Rayne Hallin kirjoitusopas Writing Vivid Settings antaa eväitä miljöön eläväksi tekemiseen. Kirja kuuluu sarjaan, jonka teokset rakentuvat lyhyistä, konkreettisia neuvoja sisältävistä kappaleista, jotka päättyvät harjoitukseen tai harjoituksiin. Olen lukenut muitakin Hallin kirjoitusoppaita, ja tämä on ainakin itselleni antoisimmasta päästä.
Hall aloittaa helposta ja fiksusta neuvosta: käytä hajuja. Hän antaa jopa liudan lauserakenteita, joita vaihtelemalla hajuaistihavaintoja voi käyttää kohtauksesta toiseen. Onkin totta, että hajuista syntyy välittömästi vahva mielikuva esimerkiksi paikan miellyttävyydestä. Toki vaatii vaivannäköä miettiä, miltä haisi vaikkapa syksyisellä torilla 1800-luvun lopulla Savossa.
Tapahtumapaikan äänimaisema lisää Hallin mukaan tilanteen jännitystä. Kirjoittaja voi käyttää kohtauksessa taustaääniä tai tapahtumaääniä. Hall antaa selkeitä ohjeita, milloin erityisesti taustaääniä kannattaa käyttää: kun henkilö odottaa jotain, kun hän pitää puheessaan tauon, kun haluaa painottaa tilanteen jännitystä. Mielenkiintoista on, että näköaistin osalta ei käsketäkään kuvaamaan ympäristöä kovin laajasti, päinvastoin. Sopivien pienten yksityiskohtien näyttäminen lukijalle on tehokkaampaa.
Kuvaukset valosta luovat puolestaan kohtaukseen halutunlaista tunnelmaa. Valoa kuvatessa kannattaa miettiä, mistä lähteestä valo tulee, millaista se on laadultaan ja minkä väristä se on. Sitä, mitä valo tekee, on hyvä kuvata verbillä, joka sanoo enemmän kuin että valo valaisee. Valon lisäksi ei pidä unohtaa myöskään varjoja. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka konkreettisia neuvoja Hall antaa. Ohjeita voi aluksi noudattaa mekaanisesti ja katsoa, mitä sillä saa aikaan. Harjoittelu lisää taitoa ja liikkumavaraa.
Värejä käyttämällä voi vaikuttaa paljon siihen, mitä tapahtuu lukijan alitajunnassa. Hall kehottaa yhdistämään värin tunnelmaan, jolloin voidaan luoda esimerkiksi kauhua (the colour of a fresh wound). Värien kohdalla kirja antaa myös useita rakenteita ilmaisuille (esim. the colour of [adjective plus noun] > the colour of stagnant pond). Näin tarkka konkretia voi ärsyttää jotakuta, mutta jokainenhan voi valita, millä tasolla ottaa neuvoja vastaan.
Sään käyttämisestä ympäristön kuvauksessa Hall tuntuu äkkiseltään olevan turhankin innoissaan. Hänen mukaansa tarkoin määritelty säätila tekee mistä tahansa kohtauksesta elävän. Nopeasti ajatellen vaikeiden sääolosuhteiden kuvaaminen tuntuu aika kliseiseltä, mutta siinä Hall on varmasti oikeassa, että äärisääolosuhteissa ihmisistä tulee esiin sekä pahin että paras. Opaskirjanen käskee kuitenkin välttämään kuvausta, jossa sääolosuhteet heijastavat päähenkilön tunnetiloja. Hallin mukaan on paremminkin hyvä kirjoittaa niin, että nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa ja päähenkilö joutuu kokemaan, millaista on rakastua tai olla surullinen säässä, joka ei tunnu sopivan tunnetilaan.
Ympäristö kannattaa Hallin mukaan esitellä lukijalle näkökulmahenkilön silmin. Mihin asioihin näkökulmahenkilö kiinnittää huomionsa? Havaintoihin vaikuttavat mm. näkökulmahenkilön ammatti, harrastukset, ihmissuhteet (esim. äitiys, seurustelu tietynlaisen ihmisen kanssa), pakkomielteet ja se, mikä aisti häntä dominoi. Tärkeää on pysyä näkökulmahenkilön havainnoissa eikä kuvailla, miten itse näkisi ympäristön. Siinäpä haastetta kerrakseen. Toisaalta tämä on varsin hyvä keino saada lukija sisälle näkökulmahenkilön päähän.
Opaskirjanen käsittelee myös, miten miljöötä voi hyödyntää tarinan aloituskohtauksessa sekä kliimaksissa. Lisäksi Hall kirjoittaa miljööstä erityyppisissä kohtauksissa. Toimintakohtauksissa on haasteena se, miten näyttää miljöö ilman että hidastaa tapahtumia. On aika selvää, ettei kesken takaa-ajon tai taistelukohtauksen voi pysähtyä kuvailemaan miljöön pieniä yksityiskohtia. Pelottavissa kohtauksissa Hall antaa ohjeeksi käyttää vertauksia siten, että vertaa jotain harmitonta maisemassa johonkin pahaenteiseen. Opas käsittelee erikseen myös rakkauskohtauksia ja yökohtausten miljöön kuvausta. Oman tilansa saa ulko- ja sisäkohtausten miljöö.
Erityisesti ulko- ja sisäkohtauksia käsittelevissä luvuissa Hall esittää paljon konkreettisia kysymyksiä, jotka auttavat löytämään ympäristöstä asiat, joita voi tarkastella. Ulkokohtauksissa voi tarkastella taivasta, auringon suuntaa, varjojen pituutta, maanpintaa, maassa olevia roskia, nurmikoita, puita, ääniä, eläimiä ja tuoksuja.
Sisätiloissa huomion voi kiinnittää esim. hajuihin, lattiaan, huonekaluihin, ympäriinsä lojuviin tavaroihin, esille asetettuihin esineisiin (esim. matkamuistot), kirjoihin kirjahyllyssä ja huonekasveihin. Sisätilaa kuvaillessa kannattaa nostaa esille kuvaavia yksityiskohtia, ei kaikkea. Hall muistuttaa myös, että sisätilan kuvaus voi kertoa paljon henkilöstä, joka asuu tai vaikkapa työskentelee tilassa.
Opas antaa neuvoja siihen, miten ajan kulumisen voi kertoa miljöön kuvauksen avulla. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma. Esimerkiksi jos on kulunut tunteja, voi kuvata, kuinka auringonvalo on muuttunut tai kuinka varjot ovat muuttuneet. Jos taas on kulunut kuukausia, voi sää olla radikaalisti erilainen, esimerkiksi paahtava helle on voinut muuttua lumiseksi sääksi. Kuukausien kuluminen näkyy myös luonnossa, esim. kasveissa.
Oman lukunsa saavat sanavalinnat. Tämä luku onkin hyvin konkreettinen. Hallin mukaan verbit tekevät ympäristön kuvauksesta elävän. Hän ehdottaakin, että kirjoittaja alleviivaisi tekstistään kaikki ympäristönkuvauksissaan käyttämänsä verbit ja katsoisi, ovatko ne parhaita mahdollisia. Olla-verbiä on hänen mukaansa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Myöskään verbit move, sit, stand ja lie eivät ole Hallista suositeltavia. Tätä neuvoa en kovin orjallisesti noudattaisi, vaikka se minusta onkin sinänsä aivan kelpo neuvo. Liikaa käytettynä hyvin kuvailevat verbit saattavat kiinnittää liiallisen huomion kieleen, ja lukijasta alkaa tuntua, että kirjoittajaa kikkailee ja yrittää tarkoituksellisesti olla hyvin omaperäinen. Yleensä se ei minusta johda aitoon omaperäisyyteen vaan lähinnä tekstiin, jota ei ole miellyttävä lukea.
Hall kehottaa käyttämään tuttuja ympäristöjä, kuten omaa kotikaupunkia miljöönä. Sitä voi halutessaan muokkailla, kuten juurikin esimerkiksi spefissä tehdään. Tämä on hyvä neuvo, ja oikeassa Hall on varmasti siinäkin, että monet tahtovat sijoittaa tekstinsä esimerkiksi New Yorkiin, koska se kuulostaa hienolta, mutta kaupunkia tuntematon kirjoittaja kuvaakin asioita helposti aivan väärin. Muistiinpanojen tekeminen lähellä olevasta paikasta on tietenkin myös helppoa ja tarinan miljöötä voi lähteä tutkimaan vaikka hetken mielijohteesta. Hall muistuttaa kuitenkin, että vaikka faktat ovat miljöön kuvauksessa tärkeitä, kaikista tärkein asia on ilmapiiri ja tunnelma, jonka luovat pienet yksityiskohdat ja eri aistihavainnot, kuten hajut ja äänet.
Hall kannattaa miljöömuistiinpanopankin keräämistä. Kun on tarinansa miljöössä, tai oikeastaan missä tahansa paikassa, jossa on hieman ylimääräistä aikaa tehdä muistiinpanoja, kannattaa kirjoittaa ylös havaintoja, joita voi käyttää hyödyksi myöhemmin. Oppaassa on listaus, mitä kaikkea kannattaa tarkastella, kun tarkkailee jotain paikkaa ja tekee siitä muistiinpanoja. Lista sisältää mm. äänet, hajut, pienet visuaaliset yksityiskohdat, taivaan kuvailun (ulkopaikat), lattian kuvailun (sisäpaikat), valon kuvauksen, värit ja kasvit.
Minkä verran ympäristönkuvausta on sitten sopivasti? Hall neuvoo kirjoittamaan lyhyitä kuvauksia. Tapahtumapaikkaa on hyvä kuvata kohtauksen alussa ja lisäksi ripotella asioita miljööstä myöhempiin osiin kohtausta. Kohtauksen loppua kohden kuvailu vähenee. Tämä pätee yhtä lailla, olit sitten tyyliltäsi ja genreltäsi paljon kuvaileva tai et.
Hall antaa kirjassaan paljon esimerkkejä kaunokirjallisista teoksista. Tämä on hyvä, joskin vähempikin olisi riittänyt, tai vaihtoehtoisesti esimerkkejä olisi voinut jakaa tasaisemmin. Nyt joissain luvuissa on niitä useita ja toisissa ei lainkaan. Teoriaosuuteen verrattuna esimerkkejä on oppaan alkupuolella ylitsepursuavasti.
Rayne Hallin kirjoitusoppaiden suurimmat edut ovat konkretia ja se, että jokainen opas keskittyy nimenomaan yhteen asiaan tekstissä, esim. dialogiin, pelottaviin kohtauksiin, taisteluihin, taikuuteen tai tässä ympäristönkuvaukseen. Yhden osatekijän tai kohtaustyypin parantamiseksi saa valtavan paljon konkreettisia vinkkejä, jotka tuntuvat melkeinpä mekaanisilta, jolloin syntyy mielikuva, että kyllähän minä tuohon pystyn. Plussaa oppaissa on myös se, että niissä on merkittävä määrä harjoituksia. Harjoitteluhan tekee mestarin, ja se, että osaa päättää, mitä tekniikoita milloinkin käyttää. Vinkeistä ei Hallin kohdalla ole puutetta, joten kirjoittaja voi huoletta sivuuttaa ne, jotka eivät tunnu itselle hyödyllisiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti