Taide-elämyksiä Finncon-matkalla: Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva

Finnconiin pääsee monta reittiä. Itse menin junalla Lahteen ja sieltä eteenpäin pääsin autokyydillä. Lahdessa minulle tarjottiin mahdollisuus tutustua huhtikuun lopulla avautuneeseen visuaalisten taiteiden museoon Malvaan. Siellä oli nähtävillä Martin Baasin näyttely Piiloleikki, Lahden kansainvälinen julistetriennaali sekä Juuret-näyttely, jossa on esillä kokoelman helmiä. Tässä kirjoituksessa nostan esiin taidetta, jolla on yhteys vanhempiin aikoihin, mutta Malvassa on paljon muutakin.

Malvan näyttelytilat ovat Mallasjuoman vanhassa tehdaskiinteistössä, joka on mainio paikka suurikokoistenkin teosten esittelyyn. Malva on hieman kuin Lontoon Tate Modernin pikkusisarus: tilaa on paljon vähemmän mutta maailmalta tuttu museo tulee väistämättä mieleen.

Vanhoja esineitä rakastavan kannattaa kuitenkin varautua pieneen järkytykseen. Martin Baas oli nimittäin keksinyt, miten muotoilija löytää oman muotokielensä eikä jää jumiin aiemmin tehtyyn: vanha on poltettava – konkreettisesti. Näyttelyssä oli siis design-esineitä, lähinnä huonekaluja, jotka taiteilija oli polttanut ja sitten käsitellyt epoksihartsilla. Poltetun esineen takana oli videokuvaa esineen polttamisesta. Siellä paloi mustaksi mm. Michael Thonetin naulakko vuodelta 1849. Saa nähdä, milloin toivun tästä.

Malvan kokoelman helmien joukossa oli useita kiinnostavia taideteoksia 1800-luvulta. Johannes Takasen marmoriveistos Venus ja Amor (1875) oli herkän kaunis. Kujeileva Amor vaikuttaisi kyllä olevan karkaamassa jonnekin.

Taiteen historiassa kuulee joskus olevan liikaa alastomia naisia. Mutta on miehiäkin maalattu ilman rihman kiertämää, melko useinkin. Yksi esimerkki on Jean-Hippolyte Flandrinin Malliharjoitelma. Taiteilija on nähtävästi viihtynyt aiheensa äärellä tai ei ole ainakaan pitänyt kiirettä. Maalauksen valmistumisajaksi on arvioitu noin 1830–1860. Voi toki olla, että teosta on ollut vain vaikea ajoittaa, mutta toinenkin selitys on minusta aivan uskottava.

Näyttelyssä tuli vastaan myös yllättävä tuttu: Ferdinand von Wrightin Huuhkaja hyökkää jäniksen kimppuun (1860). Von Wrightin lintujen kuvausta jaksaa kyllä ihailla kerrasta toiseen. Aivan varma en ole siitä, olenko juuri tämän maalauksen aiemmin nähnyt, mutta en hämmästyisi, jos näin olisi. Tuttu se ainakin jostain oli.

Eero Järnefeltin Syysmaisema Kolilta (1910) oli yksi näyttelyn vaikuttavimmista teoksista, ellei vaikuttavin.

Suosittelen Malvaa lämpimästi!

Finnconissa Espoossa, osa 2

Muuhun kuin kirjoittamiseen liittyviksi ohjelmiksi valikoin tämän vuoden Finnconissa Anne Leinosen esityksen televisiosarjojen taivaista ja helveteistä, paneelin suomalaisen mytologian käytöstä spefissä sekä paneelin, jossa pohdittiin, pilaako kauhun lukeminen nuoret.

Aloitetaan raamatullisesta aiheesta, vaikka esitelmän pitänyt Anne Leinonen totesikin, ettei hänen kohteenaan olevissa sarjoissa (Supernatural, Lucifer ja Preacher) ole kyse uskonnosta, vaan sarjat käyttävät uskonnosta tuttuja elementtejä vain välineinä tarinankerronnalleen. Taivaan ja Helvetin välillä oleva vahva vastakkainasettelu koukuttaa kätevästi katsojan. Käsitellyistä sarjoista olen katsonut ainoastaan Supernaturalia, ja siitäkin on ehkä noin puolet kausista katsomatta. Leinosen esitys tosin innostaa palaamaan sarjan pariin jossain kohtaa ja katsomaan mahdollisuuksien mukaan myös Luciferia ja Preacheria.

Oli mielenkiintoista kuulla analyysia sarjojen taivaista, helveteistä, jumalista ja näiden suhteista ihmisiin tai luotuihin. Sarjoille yhteistä on se, että Jumala on lähtenyt pois. Supernaturalissa tämä on johtanut siihen, että Taivas on heitteillä ja byrokraatit mellastavat. Helvetissäkin käydään jatkuvaa valtataistelua. Jumala on pettynyt, kun tarinan päähenkilöt, hänen lemmikkinsä Sam ja Dean tekevät mitä lystäävät. Luciferissa Luoja ei ole oikeastaan Helvetin vihollinen, vaan hän on vain jättänyt taakseen tyhjiön, jota yritetään täyttää. Jumala tahtoo eläkkeelle. Helvetissä vallitsee kaaos, koska paikalla ei ole johtajaa. Preacherin Jumala on puolestaan itsekeskeinen. Hän on kyllästynyt ihmiskuntaan ja vetäytynyt omiin oloihinsa. Aikansa hän viettää kuuntelemalla jatsia ja ajamalla Harrikalla.

Leinosen mukaan Taivas ja Helvetti kuvataan aina hyvin samalla tavalla. Hän miettikin, voisiko kuvauksissa yleiselle byrokratialle ja kiduttamiselle olla vaihtoehtoja. Entä voisiko maailmanloppu olla jotain muuta kuin apokalyptinen? Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Voiko Taivas tai Helvetti olla millainen tahansa ja pysyä Taivaana tai Helvettinä? Voiko Taivas olla epämiellyttävä paikka? Entä voisiko Helvetissä viihtyä? Ainakin se on totta, että fiktiossa kaikki se, mihin ihmisen mielikuvitus riittää, on mahdollista.

Suomalaisesta mytologiasta spefissä olivat Mia Myllymäen johdolla keskustelemassa Anniina Mikama (teos Myrrys), Anne Martin (Kallioon maalattu laulu), Anna Malinen (Hämärikkö) ja Katri Kauppinen (Laakson linnut, Aavan laulut). Oli mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat olivat innoittaneet kirjoittamaan juuri sellaiset tarinat kuin nämä kirjailijat ovat kirjoittaneet. Anne Martin kertoi miettineensä Astuvansalmen kalliomaalauksilla, miksi muiden kuvien joukossa on kädenjälki. Tarinan idea lähti sen inspiroimana liikkeelle. Anna Malinen puolestaan oli tutustunut folkloristiikan opinnoissaan pakkasen loitsuihin ja sitä kautta kiinnostunut kylmyydestä kansanperinteessä. Myös Hämärikkö-teos sai inspiraatiota tästä. Katri Kauppinen kertoi, että vainajien palvonta ja kuolleet ovat pitkään kiinnostaneet häntä. Kummitukset ovat pelottavia, mutta toisaalta kaikki vainajat eivät palaa pelottelemaan kummituksina. Joululaulu Varpunen jouluaamuna avasi Kauppiselle ajatuksen siitä, että vainajat voivat palata, ja myös hänen romaaninsa hahmoilla on eläinhenget.

Kirjailijat arvelivat, että mytologiat kiinnostavat ihmisiä, koska nämä haluavat palata juurilleen. Luontoyhteys on ihmiselle tärkeä eikä koskematonta luontoa ole paljoakaan jäljellä. Anniina Mikama kertoi yrittäneensä herättää Myrryksessä korpimaat henkiin. Hän arveli, että hälyisäksi muuttunut maailma saa myös ihmisen kaipaamaan aikaan, jolloin oli yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa. Luontoyhteys mytologiassa on todellakin paljon selvempi kuin nykyihmisen elämässä. Mikama olikin sitä mieltä, että voisimme ottaa opiksi aiemmin eläneiden ihmisten suhteesta luontoon. Luontoa kunnioitettiin ja sieltä otettiin vain se, mikä tarvittiin. Luonnon kanssa piti elää sopusoinnussa eikä tuhota sitä.

Paneeli keskusteli myös suomalaisen ja muiden mytologioiden suhteesta toisiinsa. Kuten tiedetään, monissa mytologioissa on samankaltaisia elementtejä. Esimerkiksi kalevalaisen mytologian Suuri Tammi on yhdenlainen maailmanpuu ja ukkosen- ja seppäjumalia löytyy monesta paikasta. Paneelissa harmiteltiin, ettei Suomesta löydy lohikäärmeitä, mutta yleisöstä todettiin, että kokkolinnulla on yhteyksiä sellaisiin. Tähän täytyy perehtyä lisää. Eri mytologioiden sekoittamisesta samaan tarinaan kirjailijat olivat sitä mieltä, että kirjoittamisessa on vapaus toimia siten kuin haluaa, kunhan toimii kunnioittavasti. Se kuitenkin vaihteli, halusivatko he itse pitäytyä yhdessä mytologiassa vai sekoittaa aineksia.

Viimeinen seuraamani puheohjelma oli saanut innoituksensa Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa kauhisteltiin sitä, että kouluissa luetutetaan nuorille kauhukirjallisuutta. Pilaako kauhu nuoret? -paneelissa olivat mukana äidinkielen opettaja Olli Lönnberg, kirjavinkkari Pia Göös ja kirjailija Magdalena Hai.

Paneeli lähti liikkeelle opetussuunnitelman lukemisesta, jota aiheestakin pahoiteltiin. Opsin lukemiselle oli kuitenkin vankat perusteet: teksti sanoo, että nuorille pitäisi tarjota monipuolista lukemista, joka innostaa heitä, ja kauhuhan sopii tähän kuin nenä päähän. Nuoruus on epävarmuuden aikaa – tosin usein aikuisuuskin on – ja aikaa, jolloin etsitään itseä. Panelistien mielestä kauhu on juuri näiden syiden vuoksi hyvää luettavaa nuorelle ihmiselle. Hai kertoi olleensa esiteinistä asti kauhufani. Hänellä itsellään genre toimi teini-iän epävarmuuden käsittelyyn, ja siksi hän tahtoo antaa nyt jotain samanlaista uusille sukupolville.

Paneeli keskusteli kauhun asemasta halveksittuna kirjallisuutena. Lönnberg huomautti, että Topeliukselta ja Waltarilta muistetaan vain muut teokset, vaikka hekin kirjoittivat kauhua. Hai sanoi, että kauhua on kuvattu ”kököistä kököimmäksi” kirjallisuudeksi, mutta onneksi status on sittemmin noussut.

Kauhun etuna pidettiin sitä, että se antaa mahdollisuuden käsitellä pelkoa turvallisesti. Göös kertoi, että itse asiassa dystopiat ovat muuttuneet ei-halutuksi kirjallisuudeksi osalle lukijoista. Maailman tulevaisuus on nyt niin epävarma, että kirjallisuuden parissa halutaan kokea toisenlaisia näkymiä. Kauhua lukemalla voi sen sijaan reflektoida oman elämän asioita.

Vaikka panelistit olivat sitä mieltä, että visuaaliset kauhutarinat traumatisoivat helpommin ja kirjallisuudessa lukija ottaa vastaan vain sen, minkä mieli pystyy käsittelemään, Hai kertoi kuitenkin miettivänsä tarkkaan kirjoittamansa vaikutusta ja muuttavansa tekstiä, jos arvelee siinä piilevän trauman mahdollisuuden. Onkin myös totta, että vaikka monenlaisille teksteille on tarvetta, kaikki nuorillekaan kirjoitetut tekstit eivät ole kaikkia nuoria varten. Muidenkin genrejen kuin kauhun kohdalla myös lukijan on mietittävä, mitä valitsee.

Olli Lönnberg päätti paneelin toteamukseen, että jo 2000 vuoden ajalta on kirjallista materiaalia siitä, että nuoriso on pilalla. Emme siis voi pilata nuoriamme antamalla heidän lukea kauhua. Nuorista huolissaan oleminen lienee jokseenkin pakollista. Kai se on osa sitä, että kuuluu siihen aikuissukupolveen, joka yrittää kasvattaa nuoria, jotka kuitenkin tekevät maailmasta omanlaisensa – kuten aina ennenkin. Joskus joidenkuiden aikuisten päivittely osuu kyllä mielestäni vikaan, ja näin käy, jos jaksaa kauhistella kauhukirjallisuutta. Herää myös vahva epäilys, ettei kauhistelija itse asiassa tunne genreä ja sen moninaisuutta. Ehkä tässä tapauksessa tietämättömyys lisää tuskaa.

Finnconissa Espoossa, osa 1

Edellinen live-Finncon oli vuonna 2019, joten riemu oli melkoisen rajaton, kun fandom sai jälleen kokoontua yhteen kasvotusten. Finncon järjestettiin ensimmäistä kertaa Espoossa, tarkemmin Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksessa. Hienointa Finnconissa on ihmisten tapaaminen, mutta kävin myös kuuntelemassa ohjelmaa, jonka antia esitän tiivistetysti kahdessa postauksessa.

Finncon alkoi tänäkin vuonna kirjoittajaperjantailla. Kävin kuuntelemassa ohjelman, jossa Anne Leinonen ja Helena Waris puhuivat äänikirjojen kirjoittamisesta. Lienee parasta huomauttaa, etten ole päässyt itse edes äänikirjojen kuunteluun asti, mutta oli jännittävää kuulla, mitä pitää ottaa huomioon, kun teos kirjoitetaan suoraan äänikirjaksi. Sekä Leinonen että Waris ovat kirjoittaneet äänikirjoja sarjamuodossa. Leinonen kertoi teoksestaan Kymmenen käskyä maailmanloppuun ja Waris teoksestaan Saari, joka on nyt luettavissa myös painettuna kirjana.

Keskustelua kuunnellessa selvisi, että jaksollisen äänikirjasarjan kirjoittaminen poikkeaa hyvinkin paljon paperilla julkaistun romaanin kirjoittamisesta. On ajateltava draaman kaaren kannalta sekä jokaista jaksoa erikseen että pitkää tarinaa, jonka kaikki jaksot yhdessä muodostavat. On muistutettava lukijaa siitä, mitä edellisessä jaksossa tapahtui. On alleviivattava kuuntelijalle, milloin aika tai paikka vaihtuu, vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä käyttää ilmaisua ”seuraavana aamuna”. Wariksen mukaan kirjoittaja joutuu taluttamaan kuuntelijaa mukana. Tosin esille tuli myös se, että kokenut lukija pystyy kyllä seuraamaan hyvinkin monimutkaista tekstiä myös luettuna – eikä toden totta kaikki se kirjallisuus, joka ilmestyy sekä painettuna että äänikirjaksi luettuna ole kovinkaan yksinkertaista.

Äänikirjat ovat hyvin suosittuja, mutta sarjamuotoisina niistä ollaan Wariksen mukaan luopumassa. Äänikirjamaailma onkin sen verran uusi näin suurelle yleisölle tuotettuna, että se varmasti elää paljon muutoinkin. Leinonen kertoi, ettei kovin paljoa ole esimerkiksi hyödynnetty useampia lukijoita, joilla voisi helpottaa tarinan seuraamista, jos näkökulmahenkilöitä on useampi kuin yksi. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu.

Mia Myllymäki ja Carita Forsgren puhuivat omassa ohjelmanumerossaan spekulatiivisen fiktion maailmanrakennuksesta. Kolme asiaa korostui: loogisuus, todellisen maailman tunteminen ja ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Spefin maailmat ovat usein yksityiskohdiltaan hyvin rikkaita. Erityisesti Forsgren korosti sitä, että maailmanrakennus on hänen tarinoissaan toiminut parhaiten silloin, kun se on lähtenyt liikkeelle yhdestä keskeisestä elementistä: henkilöstä, troopista, keksinnöstä, ilmiöstä.

Spefissä maailma on tärkeä, eikä sitä voi unohtaa edes silloin, kun se ei ole tarinan keskiössä. Maailma, jossa tarinan henkilöt elävät, vaikuttaa kuitenkin heihin koko ajan. Siksi Myllymäen ja Forsgrenin mukaan onkin hyvä keskittyä tarinan yhteiskuntaan. Sen suunnittelu tekee hahmojen tekemisistä loogisia eikä lukijalle tule oloa, etteivät hahmot käyttäydy luontevasti. Yhteiskunnan toimintatavoista saa myös juonielementtejä tarinaan.

Kirjoittaja ei voi unohtaa myöskään todellista maailmaa. Myllymäki korosti tuntumaa siihen, miten ihmiset toimivat toistensa kanssa. Forsgren puolestaan painotti, että todellinen kokemus on avain spefin tekemiseen elävämmäksi. Hänen mukaansa se, että on oikeasti kokenut asioita, on aivan eri kuin jos olisi nähnyt niitä tieteissarjoista. Spefikirjoittajankin pitää siis olla kiinni tässä todellisuudessa ja havainnoida sitä vahvasti ja monipuolisesti.

Kumma kirjoitusopas – ideoita, ohjeita, kokemuksia ja kannustusta

Hyviä, kannustavia kirjoitusoppaita ei ole koskaan liikaa. Osuuskumman julkaisema, Maria Carolen, Nadja Sokuran ja Kari Välimäen toimittama Kumma kirjoitusopas on suunnattu erityisesti spekulatiivisen fiktion kirjoittajille, mutta kehottaisin lämpimästi ihan minkä tahansa lajin proosan kirjoittajaa tarttumaan oppaaseen. Se antaa hyvän kokonaiskuvan kirjoitusprosessista ja muistuttaa tärkeistä asioista, kuten siitä, että jokaisen on löydettävä oma tapansa kirjoittaa ja siitä, että kirjoittajan on pidettävä itsestään huolta, koska muutoin kirjoittamisesta ei oikein tule mitään. Itse olen ollut mukana oppaan teossa sen verran, että laadin Taru Kumara-Moision kirjoittamaan editointiartikkeliin harjoituksen.

Teoksen avaa Vesa Sisätön artikkeli siitä, mitä spekulatiivinen fiktio on. Siinä valottuu, kuinka monenlaista kirjallisuutta käsite pitää sisällään ja toisaalta myös se, että tekstin genren määritteleminen on paitsi vaikeaa myös tarpeellista. Tämän jälkeen päästäänkin jo itse kirjoittamisaiheisiin: Minna Roinisen artikkeli avaa ideointia ja taustatyön tekemistä ja Magdalena Hai puhuu omassa artikkelissaan lyhytproosan kirjoittamisen puolesta.

Sekä Roinisella että Hailla on hyvin kannustava ote. Ideoita kannattaa kerätä, niitä kannattaa ruokkia – olivat ne hyviä tai huonoja. Jokainen voi löytää oman tapansa päästää irti turhasta kritiikistä, kun etsii ideoita. Kun luovuuttaan käyttää, antaa sille mahdollisuuden kukoistaa. Jokaisella kirjoittajalla on haasteensa ja lyhyttä proosaa työstäessään niihin pääsee nopeasti käsiksi, jolloin voi oppia, miten toimia niiden kanssa.

Kirjoittajan on niin Roinisen kuin Hainkin mielestä uskallettava kohdata se, mikä on hankalaa. Roinisen mukaan kirjoittaja pystyy välittämään tunteita lukijalle vain, jos ”on itse valmis menemään niitä kohti – olivatpa ne sitten vaikka hieman noloja tai muuten epämukavuutta herättäviä”. Hai puolestaan kirjoittaa: ”Kirjoittaminen on ydinolemukseltaan heittäytymistä uuteen ja pelkoa kohti, niin hankalalta kuin se tuntuukin.”

Oppaan toisessa osassa ”Työkaluja” annetaan aluksi lisäeväitä tekstin suunnitteluun. Carita Forsgren neuvoo, kuinka spefimaailmasta saadaan monipuolinen, ja Maria Carole opastaa moniulotteisen henkilöhahmon luomiseen. Molemmat artikkelit ovat hyvä peruskatsaus aiheeseen, eikä voi olettaakaan, että näitä(kään) aiheita voisi yhdessä artikkelissa käsitellä tyhjentävästi. Ohessa tulee ohjeita myös kirjoittamiseen. Forsgren muistuttaa zoomaustekniikasta: miljöö herää eloon, kun sen yksityiskohtia nostetaan esille eri aisteja käyttäen. Keskeisten henkilöiden kannalta epäolennaisten taustojen kuvaaminen sen sijaan syö lukijan mielenkiintoa.

Taustalla on kuitenkin merkitystä myös henkilöhahmon luomisessa: henkilöhistoria tekee hahmosta moniulotteisen. Carolen mukaan hahmolla pitää olla myös heikkous, jonka kanssa hän joutuu konkreettisesti ongelmiin tarinan aikana tavoitellessaan jotain tärkeää. Yksiulotteisuuden voi välttää, kun ei koskaan kirjoita esimerkiksi jonkin tietyn ammatin edustajaa tai tietyn seksuaalivähemmistön edustajaa, vaan aina kokonaista ihmistä, jota ei koskaan määritä vain yksi ominaisuus.

Tarinan kokonaisrakenteen suunnitteluun ohjaa Mia Myllymäen artikkeli. Aiheesta on helppo löytää lukemista englanniksi, mutta jos tahtoo kätevänkokoisen ohjeistuksen suomen kielellä, tässä se nyt on. Myllymäki selvittää ymmärrettävästi, miten henkilöhahmo muuttuu ongelmaan reagoivasta tyypistä toimijaksi, joka ottaa vastuun siitä, että asiat hoituvat – tai sitten eivät hoidu, jos henkilöhahmo ei pääse tavoitteeseensa.

Kumma kirjoitusopas antaa paljon ohjeita myös itse kirjoittamiseen: Solina Riekkola ohjeistaa dialogin tekemisessä, Reetta Vuokko-Syrjänen kerrontaratkaisuissa ja Mia Myllymäki toisessa artikkelissaan kirjoittamisessa siten, että sekä henkilöhahmolla että lukijalla on vahvat tunteet. Riekkola neuvoo, kuinka dialogissa vähemmän on enemmän, kuinka dialogi näyttää vaihtuvat voimasuhteet ja kuinka puhutaan jostain, mikä ei nouse dialogissa pintaan. Kerronta-artikkelista saa välineitä kertojan valintaan ja tyylin rakentamiseen oikeiden sanojen valinnasta lähtien. Myös teeman rakentamista temaattisen motiivin avulla sivutaan.

Myllymäen artikkeli tunteista herättää paljon ajatuksia. Olen itsekin sitä mieltä, että taiteen tehtävä on saada aikaan tunteita vastaanottajassa. Mutta miten henkilöhahmojen tunteet, kirjoittajan tunteet ja tarinan lukijan tunteet kietoutuvat yhteen? Siihen paneutuu Myllymäen artikkeli. Henkilöhahmon tunteet ovat tärkeitä siksi, että hyvässä tarinassa jokin henkilökohtainen ajaa päähenkilöä eteenpäin. Ulkopuolelta ei voi koskaan saada yhtä vahvaa motiivia toimia. Lukijalla on oma elämänsä ja omat tunteensa. Hänen lukiessa kokemansa tunteet pohjautuvat niihin, ja tunteet ovatkin jotain aivan muuta kuin ne, mitä henkilöhahmo tarinassaan kokee – ja varmasti aivan erilaisia, kuin kirjoittaja kirjoittaessaan kokee tai kuvittelee lukijalle aiheuttavansa. Tämä on tavallaan itsestäänselvää, mutta en ole sitä koskaan aivan näin tullut ajatelleeksi.

Oman artikkelinsa saa erotiikan kirjoittaminen. Anni Kuu Nupposen artikkeli on ymmärrettävästi lyhyehkö katsaus aiheeseen, mutta on ansio nostaa aihe esille. Melko monissa tarinoissa henkilöhahmoilla on seksuaalista kanssakäymistä, ja sen kirjoittaminen saattaa olla erityisen haastavaa, jos siihen ei ole tottunut. Nupponen muistuttaa, että eroottisen kohtauksen ei ole tarkoitus olla siinä mielessä sen kummempi kuin minkään muunkaanlaisen kohtauksen, että myös seksikohtaus on tärkeä joko henkilöhahmon esittämisen tai juonen kannalta. Nupposen mukaan erotiikan kirjoittaminen on myös samanlaista kuin mikä tahansa muukin kirjoittaminen: se voi olla hauskaa mutta myös tylsistyttävää. Artikkelissa on pikku vinkkejä, jotka auttavat, jos tahtoo aloittaa erotiikan kirjoittamisen. Tarjolla on myös useampi pikkuharjoitus, joilla voi kokeilla rajojaan tai lähteä liikkeelle varovasti. Erityisen hauska on harjoitus, jossa kehotetaan tekemään eroottinen kuvaus esim. veroilmoituksen teosta. Näin isoa haastetta en ole vielä uskaltanut itse ottaa.

Taru Kumara-Moision artikkeli antaa ajatuksia tekstin editointiin. Tuttujen ”Kill your darlings” ynnä muiden ohjeiden ohessa hän kehottaa mm. kiinnittämään editointivaiheessa huomiota toistuviin merkityksellisiin asioihin, symbolisesti rinnastuviin tasoihin ja käänteisiin vastinpareihin. Niiden avulla tarinaan voi rakentaa peiliasetelmia ja kaikuja, jotka vahvistavat kokonaisuuden ydinsanomaa. Spefisteille monesti ongelmallisen infodumppauksen hän neuvoo väistämään siten, että sirottelee maailmasta merkkejä sopiviin paikkoihin. Omaa ääntä ei Kumara-Moision mukaan tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa eikä siitä tarvitse olla huolissaan: kun käsittelee itselleen tärkeitä teemoja, kirjoittajan oma ääni syntyy itsestään.

Oppaan kolmas ja viimeinen osa antaa eväitä kirjoittajaelämään. Saara Henriksson avaa erilaisia mahdollisuuksia saada spefitekstinsä julki. Anni Kuu Nupponen kertoo toisessa artikkelissaan, miten novelliantologian toimittaminen pidetään hanskassa. J.S. Meresmaa kirjoittaa siitä, miten kirjoittaja pitää aivonsa – ja kroppansa – vireänä luovaa työtä varten, miten kirjoittaja löytää aikaa kirjoittamiselle ja saa itsensä aloittamaan. Rutiinit ja hyvät elämäntavat tekevät hyvää taiteilijaelämälle.

Viimeisessä osiossa ovat myös Katri Alatalon ja Tarja Sipiläisen artikkelit, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia kuvauksia omista kirjoitushetkistä. Alatalo tarkastelee omaa kirjoitusprosessiaan ja sen yllätyksiä, Sipiläinen poimii ajatuksia kaikesta kirjoittajaelämään liittyvästä, mm. katoavista ideoista, vitkuttelusta ja kateudesta muita kirjoittajia kohtaan. Vaikka Sipiläinen lähestyykin aiheitaan humoristisemmin, molempien teksteistä välittyy se tunteiden moninaisuus, joka kirjoittamiseen kuuluu. Epäonnistumiset, tuskailut ja muut ikävät tunteet kuuluvat kokeneidenkin kirjoittajien elämään, mutta yhtä lailla kirjoittamiseen liittyy iloa ja se maksaa vaivan. Nämä kokemusartikkelit kuvaavat hyvin sitä, ettei kirjoittaminen koskaan muutu jatkuvaksi riemuvoitoksi, eikä sen pidäkään. Kirjoittajan elämään kuuluu aina epävarmuutta, ylä- ja alamäkiä, ja niistä lukeminen on oikeastaan kannustavaa. Eteenpäin kannattaa taapertaa, koska kompastumiset ovat normaaleja. Vaikken toivokaan kenellekään epäonnistumisia, ainakin itseäni tämä ajatus auttaa – ainakin jonkin verran – kestämään tilanteita, joissa en ole onnistunut haluamallani tavalla. Epäonnistuminen tässä hetkessä ei tarkoita, ettei mikään koskaan eikä ikinä onnistuisi.

Mikään kirjoittamisopas ei voi olla kaiken kattava. Kuten alussa totesin, Kumma kirjoitusopas on hyvä perusopas muidenkin tekstien kuin spekulatiivisten genrejen kirjoittajille. Sen voinen sanoa, vaikka olen itse ollut pieneltä osin mukana sen tekemisessä. Oikeastaan muuta en jäänyt kaipaamaan kuin lisää lisälukuvinkkejä ja kokonaan teemaan keskittyvää artikkelia. Kirjoitusoppailta aina toivomiani harjoituksia tässä oppaassa on mielin määrin.

Skandaalilehdistön hampaissa – media höykyttää romanttista paria viihdekirjassa

Lady Wexinillä ei mene hyvin. Hän on jäänyt leskeksi, koska hänen aviomiehensä on päättänyt päivänsä omatoimisesti, kun miehen karmeat teot ovat paljastuneet lontoolaisille. Nyt lehdistö janoaa kohujuttuja ja vainoaa Lydiaa. Asiaa ei auta, että naisella on edesmenneen miehensä valtavat velat niskassaan, vanhemmat ovat ulkomailla ja Lontoossa asuvan sisaren aviomies on kieltänyt sisarta pysymään erossa Lydiasta.

Lehtimies Samuel Reed The New Observer -lehdestä ahdistelee kirjan alkukohtauksessa Lydiaa niin, että tilanteen huomannut lordi Cavanly, tuttavallisemmin Adrian syöksyy paikalle auttamaan. Lydia nyrjäyttää nilkkansa, ja mies joutuu auttamaan kotiin asti, tarkemmin makuuhuoneeseen. Lydialla ei ole nimittäin enää varaa pitää paljoakaan palveluskuntaa ja sekin vähä, mikä hänellä on, on viettämässä vapaailtaa. Lopulta Adrian auttaa Lydiaa myös unohtamaan murheensa hetkeksi, mistä tosin seuraa lisämurheita, koska Lydia tulee raskaaksi ja uusi skandaali on valmis.

Skandaalilehdistön hampaissa on Diane Gastonin regency-aikaan sijoittuva romanttinen viihdekirja. Alussa pääpari etenee seksiin hämmentävän nopeasti, mutta sitten onkin intiimin kanssakäymisen osalta rauhallisempaa. Jännitteet syntyvät muista asioista.

Alkupuolen jännite syntyy siitä, että edesmennyt aviomies Wexin on kuollut niin vähän aikaa sitten, että Lydialla on vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus synnyttää lapsensa sellaisen ajan kuluessa, että pienokaisesta tulee virallisesti jaarlin perijä. Kukaan ei tähän kuitenkaan usko, ja lehdistö lietsoo arvailuja siitä, kuka Lydian lapsen isä on. Lydia ei myönnä asiaa Adrianillekaan kuin vasta viime tipassa. Ja vaikka Adrian on tunnettu elostelija, hän tietenkin kantaa tässä kohtaa vastuunsa ja taivuttelee Lydian avioliittoon kanssaan.

Velvollisuuden tekeminen ei tietenkään takaa avio-onnea. Kirjan toisen puoliskon pitääkin kasassa jännite siitä, miten Lydia ja Adrian voivat elää onnellisina yhdessä, kun heidän onneaan yritetään hajottaa joka taholta. Adrianin vanhemmat eivät hyväksy poikansa avioitumista Lydian kanssa, ja lehdistö myllyttää epämiellyttäviä juoruja, jotka tunkevat myös avioparin väliin.

Samuel Reed on merkittävä henkilö tarinassa, ja hänellä on aivan oma juonenkaarensa. Hän lyöttäytyy Lydian palvelijan Maryn seuraan ja alkaa heilastella tätä saadakseen tietoja Lydiasta. Pian Mary onkin melkoisen rakastunut Samueliin. Mitä tapahtuu, kun huijaus väistämättä paljastuu? Samuelillakin alkaa nimittäin herätä aitoja tunteita Marya kohtaan, joten hänellä on myös paljon pelissä.

Jostain syystä pidin tästä kirjasta kovasti. Ehkä sekä Lydia että Adrian olivat sopivan omapäisiä: Lydia tahtoi selvitä ilman Adrianin apua ja Adrian pisti vanhempansa järjestykseen, kun nämä eivät tahtoneet kunnioittaa Lydiaa. Asiat ajautuvat dramaattisen ahdistaviksi Lydian kannalta ennen kuin onni loksahtaa kohdilleen. Juorulehdistön osuus tarinassa on myös toimiva. Onneksi Adrian tahtoo kohdata ihmiset vaimonsa kanssa pystypäin, huolimatta siitä, mitä lehdet kirjoittavat. Niin, ja onneksi valheella on kuitenkin melkoisen lyhyet jäljet. 

KauhuCon 2022 – historiallista kauhua

Tänä vuonna KauhuConissa oli itselleni erityinen jännitysmomentti. Olin nimittäin esiintymässä paneelissa, jossa keskusteltiin kauhun ja historian yhdistämisestä spekulatiivisessa fiktiossa. Muut panelistit olivat Samuli Antila ja Noora Puolamäki. Omaan osuuteeni keskittyminen vei sen verran energiaa, etten jälkikäteen pysty kommentoimaan, mitä muut panelistit ottivat esille, mutta kerron tässä siitä, mitä ajatuksia itselle heräsi paneelissa käsitellyistä näkökulmista. Tässä on sellaistakin pohdintaa, mitä en tullut paneelissa puhuneeksi.

Panelistit vasemmalta oikealle: Noora Puolamäki, Samuli Antila ja minä (Kuva: Katri Alatalo)

Itse olen julkaissut tähän mennessä kaksi novellia, joissa historia ja kauhu yhdistyvät. Toinen näistä on ensimmäinen koskaan julkaistu novellini Karannut sielu, joka löytyy Varjojen lumo -goottinovelliantologiasta. Siinä Victor Frankensteinin pojanpojantytär Victoria Frankenstein jatkaa isoisoisänsä työtä siten, että kuolleista herätetty saa ihan oikean sielun. Tarinassa on steampunk-elementtejä, eli historiallisuus on jonkinlaista vaihtoehtoista 1800-lukua.

Toinen samaan miljööseen sijoittuva kauhunovellini on Genderblender-antologiassa, joka koottiin samannimisen kirjoituskilpailun sadosta. Novellin nimi on Keltainen nenäliina, jossa sana keltainen viittaa italialaiseen kauhuelokuvien lajiin gialloon (suomeksi giallo tarkoittaa keltaista). Genrelle on tyypillistä muun muassa se, että väkivalta on graafista ja tarinoissa esiintyy seksuaalisia pakkomielteitä. 

Omassa tarinassani päähenkilö Alice Turnerilla on lapsuudentrauma siitä, että hänen äitinsä on jättänyt perheensä nuoremman miehen vuoksi. Nyt keski-ikäinen Alice itse saa Lontooseen vieraakseen nuoria miehiä Italiasta. Hän tuntee heitä kohtaan voimakasta seksuaalista vetoa eikä osaa ratkaista ongelmaansa muutoin kuin murhaamalla. Olen lainannut novelliini kohtauksen Dario Argenton giallo-elokuvasta Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975). Siinä murhattu tipahtaa genrelle tyypillisen verisesti rikkoutuneeseen ikkunalasiin.

Historiakiinnostukselleni on helppo löytää alkulähde. Olen kasvanut vannoutuneen Asterix-fanin lapsena, ja osasin lapsuudessani kaikki ilmestyneet Asterix-albumit ulkoa. Pitkään olinkin erityisen kiinnostunut antiikin Rooman historiasta. Lapsuuteni naisihanteet olivat Kleopatra ja Mimosa. Myös alakoulun lopulla ja yläkouluikäisenä Italiaan ja Kreikkaan tehdyt matkat ovat ruokkineet historiakiinnostustani.

Kauhukiinnostukselleni on sen sijaan vaikea löytää yhtä alkusysäystä. En usko, että osasin lapsena tai nuorenakaan etsiä tietoisesti kauhua, mutta kaikki kauhistuttavat tarinat kiehtoivat, varsinkin sellaiset, jotka olivat hieman liian pelottavia. Aku Ankka -tarinoistakin jäi parhaiten mieleen kaksi kauhuelementtejä sisältävää tarinaa. Ensimmäinen näistä oli Milla Magian monet kasvot, jossa Milla Magia kylvää kauhua ruiskuttamalla kasvoille ainetta, joka saa naaman muuttumaan aina sen henkilön näköiseksi, jota kulloinkin sattuu katsomaan. Näin lapsena tarinaan liittyvää karmeantuntuista painajaista, enkä uskaltanut kertoa isoäidilleni, miksi heräsin kauhuissani. 

Toinen pelottava Aku Ankka -tarina oli Vanhan linnan salaisuus, jossa kauhua aiheutti miekka kädessä kulkevan luurangon varjo. Ehkä juuri tästä tarinasta juontaa juurensa se, että nukun usein syvälle peiton alle piiloutuneena. 

Lapsuudesta muistan myös pelottavan Neiti Etsivä ja hehkuvan silmän arvoitus -kirjan sekä aikakauslehdessä olleen tarinan siitä, kuinka kirjailija Mika Waltari kummitteli – hänen käyttämiensä savukkeiden tumppeja löytyi käsittämättömästi hänen kotoaan, vaikka hän oli kuollut. 

Lapsuuden taakse jäätyäkin olen pelännyt kauhuelokuvia kiitettävän paljon. Kun Manaajan laajennettu versio tuli elokuvateattereihin, kävin katsomassa sen niin, että laskin etukäteistietojeni perusteella tarkasti koko ajan, mikä karmea klassikkokohtaus oli jo tullut ja mikä vasta tulossa. Siten kestin joten kuten elokuvan alusta loppuun saakka.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa historian aikakausista eniten 1800-luvun loppupuoli, erityisesti Britanniassa mutta myös Suomessa. 1800-luvulla on myös syntynyt moni merkittävä kauhun klassikkohahmo: vuosisadan alulla Mary Shelley loi Frankensteinin hirviöineen, loppupuolella puolestaan Bram Stoker Draculansa, Oscar Wilde Dorian Graynsa ja R.L. Stevenson sekä tohtori Jekyllin että herra Hyden. Toki näitä hahmoja voi siirtää mihin aikaan tahansa, mutta itselläni ehkä juurikin niiden vuoksi kiinnostus on kohdistunut 1800-lukuun.

1800-luku tuntuu myös jo sen verran kaukaiselta, että sitä on helppo kääntää ja vääntää tarvitsemallaan tavalla. Mille aikakaudelle tahansa mahtuu toki kiintoisia tapahtumia, mutta minua kiehtoo se, että 1800-luvulla tehtiin paljon merkittäviä keksintöjä. Viiltäjä-Jack on inspiroinut monia kauhun kirjoittajia, mutta yhtä karmeita mutta vähemmän tunnettuja rikostapauksia ja rikollisia löytyy toissavuosisadalta muitakin.

Kauhu kiinnostaa minua hyvin monipuolisesti, joskin goottilainen ja psykologinen kauhu ovat lähimpänä sydäntäni. En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan tarinaa, jossa on veriroisketta sivukaupalla, mutta äärimmäinen väkivalta sopivina purskahduksina voi kyllä päätyä jatkossakin tarinoihini. 

Tunnelman luominen on kauhukirjoituksen positiivinen haaste. Jollain tapaa on kiehtovampaakin, miten sanoilla saadaan selkäpiitä karmiva vaikutelma. Sellaisen luominen kuvan avulla saattaa olla helpompaa.

Meitä KauhuConin panelisteja yhdisti se, että olemme kaikki mukana Osuuskumman tänä vuonna julkaistavassa historiallisten kauhunovellien antologiassa, jonka toimittavat Anne Leinonen ja paneelissa mukana ollut Samuli Antila. Oma novellini sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen, mm. Kuopioon, jossa tuolloin toimi kirjallinen salonki sekä Minna Canthin että Elisabeth Järnefeltin kotona. Keskiössä novellissa ovat Elisabeth Järnefelt ja Juhani Aho, joilla oli Tarja Lappalaisen Salonkielämää-kirjan mukaan kymmenisen vuotta kestänyt suhde siitäkin huolimatta, että Järnefelt oli 22 vuotta Ahoa vanhempi ja hänen poikansa Arvid Ahon hyvä ystävä. Kauhuaines novelliin on syntynyt ajatuksesta, kuinka suurten tunteiden vallassa voidaan todeta, että toinen ihminen saa toisen sydämen kokonaan. Olen pohdiskellut, ettei se ole kovin ihana ajatus oikeastaan.

Historia ja kauhu on mielestäni hyvä yhdistelmä, koska todellinen historia on täynnä karmeita asioita. Inspiraatiota kyllä löytää. Toisaalta ehkä turhaankin ajatellaan, että menneisyys on julmaa ja nykyaika sivistynyttä. On aika helppo löytää perusteluja sille, ettei se pidä paikkaansa. Historia tarjoaa kuitenkin paljon aineksia tarinoille, koska se on itsessään tarina. Lopulta uskon, että nyt kirjoitetut tarinat kertovat lopulta meistä, ihmisestä lajina kaikissa ajoissa, ja hyvin usein juuri tässä ajassa, vaikka asiat olisikin etäännytetty nykyihmisestä esimerkiksi sijoittamalla ne historiaan.

KauhuCon 2022 - Marko Hautala ja novellien kirjoittaminen

Marko Hautala on itseoikeutetusti ollut KauhuConissa puhujana ennenkin. Tänä vuonna hän kertoi alkuvuodesta ilmestyneestä novellikokoelmastaan Kuolleiden valssi.

Puhuessaan ensimmäisessä KauhuConissa vuonna 2017 Hautala kertoi, ettei kauhua arvosteta kuin hieman enemmän kuin pornoa. Nyt hänellä oli iloisia uutisia: kauhukulttuuri on saamassa tilaa Suomessa. Sanotaan, että novellit eivät myy, eikä kauhu, mutta silti Hautalan teos on päässyt Prismaan myyntiin. Toistan: Prismaan. Tässä maailmassa on vielä toivoa.

Olen itsekin tässä kokoillut novellikokoelmaa – genre tosin on, no, kauhun alapuolella – joten oli mielenkiintoista kuulla Hautalan ajatuksia siitä, miten kokoelma saadaan kasaan. Hautala kertoi, että hänen mielestään kokoelma rakennetaan niin, että jokaisesta novellista siirtyy jotain tekstiin, joka tulee sen perässä. Kun on päästy loppuun, viimeinen novelli palauttaa ajatuksen jollain tapaa novellikokoelman ensimmäiseen novelliin. Tämä johtava ajatus aiheutti sen, että Hautalan novellikokoelma ilmestyi aika paljon myöhemmin kuin sen alun perin piti. Vaikea sanoa, millaisen vastaanoton se olisi saanut toisenlaisena, mutta odotus, että palat loksahtavat kohdilleen, näyttäisi kannattaneen: kokoelma on saanut kehuja Helsingin Sanomia myöten.

Romaanin ja novellin kirjoittaminen eroavat Hautalan mukaan siten, että romaania tehdessä kirjailija lyö alussa lukkoon asioita ja sitten vain antaa mennä. Novellin luominen on vaikeampaa. Hautala tuntui kokevan, ettei osaa kuvailla luomisprosessiaan. Hän kehottikin kuuntelemaan Erkka Mykkäsen podcastista jakson, jossa Mykkänen kuvailee haastattelee häntä ja sanoittaa hänen tapaansa kirjoittaa.

Hautala kertoi muutaman kokoelmansa novellin synnystä tarkemmin. Maanalainen Niili -novelli sai innoituksensa Hautalan omasta Egyptin-matkasta, jolla hän sai nähdä hämmentäviä yleisöltä kiellettyjä muumioita, joiden autenttisuus jäi ikuisuuksiksi hämärän peittoon. Taustalla vaikuttivat toki myös kaikki muumioiden kohtaamiset aiemmin: pelottava 3 etsivää ja kuiskaava muumio -kirja, Iron Maidenin Egypti-kuvasto ja Hammerin vanhat muumioelokuvat.

Shirley Jackson Award -ehdokkaan, novellin Varpaat taustalla vaikutti puolestaan teos nimeltä The Mind in the Cave, joka käsittelee luolamaalausten abstrakteja muotoja. Kirja antoi Hautalalle novellissa esiintyvän idean siitä, että luolastojen viimeiseen luolaan on vaikea päästä ja että siellä on hienoimpia maalauksia. Novellin kaiken karmeuden Hautala lienee lisännyt itse. Joskin aika monista olisi valmiiksikin karmeaa joutua maan alla olevan luolaston perille, jonne pääsee vain pimeyden ja ahtauden lävitse.

Yhden kokoelman novelleista idea on lähtöisin kuvataiteesta, John Martinin maalauksesta The Day of His Wrath. Inspiraatio maalaukseen on tullut Hautalaakin inspiroivasta Ilmestyskirjasta. Raamatullinen on toki maalauksen nimikin.

Hyvässä tarinassa pitää Hautalan mielestä olla aitoja, maagisia hetkiä. Niistä leviää tarinan rakenteen päälle taikapölyä ja syntyy tarinan lumous. Tämä elementti tarinoissa ei ole tekniikkaa, ja Hautala sanoikin, ettei sitä voi opettaa. Ilman sitä tarinasta kuitenkin puuttuu jotain, vaikka se olisi kirjoitettu periaatteessa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Hautalan mukaan kauhun viehätys ja tärkeys on siinä, että ihmisen pitää altistaa itsensä ajatuksille, jotka ahdistavat. Altistumisen kautta ihminen vahvistuu. Aika monien pitäisikin minusta tulla KauhuConiin katsomaan, millaisia ihmisiä kauhun harrastajat ovat. Ahdistaville ajatuksille altistuminen ei ole tehnyt heistä aggressiivisia vaan jokseenkin leppoisia. Tuntuu todella hassulta, että jotkut vieläkin katsovat kauhun harrastamista kieroon.