Ensiksi paneeli pohdiskeli, miksi klassikot ovat myös kauhukirjallisuutta. Järvisen mukaan Zacharias Topeliuksen kiinnostuksenkohteisiin kuului kauhu ja hän kirjoitti kauhutekstejä sanomalehtiin, tosin anonyymisti. Järvinen sanoi, että on todennäköistä, etteivät vanhat kirjailijat oikeastaan kokeneet kirjoittavansa kauhua, vaan kauhupiirteitä tuli teksteihin sattumalta mukaan. Nummelin muistutti aikakausien eroista siinä, että nykyään lasketaan kauhun lajityyppiin tiettyjä asioita, mutta aiemmin ajatustavat olivat erilaiset.
Vanha suomalainen kauhu ei ollut erillään kansainvälisistä trendeistä. Nummelinin mukaan 1800-luvun Suomessa luettiin ja tunnettiin paljon ruotsiksi julkaistuja kauhutarinoita. Ruotsi toki oli monen Suomessa asuvan 1800-luvun kirjailijan äidinkielikin. Järvisen mukaan gotiikka oli kansainvälisesti vahva trendi ja siinä tyypillisesti esiintyviä asioita, kuten sukusalaisuuksia, kummituksia ja hulluutta voi löytää jonkin verran myös suomalaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta. Erona kansainväliseen kauhuun oli kuitenkin se, ettei suomalaisessa kauhussa ollut yliluonnollisia elementtejä. Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna (1851) tai Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) loivat kauhunsa muilla keinoin.
Nummelin muistutti, että vanhaa suomalaista kauhua kirjoitti moni naiskirjailija, jonka kirjallisuushistoria on halunnut unohtaa. Järvinen puolestaan kertoi, että ajalle tyypillinen tapa julkaista kaunokirjallisuutta olivat sanomalehtien jatkokertomukset. Nykyihminen on tottunut ajattelemaan, että vain painetut kirjat ovat oikeaa kirjallisuutta, ja siksi kirjallisuudentutkimuskin on keskittynyt tähän.
Koska suomalaisessa kauhussa oli kansainvälisesti suosittuja elementtejä, seuraavaksi kiinnostavaa oli tietenkin se, mikä siinä oli nimenomaan suomalaista. Järvinen kertoi, että suomalaisesta kauhusta on löytynyt vain vähän perinteisiä anglosaksisia kauhuhirviöitä, kuten vampyyreja ja ihmissusia. Sen sijaan Suomessa on kirjoitettu piruista ja kummituksista ja erityisesti Samuli Paulaharju hyödynsi kansanperinnettä.
Nummelin mainitsi Aleksis Kiven Kalvean immen tarinan, joka on hänen mukaansa täysveristä kauhua ja kuulostaa kansantarinalta, vaikka mitä ilmeisimmin onkin Kiven itsensä keksimä tarina. Toisesta kauhuelementtejä sisältävästä tarinastaan Vuoripeikot Kivi sen sijaan itse on kertonut, että muualla Euroopassa kerrotaan paljon samankaltaisia tarinoita. Järvinen muistuttikin, että kauhulle on tyypillistä se, että sen alkuperä himmentyy, kun tarinat liikkuvat paikasta toiseen.
Järvisen mukaan suomalaisesta kauhusta on vaikea löytää yhdistäviä piirteitä. Jotkin tarinat käsittelevät porvariston pahuutta ja on myös esimerkiksi kostotarinoita. Jälkimmäisistä esimerkkinä Järvinen mainitsi tarinan, jossa sisällissodassa punaisella puolella ollut silvottiin kuoliaaksi. Myöhemmin hän palasi kummittelemaan ja kostamaan. Tällaisen valkoiset pahana esittävän tarinan takana olivat Järvisen mukaan työväenliikkeen ideologiset päämäärät. Nummelin huomautti, että sisällissotaa on toisaalta käsitelty kauhukirjallisuudessa yllättävän vähän. Tämä on varsin hyvä huomio, sillä kyllä siitä varmasti saisi ammennettua kauhuun vähintään yhtä paljon tarinoita kuin muihinkin kirjallisuudenlajeihin.
Paneeli keskusteli myös entisaikojen suhtautumisesta kauhuun. Nummelin ei ollut löytänyt viitteitä siihen, että kauhua olisi julkisesti tuomittu. Joskus tosin sanottiin, ettei kauhunovellikokoelmia pitäisi hankkia yleisiin kirjastoihin. Järvinen totesi, ettei kauhukirjallisuutta edes nimitetty kauhukirjallisuudeksi. Joka tapauksessa kauhu on upotettu jonnekin halveksunnan pohjamutiin vasta 1800-luvun ja 1900-luvun alun jälkeen – ja onneksi nyt jo nostettu sieltä.
Nummelin intoutui kehumaan 1920-lukua kovalaatuiseksi ajaksi suomalaisen kauhun historiassa. Silloin Mika Waltari kirjoitti Kuolleen silmät -kauhunovellikokoelmansa ja Aino Kallaksen Sudenmorsian ilmestyi. Myös tuon ajan runoudessa oli paljon kauhuaineksia. Niitä käyttivät mm. Uuno Kailas ja Katri Vala, ja niiden vastaanotto kritiikeissä oli myönteinen. Järvisen mukaan näitä ei luettu kauhurunoina, mutta Nummelin kuittasi, että Kailasta kuitenkin verrattiin Edgar Allan Poehun. Järvinen totesi tähän, ettei suuri yleisö välttämättä kuitenkaan yhdistänyt näiden kirjailijoiden tuotantoa kauhuun, mutta Nummelin oli sitä mieltä, että kritiikki kyllä suhtautui teksteihin kauhurunoutena, mutta nykyaika on unohtanut niistä tämän lajityyppiominaisuuden.
Kauhu joutui suosiosta paitsioon, kuten jo todettua. Miten tämä sitten tapahtui? Nummelinin mielestä on vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtui. Joka tapauksessa yhteiskunnallinen realismi oli alkanut korostua kirjallisuudessa toisen maailmansodan jälkeen. Järvinen ei ollut paitsioon joutumisesta sinänsä samaa mieltä, koska hänestä kauhu on aina ollut paitsiossa vähintäänkin siinä mielessä, että sitä on julkaistu vähemmän kuin muuta kirjallisuutta. Nummelin muistutti kuitenkin uudestaan 1920-luvun kirjailijoista, jotka olivat aivan muuta kuin marginaalia – ja arvostettuja. Hänen mielestään kustannuskulttuurissa täytyi toisen maailmansodan jälkeen tapahtua muutos, koska myös scifi ja fantasia katosivat Suomessa julkaistavan kirjallisuuden kentältä.
Paneeli keskusteli vielä siitä, miten kauhu on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut aseman, jossa se saa kirjojen markkinoinnissakin olla aivan oma itsensä. Nummelin totesi heti, ettei genrekirjallisuuden lukija oikeastaan saa tästä kustantajien ajatuksesta kiinni. Järvinen sanoi, että kauhukirjallisuutta – Dean Koontzia ja Stephen Kingiä – on käännetty pitkin matkaa, mutta nykyisessä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousussa pienkustantamoilla on ollut iso rooli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti