Taide-elämyksiä Finncon-matkalla: Torsten Wasastjernan satujen ja fantasian maailma

Finncon-matkan huipentuma oli ehdottomasti Villa Gyllenbergissä nähty Torsten Wasastjernan näyttely, jonka otsikkona oli Satujen ja fantasian maailma. Luin Helsingin Sanomien jutun näyttelystä, ja tiesin heti, että minun on päästävä sinne. Taide lumosi minut kuitenkin vielä voimakkaammin kuin odotin.

Wasastjerna syntyi 1863 ja kuoli 1924. Hän oli siis Suomen taiteen kultakauden tekijöitä, mutta hänen nimensä ei valitettavasti ole yhtä tunnettu kuin joidenkin aikalaistensa. Se on harmi, sillä Wasastjernan taide on hengästyttävää ja monipuolista. Tässä näyttelyssä oli esillä ainakin grafiikkaa, valokuvia, maalauksia, veistos ja keramiikkaa.

Villa Gyllenbergin verkkosivuilla kerrotaan: ”Jotkut näyttelyn maalauksista, piirustuksista ja grafiikanlehdistä eivät ole olleet esillä yli sataan vuoteen ja osa on nyt ensimmäistä kertaa yleisön nähtävillä.” Kuinka tällaista taidetta saatetaan jemmailla tuollaisia aikoja niin, ettei kukaan saa nähdä sitä? Vai istuvatko teosten yksityiset omistajat niiden edessä niin tiiviisti, etteivät ne jouda näytille? Osa teoksista on puolestaan museoiden kokoelmista, mikä panee miettimään, mitä kaikkea Ateneumissakin pölyttyy, koska kaikkea mielenkiintoista ei koskaan saada näytteille.

Sigurd Wettenhovi-Aspa: Torsten Wasastjernan muotokuva, post mortem. Ajoittamaton.

Perhosilla oli selvästi tärkeä rooli Wasastjernan taiteessa, mistä olin hyvin iloinen. Varsinkin apolloperhosen – ja taisi mukana olla myös pikkuapollo – esiintyminen ilahdutti minua. Pikkuapollolla on oma hyvin tärkeä roolinsa eräässä työstämässäni tekstissä.

Vuodelta 1880 olevat guassiperhoset olivat niin eläviä, että voisivat lähteä vitriinissään lentoon. Tällainen oli siis Wasastjernan taiteellinen taso 17-vuotiaana.

1900-luvulta olevat keraamiset pullotkin olivat saaneet koristeekseen perhosia.

Pääasiallisesti 1890-luvulta peräisin olevissa valokuvissa oli apolloperhosen lisäksi mm. hämähäkinseitti, jonka herkkyys näkyi hyvin paikan päällä, mutta on tässä kuvassa vaikea havaita. Seitti on alhaalla vasemmalla olevassa kuvassa.

Keskeiseen osaan apolloperhonen oli päässyt myös maalauksessa Sadun prinsessa (1896). Teokseen todella liittyy Wasastjernan kirjoittama satu, joka on hyvin surumielinen. Kun sadun prinsessa kasvaa, hänet vie lopulta tietämisen prinssi, ja koko metsän tontut kuolevat suruun. Maalaus kuvaa kuitenkin aikaa, kun prinsessa elää metsässä tontut seuranaan. Keskellä olevaa valoa on mahdotonta vangita valokuvaan - se ei näkemäni perusteella ole onnistunut ammattikuvaajiltakaan.

Wasastjernan veistostaidetta edusti Katoavaisuus (1896). Siinä oli samaa epätoivoa kuin valtavassa kankaassa, jota ei ollut saatu asetettua pystyasentoon ja johon oli maalattu teos Varisevia lehtiä (1897). Naishahmot esittävät allegorisesti syksyn muuttumista talveksi. Kuvassa ei ole teos kokonaan. Huomiota herättää valkopartainen, seppelepäinen äijä, joka kyykkii puskissa tuikea ilme kasvoillaan. Ehkä vuodenaikojen vaihtuminen ei miellytä häntä. Näyttelystä ostamani Erkki Anttosen kirjoittama kirja (samanniminen kuin näyttely) kertoo, että hahmo voisi olla metsän hengen henkilöitymä. Vanha mies voisi olla kirjan mukaan myös mukana edustamassa vuoden kulkua ja edustaa syksyn aikaa, joka ei voi mitään sille, että talvi tulee.

Näyttelyssä olleista muotokuvista otetaan esimerkiksi Selim Osvald Wasastjernan muotokuva (1889). Malli oli taiteilijan setä ja rahoittaja. Hänet on kuvattu lääkärin ja tutkijan työpöydän ääressä, ja kuvassa näkyykin paljon maalausajankohdan lääkärin työvälineistöä.

Osa teoksista näytti aikaansa edellä olevan taiteilijan. Maalaus Leikkaus (1889) on melkoisen impressionistinen.

Fantasia (1890) puolestaan on vielä kauempana realistisesta esitystavasta. Tässä on jotain tavattoman kiehtovaa. Minun silmiini usvasta ilmestyy keiju, joka näyttäytyy heinikossa makaavalle alastomalle miehelle. Voitte tehdä omat tulkintanne, mutta minulle kuva on niin selvä, että en usko omassa tulkinnassani olevan mitään vaikutteita siitä, että katselen mielelläni tauluja, joissa on alastomia miehiä.

Ajan tavan mukaan tosissaan taiteelle elävät löysivät itsensä jossain kohtaa elämäänsä Pariisista. Wasastjerna maalasi siellä mm. teoksen Place de la Concorde (1890). Tällaisia katselemalla todella pääsee matkaamaan menneisiin aikoihin.

Näyttelyssä oli myös vaikuttavia enkelimaalauksia. Enkeli haudalla -maalauksessa  on surumielinen mutta lohdullinen tunnelma. Taustalla on auringonlaskun voimakas väri ja maailma näyttää niin kauniilta, että tuntuu, että siinä vallitsee rauha. Maalaus on 1890-luvun lopulta.

Samankaltainen auringonlasku on myös teoksessa Kun luonto nukkuu, henki valvoo (1892, 1896–1899). Nämä enkelit näyttävät olevan valmiita puolustamaan luontoa keinolla millä hyvänsä. Tunnelmaa synkistävät maalaukseen lentäneet lepakot.

Lopuksi päästäänkin todella taivaallisiin sotajoukkoihin. Enkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena (1900–1906) on mykistävä teos niin kooltaan kuin ilmaisultaankin.  Enkeli loistaa valoa katkottuaan päitä kirkasväriseltä lohikäärmeeltä, jonka siivistä katsovat riikinkukonsulkien silmäkuviot. Etualalla kiemurtaa jono pieniä ihmisiä. Uskon, että valokuvakin kertoo, että tätä on vaikea selittää.

Ystävälliseksi neuvoksi todettakoon, ettei tätä näyttelyä kannata jättää väliin. Pian nämä teokset piilotetaan taas Ateneumin pölyisiin varastoihin ja yksityisiin salaisiin paikkoihin, emmekä saa nähdä niitä enää koskaan. Nyyh!