Kaksintaistelu sanoin – salanimien turvissa on mainiota rakastua

David Lansdale, Treybournen jaarli kirjoittaa Tory-puolueen puolesta lehdissä. Nyt hänen näkemyksensä on lytännyt Scottish Monthly Gazettessa nimimerkki A.J. Goodfellow. Onneksi David tuntee Edinburghista lehdistössä työskentelevän Nathanielin. Niinpä hän lähtee tapaamaan tätä, jotta saisi selville, kuka on mies nimimerkin takana. Tämä on alkuasetelma Terri Brisbinin historiallisessa romanttisessa tarinassa Kaksintaistelu sanoin.

Nathaniel tuntee A.J. Goodfellow’n varsin hyvin. Tämä ole mies lainkaan, vaan Anna Fairchild, verbaalisesti taitava nainen, joka paitsi kirjoittaa kolumneja, myös toimii opettajana ja tukijana nuorille naisille, jotka ovat tulleet raskaiksi vailla aviomiestä. Kuvioon sopii, ettei Annakaan kaipaa aviopuolisoa sotkemaan elämäänsä – eikä varsinkaan Davidin kaltaista miestä, joka ei osaa kohdella naista yhtä arvokkaana ihmisenä kuin miehiä. Mutta tietenkin Annan ja Davidin välille syntyy vetovoima ja vastaansanomaton rakkaus.

Tarina sijoittuu vuoteen 1818. Vaikka historiallista romantiikkaa kirjoitetaan kyllä moneen aikakauteen, tämäkin on regency-ajan tarina. Aikakauden suosiosta genressä voinemme syyttää Jane Austenia, romantiikan suurta klassikkoa, joka julkaisi teoksensa juuri tuolla aikakaudella. Välillä harmittaa, että Austen ei kirjoittanut suurteoksiaan esimerkiksi 1880-luvulla, mutta annetaan hänelle anteeksi syntyminen hieman aiemmin kuin olisi minun mielestäni ollut suotavaa.

Kaksintaistelu sanoin -teoksessa on hauska leikki kahden kiistakumppanin välillä. Kumpikaan osapuoli ei tiedä olevansa tekemisissä kirjallisen vastustajansa kanssa. David esiintyy Edinburghissa salanimellä David Archer, eikä kovinkaan moni tiedä, että Anna on A.J. Goodfellow. Kummallakin on myös salaisuutensa, jonka tietää olevan niin raskauttava, että toinen osapuoli ei voi hyväksyä sitä. Lisäksi Davidin jokseenkin vastenmielinen isä aiheuttaa rakastavaisten suhteelle omat ongelmansa.

Tarina on viihdyttävä, vaikka olisinkin toivonut, että jotkin sen elementit olisi hyödynnetty paremmin. Nyt jännitteelle tärkeitä asioita tipahtelee ajoittain yllätyksellisesti lukijan eteen. Jos lukija saisi tietää niistä aiemmin, tarina saisi otettua niistä myös enemmän irti.

Kaksintaistelu sanoin on puhdasta romantiikkaa, jossa ei hekumoida fyysisillä reaktioilla, joita halujen ja rakkauden kohteen läsnäolo aiheuttaa. Näiden tuntemusten kiertely aiheuttaa joissain kohdin hupaisia ilmaisuja:

Neiti Fairchildin puheet iloista ja haluista aiheuttivat Davidin vartalossa kaikenlaisia tuntemuksia.

 

David nielaisi syvään ja vaihtoi varkain asentoa, sillä hänen vartalonsa innostui kauniista naisesta.

 

Annakin muisti sen, sillä tämän hengitys tiheni, ja Davidin vartalo reagoi siihen luonnollisella tavalla.

Eniten huvitusta aiheutti kuitenkin kohta, jonka merkitys jäi arvoitukseksi:

David kiihottui, ja hänen jännittynyt vartalonsa tuntui sukeltavan housuihin.

Tässä kohdin olisi kiinnostavaa verrata suomennosta alkutekstiin. Ehkä komiikka on syntynyt oletettavasti kiireisessä suomennostyössä – tai sitten ei, vaan kiireisessä kirjoitustyössä.

Kuten todettua, tarina on kuitenkin viihdyttävä ja sopivaa eskapismia nykyajan maailmasta aivan toiseen aikakauteen. Anna on nainen, joka hankkii itse toimeentulonsa ja on valmis tekemään paljon itselleen tärkeiden asioiden eteen. Hän odottaa ihmissuhteeltaan sellaista, mitä ei usko saavansa, eikä siksi edes kaipaa elämänkumppania. Lopulta kuitenkin sekä Anna että David hyväksyvät myös toistensa virheet, eikä se ole edes vaikeaa, koska loppujen lopuksi he näkevät elämän samalla tavoin. Silloin on helppo päästää toinen ihminen lähelle. Epärealistista hömppää ehkä, mutta äärimmäisen romanttista, hitto vie. 

Writing Vivid Settings – Kuinka luoda tarinaan eloisa miljöö?

Olen henkilövetoinen kirjoittaja. Henkilöistäni tulee kohtuullisen helposti eläviä ja heidän välilleen kehittyy jännitteitä ja monenlaisia suhteita ilman suhteetonta vaivannäköä. Mutta miljöiden kanssa olen toivoton. Rakastan historiallista fiktiota ja spefiä – ja historiallista spefiä – joissa miljööllä on erityisen suuri merkitys. Kirjoittaessani niitä joudun kuitenkin hyvin pitkälle liimailemaan miljöön tarinaan yksi asia kerrallaan, tuskaisen hitaasti. Mikä avuksi?

Rayne Hallin kirjoitusopas Writing Vivid Settings antaa eväitä miljöön eläväksi tekemiseen. Kirja kuuluu sarjaan, jonka teokset rakentuvat lyhyistä, konkreettisia neuvoja sisältävistä kappaleista, jotka päättyvät harjoitukseen tai harjoituksiin. Olen lukenut muitakin Hallin kirjoitusoppaita, ja tämä on ainakin itselleni antoisimmasta päästä.

Hall aloittaa helposta ja fiksusta neuvosta: käytä hajuja. Hän antaa jopa liudan lauserakenteita, joita vaihtelemalla hajuaistihavaintoja voi käyttää kohtauksesta toiseen. Onkin totta, että hajuista syntyy välittömästi vahva mielikuva esimerkiksi paikan miellyttävyydestä. Toki vaatii vaivannäköä miettiä, miltä haisi vaikkapa syksyisellä torilla 1800-luvun lopulla Savossa.

Tapahtumapaikan äänimaisema lisää Hallin mukaan tilanteen jännitystä. Kirjoittaja voi käyttää kohtauksessa taustaääniä tai tapahtumaääniä. Hall antaa selkeitä ohjeita, milloin erityisesti taustaääniä kannattaa käyttää: kun henkilö odottaa jotain, kun hän pitää puheessaan tauon, kun haluaa painottaa tilanteen jännitystä. Mielenkiintoista on, että näköaistin osalta ei käsketäkään kuvaamaan ympäristöä kovin laajasti, päinvastoin. Sopivien pienten yksityiskohtien näyttäminen lukijalle on tehokkaampaa.

Kuvaukset valosta luovat puolestaan kohtaukseen halutunlaista tunnelmaa. Valoa kuvatessa kannattaa miettiä, mistä lähteestä valo tulee, millaista se on laadultaan ja minkä väristä se on. Sitä, mitä valo tekee, on hyvä kuvata verbillä, joka sanoo enemmän kuin että valo valaisee. Valon lisäksi ei pidä unohtaa myöskään varjoja. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka konkreettisia neuvoja Hall antaa. Ohjeita voi aluksi noudattaa mekaanisesti ja katsoa, mitä sillä saa aikaan. Harjoittelu lisää taitoa ja liikkumavaraa.

Värejä käyttämällä voi vaikuttaa paljon siihen, mitä tapahtuu lukijan alitajunnassa. Hall kehottaa yhdistämään värin tunnelmaan, jolloin voidaan luoda esimerkiksi kauhua (the colour of a fresh wound). Värien kohdalla kirja antaa myös useita rakenteita ilmaisuille (esim. the colour of [adjective plus noun] > the colour of stagnant pond). Näin tarkka konkretia voi ärsyttää jotakuta, mutta jokainenhan voi valita, millä tasolla ottaa neuvoja vastaan.

Sään käyttämisestä ympäristön kuvauksessa Hall tuntuu äkkiseltään olevan turhankin innoissaan. Hänen mukaansa tarkoin määritelty säätila tekee mistä tahansa kohtauksesta elävän. Nopeasti ajatellen vaikeiden sääolosuhteiden kuvaaminen tuntuu aika kliseiseltä, mutta siinä Hall on varmasti oikeassa, että äärisääolosuhteissa ihmisistä tulee esiin sekä pahin että paras. Opaskirjanen käskee kuitenkin välttämään kuvausta, jossa sääolosuhteet heijastavat päähenkilön tunnetiloja. Hallin mukaan on paremminkin hyvä kirjoittaa niin, että nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa ja päähenkilö joutuu kokemaan, millaista on rakastua tai olla surullinen säässä, joka ei tunnu sopivan tunnetilaan.

Ympäristö kannattaa Hallin mukaan esitellä lukijalle näkökulmahenkilön silmin. Mihin asioihin näkökulmahenkilö kiinnittää huomionsa? Havaintoihin vaikuttavat mm. näkökulmahenkilön ammatti, harrastukset, ihmissuhteet (esim. äitiys, seurustelu tietynlaisen ihmisen kanssa), pakkomielteet ja se, mikä aisti häntä dominoi. Tärkeää on pysyä näkökulmahenkilön havainnoissa eikä kuvailla, miten itse näkisi ympäristön. Siinäpä haastetta kerrakseen. Toisaalta tämä on varsin hyvä keino saada lukija sisälle näkökulmahenkilön päähän.

Opaskirjanen käsittelee myös, miten miljöötä voi hyödyntää tarinan aloituskohtauksessa sekä kliimaksissa. Lisäksi Hall kirjoittaa miljööstä erityyppisissä kohtauksissa. Toimintakohtauksissa on haasteena se, miten näyttää miljöö ilman että hidastaa tapahtumia. On aika selvää, ettei kesken takaa-ajon tai taistelukohtauksen voi pysähtyä kuvailemaan miljöön pieniä yksityiskohtia. Pelottavissa kohtauksissa Hall antaa ohjeeksi käyttää vertauksia siten, että vertaa jotain harmitonta maisemassa johonkin pahaenteiseen. Opas käsittelee erikseen myös rakkauskohtauksia ja yökohtausten miljöön kuvausta. Oman tilansa saa ulko- ja sisäkohtausten miljöö.

Erityisesti ulko- ja sisäkohtauksia käsittelevissä luvuissa Hall esittää paljon konkreettisia kysymyksiä, jotka auttavat löytämään ympäristöstä asiat, joita voi tarkastella. Ulkokohtauksissa voi tarkastella taivasta, auringon suuntaa, varjojen pituutta, maanpintaa, maassa olevia roskia, nurmikoita, puita, ääniä, eläimiä ja tuoksuja.

Sisätiloissa huomion voi kiinnittää esim. hajuihin, lattiaan, huonekaluihin, ympäriinsä lojuviin tavaroihin, esille asetettuihin esineisiin (esim. matkamuistot), kirjoihin kirjahyllyssä ja huonekasveihin. Sisätilaa kuvaillessa kannattaa nostaa esille kuvaavia yksityiskohtia, ei kaikkea. Hall muistuttaa myös, että sisätilan kuvaus voi kertoa paljon henkilöstä, joka asuu tai vaikkapa työskentelee tilassa.

Opas antaa neuvoja siihen, miten ajan kulumisen voi kertoa miljöön kuvauksen avulla. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Esimerkiksi jos on kulunut tunteja, voi kuvata, kuinka auringonvalo on muuttunut tai kuinka varjot ovat muuttuneet. Jos taas on kulunut kuukausia, voi sää olla radikaalisti erilainen, esimerkiksi paahtava helle on voinut muuttua lumiseksi sääksi. Kuukausien kuluminen näkyy myös luonnossa, esim. kasveissa.

Oman lukunsa saavat sanavalinnat. Tämä luku onkin hyvin konkreettinen. Hallin mukaan verbit tekevät ympäristön kuvauksesta elävän. Hän ehdottaakin, että kirjoittaja alleviivaisi tekstistään kaikki ympäristönkuvauksissaan käyttämänsä verbit ja katsoisi, ovatko ne parhaita mahdollisia. Olla-verbiä on hänen mukaansa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Myöskään verbit move, sit, stand ja lie eivät ole Hallista suositeltavia. Tätä neuvoa en kovin orjallisesti noudattaisi, vaikka se minusta onkin sinänsä aivan kelpo neuvo. Liikaa käytettynä hyvin kuvailevat verbit saattavat kiinnittää liiallisen huomion kieleen, ja lukijasta alkaa tuntua, että kirjoittajaa kikkailee ja yrittää tarkoituksellisesti olla hyvin omaperäinen. Yleensä se ei minusta johda aitoon omaperäisyyteen vaan lähinnä tekstiin, jota ei ole miellyttävä lukea.

Hall kehottaa käyttämään tuttuja ympäristöjä, kuten omaa kotikaupunkia miljöönä. Sitä voi halutessaan muokkailla, kuten juurikin esimerkiksi spefissä tehdään. Tämä on hyvä neuvo, ja oikeassa Hall on varmasti siinäkin, että monet tahtovat sijoittaa tekstinsä esimerkiksi New Yorkiin, koska se kuulostaa hienolta, mutta kaupunkia tuntematon kirjoittaja kuvaakin asioita helposti aivan väärin. Muistiinpanojen tekeminen lähellä olevasta paikasta on tietenkin myös helppoa ja tarinan miljöötä voi lähteä tutkimaan vaikka hetken mielijohteesta. Hall muistuttaa kuitenkin, että vaikka faktat ovat miljöön kuvauksessa tärkeitä, kaikista tärkein asia on ilmapiiri ja tunnelma, jonka luovat pienet yksityiskohdat ja eri aistihavainnot, kuten hajut ja äänet.

Hall kannattaa miljöömuistiinpanopankin keräämistä. Kun on tarinansa miljöössä, tai oikeastaan missä tahansa paikassa, jossa on hieman ylimääräistä aikaa tehdä muistiinpanoja, kannattaa kirjoittaa ylös havaintoja, joita voi käyttää hyödyksi myöhemmin. Oppaassa on listaus, mitä kaikkea kannattaa tarkastella, kun tarkkailee jotain paikkaa ja tekee siitä muistiinpanoja. Lista sisältää mm. äänet, hajut, pienet visuaaliset yksityiskohdat, taivaan kuvailun (ulkopaikat), lattian kuvailun (sisäpaikat), valon kuvauksen, värit ja kasvit.

Minkä verran ympäristönkuvausta on sitten sopivasti? Hall neuvoo kirjoittamaan lyhyitä kuvauksia. Tapahtumapaikkaa on hyvä kuvata kohtauksen alussa ja lisäksi ripotella asioita miljööstä myöhempiin osiin kohtausta. Kohtauksen loppua kohden kuvailu vähenee. Tämä pätee yhtä lailla, olit sitten tyyliltäsi ja genreltäsi paljon kuvaileva tai et.

Hall antaa kirjassaan paljon esimerkkejä kaunokirjallisista teoksista. Tämä on hyvä, joskin vähempikin olisi riittänyt, tai vaihtoehtoisesti esimerkkejä olisi voinut jakaa tasaisemmin. Nyt joissain luvuissa on niitä useita ja toisissa ei lainkaan. Teoriaosuuteen verrattuna esimerkkejä on oppaan alkupuolella ylitsepursuavasti.

Rayne Hallin kirjoitusoppaiden suurimmat edut ovat konkretia ja se, että jokainen opas keskittyy nimenomaan yhteen asiaan tekstissä, esim. dialogiin, pelottaviin kohtauksiin, taisteluihin, taikuuteen tai tässä ympäristönkuvaukseen. Yhden osatekijän tai kohtaustyypin parantamiseksi saa valtavan paljon konkreettisia vinkkejä, jotka tuntuvat melkeinpä mekaanisilta, jolloin syntyy mielikuva, että kyllähän minä tuohon pystyn. Plussaa oppaissa on myös se, että niissä on merkittävä määrä harjoituksia. Harjoitteluhan tekee mestarin, ja se, että osaa päättää, mitä tekniikoita milloinkin käyttää. Vinkeistä ei Hallin kohdalla ole puutetta, joten kirjoittaja voi huoletta sivuuttaa ne, jotka eivät tunnu itselle hyödyllisiltä.

Mariposa – Merten perhonen on merirosvon tyttären ja herttuan rakkaustarina

Sophia Jamesin harlekiinirakkaustarina Mariposa – Merten perhonen kertoo Emerald Sandfordista, joka on saapunut Jamaikalta Lontooseen selvitäkseen rahapulastaan ja pelastaakseen 8-vuotiaan sisarpuolensa, joka on majoitettu luostariin. Eletään vuotta 1822. Emerald uiskentelee seurapiireihin salanimellä Lady Emma Seatonina. Rahapulan ratkaisu on löytää kävelykeppi, jonka sisällä on aarrekartta. Aarre sitten auttaa taloudellisissa ongelmissa.

Kävelykeppi sattuu olemaan Asher Wellinghamilla, jolla on myös Carisbrookin herttuan arvonimi. Kuinkas ollakaan Asher on hyvinkin puoleensavetävä mies. Harmi vaan, että hän on sattunut tappamaan Emeraldin isän, joka oli merirosvo. Eikä aristokraatti tietenkään muutenkaan voisi solmia liittoa merirosvon tyttären kanssa. Emerald ei siis voisi koskaan paljastaa Asherille menneisyyttään eikä sitä, ettei hän ole Emma Seaton laisinkaan.

Alkuasetelma tarinassa on ihan vetävä. Arvoituksia piisaa jatkossakin sopivassa määrin. Emerald on tottunut elämään niin erilaista elämää kuin Lontoon seurapiireissä eletään, että tällaisen sankarittaren tuominen epämukavuusalueelleen on hyvä lähtökohta monenkinlaisille jännitteille. Tarina on nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta muutama asia häiritsee niin paljon, että kokonaisuutena lukukokemus ei aiheuta tarvetta hehkuttaa.

Ensimmäinen ongelma on – mitä ilmeisimmin – kiireessä tehty suomennos. Tekstissä paistaa lävitse alkukieli. Lauseenvastikkeet eivät aina toimi suomeksi ja lisäksi tämä-pronominia käytetään toistuvasti väärin. Mm. näistä seikoista aiheutuu se, ettei teksti ole sulavaa suomea vaan kangertaa. Erityisesti kangersi puvunlainaustilanteessa oleva lause: ”Hän [serkkuni] on suunnilleen sinun kokoisesi ja värisesi.” Siis mitä? Puhujan serkku on samanvärinen kuin Emerald? Auttamatta tulee mieleen, että vertaillaan ihmisten ihonvärejä. On vaikea uskoa, ettei suomentaja osaisi kääntää paremmin kuin tässä teoksessa on tehty, joten kiire lienee todennäköisin selitys kaikelle tälle kankeudelle ja muille kielen ongelmille tekstissä.

Myös joitain omituisia yksityiskohtia on pujahtanut tarinaan. En ole kasvien asiantuntija, mutta tuntuu hieman erikoiselta, että Emerald onnistuu ikkunasta ulos kiivettyään laskeutumaan maantasalle murattia pitkin. Eikös muratti ole kohtuullisen hentoinen kasvi kuitenkin? Lisäksi Emerald on polttanut kätensä pahoin ja pitää siksi aina hansikkaita. Asia selvä. Paitsi että kerrotaan, että hänen kätensä ovat olleet tulessa minuutin. Äkisti kuvittelisi, että kädet olisivat aika lailla entiset sellaisen ajan jälkeen. Emeraldin käsiin ei ole tullut kuitenkaan muuta kuin esteettistä haittaa.

Sitten on vielä ongelma nimeltä Asher. Hänen tapansa rakastella naista on seuraavanlainen: hän koskettaa naista kädellä jalkovälistä ja siinä se lämmittely sitten olikin – heti perään Asher siirtyy yhdyntään. Mutta eipä siinä mitään, mies sentään on huomaavainen ja kauhistuu, kun tajuaa, että Emerald on neitsyt ja häneen sattuu. Sitten Asher hoiteleekin kaiken siten, että toteaa, että juujuu, tiedän, että sattuu – ja kysymättä osaa hetken päästä päätellä, että kipu on lakannut ja hän voi jatkaa. Helposti tulevat orgasmit kuuluvat genreen, joten en jaksa päivitellä sitä, että tietenkin Emerald saa pian orgasmin. Mutta todettakoon, että minä en olisi saanut.

Asher ei tietenkään ole läpimätä romantiikan sankari, mutta tämä – muistaakseni – ainut kirjassa tarkemmin kuvattu seksikohtaus on kaikkea muuta kuin sellainen, että tahtoisin siirtyä Emeraldin tilalle. Se on melkoisen iso puute tarinassa, jonka pitäisi aiheuttaa syviä huokauksia sen vuoksi, kuinka ihana sankari on.

Joka tapauksessa jatkan kioskikirjallisuuteen tutustumista. Parhaimmillaan historiallinen rakkausviihde on varsin viihdyttävää. Tässäkin kirjassa on hyvät puolensa, mutta uskon, ettei tämä kuitenkaan ole genren aatelia.

Forbidden Desire – oikeasti sensuellia erotiikkaa

Emmanuelle de Maupassantin Forbidden Desire on eroottinen pienoisromaani. Pääosissa ovat Lady Maud Finchingfield ja Henry McCaylay, Rancliffen jaarli. Tarina sijoittuu Lontooseen aivan viktoriaanisen ajan lopulle, vuoteen 1898.

Yhteiskunnan odotukset vaivaat pääparia. Rancliffen pitäisi olla kiinnostunut avioitumisesta mutta tietenkään hän ei ole. Sen sijaan hän viettää aikaansa Brockford’silla, klubilla, jossa kävijät pitävät naamioita kasvoillaan ja ohjelmanumerot ovat sellaisia, että se kuulostaakin varsin järkevältä, jos tahtoo säilyttää kasvonsa. Salilla esiintyy salaperäinen ratsupiiskaa osaavasti käyttävä Mademoiselle Noire, jonka lumoihin Rancliffe joutuu. Selvästi alistumisesta nauttiva mies ilmoittautuu vapaaehtoiseksi show’hun, jossa Mademoiselle nöyryyttää häntä miesyleisön edessä. Sen jälkeen Rancliffe ei saa naista mielestään.

Maud on puolestaan saapunut Italiasta Lontooseen. Hän majoittuu isotätinsä, Cavourin leskikreivitär Isabellan luona. Maudiakaan ei avioituminen kiinnosta. Toki Isabella on sitä mieltä, että hyvä nainen menee hukkaan, jos ei saa jälkikasvua – mikä tietenkin vaatii avioliittoa  – mutta Maud tästä vähät välittää. Hän haluaa käyttää aikansa siihen, että tekee elämästään jännittävää. Hän taskuvarastelee ja – tämä ei ole todellinen spoilaus, vaikka paljastetaankin kirjassa varsin myöhään – esiintyy Brockford’s-klubilla Madamoiselle Noirena.

Maud on aika tyypillinen historiallisen romantiikan sankaritar siinä, että hän on sivistynyt sillä tavalla, mitä naiselta ei tuolloin odoteta. Erityisesti häntä kiinnostavat luonnontieteet, joista hän on perillä, vaikkei ole päässyt opiskelemaan niitä samalla tavoin kuin aiheesta kiinnostuneet miehet. Maud kertoo myös menevänsä Darwinin luennoille, joskin minulle jäi epäselväksi, oliko tämä vain peitetarina, kun Maud lähti herrakerholle etsimään eroottisia seikkailujaan. Aikakaudesta nostetaan esille ainakin toinenkin kuuluisuus, kehonrakentaja Sandow, jonka esitystä Maud ja Isabella käyvät katsomassa. Joku voi kokea nämä päälleliimatuksi, mutta minusta on hauska bongata aikakauden todellisia ihmisiä ja ilmiöitä historiallisista tarinoista. Ne elävöittävät tarinaa ja johtavat monesti pieneen tiedonhakuun, jossa oppii aina itsekin jotain.

Kiintoisin tarinan hahmoista taitaa kuitenkin olla Isabella. Hänellä on takanaan mitä ilmeisimmin värikäs menneisyys ja hän rakastaa skandaaleja ja riettauksia niin paljon, että pitää aiheita käsittelevistä lehtijutuista leikekirjaa. Lisäksi hänellä on persialaiskissa, jonka nimi on Satan. Miten paljon voikaan kertoa henkilöhahmosta tällä pienellä lemmikkieläimen nimeämisellä.

Pienoisromaani lupaa olevansa ”darkly sensual”, ja kerrankin tuo kuvaus sensuellista pitää paikkansa. Seksin kuvaus on aistillista ja nautittavaa. Rancliffe joutuu tilanteisiin, joissa on epämukavuusalueellaan. Jännite syntyy odotuksesta ja Mademoisellen tavasta käyttää valtaansa: 

As he entered, he saw her, reposed upon a chaise, still wearing her mask, just as he wore his. Her hair remained pinned, but she’d exchanged her evening gown for a robe of gossamer silk, tied at the front by a single ribbon. Each delicious curve of her body was visible beneath the flimsy material, as lushly ripe as his imagination had furnished through the long hours of his sleeplessness.

When she spoke, it was with her usual taunting tone. ‘I’d begun to think you’d never dare return.’

If only she knew! How he’d thought of her and of what she’d done to him. If he wished revenge, he might have it now. It would take but two paces to grasp her about the neck. He could push her to her knees. Could make her beg for mercy.

Part of him wished to do so – the other wished to bury his face in her hem.

‘You harbour some resentment?’ The smirk on her lips seemed habitual, as if she drew amusement from his turmoil. ‘There should be a reckoning, don’t you think?’

He remained silent, not trusting his voice, trying to calm the rushing of his blood.

Reaching behind her, she brought forth her crop, placing it in Rancliffe’s hands, saying simply. ‘Ten strokes.’

He ran his fingers along its length, tracing the feel of stiffened leather. Since their last meeting, he’d only pictured her using it upon him.

He caught the musk of her skin.

Tentatively, he touched the end of the crop to the diaphanous silk, brushing her nipple.

She rose from the chaise, pulling at the robe’s ribbon so that the fabric fell away, revealing the inner curve of her breasts, the soft flesh of her belly, and a glimpse of auburn fur.

‘I’m waiting,’ she prompted, ‘and I don’t like to wait.’

His cock, growing harder all the while, jerked. He knew he should be angry, that he should rage at her treatment of him. He’d tortured himself with every motion, but he was certain of only one – his desire to obey her.

Joitain asioita jää tarinassa avoimeksi ja loppuratkaisu tuntuu hieman liian helpolta. Palaset voisivat siis loksahdella paremmallakin tavalla kohdilleen. Tarinan rakentamisen osalta en saanut aivan sitä, mitä toivoisin, vaikka tarinassa erotiikalla olisikin keskeinen rooli. En myös nähnyt syytä sille, miksi Mademoiselle Noiren henkilöllisyys pidettiin lukijalta piilossa niin pitkään, koska kuitenkin oli täysin selvää, kuka hän on. Sillä, että lukijalle kerrotaan enemmän, olisi voinut tässä saavuttaa jopa lisäjännitettä.

Teos kuuluu Dangerous Desire -trilogiaan ja on julkaistu aiemmin nimellä The Gentlemen’s Club Noire-sarjassa. Myös tämä sotkee hieman ajatuksia, mutta yhtä kaikki pikkukirja on mukava välipala lukijalle, joka pitää hieman dekadentin puoleen taipuvasta erotiikasta. Sarjan toisessa osassa ollaan Italiassa. Melkoinen houkute sekin jatkaa Maudin ja Radcliffen tarinan lukemista.

Plot Basics – tarinan rakenne kahdeksassa palasessa

Tarinan rakenteen suunnittelu ei ole helppoa. Kolmen kohtauksen rakenne tuntuu liian karkealta, ja ainakin itse tarvitsen useamman palasen suunnitelmaani. Toki kadehdin niitä, joiden mielessä tarinan pääkohdat ja tärkeimmät käänteet hahmottuvat vaivatta ja jotka täydentelevät aukkokohdat niiden väliin ongelmitta.

Yksi tapa hahmottaa tarinan kaari on palastella juoni kahdeksaan osaan. Näin tekee Paul Tomlinson kirjoitusoppaassaan Plot Basics – Plot Your Novel or Screenplay in Eight Sequences. Pohjalla on vanha kunnon Aristoteleen kolmen näytöksen rakenne, jonka toinen näytös on jaettu kahtia. Tämän jälkeen jokainen neljännes on vielä jaettu kahteen osaan.

Tomlinsonin oppaassa edetään isoista linjoista pienempiin. Ensin hän esittelee eri tapoja kuvata tarinan rakenteen neljänneksiä. Ehkä selkein näistä on seuraava:

1. mitä sankari tahtoo
2. ensimmäiset yritykset saavuttaa päämäärä eivät toimi
3. toiset yritykset johtavat katastrofiin
4. viimeinen yritys ja loppuratkaisu

Neljännesten lisäksi tärkeässä osassa on tarinan keskikohta (midpoint).

Karkean kuvauksen jälkeen päästään yksityiskohtaisempiin rakenteisiin. Tomlinson esittelee ensin lyhyesti kahdeksan sekvenssin rakenteen kokonaisuutena ja sitten jokaisen sekvenssin erikseen perusteellisesti. Aina uuteen näytökseen siirryttäessä – siis ennen sekvenssejä 1, 3 ja 7, hän kertoo myös, millaisia kokonaisuuksia I, II ja III näytös ovat.

Ensimmäisen sekvenssin ideana on näyttää lukijalle asetelma, josta tarina lähtee liikkeelle: lukijalle esitellään genre, sankari ja tämän jonkinlainen puute, miljöö sekä tarinan teema jollain tasolla. Lisäksi keskeistä on ennakoida tulossa olevaa konfliktia tarinan sankarin elämässä ja näyttää haaste, jonka sankari tarinassa kohtaa. Itselleni hyvä uusi näkökulma oli, että – vaikka se lieneekin itsestäänselvää – haasteen ei tarvitse olla ongelma tai yleensäkään mitään negatiivista. Se voi olla myös mahdollisuus saavuttaa jotakin. Toki edessä on vaikeuksia, koska sankari ei voi päästä päämäärään helposti, mutta itse päämäärä voi olla jotain, mitä sankari kiihkeästi tahtoo, kuten romanssi tai uusi himoittu työpaikka.

Toisessa sekvenssissä laaditaan tarinan alkuasetelma loppuun. Sankarin pitää reagoida saamaansa haasteeseen jollain tapaa. Yleensä hän ei halua vastaanottaa sitä ja kieltäytyykin ensin toimimasta. Lukijalle pitää tulla selväksi, kuinka paljon sankarilla on pelissä ja mitä tapahtuu, jos hän ei ota haastetta vastaan. Toisen sekvenssin lopussa sankari kuitenkin hyväksyy haasteen ja ottaa askelen, jonka jälkeen ei voi enää perääntyä. Tämä on tarinan ensimmäinen iso käännekohta. Lukijan on ymmärrettävä, miksi sankarin on kohdattava haaste itse eikä hän voi paeta sitä tai työntää sitä jonkun toisen ratkaistavaksi.

Toisessa sekvenssissä tuodaan myös esille sopivassa määrin taustoja sekä esitellään sankarin suurin pelko. Myös tärkeimmät sivujuonet alkavat tässä sekvenssissä, ja lukijalle esitellään ne tärkeät henkilöhahmot, joita ei ole esitelty vielä ensimmäisessä sekvenssissä. Näitä voivat olla esimerkiksi sankarin liittolainen, rakkauden kohde, mentori ja pahiksen kätyri. Toisen sekvenssin ja ensimmäisen näytöksen lopussa lukijalla on myös käsitys siitä, mihin päämäärään sankari on pyrkimässä ja miksi – vaikka niin päämäärä kuin motivaatiokin olisivat vääriä.

Kolmannessa sekvenssissä enimmäkseen pohjustetaan tulevaa. Sankari on joutunut uuteen tilanteeseen elämässään ja joutuu sopeutumaan siihen. Hänen ensireaktionsa voi olla mikä tunne tahansa. Hän on kuitenkin vielä oman pelkonsa vanki ja yrittää ratkaista tilanteita niin, että voisi välttää pelkonsa kohtaamisen. Ensimmäiset yritykset selvitä haasteesta menevät pieleen.

Kolmanteen sekvenssiin sisältyy paljon epäonnistumisia, sillä sankari voi joutua myös testeihin, joista selviää, mitä kykyjä hänellä tässä vaiheessa on haasteen päihittämiseksi – ja mitä häneltä puuttuu. Tämän vastapainoksi sankari myös oppii uutta, joskin vielä kolmannen sekvenssin lopussa hän on hyvin naiivi ja helpostikin huiputettavissa. Sankari on kuitenkin viimein valmis tekemään suunnitelman ja ottamaan ensimmäisen askelen kohti päämääräänsä. Sekvenssiin kuuluva tärkeä käännekohta, pinch point I, on sekvenssin lopulla. Sen tarkoitus on pohjustaa epäonnistumista, joka tapahtuu tarinan keskikohdassa (midpoint).

Myös ihmisten välisillä suhteilla on kolmannessa sekvenssissä tärkeä osa. Sankarin täytyy selvittää, keneen voi luottaa ja keneen ei, ja tämä arvio voi mennä pieleenkin. Sankari saattaa myös joutua rekrytoimaan ihmisiä avukseen päämääräänsä pääsemiseksi ja joutua esimerkiksi taistelemaan ryhmän johtajuudesta. B-juonena oleva rakkaustarina alkaa yhtä lailla tässä sekvenssissä.

Neljäs sekvenssi johdattelee tarinan sen keskikohtaan, jossa kaikki kääntyy ylösalaisin. Sankari tekee ensimmäisen yrityksen ratkaista ongelmansa ja epäonnistuu. Se johtaa siihen, että tilanne on sankarin kannalta huonompi. Antagonisti tekee myös vastahyökkäyksen. Tilanne siis selkeästi pahenee, eikä keskikohdan muutos auta asiaa.

Keskikohta on niin merkittävä käänne tarinassa, että Tomlinson käsittelee pelkästään sitä useiden sivujen verran. Siinä päähenkilölle paljastuu jotain tai tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän ei voi enää ajatella mistään menneestä tai tulevasta samalla tavoin. Hän joutuu muokkaamaan päämääräänsä tai jopa vaihtamaan sitä.

Tarinan keskikohdan taitteessa sankari myös asettuu tietoisesti antagonistia vastaan. Hän ottaa vastuun tekemisistään, huomaa omat virheensä ja vajavuutensa. Jos sankari ja toinen päähenkilö (esim. romanttisten tunteiden kohde, liittolainen) ovat ennen tätä käännettä suhtautuneet toisiinsa kielteisesti, keskikohdan käänne saa heidät vähitellen asettumaan samalle puolelle. Keskikohta ei kuitenkaan useinkaan ole toimintaa täynnä, vaan käänne on nimenomaan emotionaalisesti dramaattinen kohta tarinassa.

Emotionaalisesti rajun keskikohdan jälkeen tuleva viides sekvenssi on tarinan suvantovaihe. Toki siinäkin tapahtuu, muttei yhtä rajua kuin juuri sitä ennen. Sankari reagoi tunteillaan keskikohdan käänteeseen ja tulee siihen tulokseen, ettei tahdo jatkaa haastetta. Jotta tarina ei lopu, hän kuitenkin muuttaa mielensä. Tärkeä muutos sankarissa on se, että hän alkaa toimia itse aktiivisesti, ei ainoastaan reagoi siihen, mitä hänen elämässään tapahtuu. Hän osoittaa, että kykenee tehtävään, joka on edessä, ja suunnittelee toisen yrityksensä päästä päämääräänsä, joka saattaa olla myös muuttunut alkuperäisestä. Myös antagonisti toimii: hän ja sankari ovat nyt avoimesti vastakkain. Viidennen sekvenssin lopussa on pinch point II. Se yhdistyy kolmannen näytöksen lopussa olevaan pinch point I:een.

Tärkeää viidennessä sekvenssissä on myös sankarin ja toisen päähenkilön suhteen syventyminen. He alkavat luottaa toisiinsa ja asettuvat yhdessä antagonistia vastaan. Tämä voi tarkoittaa myös romanttista suhdetta, jolloin tarinassa voi olla sen kuherteluvaihe. Tämä suhteen kehittyminen nostaa panoksia sankarin näkökulmasta katsottuna: hänellä on nyt jotain arvokasta, jonka voi vaikkapa menettää.

Kuudennessa sekvenssissä alkaa jälleen tapahtua, ja tapahtumat johtavat siihen, että kaikki sankarin elämässä romahtaa. Sankari yrittää ratkaista tilanteen kertaalleen tai kaksikin kertaa, mutta kaikki menee pieleen. Epätoivoissaan sankari toimii omaa moraaliaan vastaan, mikä aiheuttaa sen, että hänellä ei ole enää tukenaan toista päähenkilöä. Tämä saattaa hylätä sankarin tai vaikkapa joutua vangituksi. Sankari on siis yksin ja epätoivoinen. Tämän sekvenssin aikana hän on joutunut elämänsä hankalimpaan tilanteeseen eikä ole selviytynyt siitä vaan menettänyt kaiken. Tämä on tarinan synkin hetki. Antagonistin voitto näyttää väistämättömältä.

Seitsemännessä sekvenssissä tapahtuvat suurimmat ratkaisut: siihen sisältyy lopullinen taistelu sankarin ja antagonistin välillä. Kun tarinassa on päästy tähän asti, sankari on myös muuttunut ja kykenee kohtaamaan edessään olevan tilanteen sekä myös uhraamaan itsensä suuremman hyvän puolesta eli unohtamaan itsekkäät vaikuttimet.

Antagonisti toimii, mutta erityisen tärkeää on, että sankari on itse aktiivinen: hän ei saa joutua lopulliseen yhteenottoon sattumalta vaan hänen on itse tehtävä päätös toimia. Sankari tekee moraalisesti oikean ratkaisun, jolla on yhteys tarinan teemaan. Myös itse yhteenotossa ja siinä, miten se päättyy, sankarin teoilla pitää olla merkitystä – hänestä ei saa tehdä statistia. On tärkeää muistaa, että tämä toimii kaikenlaisissa tarinoissa: tarinan kliimaksi ei siis ole aina ulkoisesti näyttävä, äänekäs ja väkivaltainen, vaan tärkeintä on, että se on täynnä merkitystä ja tarinan emotionaalinen huippu.

Yhteenoton lopputulos voi olla monenlainen. Sankari voi ratkaista sekä sisäisen että ulkoisen ristiriitansa tai epäonnistua kummankin kohdalla. Hän voi ratkaista ulkoisen ongelman, mutta sisäisesti hän on edelleen ristiriidassa, menestys tai onnistuminen ei tuokaan sisäistä tyydytystä. Voi myös käydä niin, että sankari ei onnistu ratkaisemaan ulkoista ristiriitaa, mutta tuntee itsensä sisäisesti ehjemmäksi. Hän voi esimerkiksi huomata, että päämäärä on ollut väärä tai etteivät hänen syynsä sen tavoittelemiseksi ole olleet oikeat.

Kahdeksas sekvenssi on tarinan lyhyin osuus. Se päättelee tarinassa auki jääneet juonenpätkät, esim. sen, mitä tapahtuu sankarin ja toisen päähenkilön suhteelle. Muutoinkin sekvenssi näyttää, mitä vaikutuksia kliimaksissa tapahtuneilla asioilla on, millainen maailma ja henkilöiden arki on niiden jälkeen. Tässä vaiheessa viimeistään on selvää, onko sankari saavuttanut päämääränsä, mutta myös antagonistin kohtalo on hyvä näyttää. Myös teema nousee selkeästi esille tarinan viimeisessä sekvenssissä. Liian tiukaksi paketiksi lopetusta ei ole kuitenkaan hyvä solmia.

Plot Basics on tarkka esitys kahdeksan sekvenssin rakenteesta. Itselleni kahdeksan tuntuu sopivalta määrältä osasia, kun suunnittelen tekstiä. Se ei ole liian ylimalkainen, ja jokainen kahdeksasosa on kuitenkin selkeästi omanlaisensa jakso tarinassa. Tästä rakenteesta on myös helppo nähdä isoimmat käänteet, jotka perinteisessä kolmen näytöksen rakenteessa on – tuota rakennetta on vain pilkottu pienemmiksi osasiksi. Sellaiselle, joka etsii tietoa tarinan rakenteesta, Tomlinsonin kirja on ihan kelvollinen esitys.

Olisin toivonut, että kirjassa olisi ollut enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten rakenteet toteutuvat tarinoissa. Jonkin verran on annettu esimerkkejä elokuvista, mutta lukuisammat esimerkit olisivat helpottaneet hahmottamaan, miten tämä rakenne toimii erityisesti tarinoissa, joissa ei ole samalla tavalla pahista kuin vaikkapa thrillereissä tai murhatarinoissa. Aina, kun tekstissä oli esimerkki jostain itselle tutusta tarinasta (esim. E.T. tai Thelma ja Louise), rakenteet tuntuivat paljon ymmärrettävämmiltä.

Viiltäjä-Jack ennen Viiltäjä-Jackia – Penny Green -dekkarisarjan toinen osa

Rikoksia kätevästi lehtityön ohessa ratkova Penny Green aloitti seikkailunsa viktoriaanisessa Lontoossa kirjassa Limelight. Emily Organin sympaattisen, jo 11-osaisen dekkarisarjan toisessa osassa The Rookery Penny joutuu keskelle rikoksia, kun katupoika varastaa hänen laukkunsa. Samalla ovat vaarassa hävitä lopullisesti laukussa olleet Pennyn isän paperit. Isä on kadonnut tutkimusmatkallaan ja Penny on kirjoittamassa hänen elämästään kirjaa päiväkirjojen ja kirjeiden pohjalta.

Varkaus on kuitenkin lopulta pieni ongelma. Karkuun juossut katupoika löytyy nimittäin pian vierellään Pennyn laukku – ja kaula auki viillettynä. Pian paljastuukin, että tapahtumapaikassa St Gilesin slummissa on tapettu jo kaksi muutakin ihmistä avaamalla näiden kurkut. Eikä neljättä uhria tarvitse kauaa odottaa. Tarinassa ollaan vuodessa 1884, joka oli ennen Viiltäjä-Jackin tekoja Lontoossa, mutta tämä historian kuuluisa ellei kuuluisin sarjamurhaaja ei voi olla tulematta mieleen – varsinkin kun tappaja alkaa pian lähettää poliisille kirjeitä salanimellä Adam D.V.

Morning Express -lehdessä työskentelevä Penny on aktiivisesti mukana murhien tutkimisessa ja samalla niistä raportoinnin kiemuroissa. Kilpaileva lehti The Holborn Gazette ja sen reportteri Tom Clifford eivät varsinaisesti ole hyvissä väleissä Morning Expressin väen kanssa. Edellisestä kirjasta tuttu Edgar Fish, joka työskentelee samassa lehdessä Pennyn kanssa, näyttää sen sijaan tällä kertaa myös arvostuksensa Pennyä kohtaan. Se on mukava käänne henkilögallerian ihmissuhteissa.

Yleensä ottaen naiseen reportterina suhtaudutaan kovin ennakkoluuloisesti. Teos nostaa aikakautta käsitteleville viihteellisille kirjoille tyypilliseen tapaan esiin naisen asemaa ja sen omituisuuksia. Yksi itseäni viehättävä seikka on, että Penny on tosiaankin itsenäinen 34-vuotias nainen, joka ei ole koskaan edes ollut naimisissa. Lisäksi hän on korviaan myöten ihastunut mieheen, joka on häntä nuorempi. Väärin eletty – ja kuinka ihanaa!

Pennyn ihastuksen kohde on edelleen poliisi nimeltä James Blakely. Ihastuksen tiellä on se, että James on kihloissa. Siihen ei voi mennä säätämään, vaikka James ei vaikuta kovinkaan kiinnostuneelta kihlatustaan. Lähes koko ajan Penny pystyykin hillitsemään tunteensa, mutta kun rikosvyyhteä ratkotaan pubissa, hänkin juo sen verran, että menee suutelemaan Jamesia, joka on saattamassa häntä vaunuilla kotiin.

Mielenkiinnolla odottelen, kuinka hitaasti tämä romanssi etenee, tai jos Pennyn ja Jamesin tunteet pääsevät räjähtämään käsiin, mitä juonenkäänteitä sitten tarvitaan, että heidän ihmissuhteensa pysyy kiinnostavana. Tähän mennessä ainakin romanssi on hyvin viehättävä, eikä vaadi nopeampaa edistymistä pysyäkseen mielenkiintoisena. Lopuksi Penny saa vielä toisenkin "kosijan", ja tarinan hänen osaltaan uskoisi myös jatkuvan sarjan seuraavassa osassa. Tosin on vaikea kuvitella, että Penny vaihtaisi Jamesia keneenkään.

Pennyn mielessä pyörivät siis murhasarja ja James. Lisäksi päänvaivaa aiheuttaa se, että Pennyn sisko vihjaa, ettei Pennyn niin ihailema isä ollutkaan ehkä kaikessa oikein toimiva ja täydellinen. Jonkin verran vaaratilanteitakin riittää, esimerkiksi silloin, kun Penny uskaltautuu yksin tapaamaan jengijohtajaa slummissa. Tapaamisesta kertovasta lehtijutusta tulee menestys, ja ainakin ammatillisesti Pennyllä siis menee hyvin. Isän osalta arvelen, ettei hän lopulta olekaan kuollut. Jättäisikö kirjailija käyttämättä sen juonenkäänteen, että isä palaisikin pitkän ajan päästä maailmalta?

The Rookery on sarjamurhasta ja slummin raskaasta elämästä huolimatta kevyt ja viihdyttävä dekkari. Emily Organ on selvästi taustoittanut aikakauden hyvin ja miellyttävää onkin, että niin ensimmäisen kuin tämänkin osan lopussa on katsaus todelliseen historiaan ja kirjailijan käyttämiin lähteisiin. Luen ehdottomasti sarjaa eteenpäin.

Aikamatkustusta ja aaveita jouluksi

Tänä jouluaikana luin viihdykkeeksi peräti kaksi joulunaikaan sijoittuvaa romanttista pienoisromaania, Kelley Armstrongin teoksen Ballgowns & Butterflies ja Kerrigan Byrnen Making Merry -teoksen. Molemmat ovat sidoksissa kirjasarjoihin: Armstrongin kirjassa on samoja henkilöitä ja paikkoja kuin viktoriaanisessa aikamatkustuskirjasarjassa A Stitch in Time. Byrnen tarina on puolestaan osa viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaa A Goode Girls Romance -sarjaa.

Ballgowns & Butterfliesin sankaritar Bronwyn elää nykyajassa tehden historiantutkijan työtä. Työ on vienyt hänet Kanadaan, josta hän on nyt palaamassa Englantiin, koska hänen puolisonsa lordi Thorne omistaa siellä kartanon. Lapsikin on tulossa. Sekin on jo hauskaa, että tapahtumapaikkana on historiaa uhkuva kartano, mutta vielä hauskempaa on, että Bronwynin puoliso William on toiselta vuosisadalta, viktoriaanisesta ajasta. Lukija pääsee siis seuraamaan ihan aitoa Viktorian ajan joulua, ihailemaan koristeita, pujahtamaan tanssiaisiin – reellä tietenkin.

Ballgowns & Butterflies on hyvin romanttinen, vaikka romanttisille kertomuksille onkin tyypillisempää, ettei rakkaustarina ole edennyt avioliittoon ja raskauteen saakka. Joulun taikaa ja hyvää mieltä riittää myös. Lämminhenkisyyteen sopii, ettei seksiä kuvailla erityisemmin. Tässä tarinassa ei ole kyse pidättelemättömästä intohimosta.

Aluksi tuntuu, ettei tarinassa on tarpeeksi jännitettä. Ainut ristiriitaa aiheuttava asia on, että Bronwyn on tavattoman väsynyt matkustamisesta ja tahtoisi vain levätä. Williamilla on ohjelmaa vaikka muille jakaa, eikä Bronwyn saa sanottua hänelle, ettei kaipaisi muuta kuin lepoa. Tämä ei ole toki huono ristiriita joulutarinaan – monethan odottavat juuri lepoa joululta, mutta se tuokin jotain muuta. Bronwynin ja Williamin suhteen hyvyyttä korostaa se, ettei tämä ristiriita räjähdä käsiin vaan kumpikin osaa ajatella myös toisen näkökulmaa.

Myöhemmin tarinaan tulee toinenkin ristiriita, Bronwynin sisäinen. Hän ei tiedä, uskaltaako auttaa 1800-luvulla elävää naista. Bronwyn voisi estää naista joutumasta epätoivottuun avioliittoon tai työhön palkkaamalla tämän lapsenhoitajakseen. Ongelma on se, että Bronwyn pelkää tämän teon muuttavan historiaa. Tässä kohtaa pohditaan jonkin verran tätä aikamatkustustarinoille tyypillistä teemaa ja päädytään jännittävästi siihen, että itse asiassa aikamatkustustarinat ovat vain keksineet kyseisen ongelman. Todellisessa aikamatkustuksessa tätä ei tarvitsekaan miettiä. 

Tarinassa kuvataan ja selitetään paljon viktoriaanisen aikakauden käytäntöjä. Ylenmääräisen selittämisen voi antaa anteeksi, koska Bronwyn on aikakauteen erikoistunut asiantuntija. Silloin on luontevaa pohdiskella aikakautta koko ajan. Jotakuta lukijaa tämä selittely saattaa kuitenkin häiritä.

On vaikea sanoa, minkä verran Ballgowns & Butterflies spoilaa muita sarjan teoksia – jonkin verran vähintäänkin. Armstrongin kirjoitustyyli tuntuu mukavalta, ja mieluusti luen sarjaan kuuluvat romaanitkin. Tämä pienoisromaani pyrkiikin varmasti houkuttelemaan niiden pariin. Kirjasarjassa on muitakin goottilaisia elementtejä kuin kartalo ja sen omituisena pidetty isäntä, aaveet nimittäin. Ballgowns & Butterflies -tarinassakin esiintyy aave, jonka selitys täytyy lukea toisaalta. Teos ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla itsekseen, mutta varsin mukava kevyt joululukeminen se silti oli.

Kerrigan Byrnen pienoisromaani Making Merry on toista maata. Sekin on hyvin viihdyttävä, mutta jouluista tunnelmaa siinä ei jouluaikaan sijoittumisesta huolimatta ole. Seksuaalista jännitettä ja lopulta suorasukaista seksiäkin sen sijaan piisaa.

Tarinan sankaritar on Vanessa Latimer, joka elää hyvin erilaista elämää kuin naiselta viktoriaanisessa Britanniassa odotettaisiin. Hänellä on syynsä siihen, mutta hän ei huutele siitä. Ajatukset avioliitosta ovat kuitenkin vaihtuneet seikkailuihin, ja nyt Vanessa on saapunut Skotlantiin valokuvatakseen Loch Nessin hirviön.

Sää tulee kuitenkin vastaan, lumimyrsky nimittäin. Vanessa saa yöpaikan majatalosta, jossa on vapaana vain huone, jossa sanotaan kummittelevan. Mutta eipä siinä mitään, koska kummittelija on tavattoman komea mies nimeltään Johnathan de Lohr. Hieman epäselvää on, miksi hän kummittelee majatalossa, jossa ei ole koskaan eläessään käynyt. Mutta mikäs siinä kuitenkaan, koska hän on tosi kuuma, eikä Vanessallakaan ole suurempia estoja, koska hän on jo maineensa menettänyt.

Vanessa on kiinnostava hahmo ja olisi hauska lukea hänestä seikkailutarinoita, romantiikkaa toki unohtamatta – ja erotiikkaa, joka Making Merryssä on, kuten todettua, jokseenkin suorasukaista. Tarkemmin seksin kuvaus taiteilee jossain karkean ja runollisen rajamaastossa. Itse ehkä karsisin hieman kaunopuheisuutta tai kielikuvallisuutta, mutta eri ihmiset pitävät toki erilaisesta tavasta kuvata hekumaa:

Licking his thumb, he reached beneath her skirt and found slick places where they joined – his hardness, her softness – and he thrummed the little peak of her pleasure, knowing her climax still lingered there because he’d left at the ideal crest to make it crash upon her once again.

Her mouth fell upon his, open and gasping. And the moment he felt her silken sheath clench around him, drenching his cock with yet another release, he threw open the gates and allowed the storm of his own pleasure to devour him.

It took him with more force than even he expected, locking every muscle into a paroxysm of bliss. His skin caught fire, his veins constricted then released, filling his blood with an inferno of pure, carnal power.

Tarinan sankari on paitsi itsevarma, myös aaveutensa ja halujensa kahlitsema. Aave ei pysty tekemään mitä tahansa, ei myöskään herrasmies. Naisen kunniaa vaaliessaan mies paljastaa myös solvaustaitonsa. Näin luova kielenkäyttö teki ainakin minuun riemullisen vaikutuksen:

”Those bog-faced sons of a whore! Were I myself, I’d wrench his arm from his socket and beat him to death with it, and then I’d decapitate his friend just so I could piss into the empty cavity where his spine used to be.”

Making Merry sopii hyvin luettavaksi talvisena päivänä, vaikkei joulu olisikaan. Juhla-aikaan viitataan hyvin vähän. Tarina on kiusoitteleva ja kuuma eli viihdyttävä. Loppu on kai se pakollinen Happily Ever After, hieman töksähtävä ehkä ja keinotekoinen. Tähän tarinaan olisi omasta mielestäni sopinut paremmin melankolinen loppu, jolloin Vanessa olisi voinut jatkaa seikkailujaan surumielisenä, kuten tähänkin asti. Se ei vain genreen sovi, joten joudumme tyytymään tähän.