjallisuutena. Lönnberg huomautti, että Topeliukselta ja Waltarilta muistetaan vain muut teokset, vaikka hekin kirjoittivat kauhua. Hai sanoi, että kauhua on kuvattu ”kököistä kököimmäksi” kirjallisuudeksi, mutta onneksi status on sittemmin noussut.

Kauhun etuna pidettiin sitä, että se antaa mahdollisuuden käsitellä pelkoa turvallisesti. Göös kertoi, että itse asiassa dystopiat ovat muuttuneet ei-halutuksi kirjallisuudeksi osalle lukijoista. Maailman tulevaisuus on nyt niin epävarma, että kirjallisuuden parissa halutaan kokea toisenlaisia näkymiä. Kauhua lukemalla voi sen sijaan reflektoida oman elämän asioita.

Vaikka panelistit olivat sitä mieltä, että visuaaliset kauhutarinat traumatisoivat helpommin ja kirjallisuudessa lukija ottaa vastaan vain sen, minkä mieli pystyy käsittelemään, Hai kertoi kuitenkin miettivänsä tarkkaan kirjoittamansa vaikutusta ja muuttavansa tekstiä, jos arvelee siinä piilevän trauman mahdollisuuden. Onkin myös totta, että vaikka monenlaisille teksteille on tarvetta, kaikki nuorillekaan kirjoitetut tekstit eivät ole kaikkia nuoria varten. Muidenkin genrejen kuin kauhun kohdalla myös lukijan on mietittävä, mitä valitsee.

Olli Lönnberg päätti paneelin toteamukseen, että jo 2000 vuoden ajalta on kirjallista materiaalia siitä, että nuoriso on pilalla. Emme siis voi pilata nuoriamme antamalla heidän lukea kauhua. Nuorista huolissaan oleminen lienee jokseenkin pakollista. Kai se on osa sitä, että kuuluu siihen aikuissukupolveen, joka yrittää kasvattaa nuoria, jotka kuitenkin tekevät maailmasta omanlaisensa – kuten aina ennenkin. Joskus joidenkuiden aikuisten päivittely osuu kyllä mielestäni vikaan, ja näin käy, jos jaksaa kauhistella kauhukirjallisuutta. Herää myös vahva epäilys, ettei kauhistelija itse asiassa tunne genreä ja sen moninaisuutta. Ehkä tässä tapauksessa tietämättömyys lisää tuskaa.