Finncon 2019, osa 2

Editoimisesta on tullut minulle melkein kirosana, ja kauhusta kankeana odotan, kuinka se alkaa sujua, kun romaanintekeleeni ensimmäinen versio tulee valmiiksi ja siitä pitäisi alkaa tehdä valmiimpaa ja valmiimpaa. Koska tuo hetki on ehkä lähempänä kuin tajusinkaan, oli Finnconin editointipaneeli varsin paikallan. Jospa kokeneet kirjoittajat saisivat minutkin innostumaan editoinnista.

Paneelin otsikkona oli yksinkertaisesti ”Kun kirjailija editoi”. Paneelin osallistujina olivat kirjailija-kustannustoimittaja Liisa Näsi, kirjailija Marko Hautala, kirjailija Mia Myllymäki, joka toimi myös paneelin puheenjohtajana sekä kirjailija Elina Rouhiainen, joka tuurasi poisjäänyttä Siiri Enorantaa.

Ensimmäiseksi käsiteltiin panelistien suhdetta editoimiseen. Rouhiaisen mielestä editoiminen on kamalaa mutta tärkeää. Hän kertoi, että hänen kirjoitustapansa on muuttunut paljon siitä, miten hän kirjoitti esikoisteoksensa. Nykyään kirjoittaminen on fragmentaarista ja raja kirjoittamisen ja editoinnin välillä on kadonnut. Editointi tuntuu Rouhiaisesta raastavalta, koska sisällä on tunne, että tekstille on jo antanut sen, mitä voi antaa. Tekstille myös sokeutuu. Rouhiaisen mukaan editointi on kirjoittamisprosessin henkisesti raskain vaihe.

Hautala puolestaan sanoi, että editointia pitää tehdä hieman enemmän kuin tahtoisi, jotta poistaa turhat rönsyt, joihin on rakastunut. Myllymäen näkemys oli yksinkertainen viisaus: editoinnissa teksti kirkastuu, eikä siitä edes voi tulla kerralla täydellistä.

Ei ollut yllätys, että kustannustoimittajana työskentelevä Näsi rakastaa editointia. Hän kertoi suoraan, että pitää siitä, kun saa nillittää toisten teksteistä ja omistaankin. Näsin mukaan editointi on välttämätön osa kirjoittamista, ei pakollinen lisä, joka tehdään kirjoittamisen jälkeen. Hänelle editointi tuo koko ajan tunteen tekstin paranemisesta. Tätä kautta on toki helppo ymmärtää, että editointi tuo tyydytystä.

Paneelin osallistujilla oli tietenkin kokemusta kustannustoimittajien nillittämisestä. Niinpä paneeli keskusteli siitä, mitä kustannustoimittaja saa tehdä ja milloin voi katsoa, että hän on mennyt liian pitkälle. Näsin mielestä kustannustoimittajan pitää pitäytyä siinä, että puhuu vain tekstistä, jolloin siitä voi sanoa lähes mitä tahansa – ainoastaan henkilökohtaisuuksiin ei pidä mennä. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä harvemmin onkaan enää kysymys pelkästään tekstistä, luulisin.

Näsi kertoi myös pitävänsä kustannustoimittajana suhteensa kirjailijaan ammattimaisena, jottei läheisemmän suhteen vuoksi sokeutuisi tekstille ja rupeaisi väärällä tavalla ystävälliseksi. Hän muistutti myös siitä tärkeästä asiasta, että kustannustoimittaja ja kirjailija ovat samalla puolella ja tasa-arvoisia.

Hautalasta syntyi vaikutelma, ettei hän ollut kokenut kustannustoimittajien taholta mitään oikeasti asiatonta. Hän totesi kuitenkin, että voisi aiheuttaa ahdistusta, jos kustannustoimittaja alkaisi moralisoida tai yrittää markkinoinnin vuoksi muokata kirjaa teokselle luonnottomaan suuntaan.

Hautala kertoi, että kustannustoimittajan kanssa voi kuitenkin jopa riidellä hyvässä mielessä. Esimerkkinä tästä hän kertoi tapauksen, jossa kustannustoimittaja oli merkinnyt hänen tekstinsä sivuun kommentin ”Teennäinen ja täysin turha jakso.” Hautala oli kostanut vastaamalla: ”Salaa tykkäät kuitenkin.”

Rouhiainen toi esille sen, minkä kaikki varmasti jo tiesivätkin: kustannustoimittajan kritiikki tuntuu aina aluksi hirveältä. Hän kertoi kuitenkin, että muutamassa päivässä valkenee, mikä kommentin pointti on, ja hänenkin mielestään kustannustoimittaja voi sanoa suoraan mistä tahansa tekstiin liittyvästä asiasta. Itse asiassa Rouhiainen kertoi kaivanneensa joka rohkeampia ehdotuksia kustannustoimittajalta. Myös Näsi ja Myllymäki korostivat kustannustoimituksen merkitystä: on ollut kamala kokemus, kun teksti on mennyt painoon toimittamatta.

Toimitetussa teoksessakin voi yllättäen olla mielenkiintoisia juonen epäloogisuuksia. Hautala kertoi, kuinka kääntäjä oli hänen Käärinliinat-teoksensa kanssa työskennellessään ottanut yhteyttä ja ihmetellyt, kuinka teoksessa kuollut henkilö oli myöhemmillä sivuilla hengissä. Paljastui, ettei tämä virhe ollut osunut kenenkään silmiin aikaisemmin. Itse en ole teosta lukenut, mutta se on (pitkällä) lukulistallani, ja kun pääsen siihen asti, haluan kieltämättä bongata tuon jännittävän yksityiskohdan. Toisaalta tämä on hyvin lohdullista: virheitä sattuu, eikä se kaada teosta – Käärinliinatkin palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Paneeli keskusteli työstä kustannustoimittajan kanssa enemmänkin, seuraavaksi siitä, olivatko kirjailijat pitäneet oman päänsä kustannustoimittajan eriävästä mielipiteestä huolimatta. Rouhiainen kertoi siitä, kuinka hänen oma suhtautumisensa kustannustoimittajien kommetteihin oli muuttunut. Ensin kustannustoimittajan ehdotukset olivat jumalan sanaa, mutta nyt Rouhiainen pitää paremmin oman päänsä ja myös luottaa omiin näkemyksiinsä vahvemmin. Hän pitää kuitenkin erityisen tärkeänä, että kustannustoimittajan ehdotukset ovat konkreettisia, koska silloin niistä voi syntyä jotain, vaikka ne johtaisivatkin johonkin aivan muuhun, kuin mitä kustannustoimittaja on ehdottanut.

Hautalan mukaan tärkeää on kustannustoimittajan sopiminen omaan persoonaan. Hän myös kertoi, että on oppinut siitä, kun on joskus vängännyt kustannustoimittajalle vastaan ja myöhemmin tajunnut, että tämän korjausehdotukset ovatkin olleet aiheellisia. Niinpä hän katsoo nykyään hyvin tarkkaan ennen kuin pysyy tiukasti omassa näkemyksessään, jos se eroaa kustannustoimittajan näkemyksestä.

Näsi puolestaan huomautti siitä, että kustannustoimittajan on tärkeä antaa palautetta myös niistä kohdista, jotka tekstissä toimivat, koska niissä näkyvä vahvuus on se, millä heikkoja kohtia voi paikata. Niin, onkin vaikea kuvitella, että kovin moni olisi niin vahva, että pärjäisi ilman ääneen sanottua positiivista palautetta.

Lopuksi paneeli keskusteli siitä, mitä voi tehdä, kun tekstin editointi tökkii. Hautala kehotti lukemaan tekstiä ääneen. Tämä on varmasti toimiva konkreettinen neuvo. Vaikka proosa yleensä luetaankin hiljaisesti, ääneen lukemalla ainakin löytää sen, missä kohtaa tekstin rytmi kompuroi. Voisi kuvitella tämän toimivan dialogin kohdalla erityisen hyvin, sillä puhehan on ääntä, ja jos se ei sovi suuhun, on helppo ymmärtää, että siinä on jotain vikaa. Toisaalta kirjoittajalle voi olla selvää, missä kohdin tekstissä on ongelmia, mutta ehkä ääneen lukeminen auttaa myös näkemään, mitä ongelmille pitäisi tehdä.

Yleisesti hyvänä paneeli piti myös tekstin printtamista, vaikka Myllymäki muistuttikin, että se auttaa joitakuita muttei automaattisesti kaikkia. Printatessa voi myös vaikkapa vaihtaa fontin tai tehdä tekstistä taitetun näköisen, kuten Hautala ehdotti. Tämä varmasti muuttaa monien kirjoittajien kohdalla sitä, miten hahmottaa oman tekstinsä.

Näsi sanoi, että tulostetun tekstin voi leikata palasiksi niin, että kohtauksia voi siirrellä eri järjestykseen. Tämä on tärkeää, koska ruudulta ei näe tekstin loogisuutta.

Rouhiainen piti printtaamista aivan ehdottamana ja kertoi tulostavansa omat tekstinsä aina todella monta kertaa, erityisesti, jos teksti on jollain tapaa jumissa. Hän kertoi, että tällöin tekstiä voi saada työstettyä vaikka edes yhden sivun verran. Useiden näkökulmahenkilöiden kanssa painiville hän antoi hyvän neuvon: yhden henkilöhahmon tekstipätkät voi tulostaa putkeen, jolloin näkee, miten juuri tämän henkilöhahmon tarinankaari kehittyy.

Paneelin kuunteleminen ei suoranaisesti saanut minua odottamaan editointia kieli pitkällä mutta muistutti toki siitä, että tuskaisenakin vaiheena editointi vie kohti sitä, minne halutaan päästä: parempaa tekstiä kuin mitä ensimmäinen versio ikinä voisi olla – valmista tekstiä.

Kustannustoimittajan näkökulmasta puhunut Näsi korosti tietenkin vielä paneelin lopulla, että kustannustoimittajan työ ei ole vain nillittämistä vaan kustannustoimittaminen tekee tekstistä paremman ja kirjoittajien olisi syytä asennoitua asiaan näin.

Meidänkin, jotka emme vielä kovin paljoa työskentele kustannustoimittajien kanssa, tämä on hyvä muistaa, kun saamme kommentteja toisilta kirjoittajilta. Harvemmin kukaan ilkeyksissään antaa kritiikkiä. Yleensä kommentit ovat vilpittömiä halussaan auttaa toista kirjoittajaa tekemään tekstistään vielä parempi. Jokaisen on tehtävä ratkaisunsa, mistä neuvoista ottaa vaarin ja mitkä ohittaa, mutta asiallisesti annetuista kommenteista on aina syytä olla kiitollinen. Tämän neuvon olen joskus kuullut, ja minusta siinä on aika lailla kaikenmoisen palautteen vastaanottamisen ydin.