Kumma kirjoitusopas – ideoita, ohjeita, kokemuksia ja kannustusta

Hyviä, kannustavia kirjoitusoppaita ei ole koskaan liikaa. Osuuskumman julkaisema, Maria Carolen, Nadja Sokuran ja Kari Välimäen toimittama Kumma kirjoitusopas on suunnattu erityisesti spekulatiivisen fiktion kirjoittajille, mutta kehottaisin lämpimästi ihan minkä tahansa lajin proosan kirjoittajaa tarttumaan oppaaseen. Se antaa hyvän kokonaiskuvan kirjoitusprosessista ja muistuttaa tärkeistä asioista, kuten siitä, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoittaa ja siitä, että kirjoittajan on pidettävä itsestään huolta, koska muutoin kirjoittamisesta ei oikein tule mitään. Itse olen ollut mukana oppaan teossa sen verran, että laadin Taru Kumara-Moision kirjoittamaan editointiartikkeliin harjoituksen.

Teoksen avaa Vesa Sisätön artikkeli siitä, mitä spekulatiivinen fiktio on. Siinä valottuu, kuinka monenlaista kirjallisuutta käsite pitää sisällään ja toisaalta myös se, että tekstin genren määritteleminen on paitsi vaikeaa myös tarpeellista. Tämän jälkeen päästäänkin jo itse kirjoittamisaiheisiin: Minna Roinisen artikkeli avaa ideointia ja taustatyön tekemistä ja Magdalena Hai puhuu omassa artikkelissaan lyhytproosan kirjoittamisen puolesta.

Sekä Roinisella että Hailla on hyvin kannustava ote. Ideoita kannattaa kerätä, niitä kannattaa ruokkia – olivat ne hyviä tai huonoja. Jokainen voi löytää oman tapansa päästää irti turhasta kritiikistä, kun etsii ideoita. Kun luovuuttaan käyttää, antaa sille mahdollisuuden kukoistaa. Jokaisella kirjoittajalla on haasteensa ja lyhyttä proosaa työstäessään niihin pääsee nopeasti käsiksi, jolloin voi oppia, miten toimia niiden kanssa.

Kirjoittajan on niin Roinisen kuin Hainkin mielestä uskallettava kohdata se, mikä on hankalaa. Roinisen mukaan kirjoittaja pystyy välittämään tunteita lukijalle vain, jos ”on itse valmis menemään niitä kohti – olivatpa ne sitten vaikka hieman noloja tai muuten epämukavuutta herättäviä”. Hai puolestaan kirjoittaa: ”Kirjoittaminen on ydinolemukseltaan heittäytymistä uuteen ja pelkoa kohti, niin hankalalta kuin se tuntuukin.”

Oppaan toisessa osassa ”Työkaluja” annetaan aluksi lisäeväitä tekstin suunnitteluun. Carita Forsgren neuvoo, kuinka spefimaailmasta saadaan monipuolinen, ja Maria Carole opastaa moniulotteisen henkilöhahmon luomiseen. Molemmat artikkelit ovat hyvä peruskatsaus aiheeseen, eikä voi olettaakaan, että näitä(kään) aiheita voisi yhdessä artikkelissa käsitellä tyhjentävästi. Ohessa tulee ohjeita myös kirjoittamiseen. Forsgren muistuttaa zoomaustekniikasta: miljöö herää eloon, kun sen yksityiskohtia nostetaan esille eri aisteja käyttäen. Keskeisten henkilöiden kannalta epäolennaisten taustojen kuvaaminen sen sijaan syö lukijan mielenkiintoa.

Taustalla on kuitenkin merkitystä myös henkilöhahmon luomisessa: henkilöhistoria tekee hahmosta moniulotteisen. Carolen mukaan hahmolla pitää olla myös heikkous, jonka kanssa hän joutuu konkreettisesti ongelmiin tarinan aikana tavoitellessaan jotain tärkeää. Yksiulotteisuuden voi välttää, kun ei koskaan kirjoita esimerkiksi jonkin tietyn ammatin edustajaa tai tietyn seksuaalivähemmistön edustajaa, vaan aina kokonaista ihmistä, jota ei koskaan määritä vain yksi ominaisuus.

Tarinan kokonaisrakenteen suunnitteluun ohjaa Mia Myllymäen artikkeli. Aiheesta on helppo löytää lukemista englanniksi, mutta jos tahtoo kätevänkokoisen ohjeistuksen suomen kielellä, tässä se nyt on. Myllymäki selvittää ymmärrettävästi, miten henkilöhahmo muuttuu ongelmaan reagoivasta tyypistä toimijaksi, joka ottaa vastuun siitä, että asiat hoituvat – tai sitten eivät hoidu, jos henkilöhahmo ei pääse tavoitteeseensa.

Kumma kirjoitusopas antaa paljon ohjeita myös itse kirjoittamiseen: Solina Riekkola ohjeistaa dialogin tekemisessä, Reetta Vuokko-Syrjänen kerrontaratkaisuissa ja Mia Myllymäki toisessa artikkelissaan kirjoittamisessa siten, että sekä henkilöhahmolla että lukijalla on vahvat tunteet. Riekkola neuvoo, kuinka dialogissa vähemmän on enemmän, kuinka dialogi näyttää vaihtuvat voimasuhteet ja kuinka puhutaan jostain, mikä ei nouse dialogissa pintaan. Kerronta-artikkelista saa välineitä kertojan valintaan ja tyylin rakentamiseen oikeiden sanojen valinnasta lähtien. Myös teeman rakentamista temaattisen motiivin avulla sivutaan.

Myllymäen artikkeli tunteista herättää paljon ajatuksia. Olen itsekin sitä mieltä, että taiteen tehtävä on saada aikaan tunteita vastaanottajassa. Mutta miten henkilöhahmojen tunteet, kirjoittajan tunteet ja tarinan lukijan tunteet kietoutuvat yhteen? Siihen paneutuu Myllymäen artikkeli. Henkilöhahmon tunteet ovat tärkeitä siksi, että hyvässä tarinassa jokin henkilökohtainen ajaa päähenkilöä eteenpäin. Ulkopuolelta ei voi koskaan saada yhtä vahvaa motiivia toimia. Lukijalla on oma elämänsä ja omat tunteensa. Hänen lukiessa kokemansa tunteet pohjautuvat niihin, ja tunteet ovatkin jotain aivan muuta kuin ne, mitä henkilöhahmo tarinassaan kokee – ja varmasti aivan erilaisia, kuin kirjoittaja kirjoittaessaan kokee tai kuvittelee lukijalle aiheuttavansa. Tämä on tavallaan itsestäänselvää, mutta en ole sitä koskaan aivan näin tullut ajatelleeksi.

Oman artikkelinsa saa erotiikan kirjoittaminen. Anni Kuu Nupposen artikkeli on ymmärrettävästi lyhyehkö katsaus aiheeseen, mutta on ansio nostaa aihe esille. Melko monissa tarinoissa henkilöhahmoilla on seksuaalista kanssakäymistä, ja sen kirjoittaminen saattaa olla erityisen haastavaa, jos siihen ei ole tottunut. Nupponen muistuttaa, että eroottisen kohtauksen ei ole tarkoitus olla siinä mielessä sen kummempi kuin minkään muunkaanlaisen kohtauksen, että myös seksikohtaus on tärkeä joko henkilöhahmon esittämisen tai juonen kannalta. Nupposen mukaan erotiikan kirjoittaminen on myös samanlaista kuin mikä tahansa muukin kirjoittaminen: se voi olla hauskaa mutta myös tylsistyttävää. Artikkelissa on pikku vinkkejä, jotka auttavat, jos tahtoo aloittaa erotiikan kirjoittamisen. Tarjolla on myös useampi pikkuharjoitus, joilla voi kokeilla rajojaan tai lähteä liikkeelle varovasti. Erityisen hauska on harjoitus, jossa kehotetaan tekemään eroottinen kuvaus esim. veroilmoituksen teosta. Näin isoa haastetta en ole vielä uskaltanut itse ottaa.

Taru Kumara-Moision artikkeli antaa ajatuksia tekstin editointiin. Tuttujen ”Kill your darlings” ynnä muiden ohjeiden ohessa hän kehottaa mm. kiinnittämään editointivaiheessa huomiota toistuviin merkityksellisiin asioihin, symbolisesti rinnastuviin tasoihin ja käänteisiin vastinpareihin. Niiden avulla tarinaan voi rakentaa peiliasetelmia ja kaikuja, jotka vahvistavat kokonaisuuden ydinsanomaa. Spefisteille monesti ongelmallisen infodumppauksen hän neuvoo väistämään siten, että sirottelee maailmasta merkkejä sopiviin paikkoihin. Omaa ääntä ei Kumara-Moision mukaan tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa eikä siitä tarvitse olla huolissaan: kun käsittelee itselleen tärkeitä teemoja, kirjoittajan oma ääni syntyy itsestään.

Oppaan kolmas ja viimeinen osa antaa eväitä kirjoittajaelämään. Saara Henriksson avaa erilaisia mahdollisuuksia saada spefitekstinsä julki. Anni Kuu Nupponen kertoo toisessa artikkelissaan, miten novelliantologian toimittaminen pidetään hanskassa. J.S. Meresmaa kirjoittaa siitä, miten kirjoittaja pitää aivonsa – ja kroppansa – vireänä luovaa työtä varten, miten kirjoittaja löytää aikaa kirjoittamiselle ja saa itsensä aloittamaan. Rutiinit ja hyvät elämäntavat tekevät hyvää taiteilijaelämälle.

Viimeisessä osiossa ovat myös Katri Alatalon ja Tarja Sipiläisen artikkelit, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia kuvauksia omista kirjoitushetkistä. Alatalo tarkastelee omaa kirjoitusprosessiaan ja sen yllätyksiä, Sipiläinen poimii ajatuksia kaikesta kirjoittajaelämään liittyvästä, mm. katoavista ideoista, vitkuttelusta ja kateudesta muita kirjoittajia kohtaan. Vaikka Sipiläinen lähestyykin aiheitaan humoristisemmin, molempien teksteistä välittyy se tunteiden moninaisuus, joka kirjoittamiseen kuuluu. Epäonnistumiset, tuskailut ja muut ikävät tunteet kuuluvat kokeneidenkin kirjoittajien elämään, mutta yhtä lailla kirjoittamiseen liittyy iloa ja se maksaa vaivan. Nämä kokemusartikkelit kuvaavat hyvin sitä, ettei kirjoittaminen koskaan muutu jatkuvaksi riemuvoitoksi, eikä sen pidäkään. Kirjoittajan elämään kuuluu aina epävarmuutta, ylä- ja alamäkiä, ja niistä lukeminen on oikeastaan kannustavaa. Eteenpäin kannattaa taapertaa, koska kompastumiset ovat normaaleja. Vaikken toivokaan kenellekään epäonnistumisia, ainakin itseäni tämä ajatus auttaa – ainakin jonkin verran – kestämään tilanteita, joissa en ole onnistunut haluamallani tavalla. Epäonnistuminen tässä hetkessä ei tarkoita, ettei mikään koskaan eikä ikinä onnistuisi.

Mikään kirjoittamisopas ei voi olla kaiken kattava. Kuten alussa totesin, Kumma kirjoitusopas on hyvä perusopas muidenkin tekstien kuin spekulatiivisten genrejen kirjoittajille. Sen voinen sanoa, vaikka olen itse ollut pieneltä osin mukana sen tekemisessä. Oikeastaan muuta en jäänyt kaipaamaan kuin lisää lisälukuvinkkejä ja kokonaan teemaan keskittyvää artikkelia. Kirjoitusoppailta aina toivomiani harjoituksia tässä oppaassa on mielin määrin.