Hirviöt ovat kauhun olennaisinta ainesta, ja siksipä Lauri Latun esitelmä merihirviöistä sopi KauhuConin ohjelmaan mainiosti. Itse en ole erityisen perehtynyt merihirviöihin – lähinnä Iku-Turso on tuttu. Merenneidot ovat sen sijaan lapsesta asti kiehtoneet minua, ja esitelmä muistuttikin siitä, että niissäkin on oma kauhupuolensa. Toisaalta kun mietin ikisuosikkiani Pieni merenneito -satua, siinäkin on selviä kauhuaineksia, vaikka ensin mieleeni tulee melankolia.
Latun mukaan meri itsessään
edustaa toiseutta ja vierautta parhaimmillaan ja vie alitajunnan ja kaaoksen
äärelle. Tämä yhdistää sen jo sinänsä hirviöihin, koska hirviötkin ovat toisia
ja vieraita. Merihirviössä yhdistyy siis kaksi asiaa, jotka ovat pelottavia,
koska vieraus usein pelottaa ihmisiä.
Merihirviöitä on monenmoisia.
Merenväkeen kuuluvat merenneidot, tritonit ja H.P. Lovecraftin syväläiset.
Merenneidot ovat alun perin vietteleviä ja vaarallisia syöjättäriä, mutta ne
muuttuivat hitaasti jumalattariksi, joiden kuvia kiinnitettiin lopulta laivojen
keuloihin. Vaikutteet liikkuivat. Kun eurooppalaiset laivat purjehtivat Afrikkaan, keulakuvamerenneidot
yhdistyivät afrikkalaisiin uskomuksiin ja syntyi Mami Watan kultti.
Muun muassa Kolumbus uskoi
nähneensä merenneitoja. Hänen näkemyksensä oli, etteivät nämä olennot olleet ulkoisesti
niin hurmaavia kuin hänelle oli kerrottu. 1700-luvulla esitettiin näkemys, että ihmiset
ovat merenneitojen jälkeläisiä. Tämän mukaan merenneidot – kuten myös Lovecraftin
syväläiset – pystyivät lisääntymään ihmisten kanssa. Ranskassa eräs
kuningashuone uskoi jopa olevansa sukua Melusine-merenneidolle. 1800-luvulla
merenneidoilla käytiin myös kauppaa. Niitä rakennettiin puusta ja
ihmishiuksista ja myytiin.
Yksi minulle aivan uusi ajatus
Latun esityksessä oli se, että aikoinaan uskottiin meressä olevan ihan kaikkea,
mitä maallakin. Lattu näyttikin mm. kuvan merimunkista. Tosin hän pohti, kuinka
tosissaan merimunkkeihin ja piispoihin uskottiin. On mahdollista, että ne
olivat uskonkiistoihin liittyvää propagandaa.
Meressä asustaa myös isoja möllyköitä, kuten Kraken. Tämä olio ei kuitenkaan aina ole ollut ihmisille kolossaalikalmari. Krakenin alkuperänä on skandinaavisten saagojen Hafgufa. 1600-luvulla eläneelle Francesco Negrille Kraken oli litteä kala. Erik Pontoppiden nosti seuraavalla vuosisadalla Krakenin ja merikäärmeet – kuvaannollisesti – pinnalle. Mustekalayhteys esiintyi ensimmäisen kerran Pierre Denys de Montfortilla (1766–1820). Myös Herman Melvillen Moby Dick -teoksessa on tämä tulkinta.
Kaikista hurjinta on, että
kolossaalikalmari ei ole mikään taruolento. On nähty mustekalaolentoja, joiden
pituus on 7–10 metriä plus lonkerot. Laji on määritelty elinvoimaiseksi, ja
siellä meren syvyyksissä se oleskelee. Alkujaan tällainen olio oli kryptidi –
siis olento, josta ei tiedetty, onko se aivan totta vai ei. Kuuluisimpia
kryptideitä on Loch Nessin hirviö.
Kryptidityypeistä yleisimpiä ovat
merikäärmeet. Mm. Glouchesterin merikäärme ja Con rit ovat tunnettuja merikäärmeitä.
Olaus Magnus oli 1500-luvulla sitä mieltä, että merikäärmeitä oli erityisesti
Norjanmeren alueella.
Latun mukaan merihirviöt ovat symbolisoineet
sitä, että meri on vaarallinen ja tuntematon. Meressä on riittämiin ihmeitä, ja
siellä kaikki kasvaa isoksi. Meren pelottavuus on kuitenkin vähentynyt, kun
ihminen on oppinut lisää maailmasta. Siksi merihirviötarinoita ei ole samalla
tavalla kuin ennen. Mutta kuten Lattu osoitti, meren olennot ovat tarinoille
ehtymätöntä ainesta. Esityksen lopussa näkemämme kuvat hypermustasta kalasta,
joka imee valoa, ja loisolennosta, joka menee kalan suuhun, syö sen kielen ja
asettuu kielen paikalle, todistivat sen. Ja nämä olennot ovat totisinta totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti